Muistosanat, kirjoitti Gabriel Monod.
Malwida von Meysenbug kuoli Roomassa 26 p. huhtikuuta 1903,
kahdeksankymmenen seitsemän vuoden kuuden kuukauden ikäisenä.
Eräs hänen ystävättärensä sanoi hänelle kerran: »Minä tahtoisin
olla läsnä sinun kuolinhetkelläsi. Sinä olet elänyt inhimillisimmän
elämän mitä ajatella voi, ja kuolemasi on oleva elämäsi kaltainen!»
Tämä ystävätär sanoi totuuden. Nyt kun voimme silmätä tuota pitkää
elämää kokonaisuutena, kiinnittää huomiotamme yksi ennen muita, sen
ihmeteltävä yhtenäisyys. Hän pysyi viimeiseen hengenvetoon asti
uskollisena niille ajatuksille ja periaatteille, jotka johtivat hänen
nuoruuttaan. Niinikään voi nyt, kun tuntee hänen elämänsä kaikki
jaksot, helpommin arvostella, mitä hän oli vanhempiensa kodissa, kuinka
hän eli pakolaisten joukossa Lontoossa, kuinka hän vaikutti Italiassa
ensin ottotyttärensä kasvattajana, sitten vietti riippumattomana
ja yksinään nuo kolmekymmentä vuotta, joiden aikana hän kirjoitti
tärkeimmät teoksensa.
Erinäiset henkilöt, jotka ovat lukeneet vain teoksen _Elämä aatteiden
puolesta_ ja senkin pintapuolisesti, ovat muodostaneet itselleen
väärän kuvan Malwida von Meysenbugin todellisesta luonteesta. Tämä
naisten oikeuksien julistaja on näyttäytynyt heille kapinoitsijana,
vallankumouksenisena henkenä, joka ennen kaikkea pyrki hävittämään
olevaisen valtiojärjestyksen ja vanhat perhetraditsionit. Ja kuitenkin
oli vainajan persoonallisuudelle ominaista juuri syvä tasapuolisuus ja
vapaa, puolueeton käsitys asioista, mitkä ominaisuudet saivat hänet
huolimatta kiihkeästä halustaan johtaa ihmiset edistyksen tielle
ihailemaan kaikkea suurta ja jaloa ylimysvaltaisen menneisyyden
perintätavoissa. Niistä oli lähtöisin se sydämellinen uskollisuus, joka
liitti hänet omaisiinsa moitteettomana tyttärenä ja sisarena keskellä
tuskallista erimielisyyttä, niistä saa selityksensä se tunnollisuus,
jolla hän, vaikkakin saarnasi naisten oikeutusta itsenäiseen ajatteluun
ja velvoitusta taistelemaan itselleen yksilöllisyyden, aina kuitenkin
varoi katsomasta naisen oikeuksia intohimon tai oikun oikeudeksi.
Siitä selittyy, että tämä rikaslahjainen nainen, joka osasi yhtä
hartaasti innostua valtiollisesta ja yhteiskunnallisesta edistyksestä
ja jolla oli yhtä vilkas mielenkiinto runoutta ja taidetta, luontoa
ja filosofiaa kohtaan, saavutti eloisaa myötätuntoa ja lämmintä
ystävyyttä niin menneisyyden periaatteiden edustajien kuin rohkeimpien
vallankumouksen kannattajien keskuudessa. Siitä selittyy myöskin
ettei koskaan sattunut todellista välien rikkoutumista hänen ja
omaisten kesken, joiden elämänihanteet hän oli hyljännyt. Toivomme
myöhemmin voivamme julkaista kirjeenvaihdon hänen ja hänen äitinsä
välillä. Siitä käy ilmi kuinka vainaja isänsä kuolemaan, vieläpä
kolmanteenkymmenenteen neljänteen ikävuoteensa saakka ei tahtonut
jättää perhepiiriä voittaakseen itselleen kauan uneksimansa itsenäisen
aseman ja kuinka hän edelleen, saatuaan vihdoin äidiltään luvan
antautua vapaastivalitsemalleen elämänuralle, pysyi mitä hellimpänä,
kunnioittavimpana, voisimme melkein sanoa alamaisimpana tyttärenä
äidilleen. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta — kun hän Berliinistä
karkoitettuna päätti muuttaa Lontooseen — kertoi hän äidilleen
kaikki suunnitelmansa ja useammin kuin kerran luopui niistä tämän
toivomuksesta.
