Kunnioituksen tunne oli minussa varmaan synnynnäinen, sillä minua ei
koskaan pakotettu minkäänlaiseen palvontaan ja kuitenkin jumaloin
vanhempiani ja vanhinta sisartani. Hän oli jo täysikasvanut, kun itse
vielä olin pieni tyttö. Vertaan häntä muistissani muinaissaksalaisten
maalarien madonniin, noihin naisellisen kauneuden perikuviin —
kauneuden, joka enemmän ilmenee taivaallisena puhtautena ja nöyryytenä
kuin piirteiden säännöllisyytenä. Ihailin tätä sisartani siinä määrin,
että äitini oli jonkun verran mustasukkainen. Se oli lapsuuteni
ensimäinen ristiriita; se päättyi kun sisareni meni naimisiin ja lähti
puolisonsa mukana tämän kotiseudulle. Tämä ensimäinen ero maksoi
minulle monta kyyneltä.
Rakkauteni äitiin heräsi kuitenkin sen jälkeen täydessä voimassaan.
Muistan vielä, millä ihastuksella häntä katselin, kun hän, yhä
vieläkin kauniina, koristi itseään jotakin juhlaa varten, varsinkin
hovitanssiaisiin. Asetuin sitten jonkin pimeän huoneen ikkunaan, josta
saatoin nähdä ruhtinaallisen linnan valoa säteilevät ikkunat. Odotin,
kunnes hän oli astunut valaistuihin loistosaleihin ja hiukan raottanut
joitakin ikkunaverhoja, niin että voin katsella sisään. Näin komeasti
puettuja naisia ja salin kummallakin seinustalla herroja kullalla
kirjailluissa univormuissa. Näin ruhtinaan perheineen astuvan sisään ja
kulkevan pitkin ihmisrivejä lausuakseen jokaiselle pari sanaa. Näitä
sanoja näyttiin pitävän hyvin tärkeinä, ja taas päinvastoin, jos jokin
henkilö sivuutettiin puhuttelematta, oli se nöyryytyksen huippu. Kuinka
ylpeä olinkaan nähdessäni, että äitini kanssa keskusteltiin kauemmin
kuin muiden! Uskoin varmasti, että se oli suuri kunnianosoitus. Eikö
ruhtinas ollutkin muita ylevämpi olento? Minkätähden hän muuten olisi
ollut ruhtinas? Olin Tuhannen yhden yön tarinoissa lukenut niin paljon
Harun al Raschidin jalosta, suuremmoisesta luonteesta ja pääni oli niin
täpötäynnä kertomuksia keisari Friedrich Punaparran ritarillisista
hyveistä, hänen, joka istuu Kyffhäuserissa odottaen silmänräpäystä,
jolloin uudelleen saa perustaa ihanan saksalaisen valtakunnan, etten
epäillyt ruhtinaiden ylevämielisyyttä.
Isäni, jolla oli ylenpalttisesti työtä, ei voinut uhrata paljon
aikaa lapsilleen; jos hän joskus ehti olla parissamme, oli se oikea
juhlahetki, sillä rehellisempää, rakastettavampaa, kultaisempaa
luonnetta kuin hänen olisi ollut vaikea löytää.
Äitini puolestaan yritti herättää meissä eloon taiteellisia
taipumuksia. Hän kuului ajatussuuntansa puolesta tuohon ajan henkiseen
keskukseen, johon lukeutuivat Humboldtit, Rahel, Schleiermacher,
Schlegelit ja muut senaikuiset kuuluisuudet. Tässä samalla kertaa
vapaamielisessä, isänmaallisessa ja filosofisessa suunnassa oli
myöskin omituinen sekoitus mystisismiä, jota silloin parhaillaan
kukoistava romanttinen koulu osaltaan lisäsi. Äitini riippumattoman
luonteen johti tämä, suunta usein vastustamaan sen seurapiirin
sopivaisuuskäsitteitä, johon hänen isäni aseman vuoksi oli pakko
kuulua. Tämä koski erityisesti niiden henkilöiden valitsemista, jotka
muodostivat hänen läheisimmän piirinsä. Sen sijaan, että yksinomaan
olisi seurustellut ylimystön piireissä, valitsi hän läheisimmät
ystävänsä paljon useammin hengen ja sydämen ominaisuuksien mukaan,
välittämättä heidän yhteiskunnallisesta arvo-asteestaan. Erittäin
mielellään etsi hän etevimpien näyttelijöiden seuraa, joiden esitykset
ihastuttivat häntä ja tuottivat hänelle nautintoa ja jotka hän asetti
täysin samalle tasolle kuin muut vieraansa. Tämä oli siihen aikaan
vielä hyvin rohkeata, sillä teatterinjäseniä pidettiin halpa-arvoisena
kastina, korkeintaan kyllin hyvänä varjelemaan muita kuolevaisia
ikävystymiseltä, mutta ei suinkaan oikeutettuna pyrkimään heidän
rinnalleen. Äitini saikin tämän vuoksi moitteita, eikä edes isäni
ollut tässä asiassa yhtä mieltä hänen kanssaan. Hän saapui harvoin
näihin äitini pieniin seuroihin. Mutta vanhemmat veljeni ja sisareni,
jotka kaikki harrastivat taidetta, mikä mitäkin, olivat niissä mukana,
ja erittäin usein sai talossamme kuulla oivallisia soitto-esityksiä.
