Vieläkö kerran täytyy minun antaa tälle kirjalle sananen evästykseksi
sen lähtiessä tuntemattomien luo, joiden parista se etsii ystävänsä ja
löytää varmasti myös vihamiehensä!
Omituisin tuntein eroaa kirjasta kuten ystävästä, jonka lähettää
maailmalle kysyen itseltään: Mikä kohtaakaan häntä, joka oli sinulle
niin läheinen, joka tunsi sinut kokonaan ja johon täydellisesti luotit?
Ymmärretäänkö sitä oikein, otetaanko se sydämellisesti vastaan, vai
töykeästi ja vihamielisesti? Kummassakaan tapauksessa ei ole muuta
neuvoa kuin jättää se kohtalonsa haltuun. Kirjan täytyy kulkea tiensä
kuten ihmisenkin. Jos niissä on todellista sisäistä arvoa, jos ne ovat
tosia ja niiden tarkoitusperät puhtaita, voivat ne toivoa hyviltä hyvää
vastaanottoa, ja mikä vielä parempi, ne voivat vaikuttaa hyvää. Jos ne
ovat mitättömiä ja onttoja, jos niissä ei ole totuutta, josta yksin
kaikki hyvä ja kaunis saa pyhityksensä, niin menkööt perikatoon. Joka,
oli hän ihminen tai kirja, ei olemassaolollaan palvele korkeampaa,
siveellistä tarkoitusta, joka ei muuta, etsi kuin omaa etuaan tai
kunniaa, hän joutukoon häviöön. Se odottaa jumalankiitos, vaikkapa
usein vasta loistavan valhe-elämän jälkeen, kaikkea, mikä ei kohota
katsettaan persoonallisuuden lyhytaikaisen merkityksen yli ikuisia
päämääriä kohden. Jos nyt kysyn itseltäni, onko kirjallani siveellinen
tarkoitus ja onko persoonallinen aines vain ikäänkuin kokoavana
puitteena sen ympärillä? — voin iloisesti vastata: On. Ja se käy yhä
hallitsevammaksi mitä enemmän elämä lähenee loppuaan, mitä enemmän
persoonallinen menneisyys kuin kaukainen unikuva kirkkaan, tyynen
järvenpinnalla kuvastuu mielen vapautuneessa rauhassa.
Sitä yksin siis koskee kysymys: Lähteekö tämä kirja vielä kerran
vaeltamaan? — Jos tarkoitus olisi — saavutettu, jos ei olisi mitään
muistuttamisen varaa, sanoisin: Ei, minkätähden? Se on tehnyt
tehtävänsä, joskin vain pieneltä osalta avustaen yhteistä asiaa.
Valitettavasti on tuo tarkoitus, naisen todellisen vapautuksen
vaatimus, vielä kaukana täydellisestä toteutumisestaan. Asia on yleensä
edistynyt, naiselle avautuu yhä enemmän toimialoja ja tämän kautta
mahdollisuus taloudelliseen riippumattomuuteen. Hänelle on myönnetty
oikeus opiskelun ja harjoituksen tietä päästä aloille, joilla mies
tähän saakka on ollut yksinvaltias. Jalon tiedonhalun elähyttämät
tytöt ja naiset asettavat henkisen kehityksensä kaiken muun maisen
onnen edelle ja ostavat sen usein kallisarvoisilla uhreilla. Mutta
sittenkin puuttuu vielä paljon. Vielä ei ole nainen kansalaisena täysin
samanarvoinen miehen rinnalla. Vielä kuulee usein arveluita, ettei
naisen osanotto julkiseen elämään, eduskuntalaitokseen, oikeuselämään
j.n.e. ole toivottava. Tähän on jo useasti annettu sattuvia
vastauksia. Kukapa toivoisikaan naisten muuttuvan epänaisellisiksi