Niin selittyy myöskin hänen intohimoinen ihailunsa Goethea kohtaan,
joka ylinnä edustaa sitä ajatuksen ja taiteen vapautta, joka alistuu
totuuden ja kauneuden ikuisiin lakeihin. Malwida von Meysenbug rakasti
aivan erikoisesti Goethen sonettia _Natur und Kunst_ (Luonto ja taide)
ja toisti halukkaasti hänen sanojaan:
»Vergebens werden ungebundene Geister
Nach der Vollendung reiner Höhe streiben.»
[Turhaan pyrkivät kurittomat henget
täydellisyyden puhtaaseen korkeuteen.]
Ja niinkuin Goethe lausuu'.
»Das Gesetz nur kann und Freiheit geben»
[Laki vain voi antaa meille vapautta.]
niin sanoi myöskin Malwida von Meysenbug'.
Koko hänen elämänsä voi ikäänkuin olla valaistuksena tälle lauseelle.
Hänen vapautensa oli vaatinut häntä vapaaehtoisesti alistumaan
sellaisen elämänmuodon ankariin sääntöihin, jonka puitteissa hän osasi
yhdistää virheettömän naisellisen arvokkuuden ja hienotunteisuuden
ajatuksen ja toiminnan rohkeuteen ja johon hän nuoruudesta saakka
oli pelastanut kaiken sen ylimyksellisen tapojen hienostuksen, joka
ansaitsi tulla pelastetuksi.
Hänen filosoofisten ja uskonnollisten ajatustensa kehitys ei ole
vähemmän kiehtova. Hän oli hyljännyt luterilaisen kirkon opinkappaleet,
sen kirkon, jonka helmassa hän oli kasvanut, ja eräät sanamuodot hänen
muistelmissaan voisivat johtaa olettamukseen, että hän oli valinnut
uskontunnustuksekseen äärimmäisen hegeliläisen vasemmiston puhtaasti
kielteisen ja miltei materialistisen oppisuunnan, mutta niin ei ollut.
Hänessä asui aivan liian mystillinen ja ihannetta tarvitseva henki,
jotta hän olisi tyytynyt pelkkään kielteisyyteen eikä suunnannut
katsettaan yli aistillisen maailman korkeampaa taivaanrantaa kohti. Kun
hän vaati kosmoksen aineelle ja näkyvälle maailmankaikkeudelle arvoa,
jonka perinnäinen uskonoppi kieltää siltä, tapahtui se vain siksi että
ne esiintyivät hänen silmissään verhona ja ulkonaisena ilmenemismuotona
hengelle, joka yksin on todella elävä ja ikuinen. Tämä usko hengen
yhteyteen ja ikuisuuteen, tämä ihanteellinen monismi muodostui hänelle
vähitellen tietoiseksi ja kehitetyksi opiksi, mitä perusteellisemmin
hän tutki Schopenhaueria, intialaista viisaustiedettä ja nykyaikaisen
tieteen teorioja, joka pyrkii yhä enemmän palauttamaan kaikkia ilmiöitä
voimaan ja liikuntoon. Tämä vakaumus sai viimeisen, täydellisen ja
suuremmaisen ilmauksensa _Jälkisanassa_ teokseen _Das Lebensabend
einer Idealistin_ (Idelistin elämänilta). Katsellessaan verratonta
taulua, jonka tähtitaivas ja meri levittivät hänen ikkunainsa eteen
Nettunossa, seuratessaan hurjia syysmyrskyjä, jotka näyttivät
muuttavan maailmankaikkeuden takaisin alkuperäiseksi kaaokseksi, hän
oli kuulevinaan »Alkusyyn äänen, Alkusyyn, jonka suuruuden edessä
sielumme heittäytyy maahan syvimmän hartauden vallassa ja autuaana
riemuiten saadessaan sanoa itselleen: se vaikuttaa minussakin.» Tämä
ikuisesti ainoa, luova alkusyy voi olla vain henki, ja meidän sielumme
on »erittynyt säde ikuista henkeä.» Ja harrasmielisen innostuksen
vallassa hän ylistää Jumalallista, Ikuista, »joka ei sinussa koskaan
pääse täydelliseksi», tuona hetkenä, jolloin hän huutaa maailmalle
kiitollisen jäähyväissanan, tuolle maailmalle, joka on ollut hänelle
»tutkivan hengen maailma».
