Niin — meille alkoi todellakin kiertolaiselämä, jota jatkui useampia
vuosia — elämä ilman määrättyä suunnitelmaa, ilman säännöllisiä
opintoja, ilman minkäänlaista järjestelmää. Tämä oli minulle suuri
onnettomuus, sillä tänä aikana sai unelmapuoli mielikuvituksessani
sellaisen ylivallan, että olen tuntenut sen seurauksia koko elinaikani.
Olen varma, »että jos tuona aikana olisin säännöllisesti saanut
harjoittaa vakavia opintoja, olisivat kykyni suuresti kehittyneet
sen sijaan että ne nyt kuluivat mielikuvitusmaailman mietiskelyssä
ja taisteluissa. Isosin oppia ja tietoja. Kuinka suurta huomiota
pitäisikään kasvatuksessa panna tuollaiselle heräävän hengen janolle
ja kuinka paljon vaivaa olisikaan nähtävä sen tyydyttämiseksi oikealla
tavalla! Suurin siveellinen kidutus on varmasti nuoren ihmisen palava
kaipaus tietämisen ja ihanteen tuntemattomaan maahan, kun hän ei löydä
ihmistä eikä Jumalaa, joka kuulisi hänen toivomuksensa ja antaisi
hänen erämaahansa mannaa, jota hän kaivaten huutaa. He ovat heräävän
älyn marttyyreja, he ikävöivät johtajaa ja vastauksia menehtyen niiden
puutteessa keskinkertaisuuden painoon tai juhlatyöhön, jota heille
sälytetään.
Kelpo vanhempani eivät tähän aikaan voineet mitään sille, että meiltä
puuttui opetusta. Heidän oma elämänsä oli juuretonta. Ruhtinas, jonka
kohtalot isäni jakoi, matkusteli etelä-Saksassa viipymättä missään
paria kuukautta kauempaa. Me seurasimme häntä ja niin ei meillä
koskaan ollut aikaa alkaa säännöllisiä opintoja. Lapsista olivat
vain nuorin sisareni ja minä äitini luona. Hän ei saattanut erota
meistä ja lähettää meitä johonkin kasvatuslaitokseen. Päätettiin
ottaa ranskalainen kotiopettajatar, joka seuraisi meitä kaikkialle.
Me emme vielä puhuneet hyvin ranskankieltä ja tämä seikka oli usein
tuottanut minulle suuria nöyryytyksiä. Frankfurt am Mainissa, jossa
vietimme erään talven, eivät vanhempani, heillä kun siellä oli paljon
tuttavia, voineet vetäytyä pois seuraelämästä. Myöskin sisareni ja minä
jouduimme nuorten tuttaviemme piiriin ja kerran m.m. kutsuttiin meidät
lastentanssiaisiin erääseen kaupungin rikkaimmista taloista, jossa
elettiin tuhlaavan ylellisesti ja upeasti. Kun astuimme vaunuista,
oli meitä portaiden juuressa vastassa talon kaksi meidän ikäistämme
poikaa kiiltohansikkaissa ja hattu kädessä. Heidän sisarensa, nuori
emäntämme, oli hurmaavan kaunis, puhui sujuvasti useampia kieliä,
tanssi viehättävästi ja omasi jo täydellisesti maailmannaisen
varmuuden ja tavat. Hän otti meidät vastaan ylhäisen kohteliaasti,
kuten maailmannainen ainakin, ja esitti meidät heti useille nuorille
ystävättärilleen, jotka tosin eivät olleet niin kauniita kuin hän,
mutta yhtä hienostuneita käytökseltään. Tunsin itseni niin mitättömäksi
heidän rinnallaan, että olin kerrassaan masentunut. Keskustelu
oli melkein kokonaan ranskankielistä, sillä nämä nuoret ihmiset,
vaikka olivatkin saksalaisia, puhuivat ranskaa sujuvammin kuin omaa
äidinkieltään. Annoin yksikantaisia vastauksia ja olin tuskallisesti
vaiti, kun en uskaltanut tunnustaa, että ranskankielen taitoni
vielä oli niin huono. Mutta nöyryytykseni kohosi huippuunsa tanssin
alkaessa. En osannut ollenkaan kaikkia noita uudenaikaisia tansseja,
jotka oli merkitty hienoon, minulle tuotuun ohjelmaan. Minusta tuntui
mahdottomalta lähteä permannolle muiden nuorten tyttöjen joukkoon,
jotka suorittivat tanssiaskeleensa täydellisellä taituruudella. Päätin
senvuoksi olla kokonaan tanssimatta, kun muka sain siitä päänsärkyä, ja
istuin koko illan surullisena paikallani kuin naulittu katsellen noita
miekkosia, joiden rinnalla tunsin masentavasti oman mitättömyyteni,
minä, joka unelmissani kykenin mitä sankarillisimpiin töihin, mitä
jaloimpiin uhrauksiin. Sisareni, joka oli välittömämpi, vähemmän
kunnianhimoinen ja tässä tapauksessa viisaampi, tanssi; sai aikaan
sotkua yhteistansseissa, nauroi sydämellisesti erehdyksiään, vastasi
saksaksi, kun häntä puhuteltiin ranskankielellä ja huvitteli sydämensä
pohjasta. Palasin kotiin pettyneenä ja surullisena, sairaana halusta
tulla osalliseksi muodinmukaisesta kasvatuksesta, joka äkkiä oli saanut
suunnattoman arvon silmissäni.
