Salve Kristiansen."

Tämä kirje vaati Elisabetilta monta kyyneltä.

Hän istui sitä lukien iltaisin ennen makuullemenoa ja tunsi

katkerasti, että oli itse hänet sellaiseksi tehnyt ja että hänen nyt

oli vaikea uskoa ja luottaa. Hän näet ymmärsi varsin hyvin, mitä

rivien välissä oli.

"Jospa pääsisin hänen luokseen", ajatteli hän yhä ankarammin haluten

lähettää Salvelle vastauksensa; mutta hän ei ollut milloinkaan

oppinut kunnolla kirjoittamaan tai kirjettä laatimaan.

Suuren vaivan ja tutkimuksen jälkeen hän sai kumminkin kokoon pari

riviä jonkin katkismusmuistuman nojalla:

"Sulhaselleni Salve Kristiansenille!

Sinun pitää luottaa Jumalaan ja hänen jälkeensä minuun kaikista

ihmisistä, joka varmasti sinua rakastan ja usko minua. Tämä on

totuus sinun ikuisesti unohtumattomalta

Elisabet Rakleviltä

ja keväällä Elisabet Kristiansen."

Kirjeen hän taittoi kokoon ja sai erään Garvloitin pojista

kirjoittamaan kuoreen osoitteen, mutta vei varmuuden vuoksi itse sen

postikonttoriin.

Kirje yllätti Salven eräänä kauniina päivänä. Hän arvasi, mistä se

tuli ja empi sitä avata, koska pelkäsi siinä ilmenevän mielenmuutosta

hänen lähettämänsä esityksen vuoksi @@ Salve muisti, miten Elisabet

oli Amsterdamissa samanlaiseen asiaan suhtautunut.

Hän luki kirjeen tuntien ylenpalttista iloa, kuten ainakin

henkilö, joka saa kirjallisen todistuksen hyvien toivelmainsa

mahdollisuudesta. Hän piilotti paperin joka kerta huolellisesti

lompakkoonsa ja oli pitkän aikaa aivan toinen mies.

Mutta päivien kuluessa paperin arvo alkoi yhä enemmän himmetä hänen

silmissään. Se muuttui vähitellen pelkäksi elottomaksi liuskaksi,

joka vakuutti, että Elisabet rakastaa häntä, mutta ei vakuuttanut,

että hän on Elisabetin ensimmäinen ja syvimmän rakkauden esine @@ ja

juuri sitä epäilys koski.

Oli hyvä, että tuli jäänlähtö ja työ jälleen häntä askarrutti @@

joutilaana ja ajatuksissaan kulkeminen ei ollut hänelle terveellistä.

Niin hänen mielestään unohtui melkein kokonaan kaikki talviset

kärsimykset. Hän odotti vain hartaasti sitä hetkeä, jolloin saisi

jälleen nähdä Elisabetin ja jolloin Elisabet tulisi hänen vaimokseen.

21.

Salve oli saapunut Amsterdamiin häitä viettämään. Hänellä oli

käytettävänään vain ne neljä päivää, joiden aikana priki otti lastia

Pürmurendessä. Tahtoen säästää Garvloitien kustannuksia he olivat

kumpikin vakaasti päättäneet, että heidät vihittäisiin samana

päivänä, jolloin heidän piti lähteä Pürmurendeen.

Vihkiäispäivän aamupuolella Garvloitin talo esiintyi koko

prameudessaan. Vanhoista, varallisuuden päiviltä säilyneistä

kirstuista vedettiin esille juhlapukuja päivän kunniaksi.

Matami Garvloitilla oli yllään jäykkä, viheriä, kukkakoristeinen

silkkihame, rinnalla tukevia koruja ja tukassa suurenmoinen kullattu

kiinnitin, joka välkkyi otsalla kuin kappale kruunua.

Garvloit oli saanut vain osan isoisänsä juhlapuvusta sopimaan

pyylevän persoonansa verhoksi, nimittäin kultavaateliivit, jonka

lieve ulottui arveluttavan alas ja joka oli nappien kohdalta ylen

ankarassa pingoituksessa.

Muutamia perheen vanhoja tuttavia sekä lapset olivat kirkossa, ja

lisäksi vlielandilainen laivurinpoika, jonka pyöreille, leppoisille

kasvoille valuivat viljavat kyynelet Garvloitin kuljettaessa

alttarille myrttiseppelein ja valkoisin harsoin koristettua morsianta.

Elisabetilla oli harvinaisen sievät, hopeasoljilla varustetut

kengät, ja Salve ilostui kovin tuntiessaan ne monia vuosia sitten

lahjoittamikseen.

Varmuus siitä, että he nyt kuuluivat erottamattomasti yhteen, täytti

heidät sanomattomalla riemulla. Kuinka sykkikään Elisabetin sydän,

kun Garvloit ensimmäisen kerran nimitti häntä rouva Kristianseniksi

ja millaisen onnen ylenpalttisuus virtasikaan hänen mieleensä, kun

kuuli toisten tekevän samoin.

Sitten seurasi ateria, jonka aikana vallitsi omituisen hillitty

mieliala. Garvloitien näet ei ollut helppo erota Elisabetista, jota

olivat kaikin oppineet rakastamaan.

Kahta tuntia myöhemmin he olivat matkalla Pürmurendeen, ja Garvloitin

talo tuntui nyt kaikista autiommalta kuin ennen.

Kun hevosten vetämät alukset kauniina iltapäivänä hinasivat

"Apolloa" suurta kanavaa ylöspäin, soivat Alkmarin kellot tuttua,

vanhanaikaista säveltänsä.

He seisoivat vaieten laivanportaaseen nojaten vaihtelevain

kellonäänten juhlallisesti sulaessa toisiinsa heidän yläpuolellaan,

ja heistä tuntui, että se oli heidän hääsoittonsa.

22.

He olivat elelleet Tönsbergissä vuoden, elämänsä onnellisimman, ja

Elisabetilla oli nyt pieni poikanen sylissään. He olivat antaneet

hänelle nimen Gjert.

Elisabet tahtoi pitää tupansa somana ja järjestyksessä. Se olikin

puhdas ja läikkyvä kuin hollantilainen asumus. Ikkunassa oli kukkia

ja tuvassa samoinkuin hänen omassa sievässä asussaankin jotain

sellaista, mistä heti huomasi, että hän oli liikkunut muuallakin

maailmassa.

Salven ollessa usein matkoilla oli sievä, nuori laivurinvaimo

herättänyt hyvänsuopaa huomiota useissa paikkakunnan hyvissä

perheissä, joihin hän tutustui, joskaan ei nimenomaan niissä

seurustellut.

Salve ei virkkanut asiaan mitään, mutta Elisabet huomasi, ettei hän

kotiin palatessaan erikoisesti halunnut kuulla siitä puhuttavan.

Syytä ei Elisabet oikein voinut ymmärtää.

Tuo oli ainoa varjo, joka saattoi silloin tällöin hieman pimentää

heidän hilpeätä onneansa.

Se unohtuikin aina varsin pian, sillä Salve tunsi lopulta itsekin,

että hänen osoittamansa, ylhäisiin ihmisiin kohdistuva luulevaisuus

oli naurettavaa heikkoutta. Mutta sittenkin: olihan Elisabet

aikoinaan melkein kuulunut heidän joukkoonsa ja istui nyt hänen

köyhässä majassaan.

Toisin oli laita silloin, kun hän yksinään käveli edestakaisin laivan

kannella ulkona merellä. Silloin näkyivät asiat aina synkemmässä

valaistuksessa, ja häntä kidutti se tunto, että nuo ihmiset joka

päivä vaietessaankin puhuivat siitä, mitä hän kaikkein vähimmin sieti

@@ siitä, mitä Elisabet oli hylännyt valitessaan hänet. Mutta hänen

ärtyisä ylpeytensä ei toisaalta olisi missään tapauksessa sallinut

hänen mainita mitään tästä Elisabetille, vielä vähemmin pyytää häntä

pysyttelemään loitolla noista tuttavistaan.

Kun Gjert pojan synnyttyä saapui kyselyjä ja tukkukauppias

Jürgenseniltä joukko pieniä lahjoja, muuttui Salve, joka oli koko

ajan istunut ylen iloisena vaimonsa vuoteen ääressä voimatta poistua

hänen ja kätkyen luota, äkkiä alakuloiseksi ja käyskeli pitkän aikaa

pihalla kädet selän takana.

Joka kerta kun hän kulki ikkunan ohi, näki Elisabet hänen tuiman

ilmeensä.

Jälleen sisään tultuaan hän kumminkin oli entistä hellempi.

* * * * *

Tehtyään alkukesästä viimeisen matkansa asettui Salve kotiinsa

toivoen saavansa viettää siellä pari kuukautta kauniina vuodenaikana.

Päivät tuntuivat kuluvan liian nopeasti. Elisabet kukoisti kuin

ruusu, ja he keskustelivat siitä, miten hän lähtisi mukaan

seuraavalle Hollannin-matkalle ja kävisi Garvloiteja tervehtimässä.

Sunnuntaisin nähtiin tuo soma, siropukuinen pariskunta usein

kirkkoväen joukossa, ja Elisabet, joka oli huomannut, kuinka Salvea

loukkasi se, että hän keskusteli jonkun "ylhäisen" kanssa, ihmetteli

vain sitä, että hän välttämättä tahtoi hänen, Elisabetin, käyvän

koreasti puettuna. Pian hän kumminkin tyydytyksekseen päätteli, että

syynä oli hänen halunsa tyydyttää onnellista ylpeyttänsä näyttämällä

hänen koreuttaan muille.

Elisabet kohteli noita tuttavuuksiansa @@ hänen kannaltaan katsoen @@

hienosti ja ylevämielisesti. Vaikka hän arvasikin Salven heikkouden

pohjautuvan jonkinlaiseen epäluuloisuuteen, ei hän kumminkaan

ilmaissut pitävänsä asiaa erikoisen tärkeänä, koska toivoi voivansa

tasaisella käytöksellään ajan mittaan osoittaa hänen olevan väärässä.

Hän ei oikein oivaltanut, miten syvät juuret tällä asialla oli miehen

mielessä.

Eräänä päivänä, kun Salve oli ollut Nötterössä hankkimassa itselleen

miehistöä, kertoi Elisabet hänen kotiintultuaan vast'ikään

keskustelleensa tukkukauppias Jürgensenin ja hänen rouvansa kanssa,

jotka olivat kulkeneet heidän asuntonsa ohi.

"He matkustavat huomenna Frederiksvärniin, ja ajattelehan", virkkoi

hän vielä ihan ilon vallassa, "rouva tunsi Maria Forstbergin! Minä

sain lähetetyksi hänelle terveiset."

"Maria Forstberg? Kuka se on?" kysyi Salve hieman säpsähtäen.

"Se oli hän, joka oli niin ystävällinen minulle @@" aloitti Elisabet,

mutta mielikuvain kohotessa vaihtoivat hänen kasvonsa väriä ja hän

änkytti ikäänkuin vaivoin jatkaen: "Hän joutui naimisiin @@ Beckin,

meriupseerin kanssa."

"Olisit lähettänyt Beckille terveiset minulta!" virkkoi Salve

purevasti. Hän oli kalpea ja karttoi katsomasta Elisabetiin, joka

käyskeli neuvotonna.

Vihdoin Elisabet astui miehensä luo, istuutui hänen polvelleen ja

kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.

"Ethän ole minulle siitä vihainen?"

"En @@ sinä saat tietenkin lähettää terveisiä kenelle tahdot."

"Hän oli minun paras ystäväni, kun olin @@ Arendalissa", selitti

Elisabet vilpittömästi, mutta empi jälleen lauseen loppupuolella, kun

ei tahtonut sanoa "Beckin perheessä".

"Minä en ollenkaan epäile sitä, että olet hyvinkin hyvissä suhteissa

niihin ihmisiin!"

"Salve!" huudahti hän loukkaantuneena ja nousi seisomaan.

Mutta Salve veti hänet jälleen luokseen.

"Suo minulle anteeksi, Elisabet", virkkoi hän katuen, "mieltäni

pahoittaa, kun kuulen sinun puhuvan noista henkilöistä. Mutta minähän

tiedän, ettei se mitään merkitse, tiedän sen niin varmasti kuin tässä

istun", jatkoi hän nähdessään vaimonsa silmäin kyyneltyvän.

Sitten hän yritti pitkän aikaa saada hänet jälleen hyväksi, mikä

vihdoin yht'äkkiä onnistuikin. Samana iltana he istuivat toistensa

seurassa ylen onnellisina, kuten rakkauden sadekuuron jälkeen

yleensäkin tapahtuu.

Mutta Salve kävi siitä päivästä lähtien harvasanaisemmaksi ja

hiljaisemmaksi, vaikka muuten käyttäytyikin vaimoaan kohtaan yhtä

hellästi kuin ennenkin.

Seuraavina sunnuntaipäivinä hän ei halunnut lähteä kirkkoon, joten he

jäivät kotiin istumaan.

Rauhattomuuden henki näytti ottaneen hänet valtoihinsa; hän ikävöi

vain jälleen merelle.

23.

Aikomuksen mukaisesti oli Elisabet lähtenyt Salven kanssa

Amsterdamiin, missä oli ollut useita päiviä Garvloitien vieraana. Nyt

he olivat kotimatkalla.

Matka oli sujunut sievästi, vaikka Salve olikin ollut hieman vakava

ja hiljainen. Hän oli kumminkin käyttäytynyt koko ajan hellän

huomaavasti vaimoansa kohtaan, joten hän alkoi melkeinpä tottua

häneen niinkuin huomaamattaan tottuu vähempään valoon oltuaan

hetkisen poissa varsinaisesta auringonvalosta.

He purjehtivat kauniin, kirkkaan sään vallitessa lievän tuulen

kuljettamina ulos matalasta, kaikenlaisten alusten täyttämästä

Zuiderseestä, jossa ranta oli monin paikoin näkymättömissä.

Elisabet istui laivan kannella pikku Gjertin kanssa ja kyseli

innokkaasti luotsilta, jonka he olivat velvollisuuden mukaan saaneet

alukseensa, kaikista niistä mataloista, hiekanharmaista saarista ja

kylistä, joita vähitellen sukelsi näkyviin. Hän tunsi useimpain nimet

niiltä ajoilta, jolloin oli asunut Amsterdamissa.

Toisinaan otti Salvekin osaa keskusteluun, jonkin tiedonannon

herättäessä hänen mielenkiintoansa, mutta enimmäkseen hän kulki

vaieten tai seisoi katsellen ulos, pieni Gjert käsivarrellaan.

Eräs Urkin saaren läheisyydessä oleva kirkontorni, jonka sanottiin

olevan Norjan graniittia, herätti Elisabetissa suurta isänmaallista

tyydytystä.

Terschellingin luona näkyy Zuiderseen ja Pohjanmeren välinen väylä

kapeana, mustain ja punaisten poijujen rajoittamana juovana.

Tyynenkin sään vallitessa kuohui pitkin matkaa kummallakin puolen

ankaria vaahtopäitä, ja Elisabet kysyi säikähtyneenä luotsilta, miten

mahtoikaan olla myrskyn aikana, meren koko voimallaan aallotessa

sisään.

"Se on paras jättää näkemättä", vastasi luotsi vakavasti.

"Mutta tehän liikutte täällä silloinkin?"

"Niin @@ virka vaatii", vastasi luotsi lyhyesti.

Salve pysähtyi kuullessaan vastauksen.

"Niin, on niitä meillä Norjassakin luotseja", lausui Elisabet, "jotka

eivät pelkää nuttunsa kastumista. Se on uljasta elämää!"

Hollantilainen ei näyttänyt oikein voivan ottaa osaa innostukseen,

virkkoi vain kylmästi:

"Kahtena toisiaan seuraavana vuotena @@ siitä on nyt kolme vuotta

@@ menetettiin täällä Amlandissa kaikkiaan viisikymmentä luotsia.

Niiden mielestä, jotka vielä ovat pesissään, ei tästä kunniasta ole

paljoakaan taikaa! Useilla heistä on nyt tuskin kuivaa leipääkään

suuhun pistettävänä."

"Niin, mutta se on uljasta, luotsi! Minusta nähden se on uljasta!"

virkkoi Elisabet.

Salve lähti jälleen astelemaan.

@@ Pari vuorokautta myöhemmin keinui "Apollo" kuutamossa

Doggermatalikon tienoilla, märssypurje reivattuna.

Elisabet istui vielä kannella poikanen hyvin verhottuna sylissään;

Salve asteli edestakaisin kannella luoden häneen silloin tällöin

silmäyksen.

Hieman loitommalla, isonluukun luona, istui Nils Buvaagen ja pari

muuta miestä, jotka olivat vapaina vahdista ja kertoilivat juttuja,

toisten kierrellessä heidän ympärillään voidakseen kuunnella.

He olivat sinä päivänä kohdanneet ankaran umpiaallon, ja kirvesmies

kertoi sen johdosta eräitä salaperäisiä tarinoita, joiden tapahtumat

hän väitti nähneensä omin silmin. Sellainen merellä kohdattu

umpiaalto ennusti usein jotakin.

Elisabetkin istui kuunnellen.

Nils Buvaagenissa, vuonotalonpojassa, oli syvää vaistoa kaikelle

taikauskoiselle ja oli hän Pohjanmerta purjehtiessaan huomannut

paljonkin sellaista. Hän oli tähän saakka istunut sanaakaan

virkkamatta.

"Hm!" virkkoi hän mietteissään piippuansa imaisten, "täällä Doggerin

tienoilla lienee yhtä jos toistakin. Uskokaa minua: tämä on kuin

vanha hautausmaa."

Niin selitettyään hän vaikeni ja alkoi jälleen tuimasti imeä

piippuansa, ikäänkuin olisi tullut sanoneeksi enemmän kuin oikeastaan

mieli sanoa. Mutta kun uudistuvat kehoitukset pakottivat hänet

kertomaan ja kaikki näyttivät olevan jännityksessä, ryhtyi hän

jälleen juttelemaan, katsahdettuaan kuitenkin sitä ennen ympärilleen

ja puhuen hiljaisella äänellä.

"Tiedättekö", kysyi hän, "kuinka kaikki vanhat kalat kuolevat?"

Kukaan läsnäolevista ei näyttänyt kykenevän vastaamaan tähän

odottamattomaan kysymykseen.

"Ei", jatkoi hän, "sitä ei tiedä kukaan, ja kuitenkin kuolee joka

päivä niin lukemattoman paljon, että niitä ajelehtisi pitkin meren

pintaa, valkoinen maha pystyssä @@ me purjehtisimme pelkkäin

kuolleiden kalojen keskitse. Nähkääs, se on salattu ihan samoin kuin

sekin, minne kaikki maailman vanhat alukset joutuvat." Sana "salattu"

sai hänen suussaan erikoisen aavemaisuuden leiman.

