Kuljeksija-elämämme täytyi vihdoin päättyä, meidän täytyi valita
paikka, mihin asettua. Mutta tämä saattoi tapahtua vain siten, että
ainakin joksikin ajaksi erosimme isästämme, hän kun ei voinut jättää
ruhtinasta, joka ei viipynyt kauan samassa paikassa. Äitini valitsi
kaupungin, jossa vanhin, naimisissa oleva sisareni asui, — hän, jota
aikaisimmassa lapsuudessani olin niin suuresti rakastanut. Se oli
Detmoldin, pienen Lippen ruhtinaskunnan pääkaupunki. Isä lupasi aina
joskus käydä meitä siellä tervehtimässä ja viipyä luonamme pitemmän
aikaa. Sitäpaitsi lupasi hän varmasti purkaa sitoumuksensa ruhtinaan
kanssa ja ainaiseksi yhtyä meihin, kun kaikki pojat olivat päässeet
riippumattomaan asemaan.
Jos eron tuskaa ei olisi ollut, olisin suuresti iloinnut asuinpaikan
valinnasta. Sisareni perhe Jälleen pysyväinen asuinsija elämä oli hänen
enkelimäisen luonteensa heijastusta. Lapset olivat yhtä suloisia ja
rakastettavia kuin hän itsekin. Ruhtinaskunta, jonka pääkaupungissa
hän asui, oli niin pieni, että englantilainen ylimys olisi pitänyt
sitä vain kohtalaisena maatilana. Kaupunki oli soma ja siisti ja
sijaitsi seudulla, joka oli pohjois-Saksan ihanimpia, pyökkimetsää
kasvavien kumpujen ympäröimänä. Lankoni oli paikkakunnan ensimäisiä
arvohenkilöitä; hänen perheensä kuului pienen maan vanhimpaan
ylimystöön. Lapsesta saakka oli hän ollut hallitsevan ruhtinaan
ystävä ja erottamaton toveri eikä häneltä neuvoa kysymättä päätetty
ainoatakaan yleistä asiaa.
Pienen valtion hallitsija oli kunnon mies ja hyväsydäminen ihminen,
mutta hänen järkensä oli jonkun verran rajoitettu ja hän oli äärettömän
arka, mikä johtui siitä, että äiti oli pitkät ajat pitänyt häntä
riippuvaisessa asemassa. Äiti, ruhtinatar Pauline, etevät hengenlahjat
ja miehisen sivistyksen omaava nainen, oli lähes kaksikymmentä vuotta
ollut hallitsijana, kun poika isän kuollessa oli aivan pieni. Kaikista
Saksan hallitsijoista uskalsi hän yksinään nousta vierasta valloittajaa
vastaan ja puhua hänelle järjen ja inhimillisyyden kieltä. Joutuiko tuo
peljätty ihmetyksen valtaan, kun nainen uskalsi sen, mitä muut eivät
rohjenneet? Oliko hänellä muita vaikuttimia? Joka tapauksessa kohteli
hän ruhtinatarta arvonannolla ja sivuutti hänen pienen valtakuntansa
jättäen rauhaan sekä sen että sen urhean valtijattaren.
Hän oli tieteiden ja kirjallisuuden ystävä, kutsui useita eteviä
miehiä hoviinsa ja koetti levittää valistusta ja siveellisyyttä
pieneen valtakuntaansa. Jos hänen hallittavanaan olisi ollut suuri
kuningaskunta, olisi hän kohonnut Katarina II:sen vertaiseksi,
mutta ilman tämän paheita. Ainoa, jossa hän ei onnistunut, oli
hänen molempien poikiensa kasvatus. Istuttaakseen heihin ankaran
siveellisyyden periaatteita, oli hän pitänyt heitä niin kauan
kurissa ja kohdellut heitä niin kauan lapsina, että vanhemmasta
pojasta, joka jo luonnostaan oli arka ja ujo, oli tullut puolittain
villi-ihminen. Toinen poika, kevytmielinen, huikenteleva nuorukainen,
oli, vapauduttuaan äidin vaikutusvallasta, heittäytynyt irstailevaan
elämään. Hän oli ollut sotapalveluksessa kaikissa mahdollisissa
maissa, mutta menettänyt virkansa huonon käytöksensä vuoksi, ja veli
oli useamman kuin kerran lunastanut hänet velkavankilasta. Vanhin
poika, joka äidin kuoleman jälkeen oli saanut hallitusohjat käsiinsä,
vietti todellista erakon elämää. Hänen puolisonsa oli hyvä, lempeä
olento ja täysin alistunut miehensä eristettyyn elämään ja ankariin
elintapoihin. Heillä oli monta lasta ja he viettivät mallikelpoista
perhe-elämää. Heidän vanhaa, monitornista linnaansa ympäröivät
vanhoille valleille istutetut puutarhat ja näitä kierti leveä kaivanto,
jossa ankat ja joutsenet rauhallisesti uiskentelivat. Yleiseltä
kävelypaikalta saattoi nähdä ruhtinaallisen perheen kuljeskelevan
