portugalilaista, joilla oli aina varalla veitsi, olivat kumminkin
suljettuna joukkona tavallansa heidän veroiset. Heidän joukossaan oli
Federigokin.
Varsinkin kärsi heidän halpamaisesta käytöksestään eräs sairas
espanjalaisraukka, jota oli ajettu työhön, kunnes hän ei enempää
jaksanut.
Salve käsitti voivansa näissä oloissa luottaa vain itseensä.
Amerikkalaiset ja irlantilaiset, jotka aluksi näyttivät aikovan lukea
hänet miehekseen, kääntyivät näet vähitellen hänelle vihamielisiksi.
He olivat närkästyneet siitä, ettei hän välittänyt heidän
toveruudestaan, epäilivät hänen pitävän itseänsä liian hyvänä, ja kun
sitten kävi ilmi, että hän oli erinomainen merimies, tuli lisäksi
kateus.
Mutta kaikkein pahimmin vaikutti mister Jenkins, joka osasi
viekkaasti saada matruusit uskomaan, että upseerit suosivat Salvea.
Tässä suhteessa osoittautui kuitenkin Federigo odottamattoman
ystävälliseksi, ja Salve oivalsi saavansa kiittää häntä siitä,
etteivät kaikki portugalilaisetkin olleet hänelle vihamielisiä. Siitä
johtui, että he molemmat jälleen lähenivät toisiansa.
Miehistön keskuudessa pelättiin varsinkin erästä luisevaa,
kuparinruskeata ja arpista irlantilaista. Hän joutui toisinaan
todellisen raivon valtaan, kun hänen paha verensä sattui
kuohahtamaan. Ennen Rioon saapumista hän oli ollut kahleissa, koska
oli eräänä päivänä kannella ollessaan vannonut tappavansa kapteenin.
Paitsi häntä oli laivassa vielä pari kolme muuta samanlaista pukaria,
jotka kumminkin pitivät keskenään jonkinlaista aselepoa.
Upseereilla oli syynsä olla ylimalkaan puuttumatta miesten kesken
sattuviin kiistoihin.
Eräänä päivänä, kun isokello soitti ruualle, antoi mister Jenkins
Salvelle määräyksen, jonka hän sai suoritetuksi vasta kaikkien
toisten jo istuttua pitkän pöydän ääreen.
Hänen tullessaan oli kaikki syöty, joten hän jäi ilman päivällistä.
Seuraavana päivänä sattui käymään ihan samoin, joten hänen täytyi
tyytyä aamiais- ja illallisannoksiin, ja kolmantena näytti taas
olevan samoin laita, sillä mister Jenkins määräsi hänet jälleen
sopimattomaan aikaan sellaiseen työhön, jota suorittaessaan hän
välttämättä myöhästyisi aterialta.
Salve oli hyvin ymmärtänyt, mikä oli tarkoituksena. Kun hän
oli verrattomasti kunnollisempi ja reippaampi kuin kukaan muu
keulamärssyn miehistä, ei mr. Jenkins ollut päässyt häntä mitenkään
rankaisemaan. Mutta nyt oli aikomus päästä toista tietä hänen
kimppuunsa.
Ollessaan yksin vahdissa edellisenä iltana oli Salve suunnitellut,
mitä tekisi. Nälkiintyessään ja heikontuessaan hän joutuisi armotta
mr. Jenkinsin pahoinpideltäväksi. Mutta miten hyvänsä, joka
tapauksessa oli parempi kärjistää asiat heti paikalla kuin sortua
hitaasti perikatoon.
Suoritettuaan tehtävänsä hän riensi ruokapöydän ääreen, missä miehet
olivat jo aterialla, kaksi saman kulhon ääressä.
Hän istuutui irlantilaisen luo, jonka huomasi olevan yksin kulhollaan.
"Anna tänne!" virkkoi hän kylmästi.
Irlantilainen vain silmäili häntä ivallisesti, nähtävästi oudoksuen
Salven rohkeutta, mutta jatkoi häiriytymättä syöntiänsä.
Salve tajusi, että tässä täytyi voittaa.
"Henki hengestä, irlantilainen!" huusi hän hypähtäen seisaalleen. Kun
toinenkin samassa nousi, iski hän häntä kasvoihin niin kiivaasti,
että hän tupertui yli rahin, seinää vasten.
Syntyi hurja tappelu.
Irlantilainen nousi kuin vertavuotava härkä, sieppasi orresta
malspiikin ja iski sillä syvän haavan Salven poskeen, jossa
myöhemmin, oli ainainen arpi.
Sitten välkähtivät puukot.
Salve liikkui kuin teräsvieteri, kaksinverroin vikkelämmin ja
kylmästi laskevammin kuin hänen raivoisa, mutta kömpelö vastustajansa.
Salven huulilla oli kalpea hymy; hänen iskunsa sattuivat tavantakaa
ja tappelu päättyi siihen, että toinen, ankarasti verta vuotaen ja
melkein tajuttomana, kompuroi ulos ahtaasta ovesta pelastuakseen.
Monet iloitsivat nähdessään pelätyn irlantilaisen joutuvan häviölle,
ja sitä mielialaa oli Salven kiittäminen siitä, että sai tapella
tappelunsa yksin hänen kanssaan.
Salve iski puukkonsa pöytään kulhonsa kupeelle, katsoi ympärilleen ja
kysyi:
"Onko täällä muita, jotka aikovat anastaa minun ruokani?"
Kukaan ei vastannut.
"Minun tekee nyt kovin mieleni ratkaista asia tällä kertaa!" jatkoi
hän välittämättä siitä, että veri vuoti pitkin hänen kasvojaan ja
käsiään. "Minulta on jäänyt saamatta kaksi päiväannosta. Nyt minä
sensijaan pidän vadin yksin seuraavina kahtena kertana @@ ja haluanpa
kuulla, mitä irlantilainen tai kuka muu tahansa siitä asiasta
arvelee."
Irlantilainen makasi kojussaan haavakuumeessa koko viikon, ja tapaus
oli herättänyt kunnioitusta Salvea kohtaan.
Kaikesta huolimatta hän arvasi aloittaneensa epätoivoisen pelin ja
tiesi voivansa selviytyä kaikista näistä konnamaisista ihmisistä
ainoastaan yhä häikäilemättömällä käytöksellä, joten hänen täytyi
tulla ainakin yhtä pelätyksi kuin irlantilainen.
Senpävuoksi hän ei odottanutkaan toisten haasteita, vaan alkoi
tahallaan käyttäytyä häikäilemättömästi jakaen oikeutta mielin määrin.
Mies, jota lähinnä irlantilaista eniten pelättiin, oli leveäharteinen
mulatti, joka muitta mutkitta käytteli ryöstöjärjestelmää niihin
nähden, jotka eivät olleet minkään puolueen suojatteja.
Salve, joka hänkin oli kerran joutunut kärsimään hänen ryöstöistään,
oli nähnyt hänet useissa tappeluissa, tutkinut hänen omituista
taistelutapaansa ja saanut selville, ettei mies ollutkaan niin väkevä
kuin hän halusi toisille uskotella.
Salve ryhtyi hänen kanssaan kinastelemaan vanhan asian johdosta, ja
tappelu päättyi nytkin ehdottomasti hänen edukseen.
Hänellä oli nimenä Januarius (Tammikuinen) pyhimyksen mukaan, ja
Salve vakuutti kykenevänsä kylvettämään hänet kaikkina muinakin
vuoden kuukausina.
Mies ei ollut lainkaan rohkea eikä näyttänyt sen koommin haluavan
ryhtyä tappelemaan. Irlantilaisesta sitävastoin saattoi heti hänen
jälleen kannelle tultuaan havaita, että hän halusi koettaa uudestaan.
Aihetta ei tarvinnutkaan kauan odottaa. Salve tarttui siihen kohta
voidakseen esiintyä kiihkeänä haastajana.
Sairaan espanjalaisparan saappaat olivat eräänä päivänä näyttäneet
irlantilaisesta houkuttelevilta, ja hän käyskeli nyt ne jalassaan.
"Kuulehan, irlantilainen", virkkoi Salve ensinmainitun kulkiessa
eräänä iltapäivänä hänen ohitsensa, "sinä astelet huonoissa
saappaissa. Minä neuvon sinua jättämään ne takaisin, tai muuten en
hellitä, ennenkuin olen vetänyt ne jalastasi, ymmärrätkö?"
Irlantilainen loi häneen hurjan katseen, mutta kalpeni kuullessaan
ankaran uhkauksen @@ Salve puolestaan näytti säteilevän
tyytyväiseltä, ikäänkuin olisi vain odottanut huvin alkamista.
Mies teki virheen asettumalla puolustusasentoon sensijaan että olisi
hyökännyt, ja typertyi jo parista odottamattomasta iskusta Salven
hyökätessä tiikerinä hänen kimppuunsa.
Miehistö kokoontui heidän ympärilleen. Molemmat taistelijat
käyttelivät asetta, ja Salve piti sanansa: hän veti saappaat
pyörtyneen vastustajansa jalasta ja vei ne espanjalaiselle.
Salve ei ollut voimiltaan läheskään niiden monien veroinen,
joiden hän tiesi nyt vain etsivän sopivaa tilaisuutta päästäkseen
hänen kimppuunsa. Senvuoksi täytyi alinomaa asettaa kaikki yhden
ainoan kortin varaan, jotta tilanne säilyisi siedettävänä, täytyi
käyttäytyä häikäilemättömämmin, välittää vähimmin hengestään ja
olla halukkain tappelemaan. Siksi ryntäsi hän arvelematta kimppuun
vähäpätöisimmästäkin syystä, ja kun hän uhkasi, tiesi hän aina pitää
sanansa.
Alinomaa ylenmäärin jännitetty tarmo meni hänelle lopulta veriin kuin
kuume, ja hänen kasvoihinsa tuli pahasisuinen ilme.
Häntä aljettiin pitää yhtenä niistä hillittömistä miehistä,
jotka usein päättävät päivänsä raakapuunnokassa tai kapteenin
revolverinkuulan satuttamina.
Heissä raivoaa sokeana, kostoa vaatien pilkattu ihmisluonto; @@
muuten ei voi selittää kaikkea sitä suunnatonta pahanilkisyyttä ja
niitä hurjia kohtauksia, joita useissa valtamerialuksissa sattuu.
Upseerit iloitsivat kaikessa hiljaisuudessa irlantilaisen ja mulatin
hirmuvallan sortumisesta. Heille oli eduksi, että miehistön kesken
vallitsi riita ja eripuraisuus, sillä jos kaikki nuo konnat olisivat
olleet yksimielisiä, olisi kapinavaara ollut uhkaamassa.
Ennen Rioon tuloa oli kapteeni, kuten sanottu, antanut kahlita
irlantilaisen. Samaan aikaan hän oli muitta mutkitta ampunut alas
raakapuulta erään, jota, hän piti häiriöntekijäin päämiehenä.