"Niin, Dogger voi olla ilkeä ja voi kenties siksi kääntyä,

ennenkuin olemme ehtineet luovia sen ohi", päätti hän puheensa

nojaten niskaansa selkänojana olevaan palkkiin ja alkaen katsella

ilmanvivahduksia. Täysikuun ohi kiiti pilvijoukko.

"Entä sitten, Nils", tiedusti kirvesmies, "mitä arvelettekaan

vanhoista kaloista ja vanhoista aluksista?"

"Ne hakeutuvat enimmäkseen tänne Doggermatalikolle ja ehkä vielä

muutamiin muihin paikkoihin maailmassa; senvuoksi on täällä meressä

aina ikäänkuin kuolinvirren kohinaa ja paljon ääniä ja asioita, joita

ei voi oikein ymmärtää."

Samassa kaikki vaikenivat, sillä alus tuntui äkkiä pysähtyvän

ikäänkuin johonkin törmäten, ja ankara kokkahyöky vyörähti kannelle.

"Se kuuli sen", virkkoi kirvesmies vaistomaisesti, "sillä se on

vanha, tämä aluksemme, eikä halua kulkea yli hautausmaan!"

Elisabetin korvissa tuo viimeinen lause kaikui niin kaamealta, että

hän nousi ja lähti levolle.

Yöllä oli aallokkoa ja kumeita iskuja, ikäänkuin olisi oltu hyvinkin

matalilla vesillä. Luoti kuitenkin osoitti, ettei niin ollut laita.

Mutta seuraavana aamuna, sakean merisumun ympäröidessä alusta melkein

kuin muurina työntyi ankkuriketju hiekkapitoisten hyökyjen voimasta

jokseenkin säännöllisesti ylös kannelle.

Useat miehistä pitivät varsin mahdollisena, ettei tuo tapahtunut

luonnollisessa järjestyksessä, vaan oli Doggerin salaisuuksien

yhteydessä oleva enne, ja että matalikolla oli "kuolleita käsiä".

Nils pudisteli päätänsä.

Aamupäivällä alkoi näkyä aurinko heikkona kajasteena sumun keskeltä,

ja puolisen aikaan paistoi äkkiä kirkas päivä yli vihertävän,

raikkaassa tuulessa vaahtopäänä kuohuvan merenpinnan.

Elisabet oli noussut kannelle nauttiakseen auringonpaisteesta. Ilma

oli ollut kylmän sumuinen, ja hän huomasi nyt ihmeekseen, että heidän

ympärillään oli joka suunnalla valkoisia purjeita.

Siinä oli tosiaankin komea näky, jota hän oli oppinut jo

merensaaressa viettämänään tyttöaikana ihailemaan. Haluten saada

ilmaista tuntojansa hän kutsui Salven.

Sorein kaikista purjehtijoista oli kieltämättä korvetti

"Pohjantähti", joka kulki täysin purjein vinosti heidän ohitsensa

kohti kanaalia @@ se oli menossa Välimerelle. Tämän sotalaivan maine

oli levinnyt pitkin rannikkoa, ja Elisabet oli aikoinaan usein

haaveksinut sen näkemistä. Nyt hän huudahti, ikäänkuin olisi tuntenut

vanhan tuttavan:

"Tuo on 'Pohjantähti'! Näetkö, Salve, kuinka uljas, ihana alus

se on! Nyt ne kokoavat latvapurjeita! Näetkö, miten uljaasti se

kyntää merta kaikkien purjeittensa painolla, haarapurje perässään.

Kuinka siro ja hieno @@ ja nuo reippaat miehet köysistössä suurien

kauniiden purjeiden keskellä, kokoamassa latvapurjeita, ne näyttävät

raakapuulla istuvalta lintuparvelta! Eikö olekin uljas laiva!"

huudahti hän innoissaan Salvelle. Mutta Salve seisoi katsellen

suoraan eteensä mitään vastaamatta.

Salve tiesi @@ Elisabet sitä vastoin ei aavistanutkaan @@ että

luutnantti Beck oli kolmantena päällikkönä tämän vuoden retkellä ja

hänen sydäntänsä kiduttivat Elisabetin huudahdukset.

"'Pohjantähti' se yksin luovi vasten virtaa Gibraltarin salmessa!"

jatkoi Elisabet. Hän oli aikoinaan pannut merkille tämän haaveittensa

laivan, 'Najaadin' seuraajaa ylistävän tosiasian ja lausui sen nyt

julki tavallaan ylpein tuntein.

"Mitäpä sanoisit, Salve", kysyi hän saadakseen toisen vastaamaan,

"jos olisit tuollaisen laivan päällikkönä?"

"Olisihan se tietenkin toista kuin tällaisen vaivaisen 'Apollon'

laisen puukengän kuljettaminen!" vastasi hän katkerasti.

Hän tunsi, ettei enää kyennyt hillitsemään sanojansa ja kääntyi äkkiä

toisaalle, ikäänkuin hänen olisi täytynyt ryhtyä jakelemaan käskyjä

miehistölle.

Elisabet jäi ihmeissään seisomaan.

Hän käsitti loukanneensa miestään ankarasti, mutta ei saanut

selville, millä tavalla. Hän ymmärsi, mitä merkitsi hänen ukkosena

komentava äänensä ja hänen ilmeensä hänen seisoessaan siinä

ruorirattaan toisella puolella, käsi rinnallaan. @@ Elisabet oli

varma siitä, että se oli nutun alla nyrkkiin puserrettuna.

Elisabet näytti harkitsevan hetkisen; mutta sitten hänen kasvoissaan

kuvastui varma päätös.

Hän tahtoi puhua ihan suoraan ja kestää kohtauksen nyt yhtä hyvin

kuin joskus toiste, sillä olihan tämä kerrassaan mieletöntä @@

eihän hän voinut olla mustasukkainen laivalle! Missään tapauksessa

@@ virkkoi hän itsekseen, päätään nyökäyttäen @@ ei hän tahtonut

asian tähän tapaan jatkuvan; siitähän aiheutui mitä sietämättömin

epävarmuus mitättömimpienkin sanojen käyttelyssä ja alinomaisia

neulanpistoja. Kerrankin oli asia selvitettävä.

Ja sen piti tapahtua nyt @@ että mies vihdoinkin huomaisi, millaisia

hullutuksia hän ajatuksissaan hautoi.

Elisabet tunsi mielensä keventyvän toivoessaan vihdoinkin saavansa

heitetyksi pois tuon näkymättömän taakan, joka oli ylen kauan

rasittanut heidän avioliittoansa.

Koko iltapäivän kuluessa ei kumminkaan tarjoutunut siihen

tilaisuutta. Rajuilma näytti jälleen uhkaavan, ja osa purjeita oli

reivattava. Sitten käveli Salve pari tuntia edestakaisin ruhvin

edustalla. Elisabet ymmärsi hänen tahallaan välttelevän kohtaamista.

Miehistökin näytti aavistavan, ettei nyt ollut hyvä häntä lähestyä.

Kaikki väistivät vaieten sitä ahtaan kansipaikan puolta, missä hän

asteli.

öljyvaatteissaan ja nahkalakeissaan, joihin olivat uhkaavan sään

vuoksi pukeutuneet, seisoivat miehet vorokin luona luoden epäileviä

silmäyksiä köysistöön ja pilvijoukkioihin, jotka vyöryivät synkkinä

taivaanrannalla ja tuulen alkaessa vinkuen piestä vanhoja köysiä. He

odottivat kärsimättöminä käskyä useampain purjeitten kokoamiseen.

Salve näytti tekevän päätöksensä viime tingassa, sillä hänen

huutaessaan käskyjänsä he jo olivat rajuilman käsissä. Salve riensi

peränpuolelle ja sieppasi huutotorven. Rientäessään ohi Elisabetin,

joka istui hytin suojassa, hän virkkoi lyhyeen ja karusti, tuskin

häneen katsahtaen:

"Ei tässä ilmassa käy kannella istuminen, Elisabet! Mene sinä hyttiin

lapsen kanssa!"

Elisabet oivalsi itsekin asian ja lähti seisottuaan hetkisen

epäröiden, kasvoissaan jonkinlainen tuskallisen hämmästynyt ilme.

Salve ei ollut milloinkaan ennen puhutellut häntä tuolla tavalla;

Elisabetista tuntui melkein kuin hänen äänessään olisi kaikunut

häneen ja lapseen kohdistuva viha.

Miehistö oli odottanut Salven purjehtivan myötäistä eikä kiusaavan

vanhaa prikiä luovimalla sellaisena yönä, joten he tottelivat hänen

komentoansa äänettömän tyytymättömyyden vallassa.

Vanhat väkipyörät kitisivät ja valittivat miesten kiskoessa köysistä

keskellä raekuuroa, ja ankarasti keikkuva alus työntyi tuuleen

hyökyaaltojen ryskyessä sitä vastaan.

Nils Buvaagen oli harvinaisen hyvä ruorimies; hänen kätensä oli

merkillisen herkkä tuntemaan pimeässä aluksen liikkeitä. Hän ja

eräs toinen mies seisoivat vaieten ruorirattaan ääressä. Salve

käveli tuulen puolella lähellä heitä. Kompassikaapin valo lankesi

toisinaan hänen kasvoihinsa ja Nilsistä tuntui, että hän näytti

harmaankalpealta.

Nilsillä oli jotakin sydämellään, mutta ei näyttänyt olevan hyvä

mennä mitään sanomaan.

"Painuu kolmen, neljän viivan verran, kapteeni!" ilmoitti hän.

"Itäkaakkoon!"

"Märssypurje lepattaa!" kuului etukannelta. "Aikoo iskeä takaisin!"

"Alus on vanha, kapteeni! Se ei siedä paljoa kiristämistä", uskalsi

Nils vihdoin tyynesti huomauttaa. Hän arveli nyt olevan tilaisuuden

sanoa jotakin.

"Minä näytän sinulle, että saan puukengän liikkumaan, minä!" mutisi

Salve itsekseen, ikäänkuin ei olisi mitään kuullut.

"Anna mennä alemmaksi Nils! Parempi vauhti ja sitten toiselle

laidalle!" vastasi hän komentoäänellä.

"Valmiit kääntämään!"

Nils huokasi; hänestä tämä purjehdus tuntui jumalattomalta, ja miehet

ajattelivat varmaan poikkeuksetta samoin.

Pimeyden ja merenpauhun keskeltä kaikuivat komentosanat lyhyin

väliajoin.

Etumärssyn köydet näyttivät joutuneen jotenkin epäjärjestykseen,

sillä raakapuu ei tahtonut päästä kääntymään ja purje elämöi niin,

että koko osasto tutisi.

Nämä pelottomat miehet olivat tottuneet yhteen jos toiseenkin. Eräs

heistä kapusi epävarmaan, vanhaan köysistöön, siirtyi pimeässä

tunnustellen pitkin raakapuuta, kunnes löysi köyden, jonka selvitti

meren vaahdotessa valkoisena hänen jalkojensa alla. Pian kävi jälleen

hilaaminen.

Oli käännytty toiselle laidalle, mutta tilanne ei ollut muuttunut.

Hyökyaallot kuohuivat alinomaa kannelle, joten siellä tuskin voi

liikkua.

Salve ei ollut sinä yönä oikein oma itsensä. Häneen oli tullut

jotakin rajua ja riivattua, ja syvällä hänen mielessään kuohui uhma

hänen käyskellessään pimeässä ja myrskyssä.

"Pohjantähti" luovimassa Gibraltarin salmessa oli se loppukerto, joka

alinomaa kohisi hänen aivoissaan ja paloi roihusi hänen veressään,

kunnes muuttui kuumenäyksi: siinä laiva purjehtimassa ja Elisabet

katsojana ihastelemassa. Mutta hänpä tahtoi näyttää, että hänessäkin

oli miestä luovimaan -- ei siihen mitään "Pohjantähteä" tarvittu! Hän

tahtoi tehdä saman tempun ränstyneessä proomussa.

Elisabet näytti halunneen asettaa miehen miestä vastaan. Olkoonpa

menneeksi! Hän erehtyi, jos luuli Salvea kehnossa prikissään ketään

meriupseeria huonommaksi!

Pari kertaa, kun kokki, joka piti matkalla huolta Elisabetin

palvelemisesta, nousi hytin portaita, oli Salve kysynyt, kuinka oli

laita ja oli saanut kuulla hänen istuvan alhaalla täysissä pukimissa.

Viime kerralla oli laatuisa kokki varovasti lisännyt:

"Hän kyllä mielellään näkisi teidät, kapteeni @@ hän ei ole

tällaiseen tottunut."

Jos kokki olisi kyennyt näkemään pimeässä, olisi hän nähnyt kapteenin

kasvoissa ivallisen vivahduksen.

Mitään vastaamatta alkoi hän jälleen astella edestakaisin. Toisinaan

hänen täytyi tarttua laivanpartaaseen pysyäkseen pystyssä.

Sillaikaa kuin Salve mustasukkaisuutensa ja kiihtyneen itsetuntonsa

vallassa hurjasti liioitteli kaikkea, oli Elisabet istunut alhaalla

hytissä monenlaisten ajatusten ahdistamana.

Lähtiessään lapsen kanssa kannelta oli hänessä kumea tunto siitä,

että häntä oli kohdannut tai tulisi kohtaamaan ankara. Sillä tavoin

ei Salve ollut milloinkaan käyttäytynyt. Elisabet ei kyennyt mitään

ajattelemaan, vaan alkoi konemaisesti asetella lasta makuulle tapansa

mukaan.

Keinuva hytti oli poikaselle kuin kehto, johon se heti rauhallisesti

nukahti.

Ahtaassa hytissä häilyi kattopalkkiin kiinnitetty lamppu. Himmeä

valonkajaste lankesi viheriälle, hytinikkunain välissä olevalle

nostopöydälle, ja naulakoissa riippuviin vaatteisiin, jotka

heilahtelivat edestakaisin pitkin seinää.

Salven käytös oli ollut kovin omituinen, hänen katseensa säikkyvä

ja Elisabetista tuntui, että hän panisi alttiiksi kaikki, jos nyt

pysyisi tekemässään päätöksessä ja pakottaisi hänet puhumaan suoraa

kieltä. Mutta toisaalta hänessä taas eli melkein hillitön halu saada

rohkealla tempauksella poistaa rasittava epätietoisuuden ies ja

päästä kerrankin selvyyteen.

Hänen kasvoissaan oli vielä tuloksettoman taistelun leima, kun hän

äkkiä alkoi tuskallisen jännittyneenä kuunnella.

Huolimatta laivanrungon korviasärkevästä paukahtelusta hyökypäiden

sitä yhä ankarammin pidellessä kuuluivat hyttiin Salven tuimat

komentosanat ja touveja pitkin aluksen kantta laahaavien miesten

huutoja. Tavantakaa tärisytti koko alusta äkillinen isku, ja

Elisabetin jalat pyrkivät kohoamaan lattiasta, joten hänen oli

pideltävä kiinni kojunlaidasta samalla tukien pienokaista. Hän

käsitti sään käyneen pelottavaksi ja odotti Salvea.

Hetkisen kuluttua hän kuuli jonkun astelevan portaita alas. Mutta

tulija olikin kokki. Tuiman sään punerruttamin, vettä tippuvin

kasvoin hän seisoi siinä pidellen kiinni ovesta, joka uhkasi

paukahtaa kiinni. Hän tiedusteli, kuinka voitiin.

"Sää on varmaan ankara?" kysyi Elisabet vaiettuaan hetkisen

pettymystään salatakseen.

"Ihan tavaton, rouva; mutta asia käy varmaan paremmaksi, kun kapteeni

päästää tuuleen @@ me näet luovimme kiinteästi."

"Mikä meteli sieltä kannelta kuuluikaan?"

"Me @@ tuota @@ käänsimme vain toiselle laidalle, ja sitten oli

etumärssypurje epäkunnossa @@ ja sitten meni halkaisija menojaan.

@@ Mutta hän päästää varmaan alemmaksi tuuleen", toisti kokki

hyvänsuovasti lohduttaen. Hänen äänensävystään kävi kuitenkin ilmi

hänen varsinainen ajatuksensa: että suunnanmuutoksen olisi pitänyt

tapahtua jo aikoja sitten.

"Me siis luovimme kiinteästi, Jens?" kysyi Elisabet huolestuneena.

"Eipä ole toisinkaan laita; kaikki liitokset natisevat @@ @@ mutta

kun laskemme alemmaksi, niin saattepa nähdä, rouva, että asia

paranee. @@ Onko muuten jotakin tehtäväkseni?"

"Ei ole, kiitos vain!" Elisabet seisoi hieman empien, kysyisikö,

eikö kapteeni pian tule alas, ja kokki ymmärsi sen; mutta hän jätti

kumminkin kysymättä ja lisäsi vain: "Kiitos, en tarvitse mitään."

Jens painoi oven, joka yritti aueta, tarkoin kiinni ja asteli

raskaissa saappaissaan portaita ylös.

Elisabet jäi seisomaan samaan kuuntelevaan asentoon, mutta hänen

kasvoissaan kuvastui nyt yhä selvemmin sieluntuska. Lopulta hän

väänteli käsiään pimeässä suojassa.

Hän käsitti, ettei Salve tahtonut tulla alas, ja vaistomainen pelko

sanoi hänelle, että mies nyt luovi synkeän uhman vallassa hänen ja

lapsen kanssa @@ että tämä oli hänen tapansa vastata vaimolleen.

"Mitä minä olenkaan hänelle tehnyt?" huudahti hän kiivaasti ja peitti

samassa kasvonsa pielukseen.

"Mitä minä olenkaan hänelle tehnyt?" toistui hänen mielessään, kunnes

se ajatus, jota hän aina koetti välttää, kohosi tajuntaan täysin

varmana ja vaikeana.

"Hän ei minua usko!" kuiskasi hän epätoivoisena. "Hän epäilee minua

sittenkin!" Hän nojasi päänsä käsivarteensa, niinkuin hänen lapsensa

olisi tehnyt lohduttomasti itkiessään; mutta hän ei voinut itkeä.

"Mitä hän uskoneekaan? Mitä ajatelleekaan?" kysymyksiä nousi

hänen mieleensä, ja hän tuijotteli melkein kivettyneenä siihen

mahdollisuuksien avaraan maailmaan, joka sulki piiriinsä kaikki

miehen epäilykset. Hän ei nähnyt mitään rajaa, ainoastaan mustan

epäluulojen syvänteen, johon Salven rakkaus oli hukkumassa.

Hän ei enää kuullut melua eikä ryskettä, ei enää välittänyt aluksen

yhä yltyvästä keikunnasta eikä hyökyjen iskuista. Vaikka hänen

täytyikin usein pidellä kiinni makuulavan laidasta, oli koko hänen

sielunsa tarmon vallannut tuo ainoa, kauhea pelko.

