Perustuslaki oli valmis. Se oli itse asiassa vapaamielisin kaikista
saksalaisista perustuslaeista. Sen julkaisemista aiottiin viettää
suurilla juhlallisuuksilla. Kansa oli ilosta juopunut. Kansallisvärit
olivat esillä kaikkialla — ei vielä saksalaiset värit, sillä ajatus
suuresta saksalaisesta yhteydestä oli vielä pannaanjulistettu —, vaan
oman, pienen isänmaani värit, jotka aikaisemmin olivat myöskin olleet
kielletyt, koska ne edustivat liian vapaita pyrkimyksiä. Tänä päivänä
oli joka paikassa kansalliskaartia sotamiesten asemasta. Suuri, linnan
edustalla sijaitseva tori oli täpö täynnä ihmisiä. Ikkunat, parvekkeet,
vieläpä katotkin olivat tulvillaan katselijoita. Kun ruhtinas
perheineen saapui linnan parvekkeelle perustuslaillisena hallitsijana,
otettiin hänet vastaan loppumattomilla riemuhuudoilla.
Tämä näky järkytti syvästi mieltäni. Oli ylentävää katsella tuota
suunnatonta ihmisjoukkoa, jonka täytti vain yksi tunne, rakkaus ja
kiitollisuus, vaikkakin nykyisen mielentilani oli vaikea sulautua
niihin kauhun ja vihan tunteisiin, joita samojen ihmisten näkeminen
aivan äskettäin oli minussa herättänyt. Hyvä ajatukseni heistä
ei ollutkaan pitkä-aikainen, sillä kansan väärä epäluulo isääni
kohtaan jatkui ja kuitenkin oli ilolla vastaanotettu, vapaamielinen
perustuslaki pääasiallisesti hänen ansiotaan. Kunnianosoitukset, joita
ruhtinas hänelle tuhlasi, eivät korvanneet maan kiittämättömyyttä,
maan, jonka hyväksi hän oli uhrannut parhaat kykynsä ja harrastuksensa.
Muistan hyvin, kuinka hän eräänä päivänä palattuaan linnasta riensi
äitini luo kullalla kirjaillussa univormussaan ja sanoi syvän murheen
kuvastuessa kasvoillaan: »Niin, tässä näet nyt hänen ylhäisyytensä,
mutta mitä onkaan se maksanut!» — Ruhtinas oli nimittänyt hänet
ministeriksi ja antanut hänelle Hausordenin suurristin. Mutta hän
ei tahtonut enää jäädä maahan, vaan pyysi lähettilään tointa, jonka
ruhtinas hänelle, tosin vastahakoisesti, toimittikin.
Täydellinen elämänmuutos alkoi väikkyä mielikuvituksessani. Minun
täytyi siis jättää lapsuuteni leikkipaikat, ystävättäreni, tuntini,
nuoren elämäni kaikki tottumukset! Kun ajattelin tätä eroa, tuntui
sydämeni murtuvan tuskasta. Toisaalta taas kohotti mielikuvitus
siipensä ja riensi iloisena tuntematonta tulevaisuutta kohden, jossa
sain oppia, nähdä ja kokea niin paljon uutta.
Muutos tuli, mutta toisella tavalla. Ruhtinas, jonka oli ollut pakko
myöntyä kansan vaatimuksiin, huomasi pian olevansa kykenemätön
hallitsemaan perustuslaillisena ruhtinaana ja kerrottiin, että hän
aikoi poikansa hyväksi luopua valtaistuimesta. Tähän päätökseen
vaikutti kai osaltaan myöskin se seikka, että hän uudelleen halusi
yhtyä lemmittyynsä, joka hänen oli täytynyt jättää kansan tahdosta.
Silti täytyy ihailla, miten suoraan ja peittelemättä hän arvosteli
itseään, ja monet unohtivatkin senvuoksi hänen vikansa. Muuan hänen
itsevaltiaista hallitsijatovereistaan, Venäjän keisari Nikolai, oli
eräänä päivänä sanonut: »On vain kaksi hallitusmuotoa: täydellinen
yksinvalta tai tasavalta.» Ruhtinaamme näytti olevan samaa mieltä, ja
kun hän ei enää saanut olla itsevaltias, piti hän parempana vapaan
ihmisen ja yksinkertaisen porvarin elämää.
Isäni päätti ruhtinaan hartaista pyynnöistä seurata entistä
leikkitoveriaan tämän vapaaehtoiseen maanpakoon ja luopua valtion
palveluksesta, joka oli tuottanut hänelle niin monta katkeraa
pettymystä. Ruhtinaan päätös herätti suurta tyytymättömyyttä ja sen
toteuttamista koetettiin ehkäistä. Silloin päätti ruhtinas lähteä
salaisesti, ennenkuin häntä ehdittiin estää. Hän jätti jälkeensä
määräyksen, jossa nimitti poikansa hallitsijaksi siksi aikaa, kun itse
oli poissa, ja puhui mahdollisesta paluustaan. Isäni seurasi häntä.
Meidän piti lähteä perässä kenenkään tietämättä, sillä kansan viha
perhettämme kohtaan näytti vain kiihtyneen ruhtinaan lähdön jälkeen.
Valmistauduimme salaa pakomatkalle — siksi sitä voi hyvin nimittää
— surullisin, raskain mielin. Me emme voineet sanoa jäähyväisiä
ystävättärillemme — vielä vähemmän antaa heille lahjoja muistoksi.
Matkapäivästä ei edes vanha täti saanut tietää. Hän ei korkean
ikänsä vuoksi voinut meitä seurata, ja pelkäsimme eron häntä liiaksi
järkyttävän.
Eräänä tammikuun aamuna nousimme ylös ennen päivänkoittoa, kun
kaikkialla ympäristössä vielä nukuttiin. Valmistukset oli suoritettu
yöllä, ja suuret matkavaunut, joiden eteen oli valjastettu neljä
postihevosta, seisoivat pihassa. Poistuimme talosta hiljaa ja
äänettöminä, jokainen asettui vaieten paikalleen vaunussa ja hevoset
lähtivät liikkeelle. Ajoimme lumipeitteisiä katuja, joilla ei vielä
näkynyt ainoatakaan ihmistä, yllämme kohosi taivas harmaana ja sumujen
peitossa, ilman aamukajastuksen merkkiäkään; se oli kuin tuntematon
kohtalo, jota vastaan lähdimme.
Pitikö minun kokea, että tuo kohtalo on luonnollinen seuraus
pitkästä syiden ja vaikutteiden sarjasta, joka muodostuu ulkonaisten
olosuhteiden ja yksilöllisen luonteemme sekä tekojemme välisistä
yhteentörmäyksistä. Vai siitäkö olin saava vakuutuksen, että tutkimaton
tahto edeltäpäin on määrännyt ihmiskohtaloiden lopputarkoituksen
— tutkimaton tahto, joka kietoessaan meidät käsittämättömiin
ristiriitoihin ja tuskallisiin kärsimyksiin kuitenkin tarkoittaa
parastamme ja ohjaa meitä pilvien toisella puolella.
Siihen aikaan uskoin jälkimäiseen.