Salveakin katseltiin nyt epäluuloisemmin, ja kapteeni ihmetteli,
kuinka oli voinut niin kovin erehtyä miehestä. "Mutta", arveli hän,
"roskaväki se tekee kaltaisekseen." Salve oli joka tapauksessa
kunnollisin ja palveluksessa luotettavin matruusi, mitä aluksessa oli.
Mr. Jenkins väisti nyt häntä vaieten, sillä hän oli kuullut Salven
vannoneen tahtovansa "nähdä hänen sisuksensa", jos mr. Jenkins
uskalsi häntä loukata.
Salvesta näytti kuitenkin selvältä, että mr. Jenkins mietti jotakin
juonta häntä vastaan.
Kävi pian ilmi, että niin oli laita. Eräänä päivänä Salve kutsuttiin
kapteenin luo, joka piti oikean tutkinnon, tuon uhkaavan lauseparren
johdosta. Salve tunnusti sitä käyttäneensä, koska mr. Jenkins yritti
häntä ahdistelemaan.
"Minä tahdon pois laivasta kohta kun saavutaan Valparaisoon,
kauemmaksi minä en ole sitoutunut lähtemään. Muuten on elämä minulle
ihan yhdentekevä", lopetti hän synkästi.
Kapteenilla lienee hänelläkin ollut omat ajatuksensa mr. Jenkinsistä,
sillä Salve pääsi odotetusta ankarasta rangaistuksesta joutuen vain
neljäksitoista vuorokaudeksi vedelle ja leivälle.
"Se kesyttää sinua, poikaseni!" virkkoi kapteeni.
Salven istuessa kopissaan laihan muonan varassa huvittelihe mulatti,
jonka hän oli voittanut, syömällä lämpimiä liharuokiansa ihan
oviluukun suulla, jotta tuoksu tunkeutuisi koppiin ja ärsyttäisi
vankia. Mr. Jenkins oli antanut suostumuksensa tähän huvitukseen.
Salve oli aluksi iloinen siitä, että oli päässyt rauhaan.
Mutta erään kerran päivällisaikaan hän pisti päänsä ulos aukosta. Hän
oli nälkiintynyt ja ärtyisä.
"Kuulehan, mulatti!" aloitti hän.
Mulatti katsahti häneen irvistellen niin että valkoiset hampaat
loistivat ja oli kovin tyytyväinen nähdessään temppunsa tepsivän.
"Sinulla kai on siinä hyvää ruokaa?"
"On, hyvin hyvää!" vastasi mulatti vahingoniloisena ja ylen
tyytyväisenä.
"Se saa minut ajattelemaan tulevaisuutta", jatkoi Salve leppoisasti,
"ajattelemaan, miltä sinä sitten näytät, kun minä pääsen vapaaksi.
Minä survon sinut nuuskaksi, ystäväiseni! Etkö ole tullut sitä
ajatelleeksi?"
Mulatti jatkoi syömistään, mutta kävi yhä miettivämmäksi.
Hän, kuten sanottu, ei ollut erikoisen rohkea, ja lopulta ruoka
ilmeisesti alkoi häntä tympäistä.
"Sinähän olet sen näköinen kuin söisit itseäsi", virkkoi Salve
pitkähkön vaitiolon jälkeen, jonka aikana hän oli pitänyt silmällä
toisen yhä aremmaksi käyvää ilmettä. "Niin käy, ystäväiseni, @@ ellet
@@"
"Ellen?" tiedusti mulatti korviaan teroittaen.
"Ellet sinä pidä huolta siitä, että minä saan joka päivä
ruoka-annoksesi. Nyt on vain viisi päivää jäljellä, ja minä olen
nähnyt nälkää yhdeksän päivää sinun syödessäsi; sehän on oikeus ja
kohtuus. Jos mr. Jenkins näkee sinun pistävän minulle ruokaa, niin
tiedät joutuvasi rangaistavaksi. Sinun tulee siis olla varovainen
ja itse pitää lautasta luukulla, joten hän luulee sinun syövän ihan
minun nokkani alla."
Ehdot olivat kiusalliset. Mulatti ei vastannut, istui vain villavine
päineen alakuloisessa ja mietteliäässä asennossa.
Mutta seuraavana päivänä hän asettui lautasineen leveästi luukulle,
ja Salve otti armotta jok'ikisen murenan.
Hänelle oli tärkeätä pysyä voimissaan, sillä hän tiesi henkensä
muutoin olevan menoteillä.
Kopista päästyään hän ei ollut lainkaan "kesyttynyt", vaan yhtä
sotaisa kuin ennenkin. Sen hän osoitti verisessä ottelussa, jossa hän
omasta aloitteestaan edusti Federigoa erästä amerikkalaista vastaan
ja jossa brasilialainen olisi epäilemättä joutunut pahoin tappiolle.
Salve ei hänestä välittänyt. Hän piti miestä petollisena, juonikkaana
ja tunnottomana, mutta auttoi häntä toveruuden vuoksi, sillä
toveruudella on noiden hylkiöiden joukossa rikkomattomat lakinsa.
Sitäpaitsi hän oli nyt tottunut toveriinsa.
Federigo oli hauska veikko, osasi jutella hieman mistä tahansa,
ja hänellä oli varsinkin muutamia teorioja, joita Salve vahdissa
ollessaan kuunteli mielelläänkin.
Federigo selitti mahdikkaasti, ettei ole olemassa mitään uskontoa
eikä mitään jumalaa; sellaiset sadut kelpaavat vain hölmöille, joilla
onkin joka maassa oma uskonsa, minkä turvissa älykkäät ja papit heitä
puijaavat.
Hän kertoi asian yhteydessä useita tarinoita pappien Brasiliassa
harjoittamista petoksista ja teki erään kerran varsin hupaista pilaa
siitä, mitä heidän taakseen jäävän Tulimaan asukkaat uskoivat.
Sanalla sanoen: hän asetti korkeimmalle väkevämmän oikeuden ja elämän
tarkoitukseksi piasterit, naiset ja vapauden.
Mikäpä muu jumala kuin Salve @@ lausui hän kerran pilkallisesti @@
olisikaan voinut estää irlantilaista surmaamasta espanjalaisparkaa
alhaalla ruumassa @@ ja mikä muu jumala kuin pelko estikään mr.
Jenkinsiä iskemästä häntä itseään kangella kuoliaaksi?
Vaikka Salve halveksikin puhujaa, vaikuttivat hänen todistelunsa
häneen melkoisesti; sillä mikäpä jumala hänet pelastaisi, ellei hän
alinomaa pelastaisi itseänsä kaiken tämän roskaväen joukossa. Jos
sellaista ohjausta olisi ollut @@ mietti hän katkerasti @@ niin moni
asia olisi tapahtunut toisin hänen elämässään.
Salve tunsi aina verensä kuohuvan sellaisten keskustelujen jälkeen.
He purjehtivat Kap Hornin ympäri ja saapuivat Valparaisoon.
Mutta sinä aamupäivänä, jolloin heidän piti tulla satamaan,
pistettiin hänet arestiin. Kapteeni, joka käsitti hänet hyödylliseksi
miesten kurissapitäjäksi, tahtoi olla varma siitä, ettei hän karkaisi
laivasta, kuten oli uhannut.
Käytyään Chineos-saarella, josta otettiin linnunlantalasti Kiinaan
kuljetettavaksi, he purjehtivat Tyyntä merta, jonka yksitoikkoisuutta
häiritsi vain joku iso merilintu tai aluksen läheisyydessä
ruiskuttava etelämeren valas.
Yksinäisinä öinä kimmelsi Eteläristi vinosti, heidän päänsä päällä.
Mutta laivalla ei ollut lainkaan rauhallista.
Tuo pieni pähkinänkuori, joka pisteenä siirtyi pitkin ääretöntä
pintaa, oli alinomaa täynnä riitaa, murhahimoa ja jumalanpilkkaa.
Osa miehistöä, irlantilainen johtajanaan, vaativat, että upseerit oli
surmattava ja laivasta tehtävä valaanpyyntialus.
Eräänä iltana, kun Salve ja Federigo vahdissa ollessaan
keskustelivat, kysyi ensinmainittu äkkiä:
"Mitä olisi sisaresi mahtanut minulle tehdä, ellen olisi päässyt
pakoon, Federigo?"
He olivat tähän saakka karttaneet tuon arkaluontoisen asian
koskettelemista, ja Federigo vastasi vältellen:
"Sitä en tosiaankaan tiedä; mutta hän osasi kyllä olla villitty."
"Niin, @@ mutta mitä nyt luulet? Minä tiedän, ettet sinä ollut
asiassa osallisena."
"Hm @@ eipä ole helppo sanoa", virkkoi Federigo huomattavasti
keventynein mielin, omituisesti hymyillen, ikäänkuin olisi
jonkunlaista nautintoa tuntien valikoinut mahdollisuuksia. @@ "Kerran
hän hitaasti valeli apinaa, joka oli purrut, kiehuvalla vedellä! @@
Hän oli muuten varsin monipuolinen."
Salvea pöyristytti, ja hänen kasvoihinsa nousi jokin ilme, jota
toinen kavahti kiiruhtaen lisäämään puoleksi leikillisen, puoleksi
lohduttavan huomautuksen:
"Niin, nyt saa Antonio Varez parka maksaa, mitä on rikkonut, sillä
hänen täytyy mennä naimisiin hänen kanssaan @@ siitä saat olla varma!
@@ Niin, Paolina on rikas ja onnellinen!" lopetti hän huokaisten,
ikään kuin olisi sisartaan kadehtinut.
* * * * *
Elettyään puolentoista vuoden aikana monta kauhistavaa kohtausta
"Star and Stripes" aluksessa Salve erosi siitä vihdoinkin
New-Orleansissa saaden taskuunsa kelpo summan palkkarahoja.
Seuraavissa aluksissa, joissa hän purjehti, oli toisenlaiset, mutta
ei paljoa paremmat olot. Salve oli nyt tottunut sellaiseen elämään ja
osittain tylsynyt huomaamaan sen huonoja puolia.
Federigo seurasi häntä yhä nuhteettomana toverina.
Salve oli koonnut rahoja, sillä hän ei etsinyt maissa tilaisuutta
päästä niistä erilleen kuten Federigo, joka aina menetti palkkansa
pelissä. Hän vihasi naisia, ja merimieskapakoissa häntä pidettiin
hurjan hillittömänä veitikkana, josta oli paras pysytellä loitolla.
Hänen kirkas älynsä sanoi hänelle sen katkeranlaisen totuuden,
että raha sittenkin on lopulta ylin voima ja mahti. Hän kantoi
kultarahojaan aina vyössään.
Federigon alinomaista joukossa pysymistä alkoi Salve, joka arveli
tuntevansa ystävänsä perinpohjin, yhä varmemmin pitää vyössä
kantamiensa rahojen aiheuttamana. Hän epäili Federigon pitävän häntä
säästökassana, johon sopi tarpeen tullen turvautua.