Hänen uhmansa oli kokonaan kadonnut. Hän tunsi itsessään rohkeutta

yhteen ainoaan asiaan: tekemään mitä tahansa säilyttääkseen hänen

rakkautensa.

Hänen mielessään risteili joukko ajatuksia. Lopputuloksena oli

kalpean masentumisen ilme.

Sitten hän omaksui nöyrästi kaiken syyn ja oli syvästi

epätoivoissaan, koska oli häntä vastaan rikkonut @@ olihan hän itse

tehnyt hänet sellaiseksi, ettei hän enää voinut täysin luottaa

vaimoonsa. Ja nyt seurasi rangaistus. @@ Olihan hän nähnyt, kuinka

Salve oli taistellut vastaan @@ kaikin voimin.

Siinä seistessään hän tunsi olevansa valmis minkälaiseen uhraukseen

tahansa, valmis huokailematta kantamaan hänen taakkaansa halki

elämän, sillä katkera katumus oli hänelle nyt kirkastanut, että Salve

oli tullut sairaaksi, sielultaan sairaaksi hänen kevytmielisyytensä

vuoksi. Vaisto johti kohta hänen mieleensä parhaan parannuskeinon.

Salven piti nähdä, että hän, Elisabet, puolestaan järkkymättömästi

luotti häneen, yhtä järkkymättömästi kuin nukkuva lapsonen.

Heikko hymynkajaste huulillaan ryhtyi Elisabet rauhallisesti

riisuutumaan ja paneutumaan makuulle pikku Gjertin viereen.

Ylhäällä kannella oli Salve kaivannut yökiikaria, joka oli alhaalla

hytissä. Tähystäjä näet luuli havainneensa majakan tuikahduksen,

missä tapauksessa heidän Salven laskelmain mukaan täytyi olla

Jyllannin tienoilla.

Hänen ylpeytensä ei kumminkaan sallinut lähettää ketään muuta sitä

hakemaan, ja itse hän ei voinut taipua menemään Elisabetin luo.

Miehiä oli alkanut yhä enemmän arveluttaa se uhkarohkeus, jota

kapteeni osoitti pakottaessaan vanhan aluksen sysipimeässä halkomaan

kuohuja niin että kansi oli alinomaa veden vallassa. Salve käyskeli

edestakaisin, arkaillen mennä omaan hyttiinsä.

Vihdoin se kävi välttämättömäksi. Hän astui reippain askelin portaita

alas.

Avattuaan hytin oven hän pysähtyi hetkiseksi hämmästyneenä ja

katsahti ympärilleen. Hän oli otaksunut näkevänsä Elisabetin istuvan

siellä peloissaan, lapsi sylissä. Sensijaan vallitsi hytissä syvä

rauha, ja lamppu oli sammumaisillaan.

Otettuaan kiikarin seinältä sytytti Salve vaivoin tulitikun

tarkastaakseen sen valossa ilmapuntaria, mutta jäi sitten seisomaan

tikku kädessään, ja kuuntelemaan, nukkuiko Elisabet. Samalla hän

huomaamattaan lähestyi makuusijaa.

"Elisabet!" kuiskasi hän hiljaa, ikäänkuin olisi pelännyt hänet

herättävänsä.

"Sinäkö, Salve?" kuului hänen rauhallinen äänensä.

"Minä luulin sinun istuvan valveilla lapsen kanssa tässä ilmassa.

Alus keikkuu kovin, ja minä @@ en ole käynyt sinua katsomassa",

virkkoi hän hilliten mielenliikutustaan.

"Miksi niin? Minähän tiesin sinun olevan kannella ja olin levollinen.

Muusta täytyy toivoa Herramme pitävän huolta. Sinulla on ollut ankara

työ; et ole ehtinyt pistäytyä alhaalla!"

"Elisabet!" huudahti Salve äkkiä syvän katumuksen valtaamana ja

ojensihe syleilemään vaimoaan.

Samassa kuului ryske, jota seurasi ankara tärinä. Tuntui siltä, kuin

olisi jokin osa aluksesta murtunut, ja kaikui äänekkäitä huutoja.

Salve nosti vaimonsa nopeasti makuusijalta ja huusi: "Pukeudu ja pue

poika! Älä hukkaa aikaa! Pysyttele ylhäällä ruhvissa!"

Alus kallistui samassa ankarasti enää kohoamatta.

"Etumärssytanko poikki, kapteeni! Riki kumossa!" mylvi Nils Buvaagen

portaitten yläpäästä.

Salve kääntyi hetkiseksi Elisabetin puoleen, kasvoissa raskas,

sanaton itsesyytös, ja riensi kannelle.

"Päästä alemmaksi @@ jos tottelee!" huusi hän ruorissa olevalle

miehelle.

Priki makasi ihan kallellaan, kehno köysistö vääntyneenä, ja meren

hyöky huuhteli sitä kuin karia.

Salve itse oli kokkamärssyssä katkaisemassa murtunutta märssytankoa,

joka putosi mereen suojanpuolelle.

Päivän harmaassa himmeydessä, jonka seasta miehiä tuskin voi erottaa,

liikkuivat kirveet kuumeentapaisella kiireellä. Mutta työn kestäessä

he menettivät laivan ankarasti kallistuessa ison prammipurjeen ja

märssypurjeen raakapuineen päivineen. Keulataaki murtui, isopurje

repeytyi, alaraakapuut ja keulamasto vioittuivat.

Kun heidän vihdoin oli onnistunut epätoivoisin, hengenvaarallisin

ponnistuksin vapauttaa laiva köysistön aiheuttamasta ahdingosta,

lepäsi se puolittain hylkynä, jota oli hankala ohjata muuten kuin

myötätuuleen.

Heillä ei ollut käytettävänään muuta kuin prikipurje ja keulapurje,

joiden varassa Salve lasketteli peräntakaista @@ muuta mahdollisuutta

ei ollutkaan @@ odottaen päivänkoiton osoittavan, oliko heillä

edessään selvä meri vaiko pelätty Jyllanti. Viimeksimainittu

mahdollisuus merkitsi vallitsevan länsimyrskyn ja heidän avuttoman

tilansa huomioonottaen suunnilleen samaa kuin särkille ajautuminen ja

perikato.

Päivän sarastaessa he näkivät Hornin riutat etäällä kaakossa; alus

oli suunnilleen Ringkjöbingvuonon tienoilla, ja nyt ei ollut mitään

muuta tekemistä kuin koettaa selviytyä rannikosta.

Mahdollisuudet riippuivat tuulesta, joka ehkä saattoi talttua tai

kääntyä etelämpään, sekä virrasta, joka kenties ei ajanut heitä

liiaksi maihin päin.

Melkoisella vaivalla he saivat kuntoon hätähalkaisijan, jonka varassa

alus kohosi hieman paremmin tuuleen.

Salve asteli vioittuneella kannella, missä osa kannenkatosta ja ruhvi

olivat murtuneet. Miehistö vuorotteli pumppuja käyttämässä, sillä

aikoja sitten oli ilmoitettu puolikolmatta jalkaa vettä ja nyt sitä

oli pumppuamisesta huolimatta jo viidettä jalkaa.

Priki oli varmaan saanut vakavan vuodon, mikä oli sitäkin

arveluttavampaa, kun heillä palatessaan oli vain pohjalasti eikä

puulastia, jonka varassa olisivat voineet pysyä pinnalla.

Sinä aamuna jaettiin kaikenlaisia ylimääräisiä annoksia, sillä vaikka

työtä tehtiinkin entistä tulisemmin, oli laivassa tuskin ketään, joka

ei olisi ajatellut, että tämä päivä saattoi olla viimeinen.

He olivat ehtineet Aggerkanaalin kohdalle ja toivoivat hieman

selvempiä vesiä Thylannin rannikon väistyessä enemmän itää kohti.

Elisabetille oli Salve sanonut:

"Pelkäänpä, että meidän on laskettava maihin jossakin sopivassa

kohdassa. @@ Me menetämme prikimme", lisäsi hän hieman väsähtävin

äänin.

Hän korosti viimeksimainittua seikkaa, koska ei tahtonut ilmaista

hänelle pahinta @@ että sitä sopivaa paikkaa, josta hän puhui, ei

ollut koko rannikolla ja että tässä oltiin ilmeisessä hengenvaarassa.

Elisabet katsoi häneen niin luottavasti, että hänen sydäntään

vihlaisi ja hän kääntyi pois.

Salve ei salannut itseltään, että oli itse haaksirikon aiheuttaja

ja oli itsekseen päättänyt tunnustaa sen Elisabetille. Mutta nyt ei

ollut oikea aika eikä paikka.

Aluksen menettäminen painoi raskaasti hänen mieltään, sillä hän oli

mielestään tehnyt pitkät vuodet ankaraa työtä ansaitessaan niitä

rahoja, joilla oli sen ostanut, ja ilman alusta tuli hän jälleen

olemaan mitättömämpi mies.

Elisabet oli tosiaankin sydämestään iloinen eikä ajatellut paljonkaan

prikiä, joka heidän täytyi menettää, vaan enemmän sitä, että hänen

oli onnistunut ehdottomalla luottamuksellaan saada suuri voitto

Salvesta.

Hyräillessään ja tuuditellessaan poikasta sylissään alhaalla hytissä

hän teki ankaran päätöksen ja kuiskasi kostein silmin pienokaiselleen:

"Ellei hän meihin luota, niin me opetamme hänet hiottamaan @@ eikö

totta, Gjert?"

Hän ymmärsi, että miehen sairas mieli tahtoi aina nähdä hänen

olemuksensa sydänveren, tahtoi yhä nähdä hänen rajattoman rakkautensa

todisteita, ennen kuin uskoi. Ja hänen piti saada, mitä tahtoi.

Salven ei pitänyt saada aavistaakaan prikiä koskevaa moitetta @@ ei

koskaan, mitä heidän kesken sattuisikaan, nähdä tyytymätöntä ilmettä

hänen kasvoissaan.

Tuon Elisabet päätti lujasti mielessään, sillä kuluneen yön

kokemukset osoittivat, että hän oli löytänyt pelastuskeinon.

Hän tunsi voivansa tehdä mitä tahansa, kun oli kysymyksessä Salven

omanansa säilyttäminen.

Puolenpäivän aikaan seisoivat Salve ja Nils Buvaagen hetkisen

vierekkäin laivanpartaan vieressä.

Vaikka myrsky oli melkoisesti laimentunut, oli ilma edelleenkin

harmaa ja sumuinen, ja meri vyöryi korkeana.

Pari-kolme merilokkia risteili alakuloisesti aluksen ja rannikon

välillä, missä lie nyt näkivät meren kellervänä kiehuvan riuttojen

yli vakaisena muurina, joka nousi ja laski, yksityisten, ulompana

olevien karien nostaessa ilmoille maston korkuisia suihkuja.

Vaikka tuuli puhalsi maallepäin kuohui sieltä kumeata ukon jyrinää ja

ikäänkuin ilmojen kohinaa.

Oli ilmeistä, että heidät oli saavuttava ratkaiseva hetki seuraavien

kolmen tai neljän tunnin kuluessa.

He seisoivat kumpikin vaieten, omiansa mietiskellen.

"Tiedätkö, mikä minua tässä eniten rasittaa?" virkkoi Salve

vakavasti. "Se, että sinä tai joku muu voi tänään menettää henkensä

minun yöllisen purjehtimiseni vuoksi. Priki on minun oma asiani."

"Eipä hätää, kapteeni!" vastasi Nils luottavasti. "Meidän tulee

pysytellä aluksessa, kun se ajautuu riutoille, ja otaksunpa, että

senkin jälkeen jokin keino löytyy."

"Jumala sen suokoon!" virkkoi Salve lähtiessään.

Nils jäi vielä hetkeksi paikalleen. Hänen karkeat, ruskean parran

peittämät kasvonsa värähtivät @@ hän ei suuria toivonut ja ajatteli

kotona olevaa vaimoa ja lapsiansa.

Pumppumiehet komennettiin vaihtumaan. Oli jälleen Nilsin vuoro, ja

hän kävi nurkumatta työhön.

Salve kärsi omantunnon tuskia. Hän näytti jännittyneen levottomalta,

ja hänen katseestaan ja ilmeistään hohti yhä selvempänä se päätös,

että tässä oli taisteltava, sillä välttämättömyys oli nyt kaikille

selvä.

Kiikarilla voi nähdä joukon ihmisiä rannalla, jonka sakaraiset muodot

vivahtelivat sinipunaisilta.

Salve oli ruhvissa vaimonsa ja lapsensa luona. Hän oli seisonut siinä

hetkisen katsellen vaimoansa ja oli huokaissut raskaasti:

"Minä antaisin mielelläni aluksen ja jäisin tyhjin käsin, jos saisin

kuluneen yön olemattomaksi!"

Elisabet oli puristanut hänen kättään vilpittömän lohdutuksen

ilmaukseksi, joka vastasi Salvelle paremmin kuin sanat.

Mutta kohta senjälkeen Salve oli taas käytännön mies ja näytti

Elisabetille, kuinka hän voi sitoa lapsen rinnoilleen liinan

avulla. Sitten hän sitoi vaimonsa vyötäisille köyden vetäen sen

merimiessolmuun.

"Kun nykäset sitä näin, niin se irtautuu. Minä en voi olla teidän

luonanne; minun on tehtävä velvollisuuteni kaikkien aluksessa olevien

pelastamiseksi, ymmärräthän?"

"Tee niin, Salve!" kuiskasi Elisabet. "Se tyydyttää parhaiten meitä

kumpaakin."

"Ja sitten", päätti hän puheensa, liikutustaan salaten silittäen

kummankin otsaa, "ole rohkealla mielellä. Saatpa nähdä, että kaikki

käy hyvin, ja jos tulee hätä käteen, niin minä olen luonanne."

"Jumalan armollisella avulla!" vastasi Elisabet. "Muista se, Salve!"

Salve lähti sitten reippaasti kannelle ja huusi miehet koolle

neuvottelemaan.

"Kuulkaahan, pojat", virkkoi Salve, "kuten jokainen teistä näkee,

on tämä vakava juttu. Mutta jos meillä on rohkeutta rinnassa, niin

voipa vielä tapahtua, että siitä selviydymme, saamme ainakin henkemme

pelastetuksi. Me saavumme riutoille suunnilleen kolmen tunnin

kuluttua. Mutta silloin alkaa jo hämärtää, ja rannalla oleva väki

tuskin kykenee meitä pelastamaan. Sen vuoksi meidän on ohjattava

sinne jo päivän aikaan ja itse valittava paras paikka, minkä voimme

keksiä. Jos te, pojat, olette samaa mieltä, niin laskemme maihin

heti, sen sijaan, että antaisimme aluksen pimeässä paiskautua

riutoille kuolleen kalan tavoin."

Miehet olivat vaiti ja silmäilivät arvellen maihin päin.

Mutta kun Nils Buvaagen ilmaisi yhtyvänsä kapteenin mielipiteeseen

astumalla kannen yli hänen luokseen, seurasivat kaikki muut hänen

jäljessään.

Salve itse ryhtyi ohjaamaan ja käänsi aluksen vähitellen maata

kohti. Vauhti kiihtyi, Salven tummat, teräväpiirteiset kasvot olivat

jännittyneet ja hänen silmänsä haeskelivat kuin haarahaukan silmät

sitä paikkaa, joka oli valittava.

Pari kertaa hän katsoi kiikarilla rannalle, missä liikkui joukko

ihmisiä.

Valkoinen, nouseva ja laskeva muuri kasvoi yhä korkeammaksi heidän

silmissään; tyrskyjen kumea pauhu kävi yhä huumaavaksi ja vaikutti

Elisabetiin pyörryttävästi.

Tämä kesti kiusallisen kauan; ruorirattaan luona seisova Salve alkoi

näkyä kuin sumun seasta, ja Elisabet yritti peloissaan katsella

lastansa, vain lastansa.

Ilman kiehuva, pyörryttävä kohina hänen ympärillään kiihtyi ja siihen

sekaantui kaikenlaisia viheltäviä ääniä ja merkillistä vinkunaa.

Hän näki heikonkeltaisen merenvaahdon kohoavan valtaiseksi harjaksi

ja valkoisten vaahtohahtuvain lentävän parvina ilmassa. Hän kuuli

kauhistuneita huutoja, tunsi äkkiä aluksen kohoavan korkealle ja

isonmaston heiluvan, tunsi kohta senjälkeen veden ankaran painon,

joka oli viskata hänet alas hytinportaita, joihin hän tarrautui

kiinni. Se uudistui uudistumistaan aikomatta tauota, ennenkuin hän

tukehtuisi. Mutta hänen ainoana ajatuksenaan oli kiinnipitäminen.

Kun hän tuli jälleen tajuihinsa, oli Salve hänen vieressään. Hän

pysytteli samassa köydessä kuin Elisabet. Miehet olivat kiinnittäneet

itsensä aluksen peräpuolelle. Priki makasi toisella kyljellänsä

sisimmällä särkällä, peräpuoli pystyssä. Se kohosi ja iski raskaasti

pohjaa vasten, isomasto sivulla, suurten vesimäärien virratessa

keulan ja keskiosan yli.

"Köysistö on katkaistava suojan puolelta, jos mielimme pelastua,

pojat!" huusi Salve kämmentensä välitse ja juoksi kirves kädessä

aluksen etuosaan.

Nils Buvaagen auttoi häntä, ja Elisabet katseli kuolettavan pelon

valtaamana, kuinka nuo kaksi miestä katkaisivat köyden toisensa

jälkeen, hyökylaineiden tavan takaa vyöryessä heidän ylitsensä, joten

heidän täytyi pidellä kiinni köysistöstä. Iskettyään vielä iskun,

joka vapautti heidät mastosta, pelastihe Salve nopeasti aluksen

peränpuolelle.

Seuraavassa silmänräpäyksessä viskasivat hiekkapitoiset, keltaiset

hyökylaineet aluksen särkän yli ja sitten isku iskulta särkän ja

rannan väliselle matalikolle. Aluksen keula murtui.

Salve päätteli kylmäverisesti, sen olevan eduksi, koska priki siten

vapautui lastina olevasta vesimäärästä ja voi nyt helpommin siirtyä

rantaan päin.

Vihdoin, parin pitkän, kauhean tunnin kuluttua, joiden lopulla

sateenharmaa ilma jo alkoi hieman pimetä, tuntui alus olevan pohjassa

kiinni. Aallot vyöryivät nyt harvoin sen yli, mutta heittivät aina

silloin raskasta hiekkaa kannelle. Oli luultavaa, että alus hajoaisi

alkuosiinsa, jos heidän piti jäädä siihen yöksi @@ tai hukkuisi

hiekkaan.