näissä puutarhoissa, mutta kaupungin kaduille eivät sen jäsenet koskaan
laskeneet jalkaansa. Yksi tai kaksi kertaa vuodessa pidettiin linnassa
juhlapäivälliset. Niille kutsuttiin myöskin naisia, joiden korkea
asema salli heidän päästä osalliseksi tästä kunniasta. Tuona suurena
päivänä ajoivat hovivaunut ympäri kaupunkia vallasnaisia noutamassa,
sillä heidän pukunsa olisivat muuten turmeltuneet. Pienessä kaupungissa
ei nimittäin ollut minkäänlaisia suljettuja vaunuja ja kutsuihin,
vieläpä tanssiaisiinkin oli mentävä jalan. Juhla oli ruhtinas-paralle
koettelemuksen hetki. Hänen täytyi silloin tervehtien kulkea naisten
ohi, jotka olivat asettuneet riviin, ja lausua jokaiselle ainakin pari
sanaa. Jäykkänä kuin puukapula hän nyöritetyssä univormussaan, huulet
yhteen puristettuina änkytti jonkun tyhjänpäiväisen sanan ilmasta tai
muusta yhtä vähäpätöisestä seikasta. Ennättäen tuskin odottaa vastausta
porhalsi hän jo eteenpäin ja näytti vapautuneen kuin raskaasta painosta
saavuttuaan jälleen onnellisesti herrojen luo.
Hänellä oli kuitenkin kaksi intohimoa, jotka houkuttelivat hänet
luolastaan: metsästys ja teatteri.
Pientä pääkaupunkia ympäröivät ihanat metsät olivat täpötäynnä
riistaa, jonka ainoa laillinen metsästäjä hän oli. Talvella kului
tuskin päivääkään, jolloin ei nähnyt kahden tai kolmen ruhtinaallisen
reen kiitävän pitkin kaupungin katuja ja lumipeitteisiä maanteitä.
Niissä tuo Nimrod-perhe ajoi metsään, vanhemmat ja lapset yhdessä. He
viipyivät siellä koko päivän. Ruhtinas ja vanhemmat pojat metsästivät;
ruhtinatar ja toiset lapset joko odottelivat reessä turkiksiin
kääriytyneinä tai kävelivät lumihangella. Turhaan valittivat opettajat,
että ruhtinaallisten lasten opiskelu kärsi tällaisista elämäntavoista.
Lasten henkinen kehitys uhrattiin perhe-elämälle ja metsänriistalle.
Ruhtinaan toinen intohimo, hänen mieltymyksensä teatteriin,
tyydytettiin valtiovarojen kustannuksella. Tosin kuiskailtiin, että
nämä menot olivat suhteellisesti liian suuret, mutta ruhtinas ei enää
koskaan kutsunut kokoon maan säätyjä, jotka hänen äitinsä hallitessa
olivat säännöllisesti kokoontuneet. Ruhtinaan ystävät sanoivat, että
tämä _ainoa_ huvitus voitiin hänelle suoda, kun hän muuten vietti niin
yksinkertaista ja siveellistä elämää. Tunnustaa täytyykin, että hänen
teatterinsa oli Saksan parhaimpia ja että suurimmatkin taiteilijat
antoivat siellä mielellään näytäntöjä. Parhaita näytelmäteoksia ja
oopperoita esitettiin siellä harvinaisen täyspitoisesti. Oli näin
ollen luonnollista, että teatteri oli pienen pääkaupungin harrastusten
ja keskustelujen keskipisteenä vaikuttaen ihmisten taiteelliseen
ja henkiseen kasvatukseen niin että sivistystaso täällä oli paljon
korkeampi kuin muissa yhtä suurissa maaseutukaupungeissa.
Paitsi teatteria oli vielä toinenkin laitos, jonka tarkoituksena
oli seurapiirin huvittaminen, mutta josta ruhtinas oli kokonaan
erillään. Se oli jonkinlainen klubi, jolle oli annettu ranskalainen
nimi »Ressource», vaikka sitä yksinkertaisesti olisi voitu nimittää
iltaseuraksi tai sentapaiseksi. Siellä kokoontuivat seurapiirin herrat
ja perheenisät, mutta varsinkin nuoret, naimattomat miehet viettivät
siellä suuren osan päivää ja melkein kaikki iltakaudet. He lukivat
sanomalehtiä, joivat viiniä ja olutta, seuloivat suuren ja pienen
maailman uutisia, pelasivat korttia ja biljardia sekä polttivat
huoneet uskomattoman täyteen tupakansavua. Sunnuntai-iltaisin pääsivät
naisetkin mukaan ja silloin oli kaikella aivan toinen leima. Herrat
esiintyivät hännystakeissa, piiput ja sikaarit pantiin piiloon,
vanhemmat herrat ja naiset pelasivat korttia, nuoriso huvittelihe
seuraleikeillä, keskustelulla ja tanssilla. Kerran kuukaudessa
pidettiin suuret tanssiaiset.