Kun siis Federigo kerran eräässä satamassa oltaessa ehdotti, että
he karkaisivat, lähtisivät kaivamaan kultaa muutamista kaivoksista,
joista silloin kovin huhuiltiin, ja jakaisivat saaliin, niin Salve
harkitsi kylmästi ja erikoisemmin närkästymättä olevan todennäköistä,
että hänen ystävänsä, kun he olisivat kaivettavansa kaivaneet ja
vaeltaisivat jossakin erämaassa, eräänä kauniina yönä pistäisi puukon
hänen kylkeensä ja anastaisi koko saaliin.
Sellainen oli tämä ystävyys laadultaan @@ Federigo piti vielä enemmän
rahoista kuin hänestä.
Senvuoksi Salve kieltäytyi lähtemästä, vaikka vaihtelu muuten olisi
häntä miellyttänyt. Heidän suhteensa pysyi yhä ystävällisenä.
* * * * *
Niin kului kaikkiaan neljä vuotta, ja Salve alkoi kovin ikävöidä
Eurooppaan @@ hän ei tahtonut itselleen tunnustaa tarkoittavansa
Norjaa.
Etsittyään kauan sopivaa alusta kotiinpalaamista varten oli hän
edelleenkin brasilialaisen ystävänsä seurassa palkkautunut isoon
parkkilaivaan, joka oli kotoisin Hollannin siirtomaasta Curacaosta ja
matkalla Rotterdamiin ja Nieuwediepiin lastinaan tupakkaa ja rommia.
Muutamaa hollantilaista lukuunottamatta kuului miehistöön melkein
yksinomaan kreoleja.
Salve tunsi nyt amerikkalaisen palvelusitoumuksen kaikki koukut ja
oli laillisesti jättänyt laivan heti sen saavuttua Nieuwediepiin.
Federigo ei aavistanut mitään, ennenkuin Salve lähtiessään asian
hänelle ilmoitti.
Federigo kalpeni ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Salve
ei voinut oikein käsittää, oliko syynä ystävyyden loukkaaminen,
vai jonkinlainen pettymys, vai kenties molemmat seikat. Pienine
vilkuilevine silmineen Federigo tavallaan muistutti hätääntynyttä
rottaa.
Vihdoin hän äkkinäiseen tapaansa lankesi Salven kaulaan ja huudahti:
"Viimeisenä iltana minä tahdon ainakin juoda lähtömaljasi. Enpä
voi käsittää, kuinka voin tulla toimeen ilman sinua @@ olemmehan
pysytelleet kauan yhdessä!"
Vastoin tervettä järkeänsä tunsi Salve tuon ajatuksen hieman
hellyttävän mieltä ja muistaessaan tuon lurjuksen tosiaankin
osoittamaa "kiintymystä" hän tunsi jotakin todellisen liikutuksen
tapaista.
"Eipä auta, ystäväiseni", vastasi hän. "Olen asian niin päättänyt.
Mutta tänä iltana minä kestitsen. Istun 'Aurorassa' sinua
odottamassa."
Siihen vuodenaikaan oli satamassa tavattoman paljon aluksia, ja
'Auroran' kapakka oli illalla täynnä meripoikia, jotka laulelivat,
näkivät toisensa jälleen tai tutustuivat toisiinsa paloviinan ääressä.
Pienessä salissa anniskeluhuonetta vastapäätä tanssittiin soiton
pauhatessa Hampurin skotlantilaista ja Englannin jikiä uupumatta koko
ilta niin että permantopalkit notkuivat.
Ymmärtääkseen oikeata merimiesten 'reeliä' täytyy nähdä sitä
tanssimassa miehiä, jotka ovat purjehtineet vuosikausia kaikilla
maailman kulmilla näkemättä ainoatakaan naista.
He saapuvat maihin tuntien miehen ankaraa kaipausta ja vuosikausia
kytenyttä iloa ja silloin on tanssikin @@ Nieuwediepin tai
Portsmouthin tyttöjen keralla ja yhtä suuressa määrässä kumpaistenkin
kanssa @@ sanomattoman hurmaavaa.
Jos jättää huomioonottamatta ihan rappeutuneista oloista ja
yksilöistä johtuvat poikkeukset, voinee sanoa, ettei missään
muualla koko maailmassa esiinny niin romanttista tunnetta naista
kohtaan kuin aluksessaan purjehtivan meripojan povessa. Rakkaus on
siellä luonnostaan rikkaampi ja monivivahteisempi kuin talonpojan
yksitoikkoisessa elämässä, ja sitäpaitsi tulee itse rakkaussuhde @@
erossa elämisen vuoksi @@ paljon hartaammaksi ja säilyy menettämästä
ihanteellista hohtoansa arkipäiväisessä tavanomaisuudessa.
Naimisissa olevaa merimiestä kunnioittavat salaa kaikki toverit,
joilla ei yleensä ole varaa sellaisen askelen ottamiseen.
Merimies makaa keulakannella kertoen vilpittömän avomielisesti
vaimostaan tai morsiamestaan, miten he olivat toisiinsa suostuneet
tai mitä on ostettava tuliaisiksi satamaan saavuttua. Ja jos haluaa
meidän päivinämme etsiä hiljaista romanttista haaveilua, niin sitä
varmaan löytää laivojemme kansilta yksinäisten yövuorojen aikana.
Ei ole liioittelua, jos sanoo naisen oikeastaan olevan mukana
merielämässämme, joka ulkonaisessa katsannossa on usein hyvinkin
raakaa. Nainen väikkyy merimiehen mielessä ihasteltuna, lämpöisenä,
puhtaana ja ylhäisenä, etäisyyden aiheuttaman kuvitteluautereen
ympäröimänä.
Salve ja Federigo istuivat viinalasiensa ääressä salinviereisessä
kamarissa, joka oli täynnä juttelevia ja juovia miehiä tai pareja,
jotka vetäytyivät hetkiseksi pois tanssista.
Tukehduttavan kuumassa, tupakansavun ja höyryn himmentämässä salissa
näkyi tanssijoita, joiden kasvot olivat mitä erilaisimmat @@ useimmat
ruskeita ja ahavoituneita, monet parrakkaita, hattu huolettomasti
takaraivolla. Muutamilla oli suussa rikkoutunut liitupiippu, kaikki
olivat hurjan iloisia, valuivat hikeä ja tanssivat ihan uupumatta.
He pyörittelivät somasti puettuja hollantilaisia tyttöjä, joilla
oli päässään pienet valkoiset päähineet ja helmat maan tavan mukaan
kiinnitettyinä niin, että sievät kengät ja valkoiset sukat pääsivät
oikeuksiinsa. Punaisiin villanuttuihin puetut ranskalaiset ja
ruotsalaiset meripojat, norjalaiset ja tanskalaiset sinisissään
ja laajalahkeisine purjekangashousuineen, amerikkalaiset ja
englantilaiset kokonaan sinisissä tanssivat siinä kilvan solmien
samalla ystävyysliittoja tai joutuen riitoihin, mistä myöhemmin
illalla oli seurauksena pullo paloviinaa tai tappelu.
Salve ei ottanut osaa tanssiin; pauhaava hilpeys sai hänet apeaksi,
joskaan hän Federigon vuoksi ei päästänyt mielialaansa näkyviin.
Federigo näytti kovin lohduttomalta ja istui alkupuolen iltaa
mietteissään, maistellen lasistansa.
Ikkunanpielessä selkänsä takana Salve kuuli kahden nuoren miehen
puhuvan norjaa. Hänen sydämensä ailahti, sillä hän ei ollut moneen
vuoteen kuullut äidinkieltänsä.
Myöhemmin illalla Federigo liikuttavan epäitsekkäästi täytti alinomaa
Salven lasia ja tuli @@ kuten näytti, yhä päihtyneempänä @@ useat
kerrat vahingossa läikyttäneeksi maahan oman lasinsa sisällön.
Hän muuttui hieman puheliaaksi ja kertoi muistelon toisensa jälkeen
heidän yhteisestä elämästään.
"Minä, näetkös, en unohda milloinkaan", virkkoi hän avomielisesti.
"En milloinkaan!" lisäsi hän viiltävästi hetkisen kuluttua, silmissä
hillityn vihan väike.
Molemmat norjalaiset olivat jälleen tulleet sisään, ja toinen, joka
näytti hieman punaiselta ja kiihtyneeltä, lausui ihastuneita sanoja
eräästä salissa tanssivasta tytöstä.
"Ei se mitään!" huudahti toinen torjuen. "Olisitpa nähnyt kauniin
Elisabetin Amsterdamin 'Tähdessä!' Mutta hänenpä kanssaan et saakaan
niin tanssia, poikaseni."
Nuo sanat herättivät Salvessa äkkiä mielenkiintoa. Hän istui
jännittyneenä kuunnellen.
"Mikäpä siinä olisi esteenä?" kysyi toinen hieman ihmeissään.
"Ensinnäkään siellä ei tanssita ja toiseksi pitäisi siellä olla
vähintään laivuri liehakoimassa, ymmärrätkö? Minä näin hänet viime
kevännä 'Galathean' käydessä siellä, Hän jutteli kapteenin kanssa, @@
hän näet on norjalainen. Siinä on ylpeä tyttö, tukka kuin kultakruunu
ja riki niin solakka, että sydäntä ahdistaa, kun joutuu hänen
läheisyyteensä."
Salve painui mietteisiinsä ja kuunteli koko illan varsin
hajamielisesti kumppaniansa.
Aavistus, että kysymyksessä saattoi olla Elisabet, oli iskenyt hänen
mieleensä, ja hän ei päässyt siitä erilleen, vaikka ymmärrys hänelle
sanoikin, että Elisabetin täytyi olla jo aikoja sitten naimisissa
meriupseerin kanssa.
Salven mieli oli joutunut kuohuksiin, ja hänen teki nyt melkein
hurjasti mielensä päästä Arendaliin saamaan asiasta selkoa.
Heidän lähtiessään oli Federigo humalassa, joten Salven täytyi
saattaa lohdutonta ystäväänsä pimeässä pitkin kapeata patoa, jonka
kummallakin puolella aaltoili meri. Federigo nojasi koko ajan hänen
käsivarteensa.
Kun he olivat ehtineet padon keskivaiheille, näki Salye hänen tekevän
äkkinäisen eleen ja tunsi kupeessaan niin ankaran iskun, että
horjahti pari kolme askelta taaksepäin. Hän kuuli toisen raivosta
vapisevin äänin lausuvan:
"Siinä saat Paolinan puolesta @@ sinä koira!"
Hänen aikeittensa esine, rahavyö, oli pelastanut Salven, joka nyt
iski miehen kumoon, niin että hän kieri mereen.
"Auttakaa! Auttakaa!" kuului merestä.
"Pitänee se tehdä", vastasi Salve ivallisesti, "korean ystävyytemme
vuoksi. Mutta heitä minulle ensin veitsesi!"