Matalikon toisella puolella @@ missä he näkivät rannalla väkeä @@

oli väylä, jossa kävi kiivas virta, ja haaksirikkoiset ymmärsivät

olleen onneksi, etteivät olleet joutuneet siihen, sillä priki olisi

varmaan uponnut. Toinen puoli oli kulkukelpoinen, joskin paikoitellen

valkoisena vaahtoava.

Heidän hätämerkkinsä oli maissa ilmeisesti ymmärretty. Mutta

haaksirikkoiset joutuivat ihan epätoivoon nähdessään kaikkien

poistuvan rannalta.

Salve köytti yhteen muutamia lankkuja, ja miehet seurasivat hänen

esimerkkiänsä.

Hän aikoi yrittää pelastaa Elisabetin ja lapsen rannalle ja jättää

riippumaan uimataidostaan ja reippaudestaan, kykenikö hän köyden

avulla vetämään heidät vihaisen virtapaikan yli.

Elisabet istui sillävälin portaissa kykenemättä oikein käsittämään,

mitä tapahtui.

Ollessaan yhä työssään kiinni kuuli Salve ilohuutoja ympäriltään.

Rantasärkän takaa ilmestyi näkyviin joukko ihmisiä, jotka kiskoivat

suurta venhettä.

Rantaan päästyä istuutui osa heistä venheeseen, joka hyökylaineen

tultua työnnettiin vesille. Väistyvän aallon kantamana liukui venhe

heti hyvään matkaan rannasta, ja miehistö alkoi soutaa kaikin voimin.

Nuo rohkeat miehet ilmeisesti tunsivat kulkuvetensä, sillä he

ohjasivat suuressa kaaressa riutta-ryhmän taitse, joka aallonmurtajan

tavoin särki pahimmat hyökyaallot. Sitten he suuntasivat venheensä

suoraan hylkyä kohti, jonka suojassa oli verrattain tyyni. He iskivät

kiinni ja huusivat:

"Pitäkää kiirettä, miehet!"

Yllytys ei ollut tarpeen.

Salve kantoi melkein tajuttoman vaimonsa aluksenpartaalle, missä

pelastajat ottivat hänet vastaan ja asettivat lepäämään venheen

pohjalle, peräpuolelle. Mutta Elisabet nousi seisomaan kädet ojossa,

kunnes oli saanut syliinsä lapsen, joka kulki miehestä mieheen, ja

tuijotteli peloissaan, kunnes näki Salvenkin tulevan.

Salve hyppäsi viimeisenä veneeseen, ja silloin Elisabet pyörtyi.

Nyt lähdettiin aallon kiidättäminä kohti rantaa, missä joukko

merisaappaisiin ja villanuttuihin puettuja miehiä seisoi ketjuna

vedessä ja kiskoi venheen maihin.

Rantaan päästyään he kuulivat ympäriltään riemuhuutoja, ja

peränpitäjä virkkoi Salvelle, joka oli äänetönnä tarttunut hänen

käteensä:

"Teitpä päättävästi, pohjolainen, kun ohjasit suoraan päin @@ muuten

olisittekin maanneet tänä yönä särkillä!"

Vilpittömän osaaottavasti ja vieraanvaraisesti kutsuivat pelastajat

haaksirikkoiset luokseen yöksi.

Kantaen lasta käsivarrellaan ja tavantakaa tukien vaimoansa seurasi

Salve ja väsynyt miehistö kelpo Ib Mathisenia ja hänen kumppaneitaan

hiekkakumpujen välitse, missä tuuli ei enää tuntunut.

Heidän oli vielä kuljettava toista peninkulmaa, ennenkuin saapuivat

lähimpiin kalastajamökkeihin. Hämärsi, ja he kulkivat alakuloisina,

väsyneinä ja vaieten, saattajien silloin tällöin hieman haastellessa

keskenään.

Kun he hetkisen kuluttua saapuivat laakealle hiekkarannalle, pieksi

hiekka viheltäen ja polttaen heidän kasvojaan ja käsiään.

Vihdoin he näkivät valoa eräästä mökkiryhmästä. Suurin niistä oli Ib

Mathisenin, ja sinne vietiin Salve vaimoineen, miehistön hajautuessa

toisiin.

Ibin vaimo, suunnilleen viidenkymmenen vuoden ikäinen, roteva nainen,

jonka terhakat kasvot olivat ruskettuneet hänen elellessään täällä

nummella, seisoi lieden luona leipomassa hihat käärittyinä, kun he

astuivat sisään.

Hän katseli tulijoita hetken tarkkaavasti yhä kumartuneessa

asennossaan, mutta nähdessään Elisabetin lapsineen hän huudahti

myötätuntoisesti:

"Tuleeko vaimo parka lapsineen suoraan mereltä?" Se kuulosti

kauniimmalta kuin kaiken maailman tervehdyspuheet.

"Tulee, Mari, @@ Matiasta ja Pietaria, Jumalan kiitos, ei ollut

kulkuvesillä näkyvissä!" vastasi Ib.

Tuo näytti olevan mieltäkeventävä uutinen. Emäntä alkoi pitemmittä

puheitta askarrella vieraittensa hyväksi: hän ja hänen täysikasvuinen

tyttärensä siirsivät heille rahin lieden ääreen ja asettivat kattilan

tulelle keittääkseen lämmintä juomaa.

Emäntä näytti tottuneen suorittamaan kaikkia asiaankuuluvia tehtäviä,

sillä ei kestänyt kauan, ennenkuin he kaikki olivat muuttaneet ylleen

kuivat vaatteet ja Elisabet lapsineen makasi vuoteessa.

Puuhaillessaan kyseli emäntä hiljaa mieheltään, miten kaikki

oikeastaan oli käynyt.

Salve, joka istui nojaten leukaansa käteen ja tuijotellen tuleen,

kuuli hänen kysyvän:

"Mahtoiko alus olla hänen omansa?"

"Oli kyllä, se oli koko omaisuutemme", vastasi Salve tyynesti.

"Saammepa olla iloiset, että miehenne meidät pelasti. Ikävä kyllä

emme voi häntä paljoakaan palkita siitä, että hän tässä säässä pani

vaaralle alttiiksi nuttunsa ja henkensä ulkona riutoilla."

"Lähditkö sinä taaskin sillä tavoin, Ib?" kääntyi vaimo kysymään

mieheltään, kasvoissa huolestuneen moitteen ilme @@ kuitenkin niin,

ettei hän halunnut tehtyä tekemättömäksi.

"Sellaisesta me emme ota maksua", virkkoi hän Salvelle hieman lyhyeen

ja lisäsi sitten leppoisemmin:

"Meillä nähkääs on kaksi poikaa, jotka ovat Norjanmatkalla @@ siellä

on kova merenkäynti sielläkin."

Salve oli kalpea ja rasittunut ja lähti levolle hieman aterioituaan.

Aamupuolella hän makasi valveillaan.

Mereltä kuului kumea pauhu ja jyrinä.

Elisabet oli levottomassa kuumeunessa, joka oli täynnä haaksirikon

mielikuvia. Eräistä yksityisistä sanoista päättäen hänen ajatuksiaan

askarrutti Salve. Salve makasi ja kuunteli, mutta mitään kokonaista

ajatusta ei syntynyt. Elisabet jutteli yhä levottomammin.

"Ei milloinkaan! Ei milloinkaan!" huudahti hän ääneen. "Hänen ei pidä

koskaan kuulla prikistä sanaakaan!" Hetkisen kuluttua hän kuiskasi

hiljaa:

"Eikö totta, Gjert? Hänen pitää löytää meidät makuusuojasta, muuten

hän luulee meidän pelkäävän."

Salve oli huolissaan ja tunsi samalla sanomattomasti häntä

rakastavansa. Mutta kuunnellessaan nukkujan sanoja hän sentään

tuli ajatelleeksi, että Elisabet oli tarkoituksellisesti niin

käyttäytynyt, ettei se ollut tapahtunut itsestään ja luonnollisesti.

Huolestuneesti huoaten hän suuteli hiljaa vaimonsa otsaa.

Pari tuntia myöhemmin hän oli jo noussut ja oli menossa rantaan

katsomaan alustansa.

Ympäristö oli hänen mielialansa mukainen.

Kalpealla rannikolla risteli kirkuvia merilintuja hiekasta

esiinpistävien mustien hylkyjätteiden ympärillä. Ulompana oli

silmänkantamattomiin Länsimeri, jonka lyijynharmaalla pinnalla

ei näkynyt yhtäkään purjetta. Se vyöryi ankarasti pauhaten yli

neljä-viisitoista jalkaa korkean riutan vaahtosuihkujen monin paikoin

nuoleskellessa rannan hiekkatörmää.

Sisemmän riutan ja rannan välillä oli vielä prikin takaosan

jäännöksiä, ja rannassa kellui lankkujen ja köysien kappaleita sekä

pyöröpuita.

Vaieten rantaa astellessaan hän tunsi omituisen voimakasta

myötätuntoa tätä rannikkoa kohtaan. Hänen oma elämänsä tuntui siihen

hyvin sointuvan. Hänen oli onnistunut saada itselleen alus, joka

kuitenkin nyt lepäsi tuolla hiekassa; hän oli saanut Elisabetin,

mutta oli oikeastaan hänetkin menettänyt. Aluksen tuhoutumisen

aiheuttamaan suruun sekaantui se, mitä hän oli kuullut Elisabetin

yöllä sanovan, tummana, tuskallisena säestyksenä.

Hänet saavuttivat pian Ib Mathisen ja laivamiehet. He ryhtyivät

innokkaasti etsimään omaisuutensa jäännöksiä, ja tuntikausia

kestäneen haeskelun tuloksena oli kolme laivakirstua sekä kompassi.

He jäivät vielä koko päiväksi kalastajakylään ja lähtiessään he

sanoivat liikutettuina hyvästi Ibille ja hänen vaimolleen sekä

kaikille näille henkilöille, jotka olivat epäitsekkäästi uhrautuneet

heidän hyväkseen suostumatta millään muotoa ottamaan vastaan

korvausta.

Annettuaan viranomaisille onnettomuutta koskevan meriselityksen

ja Salven jaettua suurimman osan pelastamiansa rahoja palkkoina

miehistölle he lähtivät eräässä viljalaivassa Kristianssandiin.

Salve oli matkalla vaitelias. Hän mietiskeli tulevaisuuden

mahdollisuuksia, mutta samalla hänen mielessään kulki toinenkin tumma

virta: hänen suhteensa Elisabetiin oli jälleen hämmentynyt, ja tämä

seikka kehitteli, kuten tavallista, yhä mustemman mielialan, joka

vaikutti yhä enemmän hänen ajatuksiinsa.

Hän tiesi varsin hyvin koko miehistön olevan sitä mieltä, että

hän oli järjettömyyksissään purjehtinut aluksensa pirstoiksi,

ja tiesi tämän uutisen leviävän, joten hänellä ei enää ollut

suuriakaan toiveita päästä kenenkään alusta kuljettamaan. Hänen ei

myöskään tehnyt mieli yrittää kerjäten päästä samanlaiseen asemaan

Tönsbergissä ja kenties saavuttaakin se @@ Elisabetin vuoksi, josta

kaikki pitivät. Hän ei edes sietänyt sitä ajatusta, että nyt veisi

hänet sinne kaikkien isoisten joukkoon.

Hänellä oli jäljellä vain yksi mahdollisuus: ruveta luotsiksi

Arendalin rannikolle. Siihen virkaan hän kelpasi yhtä hyvin kuin kuka

muu tahansa, koska oli siellä syntynyt ja kasvanut. Siihen hänellä

sitäpaitsi oli palava halu, ja jossakin siellä, esimerkiksi Merdössä

@@ mietti hän katkerasti @@ saattoi hän säilyttää Elisabetinsa

kaikessa rauhassa.

Siten lujasti päätettyään hän meni Elisabetin luo, joka istui poika

sylissään. Elisabet oli viime päivinä usein luonut häneen salaa

huolestuneita silmäyksiä.

"Elisabet", virkkoi hän, "minä olen ajatellut, mihin ryhtyisin!

Jos myymme kaikki, mitä minulla on Tönsbergissä, niin voin ostaa

itselleni hyvän luotsivenheen, jääpä vielä hieman säästöäkin

ensimmäisiä aikoja varten, kun aloittelen Merdössä. Sinun on

tyytyminen siihen, että olet halvan miehen vaimo!"

"Kunhan hänen nimensä on Salve Kristiansen, olen iloinen", vastasi

Elisabet hilpeästi, "sitäpaitsi olen aina viihtynyt siellä hyvin."

"Me vuokraamme sieltä asunnon sinulle ja pojalle, kunnes ehdin saada

asiat Tönsbergissä järjestykseen", virkkoi hän.

Elisabet kuunteli tuota hieman vastahakoisena, sillä hän oli ollut

kovin iloinen ajatellessaan näkevänsä jälleen oman tupansa. Sitten he

keskustelivat siitä, miten koko asia oli järjestettävä.

Astellessaan myöhemmin aluksen kannella Salve mutisi itsekseen:

"Hän on kyllin viisas osatakseen vastata niinkuin pitääkin!"

Elisabet olisi voinut vastata miten tahansa @@ Salve olisi joka

tapauksessa aina epäillyt.

24.

Voimme vain muutamin piirtein kosketella heidän yhdyselämäänsä

seuraavina kymmenenä vuotena, jotka he elivät Merdössä, aina

siihen saakka, kun kertomuksemme alussa loimme silmäyksen heidän

kotiinsa @@ Salve oli nyt neljänkymmenen ja Elisabet suunnilleen

kolmenkymmenenkuuden @@ emmekä viivy kuvailemassa peitettyä haavaa,

joka alinomaa kasvoi, kaiken ilahduttavan, toivorikkaan kasvun

käydessä vuosi vuodelta niukemmaksi.

Oli käynyt yhä hankalammaksi tulla toimeen hänen kanssansa, ja

Elisabetin hiljainen, uhrautuva taistelu oli käynyt vastaavassa

määrässä vaikeammaksi.

Hänen täytyi punnita sanansa kultavaa'assa, välttää häneen

loukkaamista kaikin mahdollisin tavoin, ja kuitenkin saattoi käydä

mitä odottamattomimmin, syntyä äkkiä ankara kohtaus, sitäkin

katkerampi, kun Salve ei milloinkaan lausunut suoraan ajatustansa.

Elisabetin täytyi kärsivällisesti salata oma mielenkuohunsa ja

odottaa kohtauksen ohimenoa. Tuloksena oli usein, että Salve lähti

merelle, vaieten ja synkkänä.

Silloin Elisabet usein istui tuntimäärin itkemässä.

Toisinaan saattoi salattu loukkaantuminen ja harmi kohahtaa

voimakkaaseen lieskaan ja vaatia ilmipääsyä. Mutta kun se oli ohi,

herätti jälleen voimakkaana elävä rakkaus sen ajatuksen, että

hänen, Elisabetin, oli autettava häntä voittamaan sitä ankaraa

luulevaisuutta, joka häneen oli maailmalla juurtunut. Kidutetuin

mielin hän näki, kuinka kovin mies itse kärsi.

Kuinka ylpeä hän toisaalta olikaan kuullessaan toisten luotsien

pohtivan, mitä Salve oli uskaltanut ja todella suorittanut ja

huomatessaan, kuinka he kaikki häntä kunnioittivat.

Millainen sydän hänellä oikeastaan olikaan! Sen tiesi Elisabet yksin

@@ toiset arvostelivat häntä vain hänen karun ulkoisen olemuksensa

nojalla.

Ensi aikoina, kun luotsinvirkaan pääseminen vielä oli Salven

kunnianhimon päämääränä, oli tämä pyrintö vaikuttanut osalta

onnekkaasti, ehkäisevästi. Missään tapauksessa ei ollut sattunut,

että hän olisi, kuten myöhemmin, jäänyt retkillään palattuaan

Arendaliin sen sijaan, että olisi tullut kotiin.

Oli kaksi erikoista tapahtumaa, jotka muodostivat määrätyn

käännekohdan, nimittäin hyviin varoihin päässeen kapteeni Beckin

nimittäminen luotsivanhimmaksi ja samalla Salven päällysmieheksi sekä

hänen poikansa, meriväestä eronneen upseerin muutto Arendaliin, missä

hän otti haltuunsa isänsä suuren laivatelakan.

Beckien tultua voi Elisabet aina olla varma siitä, että tapasi

miehensä synkällä tuulella, jos oli tullut pistäytyneeksi Arendalissa

ostoksilla tai tätiänsä tervehtimässä. Synkkä mieliala purkautui

useimmiten siten, että Salve alkoi purevasti moittia vanhaa Beckiä

kelvottomaksi luotsivanhimmaksi. Elisabet jätti senvuoksi nekin

käyntinsä, joskin aluksi vain kovin vastahakoisesti. Hän näet tunsi

ankaraa halua päästä toisinaan ihmisten joukkoon näkemään muutakin

kuin Merdön jokapäiväisen yksitoikkoisia oloja.

Siinä tylsässä yksinäisyydessä, johon hän siten vähitellen vaipui,

olivat nämä kiduttavat kohtaukset lopulta muuttuneet hänelle

totunnaiseksi ikeeksi. Ja melkein hänen alkuperäistä päätöstään

voimallisemmin kannatti häntä nyt hetkellisen palkinnon mahdollisuus

@@ jos hän onnistuisi: pari kolme häiriytymättömän onnellista,

aurinkoista päivää, joiden aikana hänestä tuntui, että Salve oli

samanlainen kuin ensimmäisinä aikoina. Ikävä kyllä se epäonnistui

liiankin usein. Mutta juuri se, että Elisabet yhä enemmän myöntyi

ja taipui, ravitsi Salven aina valvovaa, väijyvää luulevaisuutta,

koska hän tiesi tuon olevan vastoin vaimonsa luonnetta ja

alinomaa aavisteli pohjalla piilevän laskelmia. Se sairaalloinen

epäluuloisuus, joka oli aiheutunut hänen hurjasta menostansa

maailmalla sekä myöhemmistä, kalvavista salaisista epäilyksistä,

oli vähitellen tehnyt hänestä tyrannin, joka ei synkkinä hetkinään

sietänyt vastustuksen oirettakaan enempää vaimonsa kuin kenenkään

muunkaan taholta kotonansa.

Toisaalta pelkäsi hän itse, kuten olemme nähneet, mielialojansa

yhtä suuressa määrin kuin Elisabetkin @@ ja senvuoksi hän turvautui

Arendaliin.

25.

Nuoret Beckit @@ kuten heitä nimitettiin erotukseksi luotsi vanhimman

perheestä @@ elivät Arendalissa sangen komeasti ja heillä oli siihen

varaa, sillä laivanrakennus tuotti vuoden mittaan suuret summat.