Olin senvuoksi aivan ihastuksissani kotiopettajattaren tulosta. Sainhan
silloin oppia ranskaa ja yleensä jälleen opiskella säännöllisesti.
Opettajatar saapui, mutta jo heti hänen ulkomuotonsa oli erilainen kuin
olin kuvitellut. Ja hän ei ollut ainoastaan epämiellyttävän ruma, hänen
kohteliaisuutensa oli niin sovinnaista, niin täynnä sanahelinää ja niin
kaukana sydämellisyydestä, että se teki minuun perin epämiellyttävän
vaikutuksen. Tuntoni sanoi, ettei sellainen ollut hyvän käytöstavan
mukaista. Pakottauduin kuitenkin osoittamaan hänelle asianmukaista
kunnioitusta ja olin onnellinen, kun seuraavana päivänä laadittiin
lukusuunnitelma ja aika jaettiin säännöllisesti. Valitettavasti
ei kestänyt kauan, ennenkuin olin vakuutettu, ettei hänestä ollut
tyydyttämään tiedonjanoani. Hänellä oli joka opetusalalla määrätty
kaavansa, muuta ei hän tietänyt. Jos teki kysymyksen tuon kaavan
ulkopuolelta, ei häneltä saanut vastausta. Tunsin pian salaisesti
kapinoivani hänen viheliäistä opetustaan vastaan, ja rupesin lukemaan
omin päin kahta intohimoisemmin. Meidän täytyi päntätä päähämme
kurssi, jota jokainen ranskalainen kotiopettajatar siihen aikaan
piti välttämättömänä, nimittäin Mme Cottinin kirjat: Les enfants de
l'Abbaye, Caroline de Lichtfield j.n.e. Minä luin kaiken ja elin
liioiteltujen hyveiden, hirveiden vainojen ja rikosten kuvitellussa
maailmassa, jossa hyvä riemukkaasti voittaa pahan.
Äitini, joka oli menettänyt täysikasvuisten lastensa ja vanhojen
ystäviensä seuran, sulkeutui yhä enemmän itseensä. Nuorempi sisareni,
lempeä, rauhallinen olento, ei käsittänyt sisäistä levottomuuttani
ja tuskaani. En voinut kenellekään ilmaista mielessäni liikkuvia
polttavia kysymyksiä ja tulin niin kiihtyneeksi ja hermostuneeksi, että
terveyteni alkoi kärsiä. Olin omituisesti joutunut mielikuvitukseni
valtoihin, minulla oli melkein hallusinatsioneja. Niinpä en voinut
kuulla puhuttavan jostakin rikoksesta tai paheesta joutumatta kokonaan
suunniltani. Minusta tuntui, että kun ihmisluonteessa yleensä voi
piillä noin inhottavia mahdollisuuksia, saattaa sellaisia myöskin
varsin hyvin uinua oman olentoni pohjalla. Tuollainen turha kauhu
oli usein niin voimakasta, että se vei uneni ja vaivasi minua kahta
kauheammin, kun en voinut kenellekään siitä puhua. Vain todellinen
opiskelu olisi voinut sen hälventää. Tiedon puhtaassa valossa, vapaasti
käyttäen kykyjäni, olisin saavuttanut rauhan.
Lopulta en enää voinut kestää opettajani hengetöntä keskinkertaisuutta
ja puhuin siitä eräänä iltana vakavasti äidilleni. Hän oli kanssani
samaa mieltä ja lupasi erottaa ranskalaisen neidin palveluksestaan.
Onnettomuudeksi oli kyseenalainen henkilö ollut läheisessä huoneessa
ja kuullut kaiken. Hän oli hyvin suuttunut ja tahtoi silmänräpäyksessä
jättää toimensa. Olin sangen tyytyväinen tulokseen, vaikka
pahoittelinkin menettelytapaani. En kenellekään ihmiselle, kuka
hyvänsä hän olikaan, olisi tahtonut ikipäivinäni tuottaa tuskaa. Kun
opettajatar sangen viileiden jäähyväisten jälkeen oli matkustanut,
kirjoitin hänelle kirjeen, jossa pyysin anteeksi.