Salve kiersi taskuliinansa nuoraksi ja ojensi sen hänelle.
"Sinä ja sinun sisiliskosisaresi olette muuten opettaneet minulle
yhtä ja toista", mutisi hän katkerasti. "Minä tosiaankin ansaitsin
joutua pistetyksi ja ryöstetyksi, kun voin silmänräpäystäkään luottaa
sinuun tai kehenkään muuhun."
"No, pääsetkö sieltä?"
Nähdessään Federigon hahmon kömpivän yli reunan hän virkkoi
ivallisesti:
"Nyt meidän on sitten vihdoinkin erottava! Hyvästi, kelpo vanha
ystäväni!"
Hän meni ja kuuli takanaan pimeässä brasilialaisen raivoissaan
polkevan tannerta.
17.
Tönsbergiläinen puulastialus tarjosi Salvelle sopivan tilaisuuden
päästä kotiin; hän näet toivoi, että hänet laskettaisiin maihin
Arendalin tienoilla.
Omituisen syvä tunne valtasi hänen mielensä, kun hän jälleen astui
kotoiseen alukseen, kuuli ympärillään miesten juttelevan ja tunsi
olevansa heidän uteliaisuutensa esineenä.
Hänen etelämaisen ruskeista kasvoistaan, vierasmallisista
vaatteistaan ja koko asustaan näkyi, että hän oli tullut rikkaista ja
suurenmoisista merimiesoloista, joista heillä ei ollut tietoakaan.
Häntä pidettiin englantilaisena tai amerikkalaisena, sillä hän oli
tahallaan salannut kansallisuutensa. Laivurin ja hänen välinen
sopimus oli laadittu englanninkielellä.
Nuo parrujenkuljettajat, joiden paksut vaatteet tekivät heidät
pikemmin raskaassa työssä ahertavan työmiehen kuin matruusin
näköisiksi, olivat melkein poikkeuksetta voimakasta, uskaliasta
väkeä. Liikuttavan vaikutuksen teki häneen kaikkien kasvojen rehti
ilme, jollaista hän ei ollut nähnyt moneen vuoteen. Hän häpesi kulkea
puukko salaa mukanaan, kuten tähän saakka oli ollut hänen tapansa.
Niinpä hän heti ensimmäisenä päivänä lukitsi sen arkkuunsa.
Hän asetti huvikseen kellonsa ja rahansa niin, että vieras voi ne
helposti viedä, ja oli kovin ihmeissään, kun niitä kumminkaan ei
varastettu.
Hänestä muuten tuntui siltä, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt niin
surkean kehnoa alusta kuin tämä ravistunut tönsbergiläinen, joka imi
vettä joka puolelta. Miehistön muonakin näytti hänestä ylen huonolta:
kokki takoi paukutti kalaa pehmeäksi kirveenhamaralla.
Salve oli yht'äkkiä sukeltanut syvälle kotoisiin oloihin.
Alus oli aikoinaan haaksirikkoutunut, ja sen nykyinen omistaja
oli sen ostanut huutokaupasta mitättömällä summalla. Se muistutti
suuressa määrin vanhaa puukenkää jolla laivuri Brekan uskaliaasti
purjehti Hollantiin ankarain kevät- ja talvimyrskyjen aikana
ajatellen, että hätätilassa täytyi uida puulastin varassa, köyttää
itsensä kiinni hyökylaineiden varalta ja muuten purjehtia niin kauan
kuin riki kesti.
Prammitanko oli poissa, jottei alus ylenmäärin rasittuisi, purjeet
olivat repaleiset ja köysistö oli monin paikoin valtavissa,
kömpelöissä solmuissa @@ katkenneita kohtia ei ollut huolittu punoa
yhteen, kuten merimiestapa aina vaatii.
Säännöllisestä merenkulusta ei liioin ollut puhettakaan. Kapteeni
käytteli omaa omituista lokiansa: sylki mereen tai heitti sinne
jonkin säleen määräten nopeuden sen mukaan, miten se jäi jälkeen
aallokossa.
Sää ei heitä suosinut. Tuuli oli vastainen, toisinaan tyyntyi
kokonaan, joten he kolmatta viikkoa purjehdittuaan olivat saapuneet
vasta Jyllannin rannikolla sijaitsevan Hanstholmin majakan tienoille.
Salve kulki mietteissään kuvitellen Amsterdamissa olevaa Elisabetia
@@ ja hiljaisin pelontuntein ajatellen, miten hänen ja meriupseerin
väliset asiat oikeastaan olivat.
Hän alkoi tiedustella laivurilta Hollannin-matkojen hyötyisyyttä
ja muita asiaankuuluvia seikkoja. Keskustelu tapahtui jonkinlaista
englanninkieleen vivahtavaa mongerrusta käyttäen, mutta Salve sai
tietää kaikki: että yritys oli tuottoisa ja että sellainen toimi
saattoi kaikin puolin hänelle sopia.
Erikoisen houkuteltavaksi sen teki sen vaatima huimapäinen rohkeus.
Sellaiset kotoiset olot, joiden vallitessa hän vapautui kaikesta
käskynalaisuudesta, sopi varsin hyvin hänen luonnonlaatuunsa ja
häämötti hänelle nyt hyvänä aatteena. Hänellä oli @@ isän hallussa
olevaa sadanriksin seteliä lukuunottamatta @@ muutaman sadan riksin
pääoma, jolla hän voi hankkia itselleen jonkin vanhan aluksen
Hollannin-matkoja varten. Asia oli päätetty.
Salve alkoi käydä ylen kärsimättömäksi, kun ei jo päässyt perille.
Hän ikävöi isänmaansa ensimmäisen rantakaistaleen näkemistä oikein
uskaltamatta ajatella, että hän sen todellakin saisi nähdä, ja
hänestä tuntui, että he pikemmin ajelehtivat kuin purjehtivat.
Taasen oli tyyntä ja aurinkoista, ja Salve käyskeli edestakaisin
kiroillen hampaittensa lomitse tuota vanhaa puukenkää, joka lepäsi
siinä keinuen veltoin purjein, oikein tietämättä, mihin päin ottaisi
liikkuakseen.
Kun Lindesnäsin ranta sukelsi esiin, tuntui Salvesta, ettei mikään
Etelämeren palmuniemi kyennyt tuon näyn kanssa kilpailemaan.
Pian hän jälleen alkoi pelätä, mitä saisi kuulla Elisabetista, ja
hänen levoton, kärsimätön käytöksensä alkoi herättää aluksen miehissä
sellaista luuloa, etteivät englantilaisen kaikki saumat olleet oikein
paikoillaan.
Vihdoin tuli vapahduksen hetki; saapui luotsivenhe Arendalista.
Hän saapui sinne illalla, pimeän tultua, Gjersin matamin kehnoon
majataloon. Syntymäkaupunkinsa hän sai nähdä vasta seuraavana aamuna.
* * * * *
Seuraava päivä oli sunnuntai.
Hänet valtasi sanomattoman juhlallinen tunne, kun soitettiin kirkkoon
ja hän näki kaikkiin eri säätyluokkiin kuuluvia kaupunkilaisia,
pieniä ja suuria, pyhäisissä pukimissaan astelevan temppeliin päin.
Siinä oli yhä sitä hurskautta ja puhtautta, johon hän oli uskonut
ollessaan vielä luottavainen ja iloinen ja herkkäuskoinen, ja se
kulki hänen ohitsensa, kunnes silmät täyttyivät niin että näki tuskin
mitään.
Hän tunsi useimmat noista hahmoista, muiden muassa Elisabetin vanhan
tädin, jonka näki yksinään astelevan kädessänsä virsikirja ja
valkoinen, kokoontaitettu nenäliina.
Hän ei voinut vastustaa kiusausta, vaan liittyi toisten matkaan
luottaen siihen, ettei kukaan häntä tuntenut.
Melkein hänen vierellään kulki eräs perhe: @@ hän tiesi varsin hyvin,
keitä he olivat @@ vanhemmat, kaksi kaunista, valkoisiin puettua
tytärtä, jotka nyt olivat täysikasvuiset, ja nuorempi veli, jota
hän ei muistanut. He näyttivät uteliaina katselevan ulkomaalaista,
tummapartaista, hienoihin vaatteisiin puettua merimiestä kultaisine
kellonvitjoineen. Hän puolestaan asteli ajatellen, kuinka he
karkaisivat hänen luotansa, ikäänkuin susi olisi syöksynyt heidän
joukkoonsa, jos olisivat aavistaneet hänen arkisen elämänsä, edes
puolisen päivää laivojen kansilla, missä hän oli ollut vuosikausia
kotonansa. He eivät olisi sitä ymmärtäneet, jos siitä olisi heille
kerrottu, ja itse kertomuskin olisi ollut liian likainen heidän
kuultavakseen.
Hän kulki ihmisvirran mukana mielessään sellainen tunto, että kaikki
hänen kauniin kotikylänsä talot seisoivat todistajina ja kysyivät,
oliko "Star and Stripes" aluksen laivapeikolla lupa astua kirkkoon.
Kirkon ovesta kulkiessaan hänen täytyi kaikin voimin hillitä
itseänsä; sisäänastuminen tuntui hänestä pyhyydenloukkaukselta.
Hän istuutui takimmaiselle tuolille oven pieleen ja näki melkein
kuin unessa toisten kulkevan ohitsensa. He näyttivät hänestä kaikki
puhtaammilta olennoilta.
Urut pauhasivat, virsi soi, ja miehemme istui siinä pää käsien varaan
painuneena, istui tuntojensa valtaamana ja salaten nyyhkytystään.
Niin hän istui melkein koko jumalanpalveluksen ajan kykenemättä
mitään ajattelemaan. Sitten hänen oma elämänsä alkoi kohota hänen
näkyviinsä, kuva kuvan, kohtaus kohtauksen jälkeen.
Lapsena ja poikasena hän oli käynyt kirkossa samoinkuin muutkin
@@ mutta millaisena hän nyt palasikaan? Miehenä, joka oli elänyt
rikoksissa ja jumalanpilkassa enemmän kuin koko seurakunta kykeni
käsittämään ja joka oli sisimmässään voimaton siihen uskoon, jonka
oli kerran omistanut.
Hänen silmissään näkyi vihdoin katkera, väkivaltainen välke,
sillä hän ajatteli niitä, jotka olivat hänet siihen saattaneet:
Elisabetia ja luutnanttia. Lähtiessään kirkosta hän tunsi syvää vihaa
viimeksimainittua kohtaan.
Se mies, joka nyt kulki reippaasti ja jännittynein, uhmaavin ilmein
katua alaspäin, ei ollut enää se, joka oli pari tuntia aikaisemmin
hiljakseen vaeltanut samaa tietä.
Hänen katseensa osui sattumalta erääseen kirkosta palaavaan
pariskuntaan, jonka hän tunsi kapteeni Beckiksi ja hänen
puolisokseen. Tuntui siltä kuin tuo näky olisi saanut hänet vieläkin
kapinallisemmaksi. Hän kiiruhti askeleitaan.