Muhkea luutnantti oli miellyttävä seuramies. Hänen kähärät, mustat,

hieman aikaisin harmahtaviksi käyneet hiuksensa putosivat erittäin

somasti otsalle, ja lasin ääressä puhuessaan hän oli kaikkien

yksimielisen tunnustuksen mukaan kaunis näky.

Hänen esiintymisessään ilmeni erinomaista hienoutta, ja hänen

harvinainen kuntonsa nautti yleistä arvonantoa.

Asiain niin ollen täytyi hänestä välttämättä tulla sekä seuraelämässä

että kunnallisissa toimissa vaikutusvaltainen tekijä.

Beckin siten ollessa yleisesti suosittu ei hänen vaimostaan voinut

sanoa ihan samaa.

Se arvostelu, että hän oli joka suhteessa "niinkuin olla pitää", ei

oikeastaan ollut tarkoitettu kohteliaisuudeksi, mutta siihen sisältyi

kuitenkin hänen vaikutusvaltansa tunnustusta.

Hän oli kaikessa hiljaisuudessa miehensä säännöstelijä. Ilman hänen

käytöstottumuksiaan ei luutnantti olisi niin helposti säilyttänyt

ryhtiänsä ympärillänsä aaltoavan sydämellisyyden merellä.

Vaimoansa näytti Beck aina kohtelevan mitä ritarillisimmin; hän ei

laiminlyönyt pienintäkään huomaavaisuutta ja häntä ylistettiin aina

ihanteelliseksi aviomieheksi.

Eräät perheen läheisimmistä tuttavista olivat kuitenkin huomaavinaan

jotakin oudostuttavaa heidän välisessä suhteessa, jotakin omituisen

kylmää ja pidättyvää kumpaisessakin, ja huhuiltiinpa, ettei rouva

osannut antaa miehelleen hänelle kuuluvaa arvoa. Näytti siltä, että

he keskustelivat toistensa kanssa parhaiten silloin, kun oli läsnä

vieraita.

Sitäpaitsi oli rouva Beck omituisen kalpea; hänen levollisuutensa

vivahti toisinaan tunteettomuuteen, ja hän käyttäytyi lämminveristä

luutnanttia kohtaan hillityn kylmästi.

Kun he olivat vastavihittyinä saapuneet Fredriksvärniin, oli hän

ollut raikkaan värikäs, ja hänen ilmeessään oli heidän ensimmäisen

rakkautensa kajaste. Luutnantin lämmin, viehättävä olemus vaikutti

häneen kiehtovasti ja hän tunsi itsensä turvalliseksi omistaessaan

hänen rakkautensa.

Hänelle tosin ilmeni ajan pitkään pari virhettä, jotka oikeastaan

olivat ristiriidassa luutnantin miehekkään olemuksen kanssa

sellaisena, miksi hän oli sen ajatellut: luutnantti oli ylen

turhamainen ja melkein naurettavassa määrässä maailman tuomiosta

riippuvainen. Mutta niin kauan kuin pääasia oli järjestyksessä ja hän

tunsi miestään rakastavansa, eivät nämä pettymykset sentään suuria

merkinneet. Hän luotti siihen mahtiin, joka hänellä yhä lisääntyvässä

määrässä oli mieheensä nähden, uskoipa voivansa häntä rakastaakin,

jos mahdollista vielä enemmän noiden heikkouksien vuoksi, jotka hän

kaikessa hiljaisuudessa päätti hävittää.

Rakastettavaa luutnantti Beckiä tahtoivat kaikki nähdä luonansa, ja

naisväen suosikkina hän pian oli jonkinlaisessa herkkätunteisessa

mairittelusuhteessa melkein kaikkiin paikkakunnan kaunottariin.

Kun hän saapui kotiin, oli hänellä useimmiten kukka napinlävessä,

ja hän otti vastaan lahjoja milloin sieltä milloin täältä. Hän oli

yhteisenä ja yleisenä ihastelun esineenä.

Siinä ei suinkaan ollut mitään moitittavaa.

Ainoa henkilö, joka kaikessa hiljaisuudessa tunsi itsensä

syrjäytetyksi, oli hänen oma vaimonsa. Hän näki koko tuon ihastelevan

armeijan vähitellen muodostavan jonkinlaisen erottavan seinän hänen

ja hänen miehensä välille ja tallaavan jalkoihinsa ne kukat, joiden

olisi pitänyt versoa heitä varten heidän omassa kodissaan.

Hänen eloisuutensa laimeni vähitellen, mutta luutnantista tuntui

siltä, että hän kuunteli tarkkaavasti hänen monia lausumiansa, kun

he olivat palanneet kotiin sellaisista seuroista. Mutta samalla hän

alkoi pukeutua entistä hienommin ja kehitteli nyt järjestelmällisesti

luontaisia esiintymis- ja keskustelulahjojaan.

Hän tahtoi kerrassaan voittaa kilpailijansa, jotka olivat

ulkonäöltään häntä etevämmät, mutta henkisesti hänen alapuolellaan.

Hän voitti, mutta kärsi siitä, että joutui siten yleiseksi

puheenaiheeksi.

Ainoa henkilö, joka ei huomannut hänen voittavan, oli hänen oma

miehensä.

Luutnantin itserakkautta sukoilivat liiaksi ne monet pienet

mairittelut, joiden esineenä hän oli, joten hän ei käsittänyt sitä

suurta imartelua, joka sisältyi hänen vaimonsa käytökseen. He olivat

naimisissa, ja luutnantti oli kyllin varma vaimostaan.

Niiltä ajoilta oli peräisin hänen vaikutusvaltansa niissä piireissä,

joissa hän seurusteli, ja sen hän osasi miehensä varallisuuden ja

arvossapidetyn aseman nojalla säilyttää vielä sittenkin, kun he

olivat muuttaneet Arendaliin.

Heidän avioliittonsa ensimmäisinä vuosina oli kumminkin sattunut

vakava ja rouvaan nähden ratkaiseva keskustelu.

Se aiheutui luutnantin suhtautumisesta erään korkean upseerin

rouvaan. Sitä ei rouva Beckin ylpeys sietänyt, vaikka hän hyvin

oivalsi, että kysymys oli jostakin turhamaisuuden ja laskelmain

tapaisesta.

'Eräässä seurassa oli rouva käyttäytynyt ilmeisen kylmästi mainittua

naishenkilöä kohtaan, ja luutnantti moitti häntä siitä heidän kotiin

palattuaan.

Luutnantti oli tähän asti elänyt ihan levollisena suhteessaan

vaimoonsa, ja sokea itsekkyys oli estänyt häntä näkemästä mitään

siitä, mitä hänen vaimonsa mielessä liikkui.

Rouva ei vastannut paljoa, seisoi vain hetkisen silmäillen miestään

niin, että hänen olonsa kävi ikäväksi, ja lähti sitten levollisesti

ulos. Luutnantti kuuli hänen nousevan hitaasti portaita ylös.

Noin tunnin kuluttua hän palasi, kynttilä kädessään. Hänen ilmeensä

oli kylmä ja hän ei katsahtanutkaan mieheensä tapansa mukaan

huoneessa askarrellessaan.

Beck koki nyt häntä rauhoittaa, pyysi, ettei hän panisi asiaa niin

kovin pahakseen. Hän aikoi tarttua vaimoaan hellästi vyötäisille,

mutta näkikin äkkiä edessään harmiahehkuvan, kalmankalpean naisen.

Rouva sanoi nyt sanottavansa arkailematta, ja luutnantti Beckin

ei varmaankaan tehnyt mieli kertoa kuulemaansa parhaalle

ystävälleenkään, sillä hänen oli sydämessään tunnustettava se

todeksi, vaikka hän kykenikin helposti unohtamaan.

Rouva nimitti häntä kurjaksi heittiöksi, joka möi imartelusta hänet

ja kaikki, mitä heillä oli kallista yhteistä, kenelle tahansa.

Tehden kädellään syvästi inhoavan eleen hän sanoi, ettei luutnantin

olemuksesta, jonka sadat kevytmieliset naiset olivat jakaneet

keskenään, ollut jäljellä sen vertaa, että hiemankaan kunniasta ja

totuudesta välittävä nainen voisi siihen tarttua.

Beckin heittäytyessä sohvaan hentomielisesti huudahtaen, että hän oli

onneton mies, virkkoi rouva sanomattoman halveksivasti:

"Mieskö! Mies! Jos olisit ollut mies, niin sinulla olisi vielä minun

rakkauteni @@ ainakin kipinä jäljellä. Mutta nyt on kaikki väliltämme

sammunut niinkuin tämä kynttilä!"

Rouva lähti huoneesta puhallettuaan kynttilän sammuksiin.

Beck jäi istumaan ikäänkuin pyörtyneenä avio-onneansa kohdanneesta

kamalasta iskusta ja pelkäsi kovin, että kysymyksessä saattoi olla

totinen tosi.

Rouva istui koko yön lapsensa luona, ja luutnantti ymmärsi, ettei

ollut lupa mennä häntä häiritsemään.

Ylpeytensä sanelemista vastaväitteistä huolimatta luutnantti

käyttäytyi seuraavina päivinä melkein nöyrästi häntä kohtaan ja

tunnusti vilpittömästi tehneensä väärin. Yrittipä hän vielä vakuuttaa

hänelle alkavansa suhtautua naishenkilöihin toisin kuin ennen ja

sai tosiaankin aikaan, että rouva oli näennäisesti entisellään;

ystävällinen ja rauhallinen kuten viimeksikuluneen vuoden aikana.

Rouva ei milloinkaan todella leppynyt. Hän oli liiankin selvästi

nähnyt, että luutnantti oli varsinaiselta olemukseltaan kuin

irrallinen pilvi, joka saattoi kimallella henkevyyttä ja

rakastettavuutta ihmisten ihailun tuokioittain siihen heijastuessa,

mutta että hän samalla oli niin syvästi itsekäs, ettei mikään

todellinen, vakaa rakkaus voinut häneen juurtua, vielä vähemmin

versoa yhteiseksi elämänkasvuksi.

Herkkätunteisena, kohteliaana ja hyväntahtoisena hän olisi kohdellut

vaimoansa erinomaisen hyvin, vaikka viimeksimainittu ei olisikaan

ollut hänelle siinä määrin välttämätön. Mutta rouva tiesi oman

arvovaltansa olevan jonkinlaisena itsepuolustuksena, koska se

pakotti luutnantin häntä kunnioittamaan @@ turhamaisuutensa vuoksi

hän tahtoi nähdä vaimonsa mitä parhaimmassa valossa. Epätoivoisin

sydämin huomasi rouva tehneensä ankaran virheen antaessaan hänelle

rakkautensa, huomasi, ettei hänessä ollut mitään uskollista ja

oikeata, mihin olisi voinut luottaa, ei mitään sellaista, mitä hän

aikaisemmin oli tahtonut hänessä nähdä.

Hän tiesi tuon maailman silmissä loistoisan miehen salaisuuden: että

hän ei ollut mies.

Hänen puolisonsa oli ja liikkui hänen silmissään sortuneena

ihanteena, johon hän oli sidottu @@ eliniäkseen. Hänen pettyneessä

mielessään kasvoi katkeruus, joka kävi sitäkin syvemmäksi, kun hänen

täytyi kätkeä se mieleensä voimatta sitä kenellekään uskoa.

Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin menetellä älykkäästi, tyytyä

mukavaan, ulkonaisesti arvossapidettyyn yhdyselämään ja tehdä kaikki

itselleen mahdollisimman siedettäväksi.

Elämä oli käynyt hänelle autioksi kuin erämaa, ja kaikkein

häikäisevimpinä tuokioina, esimerkiksi silloin, kun hänen miehensä

piti hehkuvaa maljapuhetta, tuntui hänestä siltä kuin olisi kuullut

tyhjän kumisevan.

Vanhemmilleen hän aina vakuutti olevansa onnellinen, kun he

ihmettelivät hänen kalpeuttansa, vaikka toisaalta tiesivätkin hänen

elävän kaikin puolin huolettomissa oloissa.

Hänen ainoan syvän harrastuksensa esineenä oli Frederik-poika, jota

hän kuitenkin kasvatti ankarasti, koska luuli havaitsevansa hänessä

isän luontoa.

Hän oli yhä edelleenkin lämpimästi kiintynyt Elisabetiin ja oli ollut

kovin iloinen saadessaan aikojen kuluessa häneltä terveisiä.

Hänen muistissaan oli tuo solakka tyttö yhtenä niistä ihmisistä,

joiden hän oli tuntenut vetävän itseänsä eniten puoleensa. Kokemansa

suuren pettymyksen jälkeen hän voi usein nähdä ilmiselvänä edessään

nuo ilmehikkäät kasvot, joista uhosi voimaa ja sydämellisyyttä.

Toisinaan hän oli nähnyt Elisabetin Arendalissa ja luuli tietävänsä,

miksi hän aina näytti karttavan kohtaamista. Hän näet oli kerran

sattumalta nähnyt miehensä laatikossa vanhojen kirjeiden joukossa sen

kirjelapun, jonka Elisabet oli jättänyt luutnantille.

Se ei ollut mikään isku @@ hän tunsi jo liian hyvin miehensä häilyvän

luonnonlaadun.

Niinä kertoina, jolloin hän näki kadulla vilahdukselta luotsin

vaimon, hän koetti urkkia hänen kasvoistaan, oliko hän onnellinen.

Hän oli havaitsevinaan pikemmin jotakin rasittunutta. Ja kun

hän sitten kuuli kerrottavan, että Elisabetin mies oli kovin

tyly ja taipumaton, luuli hän varmasti tietävänsä, että hänenkin

avioliittonsa oli onneton. Hänen teki nyt kovin mieli puhutella

Elisabetia, kuulla, eikö hän itse sittenkin ollut onnettomampi.

Elisabetkin oli ikävöinyt päästä tapaamaan entistä ystävätärtään.

Mutta Beckin talo oli hänelle monestakin syystä mahdoton

vierailupaikka. Elisabet oli kumminkin huomannut hänen käyneen kovin

kalpeaksi.

Varsinkin näytti hänestä siltä erään kerran, kun hän Gjert-pojan

keralla seisoi laiturilla menossa kotiin.

Rouva Beck kulki ohitse kappaleen matkan päässä miehensä käsipuolessa

ja kääntyi pitkään katsomaan. Hänen kasvoillaan viipyi surumielinen

ilme, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin sanottavaa. He

tervehtivät vaistomaisesti.

Sitten kului pari vuotta, joiden kuluessa he eivät nähneet toisiansa.

Elisabet kävi sinä aikana tuskin kertaakaan Arendalissa.

26.

Palaamme nyt kertomuksemme alussa mainittuun yöhön, jolloin luotsi

lähti poikineen merelle hurjan, synkän mielialansa ajamana.

Elisabet vietti sen yön mielenliikutuksen vallassa, joka oli

tavallista ankarampi. Miehen käydessä käsiksi poikaan oli hänessä

kuohahtanut vaikeasti hillittävä kiukku, ja hän oli säikähtäen

havainnut purkautumisen olleen ihan lähellä @@ vain pitkällinen

tottumus alistumaan oli tehnyt hänelle mahdolliseksi tälläkin kertaa

vaieta.

Usein toistetut miehen puolustelut eivät tahtoneet enää tepsiä.

Hän istui hiljaisessa yössä muistellen menneitä vuosia, ja mielen

täytti epätoivo, kun hän ajatteli kahlaavansa ja kamppailevansa

jossakin loppumattomassa autiudessa ja tunsi kärsivällisyytensä

olevan loppumassa.

Eikö hänellä tosiaankaan ollut mitään oikeutta? Vai oliko näin

yhä vaiettava @@ kunnes toinen heistä kerran kuljetetaan Tromön

kirkkomaahan?

Ajatukset olivat heränneet eivätkä ottaneet enää suistuakseen

syrjään. Ne liikkuivat hänen mielessään seuraavanakin päivänä, ja

hänen oli mahdotonta istua rauhallisesti minkään työn ääressä. Hän

pelkäsi Salven palaavan odottamatta kotiin, koska ei tiennyt, kuinka

ottaisi hänet vastaan, kun tuntui mahdottomalta hillitä itseänsä. Oma

tupa oli yht'äkkiä käynyt hänelle ahtaaksi ja tukehduttavaksi kuin

vankityrmä.

Hän otti pikku Henrikin syliinsä rauhoittuakseen.

Illalla hän purskahti väkivaltaiseen itkuun; kaikki taannoiset

ajatukset näyttivät hänestä nyt syntisiltä, hän tunsi sittenkin

palavasti rakastavansa Salvea ja nyyhkytti, kasvot käsiin peitettyinä.

Mutta jälkeenpäin tuntui kuitenkin siltä kuin olisi jotakin

tapahtunut @@ kuin hänen ei olisi enää ollut helppo kantaa tämän

elämän taakkaa.

Eräänä päivänä astui tupaan naapuri tuoden sanan hänen tädiltänsä,

joka makasi vaarallisesti sairastuneena ja pyysi Elisabetia käymään

luonansa. Elisabet lähti heti Henrik-poikansa kanssa Arendaliin

jättäen asiasta tiedon Salvelle, jota odotti kotiin.

Hän oli melkein iloinen voidessaan tällä kertaa olla poissa kotoa

miehen palatessa.

* * * * *

Vanhan Kristi-muorin sairastuminen oli melkoinen tapaus, sillä

hän oli monia vuosia sairaanhoitajattarena toimien solminut

hiljaisia suhteita moniin perheisiin @@ muiden muassa Beckien

perheeseen. Perheenisät muistivat nähneensä hänen kasvonsa ylitsensä

kumartuneina, kun olivat lapsina sairastaneet tuhkarokkoa tai

kuumetta, ja hän oli aina välttämättä läsnä, kun sattui jokin vakava

sairaudentapaus. Lääkäri oli piankin huomannut, että hänen oli oman

arvonsa vuoksi voitettava muorin luottamus eikä päinvastoin.

Beckin nuori rouva oli samoinkuin muutkin alinomaa tiedustellut,

kuinka asiat olivat, ja nyt kerrottiin, että pahin otaksuttavasti oli

kestetty.

Rouva Beck ei kumminkaan voinut jättää käyttämättä hyvää tilaisuutta:

hän lähti eräänä aamupäivänä tapaamaan Elisabetia.

Kirsti-muori oli vaipunut rauhalliseen uneen, ja Elisabet istui hänen

vuoteensa vieressä. Vilkaistussaan ikkunaan hän näki rouva Beckin

tulevan. Hän arvasi rouvan tulevan sisään ja istui sykkivin sydämin

odottamassa kapean eteisen oven aukenemista.

Rouva Beck oli nähtävästi seisonut kauan kuistilla, sillä kesti

pitkän aikaa, ennenkuin ovenripaan koskettiin. Elisabet meni ovelle

ja avasi sen.

He seisoivat vastapäätä toisiansa.