Nämä eivät olleet sellaisia sanoja, joita voi kirjoittaa ilon ja
terveyden päivinä unohtaakseen ne myöhemmin kärsimyksen ja tuskan
hetkinä, kuoleman edessä; ne ilmaisivat syvintä vakaumusta, ja kokemus
oli osoittava, että Malwida von Meysenbug tästä vakaumuksesta ammensi
harvinaiset sielunvoimansa, jotka elämässä pitivät häntä pystyssä
ja antoivat hänelle sittemmin kyvyn uhmata sairauden ja pitkällisen
riutumuksen tuskia ei ainoastaan alistuvana, vaan eräänlaisella
iloisella sankaruudella.
Aina syksyyn 1901 saakka oli hänen terveytensä, joskin ruumiinvoimat
vähenivät, pysynyt ihmeen tyydyttävänä hänen korkeaan ikäänsä nähden,
ja hänen työkykynsä oli ennallaan. Siihen aikaan julkaisi hän
viimeisen teoksensa _Individualitäten_ (Yksilöllisyydet) Heinäkuusta
lokakuuhun, jonka ajan hän vietti Sorrentossa ja Amalfissa, nautti
hän vielä suuresti Napolin lahden kauneudesta. Mutta juuri siihen
aikaan ilmaantuivat ensimäiset sen taudin oireet, joka oli vievä hänet
pois, syöväntapainen paise sisälmyksissä. Onneksi hän ei koskaan
saanut tarkempaa tietoa kipunsa luonteesta. Palatessaan Roomaan
tunsi hän olevansa liian uupunut voidakseen aloittaa uusia töitä,
ja hän tyytyi kokoamaan ottotytärtään varten merkillisimmät runonsa
ja muodostelemaan uudestaan pitempää novellia _Die Improvisatrice_,
jota hän piti suuressa arvossa. Hän tunsi siksi heikentyneensä että
pelkäsi elonpäiviensä olevan luetut, ja hän lausui toivomuksen, että
joku jäsen perhettä, jonka hän oli ottanut lapsenasemaan, aina olisi
hänen luonaan. Muuten oli hänellä Roomassakin antautuvia ystäviä,
joiden läheisyys oli hänelle lohdutus ja jokapäiväinen ilo ja piti
vireillä hänen mielenkiintoaan elämää kohtaan. Niinpä eräs tuli
usein keskustelemaan hänen kanssaan opinnoistaan ja uskonnollisen
tunteensa muuttumisesta, sairas otti vilkkaasti osaa hänen teoksensa
valmistukseen ja keskusteli hänen kanssaan siitä vielä muutamia päiviä
ennen kuolemaansa. Eräs toinen ystävätär antoi hänelle herkeämätöntä
tukea kaikissa hänen taloutensa yksityiskohdissa ja vapautti hänet
kaikista arkihuolista. Kolmas auttoi lääkäriä, joka kävi neiti
von Meysenbugin luona, ja otti huolekseen koko hoidon, jota hänen
terveydentilansa vaati. Eräs ystävätär vihdoin, joka osoitti suorastaan
lapsellista kiintymystä häneen, omistautui hänelle mitä uhrautuvimmalla
antaumuksella, niin että hänen viimeiset elinvuotensa eivät ainoastaan
keventyneet ja kirkastuneet sen kautta, vaan varmaan itse elinaika
piteni tämän jokapäiväisen, uskollisen hoidon tähden.