Nyt hän tahtoi ennen Sandvigeniin isänsä luo lähtöä saada selville,
miten oli Elisabetin laita. Hän muisti varsin hyvin emäntänsä,
piskuisen, kirpeän, kirkassilmäisen Gjersin muorin, ja tiesi hänen
olevan täysin selvillä kaikista kaupungin uutisista, joita hän
innokkaasti levitti.
Siihen aikaan päivästä ei muorin tuvassa ollut vieraita. Salve istui
yksinään pöydän ääressä.
Muorin ryhtyessä asettamaan pöytään päivällistä ja levittäessä liinaa
hänen eteensä hän kysyi, oliko kapteeni Beckin poika, meriupseeri,
naimisissa.
"On, onpa kyllä", vastasi muori ihmetellen, että hän puhui
norjankieltä, "siitä on nyt @@ odottakaahan @@ suunnilleen kolme
vuotta."
Muori silmäili häntä tutkivasti. "Mutta kuka olettekaan te? Ettehän
vain ole Salve Kristiansen, joka @@" Hän oli yht'äkkiä tuntenut
miehen.
Muorin äänestä kuului, että Salve Kristiansenin nimi kaikui hieman
epäilyttävältä, ja Salve päätteli siitä ihan oikein, että karkaaminen
Riossa oli tehnyt hänet juorujen esineeksi. Hän täydensi ihan
kuivasti muorin keskenjääneen kysymyksen:
"Joka karkasi Beckin laivasta Riossa @@ sama mies."
"Niin, en minä mitään kerro", kuiskasi muori salaperäisesti täynnä
mielenkiintoa.
Vaikka Salve ei uskonutkaan Beckin enää tahtovan häntä ahdistella,
oli tuo karkaamisjuttu sittenkin tärkeimpänä syynä siihen, että hän
halusi pysyä tuntemattomana kotipaikallaan. Hän vastasi ivallisesti,
eukon kumminkaan hänen ivaansa havaitsematta:
"Minä uskon sen teille, muori Gjers, koska tiedän teidät henkilöksi,
joka ei milloinkaan mitään juorua!"
Salvesta näytti, kenties aiheettomasti, siltä, että muori jo kovin
himoitsi päästä kertomaan uutista jollekin toiselle.
"Vai on luutnantti naimisissa", virkkoi Salve sitten melkein kuin
itsekseen.
"Onpa kyllä @@ jo aikoja sitten. Häät vietettiin morsiamen vanhempain
luona; he asuvat nyt Fredriksvärnissä."
"Elisabetin vanhemmathan olivat jo kuolleet", sanoi Salve hieman
kärsimättömästi.
"Elisabetin? Hänenkö, joka tuli Beckien luo? Sehän on ihan toinen
juttu", virkkoi muori erikoisin äänenpainoin. "Ei, luutnantti joutui
naimisiin postimestari Forstbergin tyttären Marian kanssa. Toinen
oli pelkkää lemmenleikkiä ja päättyi siihen, että tyttö rukan täytyi
lähteä Hollantiin. Hänen kerrottiin saaneen siellä paikan."
"Tiedättekö tästä asiasta jotakin varmaa?" kysyi Salve tiukasti ja
vakavasti, että eukkopahanen joutui hämilleen ja piti välttämättömänä
puolustaa sanojansa:
"Kaikki tapahtui salaa, mutta poislähtö tuli ihan äkillinen. Asia on,
ikävä kyllä, hyvinkin tunnettu; voipa sanoa, että se nyt on aikoja
sitten sekä tunnettu että unohdettu."
"Mikä on tunnettu?" tiukkasi Salve harmistuneena. "Näittekö hänet,
muori Gjers?"
"En nähnyt, en minä eikä kukaan muukaan. Beckit asuivat silloin koko
syksyn yksinään maalla, ja senvuoksi oli vieläkin suurempi syy --"
"Niinpä ette te eivätkä muut, jotka juoruavat häneltä pois kunnian,
tiedä asiasta mitään muuta kuin sen, mitä olette itse sepitelleet",
virkkoi Salve tuimasti ja halveksien. Hänen teki vielä mieli
puolustaa Elisabetia toisia vastaan, vaikka hän omassa sydämessään
olikin hänet tuominnut ja tunsi itsensä ihan sairaaksi.
"Minä sattumalta tiedän, miten asianlaita on", valehteli hän
katsoen muoria silmiin kylmästi ja terävästi, "ja" @@ hän hypähti
seisaalleen ja iski nyrkkinsä ankarasti pöytään @@ "minä en syö
palastakaan sellaisen juorukellon talossa! Ymmärrättekö, muoriseni?"
Sitten hän kehoitti muoria perimään maksun, heitti pöydälle joitakin
hopeakolikoita, juoksi yläkertaan ja alkoi kiskoa laivakirstuansa
portaita alas.
Muori lausui lukemattomia lieventäviä puheenparsia, joiden ytimenä
oli, että hän oli sanonut ja uskonut vain sen, mitä itse oli kuullut
kaikilta kaupungin ihmisiltä, mutta Salve oli leppymätön ja lähti
kirstu selässään astelemaan katua alaspäin. Hän laski taakkansa
laiturille.
Hänen aikomuksensa oli vuokrata venhe päästäkseen isäänsä tapaamaan,
mutta toistaiseksi hän jäi istumaan kirstunsa kannelle ja tuijotteli
satamaan, mietteisiinsä vaipuneena.
Mietteitten tuloksena oli, että hän luopui Hollaninmatkasta.
Hän vuokrasi venheen Sandvigeniin. Mutta ulos selälle soudettaessa
hän käski äkkiä soutajaa muuttamaan suuntaa ja laskemaan rantaan
telakan luona, sataman toisella puolella. Hän tahtoi keskustella
Elisabetin tädin kanssa päästäkseen täyteen varmuuteen @@ hänessä oli
koko ajan jotakin, joka kieltäytyi uskomasta pahinta.
Kun hän astui sisään, tunsi vanhus hänet heti.
"Hyvää päivää, Salve!" sanoi hän. "Sinä olet ollut kauan poissa @@ jo
viidettä vuotta."
Salve jäi synkännäköisenä seisomaan noudattamatta eukon ystävällistä
kehoitusta istuutumaan.
"Onko totta, että Elisabet @@ joutui sillä tavoin pois Beckien luota
@@ Hollantiin?"
"Miten 'sillä tavoin'?" kysyi eukko tiukasti. Hänen kasvoihinsa
kohosi punan häivä.
"Sillä tavoin kuin kerrotaan", virkkoi Salve katkeran painokkaasti.
"Kun niin kerrotaan, niin sinunlaisesi miehen tietenkin täytyy se
uskoa", sanoi eukko pilkallisesti. "En ymmärrä, miksi tulet tänne
kyselemään hänen vanhalta tädiltänsä, kun sinulla on niin monta,
jotka sinua uskovat! Muuten voi juuri hän, tämä vanha täti, kertoa
sinulle jotakin muuta, poikaseni. Ja sitä hän ei tekisi, ellei
uskoisi, että tyttö on vieläkin sinuun kiintynyt, huolimatta kaikista
niistä vuosista, joiden aikana olet liehunut maailmalla, Jumala
tiesi missä. Minä uskallan sanoa tuntevani hänen luonnonlaatunsa.
Hän tosiaankin pakeni eräänä yönä Beckien luota ja tuli tänne
aamusella, mutta se tapahtui sinun tähtesi, koska hän tahtoi vapautua
meriupseerista. Rouva Beck itse hänet Hollantiin toimitti, koska he
eivät tahtoneet häntä miniäkseen."
Salven kasvoissa välkähti hurja ilo, mutta sitten jälleen pimeni.
"Eikö hän sitten ollut kihloissa luutnantin kanssa?" kysyi hän.
"Oli ja ei ollut", vastasi vanhus harkiten, jottei poikkeisi
rahtuakaan totuudesta. "Hän salli houkutella itsensä antamaan
myöntävän vastauksen, mutta pakeni sitten talosta, koska ei tahtonut
häntä miehekseen. Hän tunnusti minulle itkusilmin katuvansa sitä,
että oli vastannut sinulle kieltävästi."
"Vai niin se asianlaita olikin", virkkoi Salve ivallisesti, "että
'oli ja ei ollut'! Beckit eivät tahtoneet häntä miniäkseen ja saivat
hänet toimitetuksi Hollantiin, ja @@ te tahdotte uskotella hänen
matkustaneen minun tähteni!" @@ Hän lisäsi surullisella äänellä,
hitaasti päätänsä pudistaen:
"Jumala tietää, että tahtoisin sen uskoa, @@ mieluummin kuin mitään
muuta @@ mutta minä en voi, Kirsti muori! Te olette hänen tätinsä, ja
minä tahdon mielelläni @@"
"Minä pelkään pahoin", keskeytti eukko ankarasti, "sinun
onnettomuutesi olevan siinä, ettet kykene täysin uskomaan
kehenkään tässä maailmassa. Sen vuoksi sinä aina jäät juoruista ja
epäilyksistä riippuvaiseksi. Ajattelemalla niinkuin nyt näyttää,
teet joka tapauksessa itsesi mahdottomaksi viipymään kauemmin
minun huoneessani. @@ Mutta yhtä minä sinulta pyydän", lisäsi hän,
älykkäissä, voimakkaissa kasvoissa lempeä, vaikuttava vakavuus.
"Älä yritäkään lähestyä Elisabetia tai voittaa häntä omaksesi niin
kauan kuin sydämessäsi on häneen kohdistuva epäilyn häiväkin! Siitä
koituisi vain onnettomuutta teille kummallekin."
"Hyvästi, Kirsti muori!" virkkoi Salve ihastuksissaan ja etsi eukon
kättä puristaakseen sitä jäähyväisiksi. Mutta eukko ei ollut sitä
huomaavinaan, vaan vakuutti vieläkin:
"Muista, että sen sanoo vanha nainen, joka on nähnyt maailmassa yhtä
ja toista!"
Salve istui mietteliäänä venheessä, joka lipui kohti Sandvigeniä.
Matkan kestäessä hän päätti sittenkin lähteä Hollantiin, kuten oli
aikaisemmin suunnitellut.
18.
Me tapaamme Salven tällä kertaa laivurina "Apollo" nimisessä prikissä
eräänä kirkkaana lokakuun päivänä matkalla Pürmurendeen lastinaan
puutavaraa.
Luovuttuaan merimiesturhamaisuudestaan oli hän hyvinkin tyytyväinen
vanhaan ravistuneeseen alukseensa, etupäässä siitä syystä, että se
oli hänen omansa.