Tällaiseksi muodostui seura-elämä pienissä saksalaisissa kaupungeissa.
Niiden asukkailla ei ollut suuria omaisuuksia, ja useimmat olivat
palkattuja virkamiehiä, joiden varat riittivät vain välttämättömimpiin.
Tuollaisessa yhdistyksessä saattoivat kaikki, pienen jäsenmaksun
suoritettuaan, tavata tuttaviaan ja nauttia seura-elämän iloja,
elämättä yli varojensa. Näissä yhdistyksissä vallitseva sävy ei tosin
ollut hienostuneimman seuraelämän sääntöjen mukaista, mutta kun tässä
vähäisessä kaupungissa kuitenkin oli pieni hovi, hyvä teatteri, mainio
kimnaasi, hyvä tyttökoulu ja muutamia henkisesti ja tieteellisesti
arvokkaita miehiä, oli yleinen ajatustaso verrattain korkea, mikä
ilmeni myöskin käytöstavassa ja keskustelussa.
Sisareni ja minä emme oikeastaan vielä kuuluneet seurapiiriin, kun
olimme ripilläkäymättömiä, sillä rippikoulu oli ainakin siihen
aikaan Saksassa nuorille tytöille merkkinä siitä, että he pääsivät
aikuisten pariin. Kulkuri-elämämme oli jonkun verran myöhästyttänyt
tätä asiaa ja meidän piti valmistuaksemme ottaa vielä kokonaisen
vuoden uskontotunteja. Saimme näitä kaupungin etevimmältä papilta. Hän
oli vielä nuori mies, kaunis kuin Kristus, huulilla hyväntahtoinen
hymy. Hän ei ollut jyrkästi puhdasoppinen, mutta hyvin hyvä ja voitti
lempeällä, tuntehikkaalla uskonnollisuudellaan kaikkien rippilastensa
sydämet; seurakunnan nuoret kävivät nimittäin hänen edessään
rippikoulun. Pastorin rouva oli sangen huomattava henkilö, hänen isänsä
oli Saksanmaan etevimpiä hengellisiä puhujia. Hän oli puhdasoppisempi
kuin miehensä, mutta myöskin tarmokkaampi ja älykkäämpi. Samalla
hän oli mallikelpoinen perheenemäntä. Kun puolisoiden varat olivat
hyvin niukat ja perhe suurilukuinen, suoritti hän itse halvimpiakin
koti-askareita hoitaen yhden palvelustytön avulla koko talouden.
Valmistaessaan taitavin käsin päivällistä, lauloi hän saksalaisen
laulun rintalapselle, joka lepäsi pienissä korivaunuissaan hänen
vieressään. Saatuaan keiton niin valmiiksi, että tuli piti lopusta
huolen, työnsi hän vaunut pieneen aitaukseen, jota nimitettiin
puutarhaksi. Siellä leikki toisia, hiukan isompia lapsia pähkinäpuun
ympärillä, joka oli tämän paikan ainoa kaunistus. Puun oksat
muodostivat viheriän katoksen erään toisessa kerroksessa sijaitsevan
akkunan eteen, jonka ääressä akkunalaudalla kukoisti upea ruusu. Vähän
väliä ilmestyivät papin hyvät, kauniit kasvot ikkunaan, ja hän hymyili
puutarhaan rakkailleen.
Tässä toisen kerroksen huoneessa, johon mainittu ikkuna toi valoa,
alkoi nyt tärkeä jakso elämässäni. Se oli pastorin työhuone. Kokonaisen
vuoden kävimme sisareni ja minä siellä kaksi kertaa viikossa
saadaksemme tietoja protestanttisen kirkon opinkohdista.
Antauduin palavalla innolla tähän opiskeluun. Toivoin nyt pääseväni
osalliseksi totuuden ilmestyksestä ja tajuavani elämän salaisuuden —
löytäväni sanan, joka ikuisesti määräisi olemassaoloni. Rauhallinen,
pieni huone yksinkertaisine sisustuksineen ja kirjoineen,
iltapäivä-auringon säteet, jotka leikkivät pähkinäpuun oksissa
muodostaen pyhimyskehän opettajan pään ympärille — kaikki tuo yhtyi
suloiseksi, mystilliseksi sopusoinnuksi, se oli kuin kajastusta
uskon ensi ajoilta. Tunsin olevani toisessa maailmassa, itse Jumalan
läheisyydessä. Tunsin itseni voimakkaaksi alottamaan taistelun
perisyntiä vastaan, johon opin uskomaan, maailmaa vastaan, joka tahtoo
kukistaa hengen. Sieluni autuus oli minulle syvästi vakava asia. En
tahtonut pysähtyä sanoihin, vaan todella harjoittaa kristillistä
kieltäymystä ja saavuttaa hengen voiton lihan yli, mikä dogmin mukaan
oli täydellisyyden päämäärä. Mutta samaan aikaan tunsin rakkauden
elämään ja kaikkeen sen kauneuteen voimakkaana heräävän itsessäni,
aivankuin olisi kiusaaja tahtonut asettaa minut koetukselle. Pahahenki
vei minut yhä uudelleen kukkuloille, näytti minulle elämän aarteet ja
sanoi: »Kaikesta tuostako tahdot luopua?»