Niin kauan kuin mahdollista oli salasi hän kuitenkin mielellään
tilansa vakavuuden ympäristöltään. Koskaan hän ei ollut eloisampi ja
hilpeämpi puheissaan kuin keväällä 1902. Tahdon sitkeydellä, josta
hän oli antanut niin monta todistusta elämänsä kuluessa, jatkoi hän
toimintaansa totutulla tavalla kunnes tuli se päivä, jolloin voimat
jättivät hänet. Vaikkakin hänen alkaen tammikuusta 1902 täytyi luopua
rakkaista ajeluistaan, hoiti hän vielä kuten ennenkin ilman vierasta
apua aina erittäin huolitellun pukeutumisensa ja puuhasi taloudessaan,
seurasi tarkoin kaikkea, mikä koski politiikkaa, kirjallisuutta ja
taidetta, oli laajassa kirjevaihdossa ei ainoastaan ystäviensä kanssa
vaan myöskin tuntemattomien, jotka tahtoivat häneltä neuvoa tai
lohdutusta. Joka päivä omisti hän hetkisen aikaa henkiselle työlle,
toisen keskustelulle uskottujen ystävien kanssa.
Kesällä ei hänen enää ollut mahdollista palata rakkaimpaan
kesäpaikkaansa Sorrentoon. Hänen täytyi tyytyä merenrantaan Nettunossa
lähellä Roomaa, ja siellä oli hänen vielä kerran suotu nauttia Italian
taivaan ihanuudesta ja noiden hilpeitten ja luonnonraikkaitten
ihmislasten kauneudesta, jotka hänen ikkunainsa edessä ilakoivat
Välimeren sinisissä laineissa. Mutta taudin edistyminen aiheutti jo
jokapäiväisiä kipukohtauksia ja pakotti hänet jatkuvaan ja tuskalliseen
hoitoon. Niinpä olivat hänen ajatuksensa enimmäkseen vakavia
luonteeltaan, sillä hän tunsi voimien vähenevän nopeasti, ja joka päivä
askarteli hän filosoofisissa ja moraalisissa omantunnon tutkimuksissaan
ja valmistui valoisan, voi sanoa iloisen alttiisti erkanemaan tästä
näennäisyyksien elämästä ja siirtymään ikuisen todellisuuden helmaan.
Hänen ajatuksensa saivat usein kuin itsestään runollisen muodon, ja
hän on toimittanut ne julkaistaviksi sarjassa enemmän tai vähemmän
viimeisteltyjä runoja. Erään useimmin toistuvista ajatuksista on hän
selvimmin kiteyttänyt näihin neljään riviin:
»So versöhnt nun mit den vielen Fehle
Der Erscheinungswelt, mit dem Geschick
Lass uns heimwärts ziehen, liebe Seele,
Nur das alle Kleid bleib' hier zurück!»
[Sovitettuina näennäisyyksien
maailman monien virheiden,
sovitettuina kohtalon kanssa
käykäämme kotia kohden, rakas sielu,
vanha vaate vain jääköön tänne!]
Lähtiessään Nettunosta hän kirjoitti toisen runon, jota hän vielä
tahtoi muodostella, mutta joka ensimäisessä alkuperäisessä muodossaan
kuvaa ihmeen kauniisti ja syvällisesti hänen sieluntilaansa:
»Der Tag ist hin. In tiefem Frieden ruht
Die weite Wasserfläche unbewegt;
In Westen färbt den Himmel milde Glut
Und rosa Wölkchen ziehen um den Mond.
Verstummt sind all die hohen Stimmen just,
Die aus dem Wasser erst heraufgeschallt,
Von froher Jugend übermütiger Lust
Die da im Wasser Scherz und Frische fand.
Nur in dem Mondlicht schwebt noch geistergleich —
Ein weisses Segel, eine Seele scheint's,
Die losgebunden von dem irdischen Reich
In ihre Heimat hinzieht, die Unendlichkeit.