Hänen miehistönsä, kaikkiaan seitsemän Tiömön ja Nötterön miestä,
arveli joutuneensa tuiman miehen alukseen, mutta huomasi samalla,
että hän kohteli heitä moitteettomasti. Vaikka olivatkin tottuneet
kaikenlaiseen, olivat miehet kumminkin jo ensi matkallaan havainneet
purjehtivansa oikean uskalikon kanssa, jonka ainoa halu oli päästä
perille ja saada suoritetuksi mahdollisimman monta retkeä, ennenkuin
jää joulun tienoilla tekisi matkat mahdottomiksi.
Hän lähti matkalle ankaran myrskyn vallitessa ja vastasi lausuttuihin
epäilyksiin vain hyvin hilpeästi, että sellaisella tuulella jonnekin
pääsee.
Apollo lasketti laitamyötäistä, ja Nils Buvaagen piti huolta
peräsimestä. Salve oli tavannut miehen Arendalissa ja suostuttanut
hänet lähtemään mukaansa.
Tässä miehessä herätti hänen erikoista mielenkiintoansa se
järkkymätön ilo ja rakkaus, jota vaimo ja lapset häneen loivat. Hän
tuskin hennoi syödä ruoka-annoksiaan laivassa.
Salve seisoi usein kuuntelemassa hänen lapsellisen avomielisiä
kertomuksiaan niistä vastuksista, joita hänellä oli ollut
voitettavanaan ja jotka olivat olleet ylen lukuisat.
Jäykkä kapteeni, joka näytti olevan yhtä etäällä kaikista
hempeämielisistä ajatuksista kuin kuusta, kadehti kaikessa
hiljaisuudessa ruorimiestään. Hän isosi ja janosi sitä ihanuutta,
minkä tuo mies omisti, ja kulki mietiskellen, että hänkin voisi sen
saada @@ kunhan vain olisi riittävässä määrin tuhman luottavainen
uskoakseen mitä tahansa, @@ nauroi hän itsekseen katkerasti.
Mutta hän ei ollut, ikävä kyllä, sokeana syntynyt. Oli selvääkin
selvempi, että Elisabetin ensimmäisen ja parhaan kiintymyksen esine
oli ollut meriupseeri. Nyt @@ niin, nyt oli hän, Salve, kenties
riittävän hyvä!
Salve tunsi kipeämmin kuin koskaan ennen, miten halpamainen hän
omine epäluuloisine ajatustapoineen oli verrattuna tuohon mieheen,
jonka mielessä varmaan olisi noussut voimallisena kaikki se, mikä
olisi voinut puhua Elisabetin hyväksi. Hän ihaili yksinkertaista
kumppaniansa, joka retkeili tyynenä ja voi palata kotiinsa iloisena,
päästämättä sydämeensä yhtään epäilystä.
Hän kuvaili mieleensä, kuinka Nils istuu köyhässä kodissaan tavallaan
onnellisen arvokkaana @@ lapsi kummallakin polvellaan, ja toiset
teuhaamassa ympärillään.
Tuollaiset mietteet ne Salvea askarruttivat hänen astellessaan
tavattoman hitaasti ja usein pysähdellen edestakaisin aluksensa
kansilastin päällä; ja se oli viimeinen ajatus, joka kajastelihe
hänen kasvoissaan, kun hän päätti tällä matkallaan pistäytyä
Pürmurendestä Amsterdamiin Elisabetia tapaamaan.
19.
Laivuri Garvloit, jonka luo Elisabet oli tullut, asui Amsterdamissa,
alas telakalle johtavan vilkasliikkeisen kadun varrella.
Kadun toisella puolen kohoaa kolmi- tai nelikerroksisia kivitaloja,
jotka on rakennettu tavalliseen Hollannin tyyliin vihreine
ikkunankaihtimineen ja pienine, kiilloitetuilla messinkikolkuttimilla
varustettuine ulko-ovineen.
Toisella puolen on kaupungin halki kulkeva kanava monine siltoineen,
täynnä kaikenlaisia pikkualuksia, jotka purkavat lastiansa.
Matami Garvloit, kivulloinen nainen, jolla oli neljä puolikasvuista
lasta, tunsi yhä enemmän saavansa apua ja tukea terveeltä ja
voimakkaalta Elisabetilta, joka oli onneksi saapunut hänen
vastuksiansa torjumaan, ja suhtautui suopeasti erinäisiin hänen
olemuksensa erikoisuuksiin.
Ominainen vakavuus teki hänet erikoisen viehättäväksi vanhemmille
henkilöille; toisaalta hän oli lasten kanssa leikkiessään usein ihan
vallaton: he kulkivat toisinaan Elisabet etunenässä portaita ylös ja
alas, niin että matami Garvloitin teki toisinaan mieli häntä hillitä.
Toisin ajoin hän taas oli koko päivän niin mietteissään ja vaitelias,
että hänen luultiin kovin ikävöivän kotimaahan.
Perheen nuoret tuttavat herrasmiehet @@ eräs hieno kauppa-apulainen,
joka palveli eräässä isossa konttorissa ja yritti hieman näytellä
mynheeriä sekä eräs Vlielandista kotoisin oleva vaaleatukkainen,
punakka laivurinpoika @@ olivat kumpikin Garvloitin sukulaisia.
Vaikka avomielinen, suorasukainen Elisabet usein näyttikin rikkovan
sovinnaisia muotoja, huomasivat herrat kuitenkin pian, että hän
hyvin tiesi varoa liikaa tuttavallisuutta. Hänen olemuksestaan uhosi
jotakin vakavaa, melkeinpä mahdikastakin, joka heitä nöyryytti, mutta
samalla teki hänet sitäkin viehättävämmäksi, kun hän hymyili ja hänen
ilmehikkäät kasvonsa säteilivät veitikkamaisina.
Nuoret miehet saapuivat säännöllisesti sunnuntaisin, olivat ylen
mustasukkaiset toisilleen, koettivat tilaisuuden sattuessa olla
toinen toistaan kohteliaammat ja vaistosivat kumpikin varmaan
huokailevansa suotta.
Seuraavana syksynä kotiin palatessaan kertoi laivuri Garvloit
luutnantti Beckin menneen kihloihin Arendalin postimestarin
Forstbergin tyttären kanssa ja toi häneltä paljon terveisiä
Elisabetille. Heidän sanottiin menevän naimisiin keväällä.
Uutinen oli suuri ilo, sillä Elisabetia oli monesti rasittanut se
ajatus, että Beck nyt kenties eleli onnettomana hänen tähtensä @@ hän
päätteli oman, Salveen kohdistuvan tunteensa nojalla.
Ilta muuttui hänelle hiljaiseksi juhlaksi, kun hän makuullemenon
aikaan istui yksin huoneessaan katsellen ikkunastaan kuun tyynessä
paisteessa lepäävää kanavaa ja siinä olevia aluksia. Hän ajatteli
ystävätärtään ja ymmärsi hänen terveisistään, ettei hän tiennyt
mitään hänen ja luutnantin välisistä asioista.
Elisabet tunsi mielensä keventyneeksi tietäessään, ettei asia
ollut vaikuttanut luutnanttiin sen syvemmin. Suupielessä väikkyvä
hymy kumminkin osoitti, että mies samalla punnittiin. Sitten
liitivät ajatukset, kuutamon kuvaillessa ikkunanpuitteet seinään
hänen vuoteensa kohdalle, omille teilleen @@ kauas maailmalle
Salven luo. Niin hän istui mietteisiinsä vaipuneena, iso tukka
hajallaan voimakkailla kauniilla hartioilla. Hänen ilmeensä kävi yhä
murheellisemmaksi, ja kasvot värähtelivät silloin tällöin.
Hänen mieltään saattoi painaa katkeran raskaana se, että Salve
oli hänen tähtensä lähtenyt maailmalle ja kenties muuttunut
epätoivoiseksi ihmiseksi @@ siinä se hiljainen, jäytävä tunto, josta
hän alinomaa yritti vapautua, mutta jonka hän toisaalta mielellään
salli askarruttaa itseänsä. Hän näki Salven onnettomana ja ylpeänä,
kasvot kalpeina ja terävä, älykäs katse vihaisesti suunnattuna
häneen, joka oli koko onnettomuuden aiheuttaja.
Hänen mielessään häilyi ajatus pukeutua merimieheksi ja lähteä
maailmalle Salvea etsimään. Mutta hän tiesi, että vaikka hänet
löytäisikin, ei häpeäntunteensa vuoksi uskaltaisi hänelle näyttäytyä,
koska oli jo melkein ollut toisen oma. Ja ankaraa hylkäystä hän ei
missään tapauksessa halunnut lukea Salven silmistä.
Hän nyyhkytti kouristuksentapaisesti, pää käsivarsien välissä, kunnes
vihdoin nukkui ikkunanlaudan varaan.
@@ Elisabet oli ollut kolme vuotta Garvloitin talossa, kun tapahtui
sellainen onnettomuus, että Garvloit menetti aluksensa, joka ajautui
karille Amlandin paikkeilla. Siinä hän menetti suurimman osan
omaisuuttansa ja, mikä pahinta, mahdollisuuden harjoittaa edelleen
laivurinammattia, koska hänellä ei ollut varoja uuden aluksen
ostamiseen.
Niihin aikoihin vallitsi talossa masentunut mieliala, ja Elisabet,
joka ymmärsi, että hänen nyt oli pakko lähteä pois, oli kovin
suruissaan; hän näet oli mieltynyt näihin vieraisiin ihmisiin.
Tanakka, lihava Garvloit oli käynyt huomattavan laihaksi. Hän
käyskeli paitahihasillaan ja leyhytteli nenäliinaansa lyhyin
käsivarsin, hieman vaivalloisesti @@ huoltenko vai helteen vuoksi,
oli vaikea arvata. Hän muistutti jotakin lyhytjalkaista merieläintä,
maalle kiivennyttä hyljettä tai mursua.
Eräänä päivänä hänen mieleensä johtui ajatus, joka ilmeisesti
askarrutti häntä yhä enemmän; hän näet käveli ylen rauhattomana
edestakaisin huoneessaan koko iltapäivän. Hän suunnitteli
merimiesravintolan perustamista. Talo sijaitsi erinomaisen
edullisessa paikassa ihan likellä satamaa. Alakertaan sopisi
järjestää merimiestupa ja yläkerrassa oli sali, jossa kävi
kestitseminen laivureita ja perämiehiä. Huoneita oli riittävästi.
Garvloit ei kumminkaan virkkanut mitään, ennenkuin oli asian itse
lopullisesti ratkaissut. Mutta eräänä päivänä hän astui vaimonsa luo
kainalossaan käärö painettuja paperilevyjä ja iso tauluntapainen.
"Jumala siunatkoon, Garvloit, @@ mitä aiotkaan?" huudahti matami.
Garvloit käänsi taulun juhlallisesti, sanaakaan sanomatta.
Siinä oli suurin, kullatuin kirjaimin luettavana: "Tähti". Ukko
virkkoi painokkaasti:
"Siinä on uusi elinkeinomme, eukkoseni! Ensi kuussa riippuu nimikilpi
ovemme yläpuolella; nämä levyt jaetaan satamassa oleviin laivoihin.