Tähän aikaan pääsin kerran sisareni kanssa vasten tavallisuutta
tanssiaisiin. Muuan nuori mies, jonka ulkomuoto ja esiintyminen tekivät
sangen miellyttävän vaikutuksen, pyysi minua tanssiin. En tiedä,
miten se kävi, mutta hänen kuvansa sai tuosta illasta saakka sijan
mielikuvituksessani ja sekaantui unelmiini. Näin hänet hyvin harvoin
ja olin hänen kanssaan puheissa vielä harvemmin. Hän ei kuuna päivänä
voinut aavistaa asuvansa minun ajatuksissani, vielä vähemmän, että
minun joka päivä tämän mieltymykseni tähden täytyi taistella ankara
taistelu Jumalan kanssa, joka vaati koko sydämeni. Eräänä päivänä sain
sattumalta kuulla, että hän vasten isänsä tahtoa liehitteli erästä
sievää, mutta pintapuolista ja ikävää tyttöä. Olin suuresti suruissani
tästä tiedosta, mutta se ei muuttanut epäitsekästä tunnettani. Rukoilin
molempien onnen puolesta, ja sain uuden tilaisuuden päästä voitolle
kiusaajasta koettaessani kohdella onnellista kilpailijatartani
sydämellisen huomaavaisesti joka kerta kun tapasimme. Samaan aikaan
solmisin omituisen ystävyysliiton huolimatta kaikista muista ikäistemme
tyttöjen ja meidän välisistä ystävyyssuhteista. Tämä ystävyys vastasi
kiihtynyttä sieluntilaani ja oli omiaan sitä yllyttämään. Viereisessä
talossa, jonka vain puutarha erotti meistä, asui perhe, johon kuului
kaksi sisareni ja minun ikäistä tyttöä. Nuorempi oli kaunotar. Isä,
kelpo liikemies, kuului kaupungin merkkihenkilöihin. Toinen sisar oli
minua vuotta vanhempi ja vastikään päässyt ripille. Hän oli kalpea,
lempeä, vakava olento, kotoisten hyveiden esikuva. Hän oli mielestäni
kuin pyhimys. Kun hän eräänä päivänä tuli luokseni ilmoittaen
rakastavansa ja ihailevansa minua, olin suuresti hämilläni. En katsonut
ansaitsevani sellaista tunnustusta ja olin mielestäni velvollinen
ilmaisemaan hänelle sieluntilani, kertomaan hänelle taisteluni ja
sisäiset ristiriitani, jotka vain liiankin usein eksyttivät minut
tavottelemastani kristillisestä ihanteesta. Tein nämä tunnustukseni
kirjeessä, sillä minulla ei ollut rohkeutta suullisesti esittää näin
kauheita asioita. En huolinut hänen kiintymyksestään niin kauan kuin
hän luuli minua paremmaksi kuin itse mielestäni olin. Pidin parempana
ilmaista hänelle katkeran totuuden heti kuin antaa hänen myöhemmin
pettyä. Ajattelin heti hänen ensi silmäyksestään huomaavani, miten olin
luisunut alas. Kuinka suuri olikaan hämmästykseni, kun sain häneltä
vastaukseksi samanlaisen tunnustuksen, vain vielä hentomielisemmän ja
epäselvemmän kuin omani oli ollut! Siitä hetkestä alkaen otin empimättä
vastaan hänen ystävyytensä. Tällaiset sydämenpurkaukset lohduttivat
minua suuresti samoinkuin sekin, että sain katsella itseäni toisen
omantunnon valossa kuin peilissä ja löysin toisesta sielusta tukea
omille heikkouksilleni. Käsitin silloin, mikä mahti katolisen kirkon
ripillä oli. Ihailin sitä, vaikkakin paheksuin sen väärinkäyttämistä.
Ihminen tarvitsi mielestäni niin paljon siveellistä voimaa vapaasti
sanoakseen, mitä hänen mielensä sokkeloissa liikkui, että jo se
yksinään riitti sovittamaan hänen syntinsä.
