Näihin aikoihin olin viisi- tai kuusivuotias. Aloin paljon ajatella.
Eräänä päivänä kysyin joltakin vanhemmista veljistäni, mistä johtuu,
että kaupunkimme on Hessenin ruhtinaskunnan pääkaupunki ja samalla
Saksanmaan kaupunki. Veljeni yritti parhaansa mukaan selittää, että
Saksan valtakunta jakautui moneen pieneen maahan, joilla kullakin
oli pääkaupunki ja erityinen ruhtinas. Mutta hänen vaivannäkönsä oli
turhaa, minä en voinut käsittää, että useat erinimiset maat muodostavat
suuren kokonaisuuden.
Eräs toinen kysymys kiinnitti myöskin mitä suurimmassa määrässä
mieltäni, nimittäin mitä oli »etäinen». Siihen saakka olin vain ollut
niin kaukana synnyinseudultani, että samana päivänä olin mukavasti
voinut palata takaisin. Mutta minusta oli melkein mahdotonta kuvitella
lähtöä niin etäälle, ettei samana päivänä eikä moneenkaan päivään
voisi palata takaisin — että saattoi viipyä kokonaan toisissa maissa
ja seurustella ihmisten kanssa, joilla ei ollut meihin minkäänlaisia
suhteita.
Niinpä päätin itse kohdastani kokea, mitä »etäinen» oli. Äitini oli
molempien vanhimpien sisarteni kanssa matkustanut kylpylaitokseen.
Eräänä kauniina kesä-aamuna otin hiukan liinavaatteita kaapistani,
solmin kaiken ympärille nenäliinan ja laskeuduin portaita aikoen
rientää suoraa päätä postitalolle ja asettua suuriin postivaunuihin,
jotka niin usein olin nähnyt sen edustalla, lähteäkseni päätä pahkaa
äitini luo. En epäillyt, ettei minulle suotaisi paikkaa vaunuissa, kun
sanoin tahtovani tietää, mitä »etäinen» on.
Hoitajattareni oli kuitenkin ajoissa huomannut poissaoloni,
syöksyi säikähtyneenä jälkeeni, sai minut kiinni kadulla ja esti
tutkimusmatkani.
Mutta seuraavana kesänä voin lopullisesti tyydyttää tiedonhaluni.
Sisareni ja minä pääsimme huvimatkalle isän ja äidin kanssa. Kaikkein
ensiksi lähdimme maalle erään tädin luo etelä-Saksaan, ja siellä
vasta oikein tutustuin varsinaiseen maalaiselämään. Suuri talo, vanha
luostari loppumattoman pitkine käytävineen — ihana puutarha täynnä
kukkia ja hedelmiä, niityt, karja, rajaton vapaus, mistä kaikesta sain
nauttia, juoksenteleminen puutarhassa ja niityillä — oli kuin olisin
ollut itse paratiisissa. Erittäin veti minua puoleensa vanha kirkko,
joka aikoinaan oli kuulunut luostarille ja jossa ensi kerran näin
katoliset kirkonmenot. Tähän liittyy muisto joka vieläkin elävästi
on mielessäni. Kirkon kappalainen kävi usein tätini luona. Hän oli
nuori, rikaslahjainen mies ja hyvin rakastettava tässä piirissä, poissa
esimiestensä silmien alta — mutta häntä voi tuskin tuntea samaksi, kun
hän kalpeana ja väsyneenä esiintyi kirkossa papillisessa asussaan.
Hän käveli usein kahden kesken äitini kanssa puutarhassa ja he
näyttivät syventyneen sangen vakavaan keskusteluun, jonka aihetta
en tietänyt. Eräänä päivänä lähdimme hänen seurassaan katselemaan
lähistöllä sijaitsevaa Aschaffenburgin kuninkaallista linnaa. Pidin
kiinni äitini kädestä ja nuori mies kulki hänen rinnallaan. Kun
saavuimme linnan kappeliin, kalpeni hän, kumartui äitini puoleen
ja kuiskasi hänelle näyttäen alttaria ja sen yläpuolella riippuvaa
krusifiksia: »Tuossa se tapahtui, tuon alttarin ja tuon kuvan edessä.»