Es ist mein Bild. Ich liege hier allein,
Verstummt isi auch für mich der laute Tag
Ich fühl's, ich scheide bald!
Und bin ich fern, das Leben setzt sich for
Gang wie es war, in buntem Vielerlei.
Man war einmal nur.
Blieb nichts von mir auf dieser Erdenwelt
Doch in den Herzen, die mich treu geliebt,
Wie der Mondglanz jetzt im Wasser
So lebt mein Bild Erinnerung.
[Päivä on päättynyt. Syvässä rauhassa lepää
avara veden kalvo liikkumattomana;
lännen taivaan värittää vieno hehku ja
ruusuiset pilvet liitelevät kuun ympärillä.
Vaienneet ovat kaikki äänekkäät huudot,
jotka äsken vedestä kajahuttivat
iloisten nuorten vallatonta kisailua,
kun he aalloista ammensivat hilpeyttä ja raikkautta.
Vain kuutamossa välkkyy vielä aavemaisena
valkoinen purje, se on kuin sielu,
joka irtaantuneena maan valtakunnasta
liitää kohti kotiansa, äärettömyyttä.
Se on minun kuvani. Lepään täällä yksin,
vaiennut minullekin on äänekäs päivä.
Minä tunnen että pian erkanen!
Ja kun sitten olen kaukana,
jatkuu elämä aivan kuin ennen,
kirjavan moninaisena.
Ihminen oli vain kerran.
Mitään ei jäänyt minusta tähän maailmaan,
mutta sydämissä,
jotka rakastivat minua uskollisesti,
elää kuvani muisto
kuin kuun välke nyt vedessä.]
Tuskin oli hän palannut takaisin Roomaan, kun tauti alkoi
ratkaisevasti edistyä. Vain muutamia kuukausia voisi hän enää elää,
arvelivat lääkärit; hän itse tosin tunsi käyvänsä yhä heikommaksi
ja heikommaksi, mutta luuli olevansa tekemisissä vain äkillisen
taudin kanssa, joka kiirehti lopputaistelua, mutta mahdollisesti
oli voitettavissa tahdonlujuudella. Tämä harvinainen henkinen voima
se varmaan antoi uupuneelle ruumiille kykyä tehdä vastarintaa
pitkälle ohi lääketieteen asettaman määräajan. En voi tässä kajota
hänen viimeisten elinkuukausiensa yksityiskohtiin, ajan, jolloin
hänen kasvattityttärelleen ja tämän puolisolle ja tyttärelle oli
onneksi sallittu viipyä alituisesti hänen vierellään. Sairaus oli
yltynyt pelottavassa määrässä, tuskat kävivät hyvinkin kiivaiksi
kohtausten sattuessa yhä tiheämmin ja saivat lievikettä vain
morfiiniruiskutuksista, ravinnonsaanti vaikeutui ja jatkuva
huolehtiminen puhtaanapidosta, joka mahtoi olla kaksinverroin
tuskallista niin hienotunteiselle ja aikaisemmin niin kokonaan
itsenäiselle sairaalle, vaati päivittäin yhä kasvavan määrän tunteja.
Ja kuitenkaan hän ei tahtonut vielä itse pitää tilaansa toivottomana
ja oli toimessa mikäli suinkin voi; joka päivä otti hän vastaan
ainakin _yhden_ ystävän ja kirjoitti jonkun kirjeen, seurasipa vielä
tarkoin valtiollisia uutisia. Hän luki vielä aika ajoin, joko nuoren
ystävänsä Romain Rollandin _Beethovenia_ tai de Wetin _Sotaretkiä_,
sankarillisen buuripäällikön, jonka urotöitä hän oli seurannut
innostuneen myötätuntoisesti, hän pukeutui edelleen omin neuvoin, kunnes
useita kertoja sattuneet kaatumiset estivät heikentynyttä vanhusta
tästäkin. Tammikuussa 1903 onnistui hänen, vielä aamuisin kirjoittaa
jälkisanaa teokseen _Lebensabend_ vapisevin käsin, jo niin voimatonna,
että hän päivittäin sai piirretyksi vain viisi tai kuusi riviä. Kaiken
tämän ohella ei hän valittanut koskaan, hän selitti olevansa onnellinen
saadessaan, kiitos sairautensa, nähdä meidät kokoontuneina ja tunnusti
ettei hänellä ollut mitään oikeutta nurkua kohtaloa vastaan, joka oli
sallinut hänen suorittaa loppuun hyvän osan kaikesta siitä mitä hän
kerran oli uneksinut suorittavansa. Hän moitti meitä ystävällisesti
siitä että muka liiaksi antauduimme hänen ruumiilliseen hoitoonsa
emmekä kyllin usein seurustelleet hänen kanssaan hengen korkeammissa
ilmakehissä.
