Isäni oli ruhtinaan mukana matkustanut kaukaiseen kylpypaikkaan, jossa
jälkimäinen aikoi koettaa erästä parannustapaa. Äkkiä levisi tieto,
että ruhtinas oli siellä vaarallisesti sairastunut. Kuiskattiin, että
asia todellisuudessa oli vielä pahempi, puhuttiinpa hengenvaarastakin.
Maassa vallitsi suuri levottomuus. Ranskasta oli juuri saapunut sanoma
heinäkuun vallankumouksesta. Europpa vavahti kuin olisi se saanut
sähköiskun. Tyytymättömyys, joka pitkät ajat oli kytenyt kansoissa,
puhkesi nyt päivänvaloon. Kuulin ensi kerran sanan _vallankumous_.
Mieleni oli kaikesta tästä suuresti kiihtynyt ja aavistukseni sanoi,
että tulossa oli arvaamattoman tärkeitä tapauksia. Mutta kuten
lapsilla tavallisesti, olivat tunteeni puhtaasti persoonallisia:
pelkäsin rakastetun isäni joutuvan vaaroihin. Tyytymättömät maassa
kohottivat äänensä väittäen, että ruhtinas oli lähtenyt matkalle
vain rakastajattarensa takia, jonka lääkärit olivat määränneet
kylpylaitokseen. Moitteet kohdistuivat senvuoksi kaikkiin, jotka
kuuluivat ruhtinaan seurueeseen ja isäni oli päähenkilö. Totuutta
salattiin muka sentähden, ettei laillinen kruununperillinen
palaisi maanpaostaan. Vihdoin nureksittiin sitä, että maa näin
kriitillisenä aikana oli ilman hallitusta. Vapaamielinen puolue
kirjoitti kruununperillisen ja hänen äitinsä nimen lippuunsa vaatien
myrskyisästi, että heidät kutsuttaisiin takaisin.
Perheeni näki surulla raskaat pilvet, joita yhä enemmän kertyi
isäni pään ympärille. Minä vapisin hänen puolestaan voimatta
kuitenkaan käsittää tapausten koko kantavuutta, ja muistan selvästi
silmänräpäyksen, jolloin äkillisen mielijohteen valtaamana käännyin
Jumalan, korkeimman auttajan puoleen. Yksinäni, katse kohotettuna
taivaaseen, kuin olisi se avaruuksien läpi tahtonut tunkeutua
kaikkivaltiaan istuimelle saakka, lähetin hänelle hehkuvan rukouksen.
Lupasin voittaa ainoan huonon taipumukseni, josta olin tietoinen, jos
hän säästäisi ruhtinaan elämän; kuvittelin, että siitä riippui isäni
onnellinen kotiinpaluu ja turvallisuus.
Tälle lapselliselle sopimukselle saattaa moni nauraa, mutta siinä oli
uskoa, joka siirtää vuoria, joka antaa siivet rukoukselle ja tekee
sen kuulluksi. Jumala katsoikin sopimukseni otolliseksi. Parempia
sanomia alkoi tulla, ruhtinaan henki ei enää ollut vaarassa. Mutta
ennenkuin hän ehti toipua niin paljon, että saattoi matkustaa, puhkesi
levottomuuksia usealla taholla Saksassa ja myöskin meidän maassamme.
Ruhtinaan toivottiin palaavan, mutta ilman rakastajatartaan. Tämä
otettiin niin uhkaavasti vastaan rajalla, että näki parhaaksi palata
takaisin. Ruhtinas saapui yksinään isäni seurassa. Tunsin syvää
liikutusta, kun näin hänen ensi kerran kulkevan jalkaisin linnasta
ministeristöön. Hän oli kalpea ja vanhentunut, käynti oli epävarmaa,
hiukset harmaantuneet.
Muutamia päiviä myöhemmin palasivat hänen laillinen puolisonsa,
perintöprinssi sekä tämän sisar kotimaahan. Nuo ihmiset, joita
läheisin luonnollinen side yhdisti, tapasivat toisensa vuosien eron
jälkeen, alamaisten käskystä. Sovintoa, josta asianomaisten sydämet
eivät tietäneet mitään, juhlittiin julkisesti. Ruhtinas perheineen
saapui parvekkeelle ja näyttäytyi kansanjoukoille, jotka täyttivät
linnan edustalla olevan suuren torin. Joukkojen ilohuudot yltyivät
hurjaksi riemuksi, kun ruhtinas näyttäytyi toisen kerran parvekkeella
kansan lähettiläiden ympäröimänä, joiden mukana olivat kiihkeimmät
vapaamieliset, ja lupasi kansalle, mitä se lähettiläidensä kautta oli
pyytänyt — perustuslain.