Mutta siitä huolimatta huomasin joka päivä kauhulla uusia epäilyn
kuiluja itsessäni. Lunastusoppi antoi minulle paljon ajattelemisen
aihetta. Koettaessani selvittää sitä itselleni ja päästä siitä
varmuuteen, näin pelkkiä ristiriitaisuuksia. Jumala, jonka piti olla
korkein viisaus ja hyvyys — kuinka saattoi hän luoda vapaalla tahdolla
varustetun ihmisen ja tuomita hänet samalla sokeaan kuuliaisuuteen,
ikuiseen alistuvaisuuteen täydellisen auktoriteetin edessä? Hän oli
lahjoittanut ihmiselle paratiisin sillä ehdolla, että tämä aina pysyisi
orjana. Niin pian kuin ihminen tunnusti yksilöllisyytensä ja toteutti
ihmisyytensä käyttämällä omaa arvostelukykyään, karkoitettiin hänet
paratiisista, eikä ainoastaan häntä, vaan myöskin viimeiseen polveen
saakka kaikki hänen jälkeläisensä, jotka eivät olleet mitään rikkoneet.
Ja tämä kaikki oli horjumattomalla ennakkomääräyksellä järjestetty
näin siksi, että muuan henki, joka oli Jumala eikä kuitenkaan Jumala,
uhraisi itsensä pelastaakseen ihmiskunnan synnistä, jota se ei ollut
tehnyt. Missä oli Kristuksen ansio, sillä eihän lyhyt maallinen
kärsimys voinut merkitä mitään hänen jumalallisen iankaikkisuutensa
rinnalla, kun hän astui ristiltä autuuteen Jumalan oikealle puolelle?
Viimemainittu ajatus oli jo lapsena hämmästyttänyt minua. En ollut
vielä koskaan tuntenut välittäjän ja lunastajan tarvetta. Olin aina
ollut sitä mieltä, että sydämen täytyi löytää Jumala ilman välittäjää,
yhtyä häneen välittömästi.
Miten nämä ristiriidat, nämä kysymykset ilman vastausta painoivatkaan
omaatuntoani! Miten onnettomaksi ja eksyneeksi tunsinkaan itseni näissä
ajatuksen sokkeloissa, näissä uskon ja järjen välisissä taisteluissa!
Makasin tuntimääriä polvillani ja rukoilin kuumia kyyneliä vuodattaen
Jumalaa, että hän auttaisi minua, antaisi minulle oikean uskon,
pelastaisi minut ajattelevan hengen viheliäisyydestä ja logiikan
synnistä, joka on niin turmiollinen sokealle kuuliaisuudelle. Rukoilin
häntä suomaan minulle armon salaperäisen lahjan.
Ystävättärelleni ainoastaan kerroin syvistä mielenliikutuksistani ja
hämäristä taisteluistani, mutta aina kirjeellisesti. Palvelustytöt
ihmettelivät noita monia kirjeitä, joita he saivat kuljettaa
naapuritalojen välillä, kun me kirjoittamisen asemasta olisimme voineet
paljon lyhyemmässä ajassa tavata toisemme ja puhua asiamme. Minun
kirjeeni olivat usein runomittaisia, sillä runoileminen oli minulle
siihen aikaan helpompaa kuin suorasanainen tyyli. Näiden runojen
pääaiheena oli kuoleman kaipaus, halu kokonaan vajota abstraktiseen
täydellisyyteen, päästä irti maallisista siteistä ja kantavin siivin
kiitää ihannetta kohden. Kuoleman kaipaus oli minussa toisinaan niin
voimakas, että olin iloinen terveyteni heikentymisestä, joka suuresti
huolestutti äitiäni.
Mutta niin kauan kuin minun täytyi elää, päätin ankarasti noudattaa
kirkon määräyksiä. Kirkon oppi hengen ja maailman välisestä dualismista
oli minulle täyttä totta, ja päätin paeta maailmaa ja sen kiusauksia.
Aloin sillä, etten enää käynyt teatterissa, jota intohimoisesti
rakastin; kieltäydyin myöskin seuraamasta omaisiani kutsuihin. He eivät
voineet tätä ymmärtää ja pitivät minua oikullisena, liioittelevana
olentona. Keksin silloin tekosyitä voidakseni jäädä kotiin ja
salatakseni sieluni tila, jonka paljastaminen olisi vain tuottanut
minulle tuskaa, he kun olisivat pitäneet sitä sairaloisena. Toisinaan
taas rukoilin kyynelsilmin, etteivät he olisi minulle vihoissaan, vaan
uskoisivat, että minun tuli enemmän kuulla Jumalaa kuin ihmisiä.
Joka sunnuntai kävin säännöllisesti kirkossa. Siellä ennen kaikkea
vaivuin tuohon yhteen suureen asiaan, joka täytti mieleni; unohdin
kaiken ympärilläni ja katseeni riippui saarnaajan huulissa.