— Äitini katsoi häneen säälivästi ja sanoi: »Mies parka!» — Vasta
useampia vuosia myöhemmin sain selityksen tähän kohtaukseen, kun
äiti kertoi minulle nuoren miehen tarinan. Hänen ollessaan vielä
aivan nuori poika, oli isä suostuttanut hänet rupeamaan hengelliseen
säätyyn, ja äskenmainitussa kappelissa oli hän luvannut ainaiseksi
luopua runollisen ja intohimoisen luonteensa taipumuksista. Myöhemmin
oli hän käsittänyt erehdyksensä ja onnettomuutensa koko laajuuden, ja
kun hän ei voinut rikkoa lupaustaan, oli elämä ainaista ristiriitaa
ja sanomatonta siveellistä kurjuutta. Äitini oli oikeassa sanoessaan:
»Mies parka!»
Kotiin palattuamme aloin vakavasti opiskella. Nuorin sisareni ja
minä saimme tunteja kotona ja se oli mielestäni silloin paljon
edullisempaa kuin kouluopetus, ensinnäkin sen vuoksi, että opettaja
saattoi kokonaan antautua meille ja minusta tuntuikin, että tiesimme
kaiken perinpohjaisemmin kuin koulua käyvät ystävättäremme, sitten
myöskin sentähden, ettei meillä iltapäivisin ollut tunteja, jotka
olivat ja yhä ovat mielestäni tuskallisia. Ei voi olla terveellistä
heti aterian jälkeen, ensimäisinä ruuansulamisen hetkinä, palata
koulupenkille huoneisiin, jotka koko aamupäivän ovat olleet täynnä
ihmisiä, ja keskittää siellä jälleen tarkkaavaisuutensa enemmän tai
vähemmän abstraktisiin asioihin. Olimme mielestäni hyvin onnellisia,
kun aterian jälkeen saimme vapaasti liikkua puutarhassamme, hoitaa
siellä kukkia ja vihanneksia, leikkiä mielin määrin Robinsonia ja
tehdä löytöretkiä uusiin maailmoihin. Ja sittenkin olisi luonnolla
pitänyt olla vieläkin suurempi osa kasvatuksessamme muuhun opetukseen
verrattuna. Olisin silloin varjeltunut eräästä vaarasta, joka johtui
juuri tiedonhalustani. En voinut nähdä kirjaa ottamatta selvää sen
sisällyksestä. Syntymäpäiväni tuntui minusta mitättömältä, jos ei se
tuonut minulle kirjoja. Jos sitten olin jonkun saanut, istuin koko
päivän lukemassa ja unohdin mielikuvitusmaailman takia todellisen
elämän. Intohimoni lukemiseen vietteli minua salaisesti ottamaan
kirjoja äitini kirjastosta. Onneksi osui käsiini vain sellaisia, jotka
eivät voineet minua vahingoittaa, mutta itse teko vaivasi suuresti
omaatuntoani ja minä päätin vakavasti taistella kiusausta vastaan.
Kuitenkin sai intohimoni usein ylivallan tässä taistelussa. Vihdoin
pääsin voitolle. Se oli ensimäinen tutustumiseni käärmeeseen ja
ensimäinen syntini Eevan tyttärenä, mutta se oli myöskin ensimäinen
vakava voittoni. Kuvatessani näitä taisteluita olen rientänyt ajassa
eteenpäin vain lausuakseni julki vakaumukseni, että olisin säästynyt
tältä ennenaikaiselta siveelliseltä taistelulta, jos opiskelu-elämän ja
luonnonelämän välillä lapsuudessani olisi vallinnut parempi tasapaino.
Rakastin metsää, niittyä ja kukkia yhtä paljon kuin lukemista ja jos
opiskelun avulla olisin herännyt ymmärtämään luontoa, olisin siitä
varmasti saanut yhtä paljon yllykettä kuin kuvittelun maailmasta.
Mutta niihin aikoihin oltiin vielä kaukana siitä näkökannasta, että
luonnontieteet olisivat välttämättömät kasvatuksessa yleensä ja
varsinkin nuorten tyttöjen kasvatuksessa.