Elisabetin silmät olivat täynnä kyyneleitä; rouva Beckin katseessa

oli pikemmin jotakin ylhäisen ujoa, ja hän puristi Elisabetin

kättä ikäänkuin olisi tahtonut siten kiertoteitse vastata toisen

tervehdykseen. Kuitenkin oli hänen kalpeissa kasvoissaan jotakin

sellaista, josta toinen huomasi jälleennäkemisen herättävän hänessä

yhtä voimakasta tunnetta.

Elisabet vei vieraansa Kirsti-muorin pieneen, somaan keittiöön.

Siellä porisi liedellä liemikasari sairasta varten.

Elisabet kehoitti rouvaa istumaan.

Oli niin hiljaista, että kuului kellon tikitys viereisestä huoneesta,

missä täti nukkui.

Kului hetkinen, ennenkuin kumpikaan virkkoi mitään. Vihdoin kysyi

rouva Beck hiljaa:

"Kuinka voi tätinne, Elisabet?" @@ Tuo olisi joka tapauksessa ollut

luonnollinen kysymys, mutta nyt se tuntui vain yleiseltä johdannolta

@@ sitäpaitsi hän oli samana aamuna lähettänyt asiaa tiedustamaan.

"Kiitos, hän näyttää olevan paranemassa", vastasi Elisabet, "ja nyt

hän nukkuu. Se on varmaan hyväksi."

"Emmepä ole nähneet toisiamme pitkiin aikoihin @@ kahdeksaantoista

vuoteen!" virkkoi rouva Beck silmäillen Elisabetia ikäänkuin etsien

merkkejä siitä, miten kuluneet vuodet olivat häneen vaikuttaneet.

"Mutta te olette ollut luja, näen mä, lujempi minua."

"Viimeksi sinä aamuna, jolloin minä matkustin Hollantiin", vastasi

Elisabet, muistelon iloisesti liikuttamana.

"Minä olen usein ajatellut niitä aikoja", kuiskasi rouva Beck

pikemmin itsekseen kuin Elisabetille. Hänen huulensa vavahtivat

hieman.

Elisabet luki hänen kasvoistaan sanattoman surun ilmeen.

Rouva Beck oli ajatellut kertoa Elisabetille tietävänsä, mikä oli

ollut syynä hänen lähtöönsä. Hän epäröi kovin, sanoako vai ei, mutta

jätti sentään sanomatta.

"Kunpa olisi voinut nähdä tulevaisuuteen, Elisabet!" huudahti hän

huokaisten ja katsahti toiseen ikäänkuin olisi tahtonut ilmaista

yhteistä murheellista tuntoa.

"Niin, rouva Beck @@ elämä tuo mukanaan paljon sellaista, jota olisi

paljon vaikeampi kantaa sitten, kun rohkeus on murtunut."

"Olisi pitänyt olla varuillaan!" kuiskasi rouva Beck, äänessä jotakin

kovaa, katkeraa.

Elisabet ei ollut ihan samaa mieltä. Syntyi vaitiolo, jonka kestäessä

rouva Beckistä tuntui, että keskustelu oli katkennut. Hän harkitsi,

miten jälleen aloittaisi saadakseen sanotuksi, mitä tahtoi, ja

tarttui äkkiä lämpimästi Elisabetin käteen.

"Jos tätinne tarvitsee jotakin, niin toivon hänen luonnollisesti

kääntyvän minun puoleeni!" Hän olisi mieluummin maininnut Elisabetin

tädin asemesta, mutta tunsi, että heidän, Elisabetin ja hänen

itsensä, välisessä suhteessa oli jotakin, mikä teki sen mahdottomaksi

@@ ja tarkoitus kuulsi kyllin selvänä sanojen takaa.

"Entäs te itse, Elisabet?" jatkoi rouva luoden häneen tutkivan

katseen, jossa ilmeni harrasta myötätuntoa. "Teidän elämänne ei ole

keveä @@ tehän olette onnettomassa avioliitossa!"

Viimeisten sanojen johdosta kohosi Elisabetin kasvoihin puna, ja hän

veti vaistomaisesti kätensä takaisin.

Hän silmäili rouva Beckiä loukkaantuneen ylpeyden ilmein, jota hän ei

kumminkaan olisi tahtonut tunnustaa omakseen.

"Ei, rouva Beck", vastasi hän, "niin ei ole laita. Minun

avioliittoni" @@ hän aikoi sanoa sen olevan onnellisen, mutta

sanoikin mieluummin: @@ "ei ole onneton". Tuntien lausumansa

kuulostavan heikolta hän lisäsi:

"Minä en ole koskaan rakastanut, en olisi koskaan tahtonut saada

omakseni ketään muuta kuin hänet, joka nyt on mieheni."

"Se ilahduttaa minua sanomattomasti, Elisabet. Minä olin kuullut

kerrottavan ihan toista", virkkoi rouva Beck hieman hämillään. Syntyi

jälleen vaitiolo.

Rouva ymmärsi onnettomuudekseen loukanneensa Elisabetia ja

pahentaneensa asiaa viimeisillä sanoillaan, sillä Elisabetin

olemuksesta kuulsi jonkinlainen itsetuntoinen arvokkuus.

Viereisestä huoneesta kuului liikahtelua, ja Elisabet käytti

tilaisuutta katkaistakseen jossakin määrin kiusalliseksi käyneen

vaitiolon katsahtamalla, miten oli tädin laita.

Rouva Beck katsoi hänen jälkeensä hieman hämmästynein ilmein. Hän

oli nähtävästi sittenkin erehtynyt, mutta onnellinen ei Elisabetin

avioliitto sittenkään voinut olla. Ja kuitenkin @@ mietti hän

katkerana @@ millainen juopa heidän välillään! Hän joka tapauksessa

piti miehestään.

Hänen palattuaan rouva Beck halusi haihduttaa syntynyttä epämieluista

vaikutelmaa ja virkkoi tutunomaisesti:

"Ettehän loukkaantunut siitä, mitä tulin sanoneeksi, Elisabet. Minä

ajattelin, että toisillakin voi olla surunsa!"

"Meillä on kaikilla kannettavamme, ja monta kertaa voi taakka tuntua

raskaaltakin", vastasi Elisabet. Hän oli hyvin ymmärtänyt rouva

Beckin sanat ja silmäili häntä osaaottavasti. Hän ei kumminkaan

halunnut suoraan vastata siihen, mitä ajatteli toisen tulleen

tahtomattaan sanoneeksi, virkkoihan vain:

"Teillä, rouva Beck, on poika, onnelliset olot ja paljon sellaista,

minkä hyväksi kannattaa elää!"

"Kannattaa elää!" huudahti rouva. "Kannattaa elää! Minäpä sanon

sinulle jotakin, minkä nyt tiedät yksin sinä! Minä kuolen päivä

päivältä @@ tiedän itse parhaiten, mitä minusta on jäljellä. Vain

vähän ja yhä vähemmän!"

Hän puhui kylmän, kalpean hurmion vallassa. "Sinä olet ainoa ihminen,

jolle olen sen sanonut @@ ainoa, josta oikeastaan välitän. Kätke se

ja unohda! Nyt hyvästi!" lausui hän sitten. "Jos kohtaamme toisemme

joskus vielä, niin emme puhu siitä sanaakaan."

Hän hapuili mielenliikutuksen vallassa ovea ja avasi sen.

"Jokainen risti tulee Herralta, ja epätoivo on kaikkein suurin synti;

sen saatte uskoa, sillä se on totuus", lohdutti Elisabet. Hän sanoi,

mitä parasta tiesi.

Rouva Beck kääntyi ovessa taakseen katsomaan. Hänen kasvonsa olivat

kalpeat, tyynet, ilottomat.

"Elisabet", virkkoi hän, "minä löysin tämän eräästä mieheni

laatikosta. Minä sanon sen sinulle, jottet luule sen aiheuttaneen

minulle surua." Hän otti taskustaan vanhan, kellastuneen

paperiliuskan ja ojensi sen Elisabetille.

Elisabet istui pitkän aikaa apein mielin ja ajatteli rouva Beckiä.

Nyt hän käsitti miksi rouva Beck oli niin kalpea! Hänen kasvoissaan

ei ollut yhtään ryppyä, ne näyttivät erittäin hienoilta, mutta miten

kylmiksi ne olivatkaan muuttuneet. Hän raukka kärsi varmaan kovin.

Eipä ollut helppo tuntea häntä entiseksi Maria Forstbergiksi.

"Sellaista siis on olo onnettomassa avioliitossa", lausui hän

itsekseen; hänestä tuntui siltä kuin hän olisi tuijotellut johonkin

kamalaan kuiluun.

Hänen istuessaan tädin vuoteen ääressä tuo ajatus kiusasi häntä yhä

ja hän tunsi syvää sääliä ystävätärtään kohtaan.

Myötätunnon vihdoin tyynnyttyä jonkinlaiseen lepoon alkoi häntä

ankarasti askarruttaa eräs toinen, tähän saakka mielen taka-aloilla

pysytellyt seikka, nimittäin ne sanat, jotka olivat hänestä tuntuneet

loukkaavilta.

"Vai sellaista maailma meistä kertoo", mietti hän, "että

avioliittomme on onneton!"

Hänellä oli riittävästi aikaa ja häiritsemätöntä rauhaa miettiä

tuota asiaa hoitaessaan sairasta ja valvoessaan hänen vuoteensa

ääressä. Hän tuijotteli puolittain pelästynein, tutkivin silmin omaan

avioliittoonsa ja siihen ankaraan, alinomaiseen, tuloksettomaan

taisteluun, jonka vallitessa se oli kulunut. Ei yhtäkään askelta

eteenpäin @@ aina vain taaksepäin, yhä enemmän ja enemmän.

Voiko hän sanoa sellaisessa elämässä olevan onnea?

Ja oliko Salve onnellinen?

Hän näki hänet edessään sellaisena kuin hän oli ollut nuoruutensa

aikana ja sellaisena, miksi hän oli muuttunut: synkkänä, hurjana

ja luulevaisena omassa kodissaan, ajatteli, kuinka otti hänet aina

vastaan salaisin pelontuntein eikä vaimon tavoin iloiten, kuinka he

olivat viimeksi eronneet @@ niin, mitä viimeksi oli tapahtunut ja

mitä hän oli tuntenut.

Hänen ajatuksensa viipyi kauan ja katkerana siinä asiassa. Niin

piloilla oli siis heidän välinen suhteensa!

Hän alkoi tuntea pelontuskaa ajatellessaan: "Tämä kenties merkitsee

sitä, että avioliittoni on onneton!" Aikaisemmin ei ollut hänen

mieleensä johtunut, että hänestä voitaisiin sanoa sellaista. Olihan

hän saanut omakseen sen, jonka hän oli kaikkien joukosta omakseen

valinnut.

Hän istui valveilla vielä aamupuolella, kädet ristissä polvella.

Yölamppu valaisi heikosti huonetta.

Onnettomuuttansa kertovan kalpean rouvan Beckin lausumat soivat yhä

hänen korvissaan; ne toistuivat selvästi, sanasta sanaan, kerran

toisensa jälkeen, tahtomatta ollenkaan hälvetä: "Minä kuolen päivä

päivältä @@ tiedän itse parhaiten, mitä minusta on jäljellä. Vain

vähän ja yhä vähemmän!"

Samassa selvisi hänelle kirkkaasti: "Mutta sitenhän me elämme, Salve

ja minä! Me olemme alinomaa käyneet pienemmiksi @@ me kuolemme päivä

päivältä toistemme rinnalla; niin käy onnettomassa avioliitossa!"

Hän istui hetken kumarassa, tuskaisesti tuijottaen tuohon ajatukseen.

Hän oli uhrautunut, koska oli luullut, ettei Salve sietänyt kuulla

totuutta, mutta nyt tuo uhrautuminen näytti hänestä alinomaiselta,

kalvavalta, vuosikausia kestäneeltä valheelta. Oli puuttunut

molemminpuolista, luottavaa vilpittömyyttä @@ molemmat olivat

karttaneet selvää totuutta @@ ja siitä oli heidän suhteensa käynyt

sairaaksi. "Mutta niin ei saa enää tapahtua! Me, Salve ja minä, emme

saa tuhota toistemme elämää!" huudahti hän nousten seisomaan.

"Mitä sanotkaan, Elisabet?" kysyi täti, joka oli herännyt unestaan.

"En mitään, täti!" vastasi hän kumartuen tarjoamaan liemikulhon, joka

oli ollut yölampun yläpuolella.

"Sinä näytät niin @@ iloiselta, Elisabet."

"Senvuoksi, että olet nukkunut hyvin, täti. Jos juot hieman, niin

saatpa nähdä, että pääset jälleen uneen."

Elisabetin huulilla väikkyi hiljainen hymy, ja koko hänen

ryhtinsä oli yht'äkkiä käynyt itsetietoiseksi. Hän tunsi mielensä

keventyneeksi ja vapautuneeksi @@ monivuotisesta painostuksesta. Hän

oli vihdoinkin päässyt selvyyteen ja näki läpi sen, mikä oli tähän

asti levännyt raskaana, hämmentävänä usvana koko elämän yllä tehden

jokaisen askeleen, jokaisen ajatuksen, jokaisen ilon epävarmaksi.

Hän tiesi nyt, missä hänen vastuunsa oli, mitä hän tahtoi ja mitä

hänen piti tehdä.

Hän odotti Salvea ja Gjertiä seuraavana päivänä saapuviksi ja

ajatteli kovin, kuinka ottaisi hänet vastaan. Selvityksen piti

tapahtua, mutta Elisabet tiesi myös, että hänen oli meneteltävä

viisaasti.

Ja kesken tätä kaikkea @@ kuinka iloisesti kaivaten hän odottikaan

miestään.

27.

Salvella oli ollut onni myötä; hän oli pelastanut Hesnäsiin erään

englantilaisen parkkilaivan ja saanut hyvän palkkion.

Kotiintulo kammotti häntä nyt kuten aina, mutta kun hän ei

tavannutkaan vaimoansa ja kuuli, miten asianlaita oli, lähti hän heti

Arendaliin häntä tapaamaan.

Elisabet otti hänet vastaan eteisessä.

"Hyvää päivää, Salve", sanoi hän tarttuen miehensä käteen. "Minä olen

ollut kovin peloissani tähtesi ja odottanut sinua. Menehän hiljaa @@

tuonne sisään." Hän viittasi viereiseen huoneeseen. "Entä missä on

Gjert?"

Salve silmäili häntä hieman kummastuneena. Elisabet ei yleensä

ottanut häntä vastaan tällä tavalla; hänen käytöksessään oli

jotakin hilpeätä, ikäänkuin hän olisi ihan luonnollisesti vaatinut

poissaollutta tekemään tiliä matkoistaan. Muulloin oli Salve aina

tavannut aloittaa ja mielensä mukaan osoittaa armollisen mielialansa

pilkahduksia.

"Gjert on kotona", vastasi hän hieman lyhyeen. "Sinäkö olet ollut

peloissasi, olet odottanut?" lisäsi hän omituiseen sävyyn, ikäänkuin

hänen olisi tehnyt mieli huomauttaa jotakin vaimonsa lausuman

johdosta. Se jäi kumminkin tekemättä.

"Tiedät kai sinäkin, ettei ole minulle samantekevää, jos sinä joudut

tuhon omaksi @@"

"Kuinka voi tätisi?" keskeytti Salve. "Onko hän kovin sairas?"

"Voit käydä häntä katsomassa; seuraa minua, mutta astele hiljaa."

Salve tunsi, että hänen oli tavallaan pakko, ja seurasi.

Hän oli aina, mikäli mahdollista, välttänyt Kirsti-muorin tapaamista

antaen vaimonsa yksin pitää vireillä sitä suhdetta. Hän pelkäsi

vanhuksen tutkivaa katsetta ja muisti aina hänen varoittaneen

lähestymästä Elisabetia niin kauan kuin epäilys kyti sydämessä.

Huoneeseen tultuaan Salve astui kunnioittavasti muorin vuoteen ääreen.

"Sinäkö, Salve!" virkkoi hän heikoin äänin, "Eipä sinua usein näe.

Elisabet on ollut ihmeen hyvä minua kohtaan, ja Henrik on hiljainen

ja kiltti. Missä on Gjert, eikö hän ole mukanasi?" Muori katsoi

häneen kysyvästi.

"Hän on kotona, täti", vastasi Salve. "Kuinka onkaan laita?"

"Kiitos vaan @@ kuten näet. Minä ajattelen usein, mitä siitä pojasta

tulee; hän on hurjapäinen, mutta pohjaltaan hyvä, raukka!"

"Saatpa nähdä, että me saamme hänet mieheksi!" virkkoi Elisabet, joka

oli seisonut Salven takana ja nyt astui lähemmäksi. "Mutta sinä et

saa puhua niin paljon."

Tuo vaikutti Salveen kiusallisesti. Keskustelu oli johtunut juuri

siihen, mikä oli aiheuttanut viime myrskyn kotona, ja Elisabet

käsitteli sitä tuolla tavalla. Hänen ilmeensä jäykistyi.

"Sinä näytit yöllä kovin iloiselta, Elisabet! Kuka se eilen kävi

luonasi juttelemassa?"

"Rouva Beck."

"Nuorempi?" jatkoi täti tiedusteluansa.

"Niin. Mutta sinä puhut liian paljon, täti!"

"Minä pelkään ihan samaa!" mietti Salve synkkänä. Mutta nähdessään

Elisabetin viittaavan lähtemään, ikäänkuin ei olisi mitään

tapahtunut, hän sentään hillitsi itsensä ja sanoi hieman teennäisesti:

"Te varmaan reipastutte muutamassa päivässä, täti, käyn sitten

jälleen teitä katsomassa. Hyvästi siihen asti!" Hän lähti ulos hieman

äkkinäisesti, ja hänen ilmeensä oli synkeä kuin ukkosilma.

Hän ei saanut ylpeydeltään lausutuksi, mitä ajatteli, mutta

hänen teki mielensä sanoa lyhyesti ja katkerasti, että Elisabet

luonnollisesti voi hänen puolestaan jäädä Arendaliin niin pitkäksi

aikaa kuin halusi, ja lähteä sitten kohta kotiin.

Elisabet arvasi hänen ajatuksensa ja ehdätti sanomaan:

"Kuulehan, Salve, minun on tietenkin oltava täällä niin kauan kuin

täti on sairaana!"

"Tietysti", vastasi Salve kuivasti, "sinullahan on täällä

tuttaviakin!"

"Tarkoitatko rouva Beckiä? Hän on ollut hyvä minua kohtaan, ja minä

pidän hänestä @@ hän on onnettomassa avioliitossa, raukka!"

Salve säpsähti. Elisabet näytti kokonaan unohtaneen, että oli

olemassa eräitä loukkauskiviä. Siitäkö syystä, että hän nyt oli

kotona tätinsä luona?