Garvloit ei ole vielä mennyttä miestä, ymmärrätkö?" päätti ukko
puheensa hieman ylpeillen aatteestaan.
Sitten hän selitti aikovansa itse olla isäntänä ja ottavansa
Elisabetin avukseen pitämään huolta koko yrityksestä.
Matami Garvloit väitti vain heikosti vastaan.
"Sinähän tiedät, ettet siedä olutta, ystäväiseni!"
Toisen vastaväitteensä @@ mitä Norjassa sanottaisiin, kun kuultaisiin
hänen miehensä vaipuneen tavalliseksi ravintoloitsijaksi, @@ piti hän
viisaasti omana salaisuutenansa. Pääasia oli, että he saivat jonkin
elinkeinon ja @@ olihan siinä suuri lohdutus, että voivat pitää
Elisabetin luonansa.
Viimeisen turhamaisuutensa jäännöksen hän ilmaisi sanomalla
Elisabetille, ettei kotimaassa tunnettu puukengissä astelevia
miljoonanomistajia, kuten Hollannissa, ja ukko Garyloit havaitsi
eukkonsa innostuneemmaksi kuin hän oli odottanut.
Hän oli tottunut turvaamaan eukkonsa terävämpään älyyn ja olisi ollut
kovin pahoillaan, jos hän olisi ryhtynyt vastustelemaan.
Niinpä tapahtui, että vilkasliikkeisen kanavakadun varrella eräänä
maanantaiaamuna loisteli sinisellä pohjalla kullanvärisin kirjaimin:
"Tähti".
Ravintola oli perustettu otolliseen aikaan ja paikkaan.
Satamassa olevista laivoista kokoontui sinne aivan pian vieraita,
joten oli toivoa liikkeen menestymisestä.
Garvloit isännöi mielellään itse puhtaassa tuvassa tiskin takana,
jonka yläpäässä oli joukko tinakantisia kivituoppeja. Seinäkaapissa
näkyi pitkiä ja lyhyitä hollantilaisia liitupiippuja. Jokaiselle
vieraalle ojennettiin täytetty piippu hänen tilaamansa juoman ohella.
Piilossa tiskin alla kivihaarikkain kohdalla, oli oluttynnöri
kirkkaine hanoineen ja sen alla astia, johon liiat pisarat putosivat.
Takaseinällä olevissa hyllyissä oli kokonainen apteekki väkeviä,
niiden joukossa tummanvihreitä hollantilaisia katajaviinapulloja.
Elisabetilla oli emännöitsijänä kyllin tekemistä, joten hän ei
ottanut suoranaisesti osaa tarjoiluun, paitsi silloin, kun oli
järjestettävä jotakin erikoista yläkerran vieraille.
Toisinaan tuli sentään hänkin tupaan jollekin asialle tai nähdäkseen,
oliko kaikkea riittämään asti, ja huhut "Tähden" kauniista
Elisabetista lisäsivät osaltaan melkoisesti vieraitten lukuisuutta.
Norjalaiset, jotka toivat Amsterdamiin puutavaraa @@ useimmat heistä
purkivat lastinsa Pürmurendessä tai Alkmarissa @@ olivat uskollisia
vieraita.
Elisabet jutteli heidän kanssaan usein heimouden vuoksi ja
kuullessaan jonkun heistä olleen pitkällä matkalla hän saattoi
kevyesti ja ikäänkuin sattumalta kysäistä, olivatko kuulleet hänen
tuttavastaan merimiehestä, jonka nimi oli Salve Kristiansen ja joka
oli kotoisin Arendalista.
Elisabetin luonnonlaatuun kuului hyvä annos tahtoa, ja talossa, jossa
hän oikeastaan johti kaikkea, tämä puoli hänen olemustaan kehittyi
melkoisesti. Nuoren tytön terhakkuus ja varmat mielipiteet loivat
häneen usein yksipuolisen myöntymättömyyden leiman, näyttipä hän
matami Garvloitista toisinaan liiankin mahdikkaalta.
Harvasanaisina pahantuulen päivinä, jolloin hän tavallisesti
oli kuumeentapaisessa puuhassa, hän kiireissään helposti unohti
perheenemännälle osoitettavan huomaavaisuuden ja saattoi muitta
mutkitta syrjäyttää hänen määräyksensä.
Matami Garvloit ei kumminkaan maininnut asiasta mitään Elisabetille
itselleen, hän moitti vain hänen epäkohteliasta ja välinpitämätöntä
käyttäytymistään kauppa-apulaista kohtaan.
Elisabet sanoi kauppa-apulaisen häntä ikävystyttävän, mutta matami
Garvloit lausui vakaana mielipiteenään, että nuoren tytön pitää osata
peittää sellaiset tunteensa.
Totta oli, että Elisabetilta puuttui taitoa sellaisissa asioissa. Hän
ei halunnut mielellään alistua pakkoon, ja hänestä näytti yleensäkin
mielettömältä, että piti käyttäytyä ikäänkuin olisi hyvinkin
hupaista, vaikka on ylen ikävystyttävää.
Eräänä työn ja touhun täyttämänä aamupäivänä Elisabet kulki kiireesti
tarjoilutuvan läpi.
* * * * *
Siellä istui pienen pöydän ääressä parrakas, sininuttuinen mies,
jolla oli koskematon oluthaarikka edessään.
Elisabet oli kiireissään huomannut vain sen, että hänen täytyi olla
perämies tai kapteeni. Mutta jotakin hänessä lienee ollut sellaista,
mikä herätti Elisabetin huomiota, sillä hän kääntyi vielä ovessa
taakseen katsomaan.
Vieras oli kalpea ja oli luonut häneen silmäyksen.
Ehdittyään ulos ovesta Elisabet tiesi, että vieras oli Salve.
Hän seisoi vapisten ja sormieli ovenripaa ankaran mielenliikutuksen
vallassa, ilmeisesti miettien, uskaltaisiko mennä jälleen sisään.
Hän painoi ripaa tietoisena siitä, että ovi avautuu, ennenkuin hän
oikeastaan on tehnyt päätöksensä. Ovi aukeni jälleen, ja Elisabet
kulki alasluoduin silmin ja ankarasti punastuen läpi tuvan ja
taivutti hieman päätään ikäänkuin tervehdykseksi astuessaan hänen
ohitsensa.
Ehdittyään jo vastakkaiselle ovelle hän kuuli hiljaista, katkeraa
naurua.
Samassa hän kääntyi ylpein ilmein päin naurajaa.
"Hyvää päivää, Salve Kristiansen!" virkkoi hän tyynesti.
"Päivää, Elisabet!" vastasi Salve hieman käheästi nousten
hämmennyksissään seisaalleen.
"Onko laivasi täällä Amsterdamissa?"
Salve istuutui jälleen, sillä Elisabetissa oli jotakin sellaista,
mikä kielsi käymästä lähemmäksi.
"Ei, vaan Pürmurendessä @@ minä vain tulin tänne @@"
"Sinä siis olet nykyään puutavara-aluksessa?"
"Niin olen @@ Elisabet!" uskalsi hän lisätä toisenlaisin,
paljonpuhuvin äänenpainoin.
Mutta samassa Elisabet jälleen tervehti häntä ylpeästi kuten
taannoinkin ja lähti ulos.
Salve istui hetkisen yhteenpuristetuin huulin ja eteensä tuijotellen.
Elisabetin ensi kerran ovessa kääntyessä Salve oli aavistanut hänen
palaavan sisään, mutta oli odottanut toisenlaista kohtausta.
Hänen luonnonlaatunsa oli muuttunut koko lailla tyrannimaiseksi. Hän
sieti kaikkein vähimmän alistumista, ja kun Elisabet astui sisään
hiljaa ja nöyränä, tietoisuus suuresta vääryydestään kasvoista
luettavana, tunsi Salve jonkinlaista katkeraa iloa siitä, että sai
asettua tuomarin istuimelle.
Hän tahtoi ensin nähdä Elisabetin masentuneena edessään @@ sitten hän
olisi antanut anteeksi ja rakastanut häntä sielunsa koko hehkulla.
Mutta tuona hetkenä Elisabetin seistessä ovella salaten
loukkaantumistaan ja puhuen rauhallisesti, oli Salve yhtäkkiä
tuntenut joutuvansa hänestä loitommaksi kuin silloin, kun hän vielä
purjehti maapallon toisella puolella.
Salve istui siinä tuntien tuskallista, epätoivoista itseensä
kohdistuvaa harmia.
Kuinka solakka ja ylväs olikaan Elisabet! Entä hän itse? Millainen
pikkumainen, kurja mies hän olikaan!
Viimeksimainitun katkeran päätelmän suoritettuaan hän löi haarikan,
jolla oli leikkinyt, lujasti pöytään ja riensi ulos.
Sinä ehtoopäivänä hän kulki kauan sataman kivilaitureilla harkiten
erästä päätöstä.
Hetkiseksi hän pysähtyi katselemaan kaikkia satamassa olevia aluksia
ja hänen ilmeensä synkkeni.
Hänen tottunut merimiehenkatseensa huomasi laivojen erilaisesta
ulkomuodosta, millaisia matkoja ne kukin tekivät; hän tunsi auringon
ja aaltojen pitelemän jykevän aluksen Jaavan-matkoja suorittavaksi
kahvilaivaksi, tunsi purkamisesta vioittuneine kylkineen lepäävän
laivan rauta- ja kappaletavaran pitkämatkaiseksi kuljettajaksi;
kolmas alus, jonka ruho oli jähmettyneen merisuolan valkaisema,
kuljetti sokeria ja rommia Länsi-Intiasta; neljäs, leveä ja tanakka
pursi paksuine raakapuineen ja mastoon kiinnitettyine tynnöreineen,
oli Huippuvuorilta kotiutunut valaanpyynti-alus.
Salve seisoi ja ajatteli niitä, pitkiä vakoja, joita jokainen niistä
kyntää kulkiessaan, ajatteli niissä vietettyä juuretonta, epävakaista
elämää ja tunsi pelastuksen havaitessaan olevansa jälleen joutumassa
siihen leikkiin. Asia riippui nyt Elisabetista; mutta hyvät toiveet
olivat vähäiset.
Salve kuului niihin, joita tuonnemmaksi jättäminen kiusaa kaksin
verroin. Lähtiessään jälleen kävelemään hän oli melkein lopullisesti
päättänyt saada kohtalonsa heti ratkaistuksi.
Astellessaan näissä mietteissä sillalle päin hän kuitenkin
huomasi erään seikan, joka puolsi odottamista @@ ja hän ajatteli
kesken kiihtymystään erittäin kylmäverisesti @@ nimittäin sen,
että ensimmäisen onnettoman vaikutelman kenties piti saada aikaa
asettaakseen.
