Suuren kaupungin keskellä olisi vaikea löytää paremmalle paikalle
rakennettua taloa kuin se, jossa synnyin ja vietin lapsuuteni
ensimäiset päivät. Talo sijaitsi Casselin kaupungissa, rinnan muiden
rakennusten kanssa ja rajoitti katua, jolle oikeudenmukaisesti
oli annettu nimi Bellevue, sillä vastakkaisella sivulla ei ollut
ainoatakaan rakennusta, vaan ihana näköala kauniita puisto- ja
puutarha-istutuksia päin. Nämä kohosivat terrassinmuotoisesti
hedelmällisellä tasankomaalla, jonka läpi virtaa suurehko Fulda-joki.
Olin lähinnä nuorin kymmenestä lapsesta — kaikki terveitä ja
lahjakkaita. Vanhempani olivat vielä nuoria minun tullessani maailmaan.
Heidän elämänsä oli onnellista keskitietä ylellisyyden ja puutteen
välillä — asema, joka takaa suurimmat koti-onnen edellytykset. Olen
ensimäisistä lapsuuspäivistäni säilyttänyt loppumattoman hilpeyden
valoisan hohteen. Tuosta valoisasta taustasta eroittuu vain kolme
määrätympää muistoa.
Ensimäinen muisto on äitini huone maalattuine seinäpapereineen, joille
oli kuvattu palmumaisemia, kaislametsiä ja oudonmuotoisia rakennuksia.
Lapsellinen mielikuvitukseni iloitsi tuosta tarunomaisesta maailmasta.
Sitäpaitsi kertoi muuan talon ystävä minulle siitä satuja; niinpä oli
eräs noista pikku taloista Blumenbach nimisen velhon asunto, jolle koko
luonto oli kuuliainen. Talon vieressä seisoi suuri haikara pitkillä,
jäykillä jaloillaan, pitkänokkainen pää rinnalle vaipuneena. Se oli
Blumenbachin palvelija, kuten ystäväni sanoi. Hän seisoi muka siinä
odottamassa herransa käskyjä.
Toinen muisto liittyy iltaan, jolloin hoitajattareni kertoi, että
pieni, äskensyntynyt siskoni, oli kuollut. Hän antoi minun vasten äidin
kieltoa katsoa lasioven läpi huoneeseen, jossa seisoi musta arkku;
arkussa lepäsi pieni sisareni, valkeana kuin lumi ja kukkien peitossa.
Kolmas muisto vihdoin punoutuu vanhan ruhtinaan persoonaan, joka oli
hallitsijana Hessenin vaaliruhtinaskunnassa, pienessä saksalaisessa
kotivaltiossani. Hänen vaununsa ajoivat joka päivä talomme ohi.
Vaunuissa istui vanha ukko Fredrik Suuren aikuisessa univormussa
kolmikolkkainen hattu päässä. Hänen valkoiset hiuksensa olivat
takaa palmikossa ja toista poskea rumensi hirveä paise. Siihen
sairauteen hän kuolikin. Minä en nähnyt hänen hautajaisiaan, mutta
vanha hoitajattareni kuvasi niitä minulle lukemattomat kerrat. Häntä
ei haudattu esi-isien kammioon suuressa kirkossa. Hänet haudattiin
toivomuksensa mukaan erään huvilinnan kirkkoon. Linnan oli hän
rakennuttanut ja se oli ollut hänen mielipaikkansa. Hautaus tapahtui
yöllä tulisoihtujen valossa, vanhan tavan mukaan. Mustapukuisen ritarin
oli mustalla hevosella ratsastettava heti ruumisvaunujen jäljessä.
Tämä ritari valittiin korkeasta ylimystöstä, mutta hänen täytyi aina,
tarun mukaan, maksaa tämä kunnia hengellään. Tässäkään tapauksessa ei
kansa pettynyt luulossaan. Tuon öisen näytelmän silloinen esittäjä,
nuori aatelismies, terveyttä ja voimaa uhkuva, joutui kolme viikkoa
hautajaisten jälkeen kuumetaudin uhriksi. Johtuiko tuo kuumetauti
yksinkertaisesti vilustumisesta kylmässä rautapuvussa pitkän yöllisen
kulkueen aikana? Kansa ei ottanut huomioon tuollaista mahdollisuutta,
ja minun lapsellinen mielikuvitukseni piti kansan uskoa oikeana.
Joka kerta tunsin salaista väristystä, kun vanhempieni kanssa kävin
huvilinnassa ja näin asehuoneessa mustan puuhevosen selässä mustan
varustuksen, jota onneton ritari oli tuona yönä kantanut.