ja ryhtyvän tehtäviin, joita ei mieheltäkään kadehdita? Ja kuitenkin
vaatii oikeudenmukaisuus, että jokaisella ihmisolennolla on vapaus
kaikkeen, mihin luonto ja taipumukset häntä vetävät. Yhtä hyvin kuin
on ollut erinomaisia naishallitsijoita, yhtä hyvin voi myöskin olla
erinomaisia naisedustajia tai viisaita naistuomareita, ja minkätähden
olisi se epänaisellisempaa kuin näyttelijättären, laulajattaren,
tanssijattaren y.m. ammatit? Onhan jo Shakespearekin eräälle
kauneimmista naisluomistaan, jalolle Portialle, runoillut tunteen ja
samalla arvostelun tosinaisellisen hienouden, jonka avulla hän saattaa
tuomarien koko viisauden, häpeään ja pelastaa Antonion elämän. Ja
joskin aivan oikein tahdotaan suojella naisia raakuuden ja väkivallan
kosketukselta ja estetään heitä ottamasta osaa kiivaisiin väittelyihin
ja inhoittavaan taisteluun, on heille toisaalta suotava täysi
toimintavapaus siellä, missä voivat lieventää, sovittaa ja jalostaa
ja missä tapojen sievistymisestä on arvaamattoman suuri hyöty. Tosin
on tällainen osanotto julkiseen elämään vain poikkeuksellista laatua,
mutta siihen tulee olla vapaus, jos kyvyt viittaavat tuohon suuntaan.
Naisen ja miehen täydellisestä yhdenvertaisuudesta lain edessä on vain
liiankin usein puhuttu, joten sitä ei tässä tarvitse seikkaperäisesti
toistaa. Hän on yhtä hyvä valtion kansalainen kuin mieskin, hänellä
on tärkein tehtävä valtiossa: antaa ja kasvattaa sille kansalaisia ja
hänellä on, kuten miehelläkin, pyhä oikeus suojattuun, riippumattomaan
asemaan harrastuspiirissään. Siinä yksinkertainen kysymys,
järjellisesti edistyvän sivistyksen ratkaistavaksi kaikkialla, missä se
ei vielä ole ratkaistu.
Mutta tärkeämmät ulkonaisia naisvapautuksen edellytyksiä ovat sisäiset,
jotka kaikki sisältyvät yhteen ainoaan sanaan: sivistys. Mitä sitten
on _todellinen_ sivistys? Onko se tietojen kartuttamista tutkimuksen
eri aloilla? Onko se jonkin erikoisalan hallitsemista? Onko se
uskonnollisten velvollisuuksien muodollista noudattamista? Onko se
salonkinaisen kohteliasta rakastettavuutta, tai »hyvän perheenemännän»
taloudellista taitavuutta?
Ei, nuoret tutut ja tuntemattomat ystävättäreni (sillä teille, kuten
aina, kohdistan ensi sijassa sanani): sivistys korkeammassa mielessä
ei ole pelkkää tietämistä, ei erityisten kykyjen kehittämistä, ei
kirkollisten eikä maailmallisten muotojen täydellistä noudattamista, ei
myöskään aineellisen elämän askaretkin vaipumista. Se on ennenkaikkea
koko olemuksen eetillinen läpitunkemus, se on keskusaurinko, josta
lähtee säteitä joka suunnalle, polttopiste, johon yhtyy kaikki
ajattelu, tunteminen, tekeminen. Jo apostoli sanoo: »Jos minä puhuisin
ihmisten ja enkelein kielellä, jos tietäisin kaikki salaisuudet ja
kaiken tiedon, jos omaisuuteni köyhille antaisin, eikä minulla olisi
rakkautta, en minä mitään olisi.»
