Eräs salaperäinen tapaus, joka näihin aikoihin kuohutti ihmisiä
kotikaupungissani, sai myöskin minun mielikuvitukseni mitä
vilkkaimpaan toimintaan, vaikkakin vain jokunen sana pujahti siitä
korviini ja kuulin selityksiä, joita en ymmärtänyt. Tapaus oli nuoren
perintöprinssin äkillinen lähtö; hän oli poistunut maasta samalla
hetkellä, jolloin hänen uskottu kamaripalvelijansa oli joutunut
äkillisen, selittämättömän kuoleman uhriksi. Kuiskailtiin, ettei
tuo kuolema ollut luonnollinen ja että uhriksi oli tarkoitettu
toinen, nimittäin herra eikä palvelija. Ruhtinatar seurasi poikaansa
maanpakoon, mutta meidän taloamme vastapäätä sijaitsevaan rakennukseen
ruhtinaallisen linnan vieressä, asettui kaunis, ylhäinen nainen
lapsineen, jotka olivat yhtä kauniita. Kuulin palvelustytöltämme,
että kauniit lapset olivat ruhtinaan lapsia ja heidän äitinsä hänen
puolisonsa. En voinut käsittää, kuinka miehellä yhtä aikaa saattoi
olla kaksi rouvaa ja kaksi eri perhettä, mutta olin lämpimästi
maanpakolaisen prinssin ja hänen äitinsä puolella, jonka hyveitä
ja korkeaa henkistä sivistystä koko maailma ylisti. Äitini, mikäli
voin huomata, oli samaa mieltä, sillä hän osoitti vain välttämätöntä
kohteliaisuutta kauniille naiselle, jota kaikki ylennyksen ja vallan
tavoittajat liehittelivät. Isälläni oli kokonaan toinen katsantokanta,
hänen kunnianhimonsa päämääränä olivat yksinomaan maan edut ja
niitä palvellakseen pani hän ruhtinaan luona mahtavimmat väkipyörät
liikkeelle. Ruhtinaalla oli hyvä sydän ja vähän sivistystä, hän oli
suuressa määrin kevytmielinen ja kiivastui aika ajoin mielipuolisuuden
rajoille saakka. Hänen laillinen puolisonsa, suuren kuningashuoneen
tytär, oli hyveellinen, oppinut ja omasi taiteellisia taipumuksia,
mutta hän oli ylpeä ja kylmä eikä ruhtinas ollut koskaan saanut
häneltä sitä kotionnea, jota oli ikävöinyt. Heidän luonteensa olivat
liian erilaiset. Ruhtinas kiintyi silloin intohimoisella rakkaudella
tuohon toiseen naiseen, joka oli kaunis ja jonkun verran älykäskin,
mutta sivistymätön ja tavallinen. Hänellä oli melkein rajaton
valta ruhtinaaseen. Äitini ei koskaan voinut täydellisesti voittaa
vastenmielisyyttään tuohon naiseen, ja kun isäni äskenmainitsemistani
korkeammista vaikutteista vaati, että hänelle osoitettaisiin
jonkinlaista arvonantoa, aiheutti tämä seikka silloin tällöin
väittelyitä vanhempieni kesken. Jouduin kerran sattumalta tuollaisen,
verrattain kiihkeän sananvaihdon todistajaksi ja itkin monta kyyneltä
huomatessani, että vanhempani, joita kumpaakin rakastin yhtä paljon,
olivat eripuraisia. Kaikki nuo tosiseikat, joita ainoastaan puolittain
näin ja tajusin, saattoivat minut ymmälle ja levottomaksi. Pakenin
kahdenkertaisella ihastuksella unelmien ja kuvittelun maailmaan. Suurin
onneni oli pieni teatteri, jonka olimme saaneet lahjaksi ja jossa
esitimme suuria näytelmiä ja oopperoita nukkien avulla laulamalla
ja lausumalla heidän osiaan. Tein työtä viikkomääriä saadakseni nuo
näyttämöesitykset mahdollisimman upeiksi ja antauduin niin pyhällä
hartaudella tähän, että eräänä iltana, jolloin esitimme suurella
loistolla Eyryanthen vanhemmillemme ja sisaruksillemme, annoin
esiripun langeta ja itkin tuskasta, kun nuorin veljeni, joka myöskin
näytteli kappaleessa, laski tyhmää leikkiä eräässä traagillisessa
kohtauksessa. Tämä teatteri-intohimo kasvoi vielä suuremmaksi,
kun aloimme itse näytellä, nuoremmat sisareni, minä ja muutamat
ystävättäret. Näyttelemistäni kehuttiin ja tunsin olevanikin oikealla
alallani. Minulla oli vain yksi ainoa unelma: halusin tulla suureksi
taiteilijaksi.
Myöhemmin olen useissa älykkäissä lapsissa havainnut samanlaisen
teatteri-intohimon ja olen sitä mieltä, että tälle ainekselle
olisi kasvatuksessa pantava paljon huomiota sen sijaan, että
sitä tavallisesti yritetään tukahuttaa. Uskon myöskin, että sen
avulla voidaan tehdä tärkeitä huomioita luonteesta ja luontaisista
taipumuksista. On lapsia, jotka yksinomaan rakastavat naamiaisia,
ilveilyjä ja karkean sukkelaa, ja taas sellaisia, jotka tuntevat
vetovoimaa ylevän mielen ja sankarillisuuden ilmauksiin. Tätä ainesta
voisi kenties sangen edullisesti käyttää hyväkseen historianopetuksessa
ja varmasti olisi pojalla, joka itse on esittänyt Wilhelm Telliä,
Spartacusta j.n.e. tai tytöllä, joka on esiintynyt Orleansin
neitsyenä, Iphigeneiana tai muuna sankarillisena historiallisena
henkilönä, elävämpi käsitys kaikesta, mikä koskee näitä eteviä
persoonallisuuksia, kuin hän konsanaan olisi kyennyt saamaan
historiantunnilla ja koulunpenkillä. Ja mikä laaja työala avautuisikaan
nuorisokirjailijoille, jos he ryhtyisivät kasvatustarkoituksiin
kirjoittamaan historiallisia kappaleita ja ohjaisivat kasvattajia
järjestämään esitykset!
Palavimman myötätuntoni esineinä olivat, paitsi teatteria, vanhan
ajan, varsinkin Kreikan, sankarit ja suuret luonteet. Luin suurella
innostuksella helppotajuisen, moni-niteisen ja jotenkin hyvillä
vaskipiirroksilla kaunistetun maailmanhistorian, joka oli äitini
kirjastossa. Erinäiset henkilöt ja seikat ovat siitä asti ikuisesti
syöpyneet muistiini. Vuodatin iloisen liikutuksen kyyneleitä lukiessani
Leonidaan ja hänen kolmensadan sankarinsa kunniakkaasta kuolemasta,
katsellessani kuvaa, missä Epaminondas vetää keihään haavastaan ja
sanoo ystävilleen, jotka itkevät hänen lapsettomuuttaan: »Minähän jätän
teille kaksi kuolematonta tytärtä, Leuktran ja Mantinean taistelut»
— ja kuullessani Sokrateesta, kuinka hän kuolema silmäinsä edessä
keskusteli oppilaittensa kanssa ylevistä asioista. Sydämeni hehkui
yhä enemmän kaikelle, mikä oli ylevää ja minä voin totuudenmukaisesti
sanoa, että sankari-ihailu oli lapsuuteni todellinen uskonto.