Huhtikuun alussa sanoi hän minulle: »Minä uskon olevani hyvä profeetta;
tämän kuun loppuessa loppuu minunkin sairauteni, ja jos silloin
voimani riittävät, voin ehkä taas nousta, mutta ne eivät riitä!»
Hänen oli täytynyt luopua melkein kaikesta lukemisesta kirjeiden
kirjoittamisesta, ja hänen koko henkinen elämänsä rajoittui pariin
tuttavallisen keskustelun hetkeen, jotka hän vielä joka päivä saattoi
myöntää eräälle läheiselle ystävälleen. Kuitenkin oli hänelle näinä
viimeisinä aikoina suotu vielä yksi suuri ilo; hän oli antanut
ottotyttärensä pojanpojan äiteineen tulla Roomaan, tuon viehättävän
nelivuotiaan lapsen läheisyys virkisti suuresti hänen sydäntään. Ei voi
kuvitella mitään ihastuttavampaa kuin nähdä vanhuksen lepertelevän,
leikkivän ja nauravan hänen kanssaan ja opettavan häntä vapisevin käsin
muodostamaan pieniä esineitä ja eläimiä savesta.
Vasta kahdeksan päivää ennen kuolemaansa suostui hän alituisesti
pysymään vuoteessa ja salli sairaanhoitajattaren valvoa vierellään
öisin sekä luopui kokonaan taloushuolista. Siitä päivästä alkaen ei
hän enää nauttinut mitään ravintoa ja puhui alituisesti lähestyvästä
kuolemastaan. Tiistaina 21 p. huhtikuuta, niin sanottuna _Nascita
di Roma_ päivänä, ikuisen kaupunginperustamisen vuosipäivänä
perimätiedon mukaan, oli ystävätär, josta ylempänä olen puhunut,
antanut erään etevän taitelijan tulla soittamaan hänelle viululla
hänen lempilaulujaan. Hän ei kuitenkaan hermokiihtymykseltä voinut
kestää tätä soittoa ja pyysi meitä kaikkia, myöskin hoitajatarta ja
palvelijoita, kokoontumaan vuoteensa ympärille. Sitten hän käski
poikasen istahtaa vuoteelleen, ja laskien kätensä hänen päänsä päälle
hän sanoi. »Minä siunaan sinua, enkelini, sinä viet kaikille muille
minun siunaukseni.» Ja senjälkeen hän puhui kanssamme kolmen tunnin
ajan, kello yhdeksästä puolipäivään, iloisen haltioitumisen vallassa
rakkaudestaan meihin, suurista filosoofisista toiveista, joiden
elähyttämänä hän oli astuva kuoleman tuntemattomaan maahan. Hän uskoi
ja toivoi että hänen viimeinen hetkensä oli lyönyt ja odotti saavansa
keskellä tätä puhelua eritä elämästä meidän käsivarsillamme. Nyt oli,
sanoi hän, Rooman syntymähetki ja päivä, se oli myös oleva hänen
uuden syntymänsä päivä, sillä elämä ja kuolema ovat yhtä. Jokaiselle
meistä hän puhui hellän rakkauden sanoja, kullekin luontonsa mukaan,
ja kiitti saamastaan ystävyydestä ja moninaisesta huolenpidosta
ympärillään sanoen olevansa onnellinen tässä asemassa, keskellä kaikkia
rakkaitansa. Hän ei voinut kenellekään toivottaa ihanampaa loppua kuin
hänen oli. Ja kuitenkin keskeyttivät tuskalliset suonenvetokohtaukset
häntä melkein joka hetki, mutta hän sanoi vain: »Älkää pelästykö, eihän
se mitään ole, se on vain suonenvetoa ja _minä_ en kärsi, ruumisparkani
vain. — Aine ei ole mitään, henki yksin pysyy.»