Pelkkä tietojen kerääminen ei ole viisautta. Muuan nuori tyttö valitti
minulle kerran, kuinka paljon on sellaista, mikä välttämättömästi
pitää tietää kuinka lyhyt on elämä: luonnontieteisiinhän _täytyy_
perehtyä, samoin Europan päämaiden uusimpiin kirjallisuustuotteisiin,
vanhojen kielten taito on kerrassaan välttämätön j.n.e. — Minun täytyi
hymyillä tuollaiselle yleispätevyydelle. Mitä on _perehtyminen_
luonnontieteisiin, kun yksi ainoa sen haara täyttää ihmisen koko
elämän? Ei, niin innokkaasti kuin puollankin naisten vakavaa ja
perinpohjaista opiskelua, varoitan hartaasti liioittelusta, joka tässä,
kuten muuallakin, vahingoittaa saavutettavan päämäärän todellista
luonnetta. Älköön taivaan nimessä tiedonhalusta tehtäkö muotiasiaa
ja keimailtako sillä? Voi sitä, ken alkaa leikitellä pyhällä. Siinä
tapauksessa olisi parasta pysyä tietämättömänä. Pääasia ei ole
opitun paljous, vaan hengen terästäminen omaan, elävään, terveeseen
vakaumukseen, ajatuskyvyn kehittäminen selkeäksi ja teräväksi, sekä
tajuntaan että ilmaisuun ja mielikuvituksen täyttäminen korkeilla
esikuvilla ja vaikutteilla, lyhyesti: itsenäisten, ajattelevien ja
huomiokykyisten ihmisten kasvattaminen.
Pois se myöskin, että naiset pyrkiessään korkeampaan älylliseen
kehitykseen laiminlyövät velvollisuuden, joka kuitenkin on sälytetty
useimmille: kotielämän hoidon. Mutta siinäkään he eivät saa olla
pelkkiä emännöitsijöitä, vaan järjestyksen ja viihtymyksen hoivaajia,
niin että yksinkertaisimmankin kodin elämä koituu hauskaksi.
Elämän aineelliset huolet eivät saa ottaa suurempaa sijaa kuin
välttämätöntä on, eivätkä anastaa ajatuksia ja aikaa siinä määrin,
ettei hyvästä perheenemännästä ole muuta jäljellä kuin yksitoikkoinen,
epäesteettinen, kyökissä ja lastenkamarissa turtunut olento.
Kukapa tahtoisi sanoa vastaan, jos todellinen, sisäinen tarve vaatii
naisia noudattamaan uskonnollisia menoja ja muotoja? Tämä ei vain saa
rajoittua pelkkään kirkossa käymiseen muodon vuoksi, jonka kanssa ei
muulla elämällä ole mitään tekemistä ja jonka räikeänä vastakohtana
vain liiankin usein on rakkaudettomuus ja kovuus arkioloissa. Jo
Kristus sanoi naiselle kaivolla: »Ei vuorilla, ei temppelissä, vaan
hengessä ja totuudessa on teidän rukoiltava.»
Niin, tämä on todellisen sivistyksen sisältö. _Elämä ja toiminta_
kokonaan _hengessä ja totuudessa_, _koko_ ihmisen eheys, _mielenlaadun
ja teon_ sopusointu, _olemuksen ja esiintymisen_ totuudellisuus.
Tällainen sivistys toteuttaa, naisen todellisen vapautuksen ja takaa,
hänelle, hänen korkean asemansa ihmiskunnan elämässä. Kuten Rafael
ihannenaisen taivaallisissa kuvissa antaa kukkasten puhjeta hänen
jalkoihinsa, niin on myöskin naisten jalostava vaikutus kasvattava
kauneuden ja hyvyyden, säälin ja viisauden kukkia. Suurin saksalainen
runoilijamme lausui sen lyhyesti säkeissään:
Jalo ihminen olkoon,
avulias ja hyvä!
Tehköön hyötyä,
oikeutta, olkoon
esikuva olentojen
aavistamaimme.
Niinpä lähteköön tämä kirja vielä kerran maailmalle tehdäkseen jotakin
ylläesitetyn tarkoituksen hyväksi. Ja jos se vain yhdellekin sydämelle
näyttää tien elämään hengessä ja totuudessa ja samalla todelliseen
sivistykseen, on sillä olemassaolon oikeus.
Rooma, joulukuulla 1881.
Tekijä.