Eräänä päivänä kiitti eräs hyvin maailmallinen nainen minua
hurskaudestani sanoen, että kasvojeni harras ilme oli rakennukseksi
koko seurakunnalle. Se koski minuun kovin, en voinut pitkään
aikaan olla välitön enkä vapaa. Siitä asti sekaantui hartauteeni
tahtomattanikin turhamaisuutta. Sain siihen aikaan kokea, miten
vahingollisia ajattelemattomat ja kevytmieliset sanat voivat olla.
Lankoni, joka ei tässä suhteessa paljoa arkaillut, pilkkasi minua
eräänä päivänä uskonnonopettajani ihailemisesta ja lisäsi ivallisesti
hymyillen, että se kyllä tiedetään, minkätähden nuoret tytöt niin
mielellään käyvät hänen luonaan. En vastannut mitään, mutta hänen
sanansa haavoittivat minua syvästi. Kunnioituksen tunnettuni pastoria
kohtaan oli mielestäni häväisty, enkä pitkään aikaan voinut unohtaa
noita ajattelemattomia sanoja.
Ystävyys, jota opettajani puoliso osoitti minulle, lohdutti minua
suuresti. Kaupungin kielikellot näkivät hänestä paljon vaivaa, etenkin
ne, joiden mielestä oli »ikuisesti naisellista» keskustella seurassa
lastenkammarista ja talousasioista, siitä yksinkertaisesta syystä,
ettei heillä ollut muita harrastuksia. Olen jo ennen maininnut,
miten mallikelpoinen perheenemäntä pastorin rouva oli, mutta se ei
estänyt häntä keskustelemasta muistakin asioista ystäviensä parissa.
Häntä syytettiin teeskentelystä, kun hän käytti sivistyneen henkilön
puhetapaa. Häntä sanottiin petolliseksi, kun hän oli kaikille
kohtelias, mutta vain harvoille avomielinen. En nähnyt hänessä näitä
virheitä, vaan nautin hänen luonaan viettämistäni hetkistä, jolloin
tunsin todella kehittyväni. Hän oli minulle hyvin hyvä ja kohteli
minua kuin vertaistaan älyn ja kokemuksen puolesta. Seurustelin siihen
aikaan vain vanhempien kanssa tässä kodissa, sillä vanhin tytär, joka
oli jokseenkin minun ikäiseni, täydensi kasvatustaan isoisänsä luona
toisessa kaupungissa, ja toinen tytär oli vielä lapsi. Saapuessani
äidin huoneeseen, näin siellä toisinaan kalpean ja aran nuoren miehen,
melkein pojan vielä, kirjoittavan pöydän ääressä. Tavallisesti nousi
hän ylös, kun tulin, tervehti kömpelösti, silmät maassa ja hävisi. Hän
oli vanhin poika.
Opettajamme toivoi, että me konfirmatsionin edellä nauttisimme
opetusta yhdessä muiden rippilasten kanssa. Tämä toivomus ilahutti
ja liikutti minua. En ollut koskaan saanut iloita yhteisestä
opetuksesta muiden kuin sisareni kanssa. Minusta oli hauskaa juuri
tällä tavalla joutua seuraan, jonka useimmat jäsenet olivat minua
alemmassa yhteiskunnallisessa asemassa, vaikkakin Jumalan edessä
samanarvoisia. Useimmat näistä kuudestakymmenestä pojasta ja tytöstä
olivat yksinkertaisia talonpoikaislapsia. Asetuin ilomielin heidän
rinnalleen puupenkille unohtaen täydellisesti, että huone oli pieni
ja ilma pilaantunutta noiden lapsiparkojen likaisten ja kosteiden
vaatteiden lemusta, he kun kaikenlaisilla ilmoilla saivat taivaltaa
tänne maaseudulta asti. Terveyteni oli, kuten jo mainitsin, heikko;
olisin kuitenkin halveksinut itseäni, jos en olisi voittanut
heikkouttani ja vastenmielisyyttäni. Täällä olin yhtä vapaa kuin
muissa seuroissa ujo ja arka. Epäilyni ja arveluni olivat eri asia;
mitä opinkappaleihin ja itse oppiin tulee, osasin ne täydellisesti.
Pelkoa en myöskään tuntenut, kun julkisen tutkinnon päivä koitti.
Pidin pyhänä velvollisuutenani todistaa kristilliselle seurakunnalle,
että tunsin kristillisen opin sisällyksen ja olin kelvollinen tuon
seurakunnan jäseneksi. Kirkko oli tungokseen asti täynnä ihmisiä;
annoin vastaukseni lujalla äänellä, ja minulle sanottiin jälkeenpäin,
että sanani olivat kuuluneet kirkon etäisimpään soppeen saakka. Kotona
iloittiin menestyksestäni. Minä en kuitenkaan tästä vielä tuntenut
tyydytystä. Sieluni oli halannut päästä käsitykseen äärettömyydestä,
saavuttaa ikuisen totuuden ilmestys ja muuttua jumalallisen armon
kautta uudeksi ihanteelliseksi olennoksi, virheettömäksi ja
tahrattomaksi, — tätä kaikkea olin kaivannut viimeisenä juhlallisena
viikkona ennen konfirmatsionia. Olisin ilman muuta ollut valmis
astumaan kuoleman salaperäisen sillan yli herätäkseni abstraktisen
täydellisyyden helmassa.