Ja tämä sana henki tuli yhä uudelleen hänen huulilleen samoin kuin
sanat _Amore_ ja _Pace_, joita hän alati toisteli. Sitten hän, vielä
puhui'. »Te seuraatte minua Paratiisin portille saakka, mutta portti
suljetaan edessänne ja teille sanotaan. Palatkaa takaisin maan päälle,
te ette ole vielä valmiit, teidän on vielä vaikutettava ja tehtävä
työtä! Mutta minä olen valmis, minä en voi enää tehdä työtä», lisäsi
hän huoaten. Hän sanoi vielä: »L'amore ju il principio di tutto. L'ho
sempre pensato, ma oggi lo so meglio che mai.» Omituista oli että
keskellä näitä jäähyväiskohtauksia ja huolimaita kyynelistä, joita
ympärilläolijat vuodattivat, hän itse ei itkenyt, vaan hänen silmissään
loisti kuin mystillinen ilo. Vain kerran kihosi kyynel hänen silmäänsä,
kun hän puhui päivästä kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin hän oli
sanonut kasvattityttärelleen hyvästit tämän viettäessä häitään.
Tämä puhe oli oleva hänen viimeisensä. Seuraavina päivinä salli yhä
lisääntyvä heikkous hänen vain silloin tällöin lausua kiitoksen tai
rakkauden sanan ympäröiville henkilöille. Hän tahtoi sanoa hyvästit
kaikille ystävilleen Roomassa. Hänen henkensä pysyi häiriintymättömänä,
hänen mielensä oli suuntautunut elämän suuriin kysymyksiin, vielä
torstaina hän sanoi eräälle lääkärilleen, jonka näki viimeistä kertaa:
»Te olette todellinen Italian poika, tehkää työtä Italian hyväksi!»
Viimeinen sana, jonka kuulin hänen huuliltaan iltaa ennen hänen
kuolemaansa, oli sana _Amore_.
Lauantai-iltapäivällä hän ei enää kyennyt puhumaan, lauantain ja
sunnuntain välisenä yönä oli hänen heikkoutensa niin suuri että me
kokoonnuimme hänen vuoteensa ympärille odottaen hänen viimeistä
hengenvetoaan. Ei ollut enää kärsimyksiä, ei viimeistä kamppailua,
ei kuoleman korinaa. Kello kaksi iltapäivällä huhtikuun 26 p. hän
sammui hiljaa, ilman että mikään muu ulkonainen merkki kuin kasvojen
kalmankalpeus ilmaisi elämän loppuneen ja sen toiveen vihdoinkin
täyttyneen, jonka hän lausui eräässä viimeisiä kirjoittamiaan rivejä:
»Sie ruht im Vollbesitze ewigen Lebens»
[Hän lepää iäisen elämän täydessä omistuksessa.]
Hänen toivomuksensa mukaan poltettiin Malwida von Meysenbugin maalliset
jäännökset Campo Veranolla. Hänen tuhkansa säilytetään uurnassa, joka
on laadittu hänen ottolapsenlapsensa Edouard Monod'n muovaileman maljan
mukaan, Monte Testaccion hautausmaalla aivan lähellä Goethen pojan
hautaa.
Hän ei ollut tahtonut mitään kirkollisia menoja eikä puheita
haudallaan. »Minä en enää kuulu», on hän kirjoittanut, »mihinkään
oikeauskoiseen kirkkoon, vaan niiden ihmisten suureen seurakuntaan,
jotka rakastavat hyvää, korkeata ja kaunista ja pyrkivät toteuttamaan
sitä itsessään ja ympärillään.»