Isäni ryhtyi suurella innolla sen laatimiseen. Hän suunnitteli sen niin
laajalle ja vapaalle pohjalle kuin mahdollista. Mutta häntä loukkasi
syvästi, kun yhä edelleenkin sai kuulla solvauksia huolimatta puhtaista
tarkoitusperistään ja väsymättömästä innostaan. Häntä syytettiin siitä,
että muka oli toiminut yksissä neuvoin rakastajattaren kanssa ja
vehkeillyt ruhtinatarta ja perintöprinssiä vastaan suosionosoituksia
jaettaessa henkilöille, jotka eivät niitä ansainneet, lyhyesti, että
hän oli ollut despotismin aseena, vaikka hän päinvastoin maan eduksi
oli pontevasti vastustanut ruhtinaan mielivaltaisuutta ja turvautunut
rakastajattaren apuun vain silloin, kun oikeita, hyviä asioita oli
ajettava onnelliseen loppuun.
Kuinka usein näinkään äitini kuoleman tuskassa odottavan, miten
kohtaukset päättyisivät linnassa, jossa isäparkani yksinään sai
taistella tuhansien valtiaan kesyttömiä intohimoja vastaan. Aloin
vihata niitä, jotka häntä epäilivät, nähdessäni, kuinka suru uurti
vakoja hänen kunnianarvoisiin kasvoihinsa, ja kuinka niitä kaunistanut,
hyväntahtoinen hymy, katosi jäljettömiin. Olin intohimoisesti hänen
puolellaan vallankumouksellisia vastaan, vaikka en huolestuneessa
perhepiirissä uskaltanut purkaa ilmoille sydämeni tunteita. Jos
joskus en voinut hillitä vihaani, pakenin palvelusväen puolelle ja
pidin siellä hehkuvia puheita isäni hyveistä ja hänen vihollistensa
ilkeämielisyydestä.
Tuli syksy; kansan levottomuus ei tyyntynyt ja mellakoita puhkesi
yhtenään. Ruhtinas oli siirtynyt kesä-asuntoonsa, jonne oli
tunnin matka pääkaupungista. Hän sanoi huonon terveytensä vuoksi
tarvitsevansa rauhaa, mutta itse asiassa hän kai tahtoi olla
kauempana kapinan pääpesästä. Vanhin hänen aviottomista tyttäristään,
älykäs, yleväluonteinen nuori tyttö, oli hänen luonaan. Ruhtinatar
ja perintöprinssi olivat kaupungissa. Isäni oli ruhtinaan luona
kesä-asunnossa, mutta kävi joka päivä kaupungissa tehdäkseen
ministerinvirastossa työtä perustuslakisuunnitelman hyväksi.
Tuskaisena odotin joka aamu akkunan vieressä vaunuja, jotka toivat
hänet ja olin syvästi surullinen, kun hänellä tuskin oli aikaa
tervehtiä meitä. Kävimme tosin häntä tervehtimässä ruhtinaan
kesä-asunnossa, mutta sekään ei meitä tyydyttänyt. Meidän täytyi
aina ajaa suljetuissa vaunuissa, sillä tietämättömän kansan
epäoikeudenmukainen viha ei kohdistunut ainoastaan isääni, vaan koko
hänen perheeseensä ja vaunujamme olisi voitu kivittää, jos meidät
olisi tunnettu. Omasta puolestani en peljännyt vaaraa, mutta tunsin
surullisen, kauhistuttavan kohtalon uhkaavan meitä kaikkia ja olin
syvästi loukkaantunut siitä, että viattomien täytyi kärsiä. Isäni ihana
asunto, jossa lapsena olin viettänyt niin monta onnellista hetkeä,
tuntui minusta nyt jonkinlaiselta vankilalta, jonka ympärillä leijaili
synkkä tulevaisuus.
Eräänä päivänä levisi kaupungille hälyyttäviä tietoja, että vihattu
rakastajatar oli yöllä salaisesti saapunut huvilinnaan, että ruhtinas
valmistautui pakenemaan, että perustuslakityö aiottiin siirtää
tuonnemmaksi, että vallankaappausta suunniteltiin — ja mitä kaikkea
huhut tiesivätkään. Se oli kipinä, joka putosi ruutitynnyriin.