Tällaisessa henkisessä ja taiteellisessa keskuksessa vietin lapsuuteni.
Meidän perhe-elämässämme ei lapsia pidetty niin kokonaan erillään
aikuisten elämästä kuin esim. Englannissa. Äitini oli sitä mieltä,
että seurustelu etevien ihmisten kanssa voi ainoastaan vaikuttaa
hyvää lasten henkiseen kehitykseen ja kehittää vähitellen heidän
arvostelukykyään ja makuaan. Uskon, että hän oli täysin oikeassa ja
että tällainen huolenpito, mikäli se on mahdollista, on kasvatuksen
tärkeimpiä tekijöitä. Kreikkalaiset tiesivät sen hyvin, ja lyseet,
joissa heidän filosofinsa ja viisaansa seurustelivat nuorison kanssa,
eivät todennäköisesti vähäisessä määrässä vaikuttaneet siihen, että
heistä tuli kansa, joka hakee vielä tänään vertaistaan.
Me emme saaneet minkäänlaista n.s. uskonnollista kasvatusta. En
muista, kuka minulle ensin puhui Jumalasta ja opetti pienen rukouksen.
Meidän ei koskaan tarvinnut tuoda esille hurskauttamme palvelijoiden
tai vieraiden ihmisten aikana, kuten Englannissa on tapana. Minä
puolestani seurasin tietämättäni Kristuksen määräystä, jonka mukaan on
oltava yksin, jos tahdotaan rukoilla oikein. Joka ilta, kun makasin
vuoteessani eikä minulla ollut muuta uskottua kuin tyynyni, toistin
hiljaa itsekseni pienen rukoukseni totisen uskon hartaudella. Ei kukaan
tietänyt siitä mitään. Rukoilin näin: »Rakas Jumala, olen pieni, tee
sinä sydämeni puhtaaksi, ettei siellä asu kukaan muu kuin rakas Jumala
yksin.»
En kuitenkaan voinut sille mitään, että sydämessäni oli muitakin
rakkaita asukkaita. Keksin itse toisen rukouksen, jonka rukoilin joka
ilta salavihkaa ensimäisen jälkeen ja jossa pyysin Jumalaa siunaamaan
vanhempiani ja siskojani, opettajaani ja tämän perhettä sekä lopuksi
kaikkia hyviä ihmisiä. Kun olin täyttänyt tämän sydämen velvollisuuden,
oli omatuntoni rauhallinen ja nukuin vanhurskaan unta.
Eräänä aamuna ennen päivänkoittoa heräsin outoon hälinään äitini
makuuhuoneessa, jossa nuorin sisareni ja minä myöskin nukuimme. Oli
talvi ja uuniin sytytettiin juuri tulta. Kuulin äitini itkevän ja
vanhan tädin, joka seisoi hänen vuoteensa vieressä, sanovan: »Älä sure,
lapsesi on nyt Jumalan luona.» — Ymmärsin heidän puhuvan pienestä
veljestäni, joka oli vasta muutaman kuukauden vanha ja sairastanut
useampia päiviä. Minä itkin myöskin hiljaa tyynyyni antamatta heidän
huomata, että olin herännyt ja kuullut sanat, joissa näytti piilevän
ylevä, minun käsityskantani yli menevä salaisuus. Kun minun oli aika
nousta, kerrottiin, että pieni veljeni oli kuollut. Olisin mielelläni
tahtonut tietää enemmän kuolemaa ja yhtymistä Jumalaan koskevasta
salaisuudesta, mutta en uskaltanut kysyä, kun pelkäsin lisääväni
toisten murhetta.
Iltapäivällä tuli pieni ystävätär meitä tervehtimään. Hänet vietiin
huoneeseen, jossa pieni veljeni lepäsi, mutta minua ja nuorempaa
sisartani ei laskettu sisään. Se loukkasi minua syvästi. Minua
pidettiin siis liian heikkona kestämään tuota tuskallista näkyä, tai
kykenemättömänä käsittämään onnettomuutta! En siitä koskaan puhunut,
mutta oka oli tunkeutunut niin syvälle sydämeen, että vielä nytkin,
paljon suurempien pettymysten jälkeen, tunnen sen piston.