Kun näiden muistelmien ensimäinen nide useampia vuosia sitten
julkaistiin ranskankielellä syistä, joita ei enää ole, tapahtui se
melkein vasten tahtoani. Ystävät valtasivat käsikirjoituksen ja veivät
sen painoon. Kirja otettiin vasten odotuksiani ystävällisesti vastaan,
ja minä sain sen johdosta rakkaita myötätunnon ilmaisuja sekä sieltä,
mistä eniten halusin että myöskin tuntemattomien taholta. Samalla
pyydettiin minulta jatkoa.
Epäröin kauan, sillä toisaalta eivät seuraavat muistot olleet
niin etäisiä kuin nuoruusajan, johon saatoin jo suhtautua täysin
objektiivisesti, toisaalta oli mielestäni myöskin uskallettua edelleen
kertoa, itsestäni, koska elämäni yhä vähemmän joutui kosketuksiin
yleistä mielenkiintoa herättävien, ulkonaisten tapausten kanssa. Mutta
sitten johtui mieleeni, että olinhan sen sijaan ollut tekemisissä
henkilöiden kanssa, jotka sitä paremmin ansaitsivat ystävyyden heille
punomat muiston seppeleet, kun tapausten suuri aalto jo melkein oli
pyyhkäissyt pois heidän muistonsa ja kun moni uusien historiallisten
vaiheiden valossa käsitti heidän pyrkimyksensä väärin, tai kokonaan
niitä vähäksyi, tuo sai minut uskaltamaan ja yrittämään.
Tarkoitan vuoden 1848 valtiollisia pakolaisia. He taistelivat
aatteiden puolesta, joille aika ei vielä ollut kypsä. Sentähden
ei heidän pyrkimyksillään ollut menestystä, sentähden menivät he
ihanteellisuudessaan yli historiallisen kehityksen rajojen ja senvuoksi
eivät he myöskään tavanneet oikeaa keinoa, joka heti ja kuin itsestään
olisi osunut käytännöllisen reformaattorin käsiin. Mutta he ansaitsevat
silti yhtä kiitollisen ja kunnioittavan muiston sydämissä, joiden
edestä he taistelivat ja — kärsivät. Niin — kaikki he ovat kärsineet ja
syvästi! He taistelivat ihanteen puolesta, he uskalsivat, he panivat
alttiiksi verensä ja henkensä, ja sellaisia palkitsee kohtalo paljon
useammin orjantappurakruunulla kuin laakereilla.
Kun kerran, halveksittuna minäkin, jätin saksalaisen maakamaran,
toin itselleni lupauksen, etten tahdo nähdä isänmaatani, ennenkuin
se on herännyt uuteen, saksalaiselle hengelle arvokkaampaan elämään.
Tyhjensin maanpakolaisuuden kalkin koko katkeruudessaan, kauan ja
turhaan odottaen tuota aikaa. Vihdoin se koitti. Kohtalo lahjoitti
Saksanmaalle erään noita suuremmoisia ihmisiä, jotka ovat kuin luodut
valtioiden johtoon, jotka tarttuvat voimakkain ottein historian
rattaaseen ja pakottavat sen pyörimään rohkeitten suunnitelmiensa,
maailmaasyleilevän katseensa mukaan. Hän teki sen, mihin 1848 miehet
eivät kyenneet. Saksa saa olla kiitollinen onnelliselle tähdelleen,
kun se antoi sille tuon suuren valtiomiehen, joka on luonut siitä
Europan kunnioitusta nauttivan keskuksen. Saksan velvollisuus on nyt
osoittautua tämän suuren asemansa arvoiseksi, ettei sen käy kuin
paimenen, jonka kohtalo salli löytää ihmekukkasen. Se avasi hänelle
tien saksalaisten satujen aarrevuoriin, mutta häikäisevät rikkaudet
huumasivat hänet niin, ettei hän enää ymmärtänyt varoittavaa ääntä:
»Älä unohda parasta!»
Niin. Saksan kansa, älä unohda parasta: alkuperäisintä henkeäsi
sellaisena kuin se heijastuu neroissasi, suurissa hengissäsi!
Suuremmoinen muoto, johon valtava ihminen sinut valoi, olisi sinulle
onnettomuudeksi, ellet myöskin antaisi sille korkeinta sisältöä,
jos unohtaisit pyhät sivistysvelvollisuutesi, parhaasi. Korkeat
suojelushenkesi osoittavat sinulle tietä. Kokoonnu niitten ympärille,
kuuntele ja tottele niitä, sillä heissä kunnioitat oman itsesi
ihanteellista täyttymystä.
Mutta pidä myöskin kunniassa niiden muistoa, mihin kansaan
kuulunevatkin, jotka valtiolliseen vapaustaisteluun yhdistivät korkean,
laajakantoisen ihanteen ja palkinnoksi siitä saivat maanpakolaisen
haudan vieraassa mullassa. Heidän tehtävänsä on päättynyt.
Valtiollisten vallankumousten aika on ohi. Tästä lähtien ne tulisivat
vain taantumuksen taholta. Nuo taistelijat olivat enimmäkseen
uneksijoita, mutta heillä oli rohkeutta uhrata kaikki ihanteen puolesta
ja sentähden kunnioita heidän muistoaan, varsinkin aikana, jolloin
aineellisilla harrastuksilla on niin suuri valta ihmisiin!
Heidän nimessään siis sallittakoon näiden lehtisten päästä julkisuuteen.
Kirjoitettu Ebernburgissa Nahetalissa,
»Herberge der Gerechtigkeit»-talossa, jossa
myöskin kerran asui _niitä_, »jotka heidän
vuosisatansa työnsi luotaan».
Heinäkuun 2 p. 1875.
Tekijä.