Kadut olivat tuossa tuokiossa täynnä raivostuneita kansanjoukkoja,
jotka järjestyivät suunnattomaksi kulkueeksi ja lähtivät huutaen ja
uhaten ruhtinaan kesä-asunnolle. Talostamme olivat useimmat asukkaat
ulkona kaduilla seuraamassa tapausten kulkua ja etenkin näkemässä
kansanjoukkojen paluuta. Nuorin veljeni, kuusitoistavuotias poika,
muuan palvelija ja isäni vanha kirjuri olivat tällä hetkellä ainoat
miehet talossa. Sitäpaitsi oli meitä kotona äitini, vanha täti,
nuorempi sisareni, minä ja muutamia palvelustyttöjä. Ensimäisessä
kerroksessa oli ruhtinaallinen kanslia tärkeine papereineen. Vanha
kirjuri istui siellä kuin sotilas vartiopaikallaan odottaen tapausten
kehitystä. Kaupunki oli melkein tyhjä, sillä meluava kulkue tarvitsi
useampia tunteja käydäkseen huvilinnassa ja ehtiäkseen sieltä takaisin.
Muut asukkaat pysyttelivät hiljaisina kodeissaan. Ikkunoistamme saattoi
nähdä pitkän kadun, jonka päässä oli portti ja sen takana huvilinnaan
johtava tie. Muutamien tuntien tuskallisen odotuksen jälkeen kuulimme
melua, joka muistutti valtameren kohinaa. Pian näimme etäisyydessä
tiheän, tumman, hitaasti liikehtivän lauman, joka täytti kadun ääriään
myöten. Edellä kulki harvinaisen kookas mies heiluttaen kädessään
paksua sauvaa. Hän oli muuan leipuri, ja koko metelin johtaja. Äkkiä
hän pysähtyi talomme edessä ja hänen mukanaan koko ihmislauma.
Hän nosti sauvaansa ikkunoitamme kohden syytäen suustaan kauheita
kirouksia. Samassa silmänräpäyksessä kohosi tuhansia käsiä ja sauvoja
ja tuhannet äänet huusivat ja kiljuivat. Tuskin olimme ennättäneet
vetäytyä pois ikkunan äärestä, kun ensimäisen kerroksen ikkunoihin
sinkosi suuria kiviä ja useat sattuivat toiseenkin kerrokseen, jossa
asuimme. Samalla jyskytettiin talon ovia. Nuoremmalla veljelläni oli
ollut siksi paljon mielenmalttia, että oli sulkenut ovet ja sysännyt
salvan eteen kansanjoukkojen lähestyessä. Raivoisa joukko aikoi avata
ovet väkivallalla, ja Jumala tietää, miten meidän olisi käynyt, jos
ei apua olisi saapunut oikealla hetkellä. Kaksi nuorta upseeria
tunkeutui jalkaisin väkijoukon läpi. Ne olivat perintöprinssi ja
hänen adjutanttinsa. He asettuivat ovemme eteen ja prinssi lausui
muutaman sanan kapinoitsijoille, käski heidän hajaantua ja rauhoittua
ja lupasi, että heidän oikeutetut toivomuksensa otetaan huomioon ja
täytetään. Tämä rohkea teko vaikutti hyvää. Samaan aikaan nähtiin erään
ratsuväki-osaston hiljakseen ratsastavan katua pitkin paljastetut
miekat kädessä. Joukot alkoivat hälvetä yhä vielä kiroillen ja uhaten.
Kun katu oli puhdistunut, saapui prinssi luoksemme lausumaan äidilleni
osanottonsa ja säälinsä sekä ottamaan vastaan hänen kiitoksensa.
Iltapäivällä olivat äitini huoneet täynnä ihmisiä. Ystävät ja
tutut riensivät kysymään vointiamme. Heidän joukossaan oli useita
vapaamielisen puolueen jäseniä kansalliskaartin univormussa.
Näin loppui ensimäisen lapsuuteni valoisa aika ukkosenjyrähdyksiin,
jotka tärisyttivät suurta osaa Europpaa. Ensimäisen lapsuusiän iloinen
huolettomuus oli ohi. Ensi kerran oli suuri, traagillinen todellisuus
avautunut silmieni eteen ja minä olin intohimoisesti omaksunut kannan
ristiriidassa, joka oli laadultaan yleinen. Luonnollisesti johti sydän
vielä silloin arvosteluani. Ne, joita rakastin, olivat ymmärrettävästi
oikeassa. Mutta katseelleni avautui laajempi taivaanranta. Aloin lukea
sanomalehtiä ja seurata suurella innolla valtiollisia tapahtumia.
Vaikka vielä leikinkin nukeillani, tunsin kuitenkin olevani uuden
elämän kynnyksellä. Olin saanut toisen kasteen vallankumouksen kädestä.