Pääjuhlallisuuden piti tapahtua sunnuntaina. Edellisenä perjantaina
oli meillä viimeinen tunti. Opettajamme oli syvästi liikutettu. Hän
puhui meille kyynelsilmin edessämme olevan tilaisuuden pyhyydestä
ja tärkeydestä. Vaikkakaan tuo kunnon mies ei toisinaan voinut
tyydyttää järkeäni, kykeni, hän aina liikuttamaan sydäntäni. Intoni
oli niin palava, että toivoin osalleni suuria taisteluita, uhreja
ja sankaritekoja voidakseni näyttää toteen, miten syvät olivat
uskonnolliset tunteeni.
Opettajamme vaati meitä tekemään kirjallisesti selvää vakaumuksestamme.
Kirjoitin oman tunnustukseni niin rehellisesti kuin mahdollista.
Mutta kuinka olisin viime hetkessä voinut ilmaista hänelle kaiken?
Kuinka olisin voinut paljastaa, että henkeni syvyyksissä oli ääni,
joka vastusti suurinta osaa siitä, mitä hän niin suurella huolella oli
meille opettanut, ja että innokkaista ja rehellisistä pyrkimyksistäni
huolimatta olin kenties mahdottomampi kirkon hartaaksi jäseneksi kuin
talonpoikaislapset, joiden välinpitämättömyys suretti häntä? Toisaalta
elin myöskin toivossa, että Jumala ratkaisevalla hetkellä ilmaisisi
itsensä minulle ja lahjoittaisi minulle, kuten Paavalille, voitollisen
uskon, jota minulla ei vielä ollut.
Opettajani oli täysin tyytyväinen kirjoitukseeni.
Lauantaina menimme yhdessä kaikkien perheemme jäsenten kanssa
kirkkoon valmistuaksemme ehtoolliselle, josta sisareni ja minä, heti
konfirmatsionin jälkeen, pääsimme ensi kerran osallisiksi. Tämä oli
mielestäni koko toimituksen tärkein, mutta myöskin salaperäisin
osa. Epäilyn paholainen teki minulle lakkaamatta kysymyksiä vaatien
selitystä ehtoollisessa tapahtuvasta ihmeestä. Tunsin hyvin, etten
saanut kysyä — että ihmettä kesti vain niin kauan kuin ei kysynyt, vaan
uskoi.
Kuuntelin syvällä hartaudella varoittavaa valmistussaarnaa. Mutta
kun pappi luki kirkkokäsikirjan sanat: »Joka kelvottomasti syö tästä
leivästä ja juo tästä viinistä, hän syö ja juo itsellensä tuomion» —
valtasi minut kuolettava kauhu. Kun hän tämän jälkeen kysyi, katuiko
jokainen todella syntejään ja astui Herran pöytään toivoen tulevansa
lunastetuksi hänen verensä kautta, ja kaikki antoivat lujan, myöntävän
vastauksen, olin niin suunniltani, että sanat kuolivat huulilleni.
Värisin ja kärsin helvetillisiä tuskia. Me lähdimme kirkosta,
silmiäni hämärti kuin unessa. Äitini ja sisareni olivat rauhallisia
ja iloisia. Keskustelu oli illalla samanlaista kuin muinakin päivinä.
Äskeisestä kirkonmenosta ei puhuttu sanaakaan, vielä vähemmän huomenna
tapahtuvasta. Omaiseni näyttivät kokonaan unohtaneen seisovansa
hirvittävän tuomion edessä, jonka vaikutus saattoi ratkaisevasti
ulottua iankaikkisuuteen saakka, minun ollessani kokonaan murtunut
ja masentunut hirvittävän edesvastuun painosta, joka oli sälytetty
sieluuni. Olinko kelvollinen syömään tuosta leivästä, juomaan tuosta
viinistä? Oliko uskoni niin vahva kuin kirkko vaati? Sata kertaa olin
huutamaisillani: »Ei, ei, minä en ole kelvollinen; minä rakastan
maailmaa, aurinkoa, maata, kukkasia, huvituksia, nuoruutta, kauneutta;
minä janoan onnea! En tunne valittujen salaisuutta, en käsitä,
minkätähden minussa on kaksi olentoa, toinen hyvä, jalo ja autuuteen
kelvollinen — toinen turmeltunut ja ikuisen kadotuksen oma.