Salve silmäili vaimoansa kylmästi, ikäänkuin ei olisi oikein

käsittänyt, mikä häntä vaivasi.

"Sinä tietenkin jäät niin pitkäksi aikaa kuin haluat", virkkoi hän

valmistautuen lähtemään, mutta ei voinut olla katkerasti lisäämättä:

"Yksinäistä ja ikäväähän siellä onkin, kotona!"

"Etpä ole kovinkaan väärässä, Salve! Olen tuntenut itseni sangen

yksinäiseksi jo monet vuodet. Sinä olet usein poissa kotoa, ja minä

istun siellä aina yksinäni. Minä en ole nähnyt tätiäni kahteen

vuoteen!"

"Elisabet!" huudahti hän yrittäen hillitä itseänsä. "Oletko

järjiltäsi?"

"Sitä juuri tahdon välttää, Salve!" lausui Elisabet jäisen tyynesti.

Salve tuijotti hämmästyneenä vaimoonsa, joka rohkeni sanoa hänelle

tuollaista vasten silmiä.

"Nytpä tiedän, mitä sinusta ajattelen!" virkkoi hän ivallisesti.

"Olen sitä aina aavistellut. Minun puolestani voit tulla kotiin,

milloin haluat, Elisabet!" jatkoi hän kylmin, välinpitämättömin äänin.

"Sinun olisi pitänyt aina tietää, mitä minusta ajatella: että minä

pidän sinusta @@ kenties liiankin paljon!"

"Minä lähetän sinulle rahoja @@ sen ei pidä oleman esteenä. Minun

puolestani voit seurustella rouva Beckin ja isoisten kanssa niin

kauan kuin tahdot!"

"Miksei minulla sitten olisi lupa jutella rouva Beckin kanssa?

Ajatteletko ehkä", huudahti hän pää pystyssä ja säihkyvän kiivain

ilmein, "että minun on jostakin syystä vaikea astua hänen

huoneeseensa? Erään asian minä tahdon sanoa sinulle, Salve @@ ja minä

sanon sen rakkautemme tähden: @@ tästä pitää tulla loppu! Sillä jos

suhteemme pysyy tällaisena", päätti hän puheensa vavahtavin äänin,

"niin saanet nähdä sen päivän, jolloin rakkauttamme ei enää ole.

Sille ei itse mahda mitään, Salve!"

Salve seisoi vielä hetkisen sanatonna katsellen vaimoansa. Terävä,

tumma katse osoitti hänessä kummittelevan jotakin vaarallista, jonka

irtipääsemistä hän itsekin pelkäsi.

"Minä tahdon uskoa, että olet sanonut tuon kiihdyksissä", virkkoi hän

pelottavan vakavasti. "Minä en ole sinulle ollenkaan vihainen, minä

unohdan sen, siitä voit olla varma @@ ajattelen, ettet ole tänään

oikein suunnillasi @@ että olet sairas @@"

"Älä luulottele turhia, Salve! Minä tarkoitan, mitä sanon @@ niin

totta kuin sinusta pidän!"

"Hyvästi, Elisabet! Minä palaan keskiviikkona", virkkoi Salve

haluamatta kuulla enempää.

Hänen mentyään Elisabet vaipui rahille istumaan. Hän kauhistui omia

sanojansa, ja hänen sydämensä täytti syvä, sanomaton pelontuska.

Hän tunsi miehensä ja tiesi panevansa kaikki vaaran alaiseksi hänen

äärimmäisyyksiin taipuvan luonteensa vuoksi @@ kenties syöksevänsä

hänet jälleen villiin elämään kodin ulkopuolelle.

Ja kuitenkin täytyi @@ täytyi uskaltaa. Hän toivoi Jumalan avulla

voittavansa ja voivansa säilyttää hänet rakkautensa kehässä.

28.

Ohjatessaan purttansa kotiin päin tunsi luotsi vain hämärästi,

mitä oli tapahtunut, mutta hänen katseessaan paloi harmi ja

ahavoituneissa, teräväpiirteisissä kasvoissa oli ankara ilme.

Hän oli ylen loukkaantunut, hänen ylpeytensä oli haavoittunut

sydänjuuria myöten. Elisabet oli äkkiarvaamatta tehnyt hyökkäyksensä

puolueettomalla alueella, tädin huoneessa, oli sanonut ihan avoimesti

olleensa onneton, tunteneensa sorron painoa koko heidän yhdyselämänsä

aikana.

Hän hymyili katkerasti @@ hän oli siis sittenkin ollut oikeassa

tuntiessaan vaimonsa salaavan varsinaista olemustaan.

Epäilemättä heidän elämänsä oli ollut onnetonta, mutta kenen olikaan

syy? Miksi oli Elisabet alusta pitäen jättänyt hänet sellaiseen

epävarmuuteen ja epäselvyyteen? Eikö Elisabet ollut pettänyt

häntä silloin, kun hän vielä oli nuori eikä tuntenut sydämessään

minkäänlaista epäilystä?

Entä sittemmin? Salve oli hyvin ymmärtänyt, että Elisabetin oli

täytynyt voittaa monta vaikeutta sopeutuessaan tarjoutuneisiin

vähäisiin oloihin.

Salve tunsi monivuotisen mahtinsa lauenneen ja tiesi, että

kysymyksessä oli taistelu. Hänestä tuntui siltä kuin Elisabet olisi

tuonut ruutitynnyrin hänen tupaansa uhaten räjähdyttää ilmaan koko

rakennuksen.

Mutta Salven tapana ei ollut alistua!

Saavuttuaan kotirantaan hän kiinnitti venheen tuskin katsahtaen

Gjertiin, joka oli hänen apunansa. Sitten hän asteli vaieten

tupaansa, missä seisoi hetkisen ikkunan ääressä kirjoitellen ruutuun.

Pian oli ulkona ihan pimeä.

Gjert oli sytyttänyt kynttilän. Hän arvasi isän ja äidin kesken

jälleen sattuneen jotakin ikävää, mutta ei uskaltanut kysyä mitään.

Isä istui sitten koko illan mitään virkkamatta.

Illallisajan tultua Gjert toi pöytään ruokaa. Hän tunsi tilanteen

jollakin tavoin vaaralliseksi ja yritti suorittaa tehtävänsä

mahdollisimman äänettömästi, varpaillaan liikkuen, mutta tulikin

liian jännittyneisyytensä vuoksi kalisuttaneeksi lautasia.

Melu ja pojan osoittama pelko ärsyttivät Salvea.

Hän hypähti äkkiä seisaalleen ja huusi ukkosäänin:

"Etkö kysy mitään äidistäsi, poika?"

Gjert olisi muuten säikähtänyt, mutta nyt hän oli kovin huolissaan

äitinsä vuoksi, jonka puolella hän sisimmässä sydämessään

ehdottomasti oli. Niinpä hän vastasi rohkeana kuin jalopeura:

"Isä, minä olen koko ajan aikonut kysyä, kuinka äiti voi. Eikö hän

tule? Äiti parka!" Samassa poika purskahti itkuun, laski päänsä

käsivarren varaan ja nyyhkytti.

"Äiti tulee kotiin, kunhan täti on toipunut", sanoi luotsi

rauhoittaen ja lempeästi. Mutta kohta hän jälleen kiivastui:

"Mitä siinä vetistelet, Gjert? Voit lähteä hänen luoksensa milloin

haluat @@ huomenna varhain aamulla. Nyt voit mennä sisään ja

laittautua makuulle."

Gjert totteli.

Luotsi asteli kauan edestakaisin lattialla, ankaran mielenkuohun

vallassa.

"Sen hän siis on saanut aikaan!" huudahti hän. "Hän tiesi, mitä teki

ja miten uhkaili!"

Hän istuutui jälleen, kädet yhteen puristettuina, ja tuijotti

lattiaan. Hän oli ankaran mielenkuohun vallassa.

"Mutta hän ei saa minua taipumaan!"

Kynttilä oli sammumassa. Hän sytytti uuden.

Puoliyö oli jo ohi. Hän seisoi hetkisen kynttilä kädessään ja meni

sitten katsomaan Gjertiä.

Poika makasi äitinsä vuoteessa ja näytti itkeneen itsensä nukuksiin.

Luotsi seisoi siinä kauan. Hänen huulensa vavahtelivat ja kasvot

muuttuivat melkein harmaiksi. Hän oli joutumassa kokonaan tuskan

valtoihin.

Sitten hän lähti jälleen huoneesta ja istuutui entiseen paikkaan.

Aamulla Gjert näki isänsä täysissä pukimissa rahilla nukkumassa.

Hän oli ilmeisesti valvonut koko yön.

Se koski pojan sydämeen. Hänen tuli kovin sääli isäänsä.

Salve heräsi kohta senjälkeen ja silmäili poikaa, aluksi melkein

hämmennyksissään. Sitten hän sanoi leppoisesti:

"Minä annoin sinulle, poikaseni, luvan lähteä Arendaliin äidin luo @@

hän kenties ikävöi nähdä sinua."

"Ellei äiti ole sairas, jään mieluummin tänne luoksesi, isä @@ kunnes

itse lähdet. Onhan siellä Henrik."

"Vai jäät tänne?" Ääni kaikui hieman kumealta. "Minä tahdon

sittenkin, että lähdet, Gjert!" virkkoi hän äkkiä tuimemmin,

vastaväitteitä sietämättä. "Äiti ei ollut varustanut paljoakaan

mukaansa. Saat ottaa mukaasi hänen pyhähameensa ja muuta, mitä tiedät

hänen tarvitsevan. Voi kestää kauan, ennenkuin @@ ennenkuin täti

toipuu."

Samassa hän lähti tuvasta.

Gjertin varustautuessa lähtemään hänen isänsä asetteli rannassa

kuntoon pientä venhettä nostaen siihen airot.

Ennen lähtöä hän silitti pojan poskea, mutta virkkoi hieman

katkerasti:

"Sano nyt terveisiä äidille ja kerro, että isä tulee keskiviikkona,

kuten lupasi. Liiku nyt varovasti @@ minä en tahtonut sinun

purjehtivan."

Hän seisoi kauan rannassa katsellen ulapalle päin soutavaa poikaa ja

meni sitten viiritangon luo, missä käyskeli totuttuun tapaansa, kädet

selän takana.

Levottomuus ajoi hänet kumminkin takaisin tupaan, missä hän pysytteli

melkein koko päivän.

Harmistuminen oli nyt siinä määrin laimennut, että hän kykeni

ajattelemaan selvemmin.

Hänen mieltään alkoi nyt lähinnä askarruttaa ihmettely: miten

Elisabet olikaan voinut muuttua @@ niin yht'äkkiä?

Eihän syynä voinut olla hänen lähtönsä yhteydessä sattunut kohtaus?

Se ei ollut mitään uutta. Ei, syyn täytyi olla toisaalla. Se oli

tapahtunut Arendalissa.

Elisabet oli tavallaan heihin itseensä viittaillen puhunut

rouva Beckin onnettomasta avioliitosta. Asia oli selvä: hän oli

jutellut rouva Beckin kanssa, muutoksen aiheuttaja oli hänen vanha

ystävättärensä.

"Hm!" äännähti hän harmistuneena. "Saanpa olla kiitollinen Beckin

perhekunnalle. Näyttää siltä, kuin kaikki onnettomuudet tulisivat

siitä käärmeittenpesästä! Elisabet on kaikessa hiljaisuudessa

hautonut noita ajatuksia täällä kotona, salaten ne, minulta, on

taipunut ja vaiennut. Nyt hän on käyttänyt hyväkseen tilaisuutta.

Arendalissa hän voi olla varma siitä, että hänen tunnustettiin olevan

oikeassa ja miehen väärässä, miehen, tuon huonoissa kirjoissa olevan

luotsin. Hänen puolellaan olivat siellä kaikki, tädistä noihin

Beckeihin asti!"

Niin, miten Elisabetin oikeastaan oli käynyt Beckin luona? Salve ei

ollut milloinkaan saanut siitä selkoa. "Hän vaati minua uskomaan

itseänsä @@ ei sietänyt mitään epäilyksiä! Ja kumminkin on asia

oikeastaan aina minua kiusannut. Mutta minäpä en haluakaan enää elää

heidän narrinansa!" huudahti hän, hypähti raivostuneena seisaalleen

ja asteli edestakaisin lattialla. "Hänen on tehtävä minulle tiliä

@@ hän on polkenut minut jalkoihinsa!" Hän istuutui pöydän päähän

ja jatkoi mietteitänsä. "Elisabet! Elisabet! Mitä oletkaan tehnyt!"

kuiskasi hän mielenliikutuksen valtaamana ja kätkien päänsä käsiinsä.

"Niin, mitä hän onkaan tehnyt? Kunpa voisikin uskoa, ettei ole mitään

estettä @@. Mieleni keventyy kohta, kun saan olla hetkisen hänen

luonansa", huokasi hän jälleen ja lisäsi sitten itseänsä hieman

ivaillen:

"Minun olisi pitänyt oikeastaan pysyä täällä tuvassa kuin silakka

nelikossaan @@ minä en siedä sen enempää! @@ Hän muistutti entistä

Elisabetia seisoessaan siinä minulle juttelemassa @@ hänen

vertaistansa ei ole koko maailmassa. En ole nähnyt häntä sellaisena

vuosikausiin! @@ Hän on sanonut minulle monta kertaa pitävänsä

minusta, on sanonut pitäneensä minusta aina niiltä ajoilta saakka,

jolloin asui vielä saaressa @@ ja hän ei valehtele, siitä panen

ilomielin pääni pantiksi! Totisesti minä uskon sinua, Elisabet, kun

sen sanot!"

Hän iski nyrkkinsä pöytään, ikäänkuin kohtaus olisi tapahtunut

todellisuudessa.

"Mutta miksi hän pitäisikään minusta? Eikö hän ole toivoellut

itselleen paljon enempää kuin minä, köyhä luotsi, voin hänelle

tarjota vaatimattomassa majassani? Eikö hän ole aina tavoitellut

jotakin suurta?"

* * * * *

Salve näytti näinä päivinä melkein villiytyneeltä. Lähdettyään

kotoansa hän piankin tunsi, ettei hänellä ollut rauhaa missään

muualla, ja kiiruhti sinne takaisin.

Mielenliikutukset olivat häntä rasittaneet, ja hän istui nyt @@

lähtönsä edellisenä päivänä @@ yksin tuvassaan, joka tuntui kovin

tyhjältä ja ilottomalta.

Ikkunalla pöydän luona, missä Elisabet tapasi istua ompelemassa,

oli kiilloitettu puhvelinkavio jonka hän kerran oli huvin vuoksi

ottanut mukaansa Montevideosta teettäen siitä neulatyynyn jalustan,

ja seinällä hieno, luuhun leikattu norsun kuva, joka sekin oli hänen

pitkien matkojensa muistoja.

Hän seisoi hetkisen mietteissään katsellen noita esineitä ja meni

sitten makuuhuoneeseen, missä olivat heidän ja piltin pienoisen

vuoteet.

Hän loi silmäyksen seinustalla olevaan yksinkertaiseen lipastoon. Sen

päälle tapasi Elisabet kauniita, vaaleita hiuksiaan järjestellessään

asettaa tuvan seinällä riippuvan kuvastimen, jonka kiilloitettuun

kehykseen oli leikattu ruusu.

Salven mieleen muistui, kuinka usein he olivat keskustelleet

toistensa kanssa hänen seisoessaan siinä poispäin kääntyneenä, sorea

niska ja voimakas, kaunis vartalo näkyvissä ja voiden toisinaan

vastata ainoastaan kasvojensa ilmettä muuttamalla.

Miehen ajatukset askartelivat pitkän aikaa tuossa ja monissa muissa

pienissä, tutuissa asioissa, joita olisi sopinut sanoa liian

lapsellisiksi neljänkymmenen vuoden ikäiselle, karskinnäköiselle,

parrakkaalle miehelle. Mutta hän ei ollutkaan nyt karski @@ kaukana

siitä.

Yht'äkkiä hän kävi kovin hiljaiseksi. Hän käsitti, ettei voinut

tulla toimeen ilman häntä ja kääntyi hitaasti katsomaan ympärilleen,

mielessä kasvava pelontuska.

Hänestä tuntui siltä kuin Elisabet olisi tosiaankin poissa, kuin

hän olisi jollakin tavoin hänet menettänyt ja kaikki nyt seisoisi

huoneessa hiljaa ja pölyn peittämänä ja jäisi yhä niin seisomaan @@

auttamattomasti.

"Minä olen sen ansainnut!" mutisi hän hien kihotessa hänen otsalleen.

"Onko hänen olonsa minun luonani ollut sellaista, että voin odottaa

hänen minusta pitävän? Eikö syynä olekin oma kehnouteni? Hän oli

oikeassa @@ liiankin oikeassa! Minä olen kohdellut häntä huonosti,

epäluuloisesti ja tyrannimaisesti, aina ja alinomaa. Nyt en voi

kyllikseni istua täällä sitä katumassa! Hän ei olisi oma itsensä, jos

sietäisi sellaista!"

Hänen ajatuksensa viipyi viimeksimainitussa asiassa, kunnes hänelle

selvisi jotakin. Hän huudahti katkerasti itseänsä ivaten:

"Minä en ole sietänyt sitä ajatusta, että hänen olonsa voisi olla

parempi, etten minä ole ollut ollenkaan hänen veroisensa enkä voinut

olla hänelle kyllin hyvä @@ sepä se minua onkin oikeastaan aina

kalvanut @@ ja olen viipynyt aina siinä ajatuksessa, etten voinut

häntä uskoa!"

"Uskonko nyt?" kysyi hän taas hitaasti itseltään, ja hänen kasvonsa

kävivät hänen ajatellessaan yhä synkemmiksi.

"Millainen typerä narri sinä oletkaan, Salve!" nauroi hän samassa

ivallisesti. "Hän se on ollut väärä ja valheellinen, hänen

velvollisuutensa on antaa minulle selvyys kerta kaikkiaan! @@

Niin, hänen on taivuttava @@ ja vasta sitten on Elisabetilla oleva

jonkinlaista oikeutta saada kuulla, mitä minulla voi olla hänelle

sanottavaa @@ @@ Niin se on, ja @@ niin sen pitää olla!"

Näiden ajatusten aikana tuli luotsin kasvoihin jotakin armottoman

ankaraa. Hänen ilmeensä kävi kuitenkin taas kohta melkein

liikutetuksi.

"Minä juttelen hänelle suopeasti @@ olen lempeä @@ unohdan kaikki.

Mutta hänen täytyy taipua!" lisäsi hän synkän järkähtämättömästi.

29.

Gjertin tuodessa hänen tavaroitaan Elisabet kalpeni. Tuntui siltä

kuin hän olisi ottanut kannettavakseen liian kuorman.

Tiistai-iltana hän istui yksin taistellen ankaraa taistelua

päätöksestään. Hänessä eli ahdistava tunne siitä, että ratkaisu nyt

oli lähellä.

He olivat kaikin paneutuneet makuulle. Hänen ympärillään oli ihan

hiljaista, ja hänessä oli sama tunne kuin aikoinaan 'Apollossa', kun

hän istui odottaen, aluksen lähestyessä karikkoa. Huomenna varhain

heidän täytyi välttämättä olla siellä @@ ja silloin oli kysymys

siitä, menettäisivätkö he enemmän kuin aluksen @@ kaikki, mitä heillä

oli yhteistä maailmassa! @@ Hän näki loitompana pitkän, aution

elämänrannikon.

Tällä kertaa ohjasi hän suoraan kohti karikkoa @@ pelastaakseen

rakkautensa.

Hänen kasvoihinsa tuli jotakin hiljaista, juhlallista. Hän johtui

tahtomattaan ajattelemaan rukousta hädässä olevien merimiesten

puolesta, jonka hän oli usein rukoillut myrskyn ravistellessa Merdön

asumusta ja hänen istuessaan yksin kotona odottamassa ja toivomassa,

että Jumala pelastaisi hänen miehensä äkillisestä kuolemasta.

Äkillisestä kuolemasta? Mitäpä, jos hän tosiaankin olisi kuollut

jonakin niistä monista kerroista, joina hän oli lähtenyt kotoa

harmi ja katkeruus sydämessä! Olisiko rakkaus silloin ollut hänelle

siunaukseksi?

"Ei, Salve @@ sinun ei pidä viimeisenä hetkenäsi kiittää minua

sellaisesta elämästä!"

Yöllä hän heräsi kiljaisten.

Hän oli uneksinut, että Salve jätti hänet, ja huusi pelontuskan

vallassa hänen jälkeensä: "Salve! Salve!"

* * * * *

Luotsin saapuessa aamulla kaupungin rantaan olivat hänen molemmat

poikansa siellä häntä odottamassa.

Pikku Henrik huusi hänelle tavan takaa jo laitolta, ankaran ilon

vallassa; Gjert sitävastoin oli hiljainen.

"Hyvää päivää, pojat!" tervehti luotsi leppoisesti. "Kuinka voi @@

täti?"

"Paremmin", vastasi Gjert.

"Täti nukkuu päivälläkin!" riemuitsi piltti pienoinen, joka oli

käsittänyt asian niin, että täti tarvitsi juuri tuota parantuakseen.

Sitten hän heitti kuten matruusi ainakin lakkinsa laituriin ja

seisoi siinä paljain päin vaaleine kiharoineen. Pitäen kovaa ääntä

alkoi hän sitten vetää mailiin köyttä, jonka luotsi oli heittänyt.

Gjert kiinnitti sen renkaaseen, ollenkaan välittämättä veikon

ponnistuksista.

"Oikein pojat! Saatte nyt molemmin jäädä tänne venhettä vartioimaan,

kunnes minä palaan. Pidä silmällä pilttiä, ettei hän putoa

laiturilta!"

Luotsi lähti nopein askelin kulkemaan katua ylöspäin.

Pikku Henrikin leikkiessä matruusia ja puuhaillessa venheessä jos

jollakin tavalla istui Gjert ihan hiljaa venheen perässä.

Tovereita kulki ohi, mutta hän vain käänsi selkänsä ja oli ilmeisesti

niin vähän halukas seurustelemaan, että he pian lähtivät tiehensä.

Pojan mieli oli painuksissa. Hän oli ymmärtänyt riittävästi

aavistaakseen, että vanhempain välillä oli jotakin erikoisen tärkeätä

tapahtumassa.

Elisabetin olemuksessa oli jotakin pyhäisen levollista hänen

seisoessaan lieden luona odottamassa miestään, tulevaksi.

Hän kuuli askeleita eteisestä.

Salven huoneeseen astuessa kohosi hänen lujapiirteisiin ilmeikkäisiin

kasvoihinsa äkkiä puna, joka kuitenkin kohta väistyi. Hän tuijotti

mieheensä huulet puoliavoimina, unohtaen tervehtiä.

Salvelta ei jäänyt huomaamatta, että hänessä ilmeni jonkinlaista

itsetietoista varmuutta. Sellaisena hän juuri olikin se Elisabet,

jota hän rakasti.

"Elisabet!" virkkoi hän vakavasti, katsoen vaimoansa suoraan silmiin.

"Minulla on mielessä ankara moite: sinä et ole ollut avomielinen.

Olet salannut itseäsi minulta vuosikausia, pelkäänpä @@ koko sen

ajan, jonka olemme eläneet yhdessä!"

Hän katsoi vaimoaan lempeän suopeasti, ikäänkuin olisi odottanut

toisen suoraa tunnustusta saadakseen antaa hänelle anteeksi.

Mutta Elisabet seisoi kalpeana ja tuijotteli eteensä poven

aaltoillessa raskaasti.

"Kuinka minä olenkaan sinua rakastanut!" huudahti Salve hieman

miettivin äänensävyin. "Olen rakastanut sinua aina @@ enemmän kuin

omaa elämääni!"

Elisabet seisoi vielä hetkisen vaieten. Hänen täytyi kerätä koko

rohkeutensa saadakseen sanottavansa lausutuksi. Vihdoin hän virkkoi

hieman teennäisesti luomatta katsettaan ylös:

"Minä kuulen, mitä sanot, Salve, mutta minä olen nyt miettinyt yhtä

ja toista."

"Mitä sinä olet miettinyt, Elisabet?" Salven ilme kävi yht'äkkiä

synkäksi, tylyksi, jollaisena Elisabet oli sen usein nähnyt. Se

merkitsi, että vastaus oli häntä loukannut, että hän oli mennyt

vaimoaan vastaan niin kauas kuin oli tahtonut ja että he nyt olivat

rajamuurin luona: enempää ei hän tahtonut taipua.

"Onko minulla oikeutta vai eikö?" kysyi Salve terävästi.

"Että minä olen sokeasti uskonut rakkauteesi", vastasi Elisabet,

kalpeana katsoen miestään suoraan silmiin, @@ "niin, se on totta ja

se on minulle kunniaksi. Mutta oletko sinä sitä minulle osoittanut?

Vai pitikö vain minun antaa sinulle kaikkeni? Eikö minun iloni tässä

elämässä merkinnyt mitään ja eikö minulla olekaan mitään oikeutta?

Ei, Salve!" huudahti hän harmia värähtävin äänin ja luoden mieheensä

katseen, jossa oli kaikkien hänen kärsimystensä palo. "Tunnusta

totuus! Sinä olet rakastanut itseäsi, ja kun menit naimisiin

kanssani, otit itsellesi vain auttajan, joten sinulla oli kaksi

rakastajaa! Ja sekään ei riittänyt! Ei! Ei!" lopetti hän puheensa

tehden kädellään torjuvan liikkeen katkeran tunteensa ilmaukseksi.

"Jos sinä olisit rakastanut minua niinkuin minä sinua, niin emme

olisi joutuneet siihen, missä nyt olemme!"

"Elisabet!" virkkoi Salve hiljaisella, hieman ivalliselta

kuulostavalla äänellä. "Minä kiitän sinua siitä, että viimeinkin olet

ilmaissut ajatuksesi, vaikka teetkin sen jokseenkin myöhään. Näethän

itsekin, että olin oikeassa, kun sanoin, ettet ole ollut avomielinen

minulle!"

"Sinä sanot, että olen salannut itseäni sinulta. Niin, se on totta!"

vakuutti Elisabet painokkaasti, vastaten rauhallisesti miehensä

katseeseen. "Mutta ei se ole johtunut siitä, etten olisi sinua

riittävästi rakastanut, vaan siitä, ettet sinä @@ voinut minuun

luottaa. Minä olen huomannut, että minua epäiltiin omassa kodissani

ja että sen teit sinä, Salve, ja olen sietänyt kaikki vaieten, koska

luulin, ettet sinä siedä kuulla totuutta ja koska yhä toivoin, että

sinä siten pääsisit varmuuteen. Minä luulin sitä oikeaksi tieksi ja

kuljin sitä sinun tähtesi huolimatta kaikesta, mitä se minulle maksoi

@@ ja se oli paljon, Salve! @@ Sillä tavoin minä olen puhunut sinulle

joka päivä kaikkina näinä vuosina, koska olen pitänyt sinusta. Mutta

sinä, joka sälytit yhä ankarampia kuormia kannettavaksi @@ piditkö

sinä minusta? Alan melkein epäillä sitä, Salve!"

Salve seisoi siinä äkillisen hyökkäyksen hämmentämänä. Tuo käsitys

heidän välisestä suhteestaan oli hänelle odottamaton, ja hän oli

hämmästyksissään, että Elisabetilla puolestaan saattoi olla syytä

niin ajatella. Siitä huolimatta hän vastasi katkerasti.

"Sinä olet liiankin oikeassa, Elisabet. Tiedänhän minä, että

halpa, köyhä luotsi sopi huonosti sinulle @@ olen sen tiennyt aina

kihlautumisestamme asti. Muistatko, kun seisoimme Amsterdamissa van

Spyckin kuvan edessä? Silloin minä ymmärsin, että sinun olisi pitänyt

saada sellainen mies. Ja muistatko, kuinka kerran 'Apollossa' kovin

ihastelit 'Pohjantähteä'? Silloin minussa oli sama tunto, ja sinä

yönä minä purjehdin prikini menoteille!"

"Salve!" huudahti Elisabet kiivaasti. "Sinä tiedät hyvin, ettet olisi

ollut minun silmissäni suurempi, vaikka olisit ollut amiraali, kuin

nyt, luotsina @@ ja aina ennenkin. Sinuahan minä ajattelinkin van

Spyckiä katsellessani @@ ajattelin, että sinä olisit voinut tehdä

samoin. Ja 'Pohjantähteä' katsellessani minä ajattelin näin: Jospa

olisit siellä kapteenina sinä, Salve, niin saisivat nähdä, miten

asiat luistavat, kun on oikea mies komentamassa! Mitäpä olisinkaan

välittänyt 'Pohjantähdestä', ellen saanut ajatella sitä omaksesi?

Olinhan sitä mieltä, että sinä, köyhä laivuri, olit koko sen komeuden

veroinen!"

Salve tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi kuullessaan Elisabetin

selvästi ilmoittavan, että hän @@ Salve itse @@ oli ollut kaikkien

hänen unelmiensa sankarina.

Hän uskoi joka sanan, kuten aina Elisabetin jotakin sanoessa, ja

tunsi olleensa tuhmin kaikista luontokappaleista, mitä Jumala on

luonut maan kamaralla käyskentelemään. Hän ojensi jo vaistomaisesti

kätensä, kuten muinoin Alkibiades, lopettaakseen riidan tarttumalla

hänen vyötäisiinsä ja kantamalla hänet oikeusistuimen luota omaan

kotiinsa. Mutta hänet pidätti Elisabetin syvä, torjuva vakavuus hänen

jatkaessaan:

"Ei, Salve, se ei ole esteenä meidän välillämme, miten älykkäästi

lienetkin asian keksinyt! Ei se, vaan eräs toinen seikka. Sydämesi

syvimmässä sinä et minua usko @@ se on koko totuus, ja sitten on tuo

kaikki muu saanut sinussa sijaa jälkeenpäin."

"Näetkös", puhui hän edelleen, kasvojen kuvastaessa hurjaa tuskaa,

"meidän suhteemme ei voi tulla hyväksi niin kauan kuin sinun

mielessäsi on sellaisten ajatusten häiväkin. Etkö vieläkään ymmärrä,

että kysymyksessä on pirttimme rauha, että minä olen nämä vuodet

taistellut sen puolesta sopeutuen kaikkeen @@ vaikka hyvin tiedät,

ettei minun luonnollani ole helppo sellaista sietää! Jos et sitä

vieläkään ymmärrä, niin Jumala auttakoon sinua ja meitä!" päätti hän

epätoivoisena puheensa kääntyen jälleen lieteen päin, jonka tuleen

hän masentuneena tuijotteli. Salve seisoi kuin halvautuneena hänen

edessään tuskin uskaltaen kohottaa häneen katsettansa @@ niin selvänä

ja iskevänä totuutena ilmeni hänelle nyt kaikki, mitä Elisabet oli

sanonut.

Elisabet oli näyttänyt hänelle heidän yhdyselämänsä ikäänkuin

kuvastimessa, ja Salve näki itsensä siinä ylen itsekkäänä ja pienenä

tuon suuren rakkauden rinnalla. Hän oli sydämestään nöyrtynyt ja

syvästi murheellinen ja oli liian ylpeä ja vilpitön voidakseen

sitä salata. Hän asteli ajatuksissaan ikkunan luo ja seisoi siellä

hetkisen.

"Elisabet", virkkoi hän arasti, "tiedäthän sentään sydämessäsi, että

olet ollut minulle kaikki kaikessa! Minä puolestani tiedän, mikä

on pahin vääryyteni sinua vastaan, ja tunnustan sen sinulle nyt

avoimesti, vaikka siten esiinnynkin sinulle kehnona miehenä. Niin,

Elisabet, minä en ole milloinkaan voinut tuntea olevani ihan varma

siitä, että sinun mielesi kuului minulle ja yksin minulle, siitä"

@@ hänen oli ilmeisesti ylen vaikea sanoa sanottavaansa, sillä

tunnustuksen nöyryyttävyys tuntui katkeralta @@ "siitä lähtien,

kun sinun ja luutnantin kesken sattui se, mikä sattui. Se on ollut

minun salaisena sairautenani", jatkoi hän tutunomaisesti, "jolle

en ole mitään voinut huolimatta kaikesta paremmasta tiedostani. En

liene vieläkään oikein toipunut @@ tunnustan sen rehellisesti; mutta

sittenkään en voi luopua sinusta, Elisabet! Minä olen aina huomannut

että sinä olit suunniteltu jotakin suurta varten, että sinun olisi

oikeastaan pitänyt saada mies, joka olisi jotakin ollut maailmassa

@@ sellainen kuin hän eikä minunlaistani halpaa miestä. Näetkös,

sitä minä en ole milloinkaan sietänyt ajatella @@ ja senvuoksi olen

alkanut vihata kaikkia ihmisiä ja kohdella sinua epäluuloisesti

ja ilkeästi. Siitä huolimatta, että olet vaimoni, en ole koskaan

voinut uskoa omistavani sinut, ja senvuoksi et myöskään ole koskaan

todella ollut omani, vaikka se, mitä tänään olet minulle sanonut, on

@@ Jumalan kiitos @@ saanut minut asiaa toisin oivaltamaan. Minä en

ole ollut kyllin voimakas @@ kuten sinä @@ vaikka uskallankin sanoa

taistelleeni, Elisabet!" huudahti hän kalpeana, laskien kätensä hänen

olkapäälleen ja katsoen suoraan hänen silmiinsä.

Elisabet tunsi hänen käsivartensa vapisevan. Hänen silmänsä

kyyneltyivät; hänen koski sydämeensä, kun näki miehensä sellaisessa

mielentilassa. Yht'äkkiä hänen mieleensä johtui jotakin, hän meni

pieneen sivuhuoneeseen ja avasi siellä laatikon. Palattuaan hän toi

vanhan kirjelapun ja ojensi sen Salvelle:

"Siinä on kirje, jonka minä jätän luutnantille, paetessani Beckien

luota."

Salve katsoi häneen hieman ihmeissään.

"Minä sain sen rouva Beckiltä", sanoi Elisabet. "Lue se, Salve!"

"Antakaa anteeksi, etten voi tulla vaimoksenne, koska olen toisen

oma. Elisabet Raklev", tavaili Salve suuria, kömpelöitä kirjaimia.

Sitten hän istuutui penkille ja luki kirjeen uudelleen.

Elisabet seisoi kumartuneena ja katseli milloin paperiin, milloin

lukijan kasvoihin.

"Mitä siihen on kirjoitettu, Salve?" kysyi hän vihdoin. "Minkätähden

minusta ei voinut tulla Beckin vaimoa?"

"Koska olit toisen oma", vastasi Salve hitaasti luoden Elisabetiin

kyyneltyneen katseen.

"Siinä sanotaan, että minä rakastin toista. Ja kuka se toinen

olikaan?"

"Jumala sinua siunatkoon @@ se olin minä!" virkkoi Salve vetäen hänet

polvelleen.

* * * * *

Pojat olivat väsyneet odottamaan venheessä, ja varsinkin piltti

pienoinen kävi kärsimättömäksi, kun monista selvistä merkeistä sopi

päätellä päivällisajan olevan ohi. Koulusta tulevat pikku pojat

olivat jo kulkeneet ohi, ja telakalla olivat kellot soineet.

Piltti pisti nyt vaalean tukkansa ja hiestyneet kasvonsa

keittiönovesta sisään.

Äiti ja isä näyttivät istuvan varsin iloisina rahilla. Seuraava,

liedelle suuntautuva vilkaisu ilmaisi tulijalle sen surullisen

tosiasian, ettei pata ollut vieläkään tulella; ei edes tulta ollut

näkyvissä. Astuen sisään poika loihe lausumaan melkein itkemäisillään:

"Onko täällä jo syöty päivällistä? Eikö minulle ja Gjertille

annetakaan ruokaa?"

Hänen äitinsä hypähti säikähtyneenä seisomaan. "Entä täti!" huudahti

hän. "Kello on yli puoli yhden @@ ja ruokaa ei ole aljettukaan

keittää!" Hän riensi tädin luo, ja piltti näytti jossakin määrin

rauhoittuvan, kun älysi pahimman vaaran olevan ohi.

Kirsti-muori oli arvannut, että aviopuolisojen kesken oli jotakin

erinomaista tapahtumassa, ja senvuoksi hän ei ollut kutsunut

Elisabetia.

"Salve kujeilee pikku Henrikin kanssa", sanoi muori itsekseen. "Sepä

merkillistä @@ en ole kuullut hänen koskaan ennen nauravan."

Kun sitten Elisabet tuli sisään, silmäili muori häntä tutkivasti.

"Onko tapahtunut jotakin?" kysyi hän.

Elisabet astui nopeasti vuoteen ääreen ja syleili muoria.

"On, täti", vastasi hän liikutettuna, "elämäni iloisin tapaus!"

Sitten hän kiirehti askareilleen keittiöön.

Vanhus katsoi hänen jälkeensä. Hän nyökkäsi pari kertaa, mietteissään:

"Vai @@ niin!"

Päivällinen syötiin keittiössä. Luotsin ei ollut nälkä. Hän nousi

kesken kaiken pöydästä ja meni sairaan luo. Hänellä oli paljon

sanottavaa ja hän viipyi siellä kauan.