Mutta olin vaiti, kun pelkäsin, ettei minua ymmärrettäisi, että
minua yksinkertaisesti pidettäisiin sairaana tai mielettömänä ja
että häiritsisin toisten rauhan. Sulkeuduin huoneeseeni, heittäydyin
polvilleni ja rukoilin Jumalalta apua; seuraavana aamuna heräsin
rauhallisempana.
Saksassa on tapana, että ylempien säätyluokkien tytöt ovat mustassa
silkkipuvussa käydessään ensi kerran ehtoollisella; meilläkin oli
sellaiset ja juhlallinen puku rauhoitti minua ja teki minulle hyvää.
Kamarineitomme valvoi tavallista suuremmalla huolella pukeutumistamme
aivan kuin olisi ollut kysymys maallisesta juhlasta, ja lörpötteli
entistä enemmän. Se oli minusta vastenmielistä, mutta hälvensi
väkisinkin ajatuksiani. Kun lähdön hetki tuli, sanoin äidilleni hyvästi
syvän liikutuksen vallassa ja pyysin häneltä anteeksi virheitäni.
Sisareni ja minun täytyi ennen kirkkoon menoamme käydä pastorin
luona. Siellä oli kaikkialla kukkia. Opettajamme otti meidät vastaan
pappiskauhtanassa ja puhui meille niin sydämellisesti ja sattuvasti,
että välinpitämättömimmätkin joukosta näyttivät liikutetuilta. Kun
läheisen kirkon kellot alkoivat soida, lähti kulkueemme liikkeelle,
opettaja edellä, ja me kaikki kaksittain hänen jäljessään. Pappilasta
kirkkoon johtavalle tielle oli siroiteltu kukkia ja kirkkokin oli
niillä koristettu. Kaupungin laulukuoro, johon kuului muutamia parhaita
ystävättäriämme, tervehti meitä kauniilla laululla. Tunsin siipieni
kasvavan ja rukoilin Jumalaa siunaamaan tämän hetken koko elämäni
varalle. Saarnaajan ääni, joka niin usein oli liikuttanut sydäntäni
pienessä vihreässä huoneessa, rauhoitti minua. Kun pastori saarnan
jälkeen kysyi meiltä uskontunnustustamme, annoin vastaukseni lujalla
vakaumuksella. Sitten polvistuin muiden kanssa ottamaan vastaan hänen
siunauksensa. Hän laski kätensä jokaisen pään päälle, otti meidät
protestanttisen kirkon jäseniksi ja siunasi jokaista erityisellä
raamatunlauseella. Minulle hän sanoi: »Ole uskollinen kuolemaan
asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun.» Sydämeni toisti
juhlallisena lupauksena: Uskollinen kuolemaan asti! Kuoro tervehti
jälleen lehteriltä nuoria kristittyjä riemukkaalla ylistyslaululla.
Me emme enää palanneet rippilasten penkkeihin, vaan vanhempiemme ja
sukulaistemme luo odottamaan, että ne, jotka eivät aikoneet ottaa osaa
ehtoolliseen, poistuisivat kirkosta.
Kun alotettiin virsi »Oi, Jumalan karitsa», joka valittavana ja
ikäänkuin väristen salaperäisen ihmeen edessä kaikui kirkossa, palasi
tuskani ja epäilyni. Ratkaiseva silmänräpäys oli tullut. Sydämeni löi
rajusti ja ääneni olisi pettänyt, jos olisin koettanut huutaa: »Ei, ei,
minä en voi, minulla ei ole oikeaa uskoa!»
Äidilleni ja vanhemmalle sisarelleni annettiin vaistomaisesti etusija,
sillä yhteiskunnallinen arvojärjestys pysyy yksinpä kirkossakin
voimassa. Nuorempi sisareni ja minä seurasimme heitä. Lähestyin
alttaria silmät maahan luotuina, ulkomaailma oli hälvennyt. Odotin
näkeväni ristin salaisuuden, kuoleman, josta tuli elämä, taivaallisen
kirkkauden loistossa. — Otin vastaan leivän opettajani kädestä ja
kuulin sanat: »Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini, joka
teidän edestänne annetaan syntien anteeksi saamiseksi.» — Kosketin
huulillani kalkkia, eräs ääni sanoi minulle: »Tämä on minun vereni,
joka teidän edestänne vuodatetaan syntien anteeksi saamiseksi.» — Mutta
sisimmässäni ei tapahtunut mitään muutosta, ei paljastunut mitään
salaisuutta, Jumala ei saapunut viemään minua taivaan ihanuuteen,
kutsumaan minua valittujen joukkoon!
Minut oli suljettu pois, tuomittu ikuisesti! Miten pääsin kotiin,
miten kestin tämän päivän kurjuuden, miten minun onnistui salata
syvä kärsimyksen! omaisiltani — en tiedä. Tiedän vain, että pienet
sisarentyttäreni, joita suunnattomasti rakastin, näyttivät katseillaan
sanovan minulle: »Mitä etsit sinä, kadotettu enkeli, meidän
paratiisistamme?»