@@ Oli ollut syksyisen harmaa, sumuinen päivä, mutta nyt kirkastui
taivaalle sinne tänne sinisiä läikkiä ja hänen astuessaan sillan yli
loi iltapäivän aurinko hehkuvia säteitään kanavakadun rakennusten
ruutuihin.
Garvloitin talossa seisoi Elisabet avoimen ikkunan ääressä @@ hänkin
oli tahtonut sinä päivänä olla yksin mietteinensä.
Salve näki hänet ja seisahtui hetkiseksi häntä katselemaan.
"Tuo siunattu pää on minun!" huudahti hän tietämättään, äänekkäästi,
kiihkeästi.
Hän syöksyi salamannopeasti Garvloitin ovelle.
Elisabet kuuli oven takanaan aukenevan.
Salven seisoessa odottamatta hänen edessään hän vaipui hetkiseksi
tuolille, mutta nousi kohta reippaasti säikähtynein ilmein, ikäänkuin
olisi ollut vastapäätä vihollistaan.
"Elisabet", virkkoi Salve hiljaa, "lähetätkö minut uudestaan
maailmalle? Jumala tietää, millaisena sitten palaan."
Elisabet ei vastannut, seisoi vain jäykkänä ja kalpeana silmäillen
häntä; tuntui siltä kuin hän olisi unhottanut vetää henkeänsä ja
olisi vain odottanut kuulevansa lisää.
"Tule vaimokseni, Elisabet", pyysi hän. "Silloin minusta jälleen
kasvaa hyvä ihminen. Näithän itsekin aamupäivällä, millainen kunnoton
mies minusta on tullut ilman sinua!"
"Jumala sen tietää, Salve", vastasi hän kyynelsilmin, voimatta
hillitä liikutustaan, "että sinä yksin olet ollut mielessäni
silloinkin, kun en itseäni tuntenut. Mutta ensinnä minun täytyy saada
täysi varmuus siitä, mitä minusta ajattelet."
"Samaa kuin Jumalan enkeleistä, Elisabet!" virkkoi Salve hartaasti,
aikoen tarttua hänen käteensä.
"Tiedätkö, että minä @@ kerran olin joutua kihloihin nuoren
Beckin kanssa?" kysyi hän punastuen, mutta katseessa jonkinlainen
hellittämätön ilme. "Minä en silloin ymmärtänyt itseäni, ajattelin
vain kaikenlaista joutavaa, kunnes oli kerrassaan paettava."
"Älä puhu siitä, rakas, siunattu Elisabet! Tätisi on kertonut minulle
kaikki."
"Etkö sitten ajatuksissasi minua epäile? Sellaista kuin tänään, en
näet voi sietää, Salve! En voi, ymmärräthän?" virkkoi hän vavahtavin
äänin, luoden häneen vakuuttavan, luottavan katseen.
"Epäile? @@ Sinua!" Salve laski kätensä sydämelleen.
Tänä hetkenä hän tiesi varmaan, ettei Elisabet ollut milloinkaan
luutnanttiin syvästi kiintynyt.
Elisabetin kasvoille levisi sanomattoman sädehtivä, onnellinen hohde.
He silmäilivät toisiaan hetkisen, ja sitten Salve kiersi käsivartensa
hänen ympärilleen.
He seisoivat siinä, ikäänkuin eivät olisi tahtoneet enää päästää
toisiaan menemään, poski poskea vasten, mitään virkkamatta, mitään
ajattelematta.
Heidän rakkaudessaan oli vielä kouristuksentapaisia otteita: syvää
epäluuloisuutta onnellista todellisuutta kohtaan ja vaistomaista
pelkoa, että se voi jälleen kadota.
He seisoivat Garvloitin salissa keskellä lattiaa @@ ja ovella seisoi
tanakka Garvloit ihan ymmällään katsellen tarjoutuvaa näkyä. Hän
näytti avuttomalta ja liikutti pari kertaa lyhyitä käsivarsiaan,
ikäänkuin olisi tahtonut työntää kohtauksen pois luotansa.
Kumpikaan ei ollut huomannut oven aukenemista.
Vihdoin huomasi Elisabet ukon ja huudahti, ollenkaan hämilleen
joutumatta, tahtoen ennen kaikkea julistaa onneansa:
"Tässä on minun sulhaseni!"
"Vai on siinä sulhasesi?" virkkoi ukko ymmällään ja astui askelen
taaksepäin.
"Minä olen Salve Kristiansen, 'Apollon' kuljettaja", lisäsi Salve
laskematta Elisabetia irti; hänestä tuntui kaikki muu ihan joutavalta.
Garvloit oli sentään keksinyt keinon. Hän kääntyi ja huusi useita
kertoja, yhä äänekkäämmin: "Andrea! Andrea!"
Ja kun Andreaa ei kuulunut kompuroi, hän pyylevyydestään huolimatta
tavattoman nopeasti portaita alas.
Alimpaan porraskäänteeseen hän pysähtyi ja tuijotteli eteensä. Matami
Garvloit hämmästyi nähdessään ukon seisovan mietteissään, ilmeisesti
huolestunein kasvoin ja kysyi, mitä oli tekeillä.
"Minä joudun häviöön", vastasi ukko murheellisena.
Eukko silmäili häntä käsittämättä, mitä hän tarkoitti. Sen hän vain
tajusi, että jotakin ylen ankaraa oli tapahtumassa.
"Elisabet on mennyt kihloihin jonkun laivurin kanssa, Jumala tiesi
kenen" @@ virkkoi ukko verkalleen. "Mene itse katsomaan." Sitten,
hetkisen vaiettuaan, hän lausui syvästi huoaten huolestumisensa
varsinaisen ytimen: "Kuka nyt hoitaa taloutta? Elisabetin veroista
minä en saa maailmasta mistään."
Matami Garvloit oli ajatuksiltaan miestänsä nopsempi. Hän nousi
yläkertaan ja sai omin hämmästynein silmin selon asiasta.
"Minä olen tuntenut hänet siitä saakka kuin olin pieni tyttö", päätti
Elisabet katkonaisen selityksensä.
Matami Garvloit osoitti mitä vilkkainta, vilpittömintä osanottoa.
Hänen ei tarvinnut teeskennellä, sillä hän oli nainen, jolla oli
sydän paikallaan ja hän ymmärsi tässä rakkaudessa piilevän erikoisen
romaanin. Hän oli kovin utelias, mutta jätti kyselemisen sopivampaan
tilaisuuteen.
Hän kehoitti Salvea käymään talossa, milloin mieli teki. Sitten
saapui Garvloitkin ja oli kovin ystävällinen. Kuitenkin hänestä
tuntui, että Salve oli ihmeen hidas lähtemään pois, sillä aika kului
kauas ohi ukon makuullemenoajan.
Elisabet seurasi Salvea etehiseen. Tuntui siltä kuin hän olisi
matkustanut Uuteen Hollantiin sen sijaan, että oli aikomus saapua
taas jo seuraavana päivänä.
@@ Puettuna somaan hollantilaiseen pukuunsa seisoi Elisabet
odottavin, juhlaisin ilmein tyynessä suviaamussa, jonka sumut olivat
hälvenemässä auringon alkaessa nousta.
Salve oli väijyskellyt talon tienoilla, ennenkuin koko kadun varrella
oli yksikään portti auki. Heidän tervehtiessään tulvi iloisen
yllätyksen hohde Elisabetin kasvoihin.
Matami Garvloit lähti jonkin tekosyyn nojalla ulos jättäen heidät
kahden kesken.
"Näetkös, Elisabet!" virkkoi Salve hieman juhlallisin äänin. "Viisi
vuotta sitten minä oli Bostonissa ja ostin nämä sormukset."
Hän kirvoitti ne paperista ja laski Elisabetin käteen. "Paljon on
minulla ollut rasitusta ja surua tänä aikana, mutta olenpahan ne
kumminkin säilyttänyt, kuten näet."
Elisabet kavahti äkkiä hänen kaulaansa, peitti kasvonsa hänen
rinnalleen. Salve huomasi hänen olevan ankaran mielenliikutuksen
vallassa ja itkevän.
Sitten oli sormuksissa kyllin katselemista ja juttelemista.
Ne olivat molemmat täyteläiset ja sileät ja Elisabetin mielestä
kauneimmat sormukset, mitä hän oli nähnyt.
Hän koetteli sormeensa niitä kumpaakin, ojensi kättään Salvea kohti
niitä näyttääkseen ja sanoi:
"Ensimmäinen sormus eläissäni!"
Hän huomasi Salven kasvoissa tumman ilmeen ja punastui hieman, koska
oivalsi vasta nyt sen, mikä helposti johtui mieleen: että luutnantin
kenties sittenkin olisi onnistunut saada sormus hänen sormeensa.
Tuo vaikutelma oli kuitenkin vain ohimenevä, rakkauden
itsesäilytysvaisto työnsi sen pois kummankin mielestä ja hukutti sen
nykyhetken onneen.
Elisabet ei ollut vielä uskaltanut kysyä, milloin hän aikoi matkustaa
pois, mutta kysymys kiersi monta kertaa hänen kielellään. Hän
tiesi aluksen olevan Pürmurendessä ja pelkäsi lähdön tapahtuvan jo
seuraavana päivänä. Hän ei kumminkaan virkkanut mitään, vaan päätti
jättää kysymisen iltapuolelle, jolloin Salven piti tulla uudelleen.
Salven lähtiessä hän sentään rohkaisi itsensä ja kysyi hieman
epäröivin äänin:
"Milloin sinä matkustat?"
"Tiistai-iltana, Elisabet! Keskiviikkoaamuna minun täytyy olla
Pürmurendessä auttamattomasti."
Siitäpä ilo syntyi: Elisabet oli voittanut viisi kokonaista päivää.
Ne kuluivat kuin huumeessa, liian nopeasti.
Sunnuntai-iltapäivänä jumalanpalveluksen jälkeen oli Amsterdamissa
jonkinlainen kansanjuhla.
Kuuluisaan raatihuoneeseen @@ joka oli ollut hallituksen tyyssijana
Hollannin suuruuden aikana, Ruyterin ja Trompin tykkien ulvoessa
satamassa ja hienojen, raha-aatelistoon kuuluvien raatiherrojen
istuessa tasavallan neuvospöydän ääressä hallitsemassa @@ oli sinä
päivänä tullut uusi taulu, esittävä nuorta hollantilaista sankaria
van Spyckiä, joka räjähdytti laivansa ilmaan vuonna 1830, Belgiaa
vastaan sodittaessa.
Kuva piti paljastettaman ja sen tuli saada paikkansa raatihuoneen
seinässä, Hollannin kansallisten muistojen joukossa.
Juhlapukuinen väki liikkui pitkin kaikkia katuja, pysähtyi ja
aaltoili merenä raatihuoneen torilla kansallislaulun sävelten
raikuessa:
"Wien Neerlands bloed door de aders vloeit."
Kaikkien kasvoista voi lukea, että ilmassa kohisi kansallistunnelmain
myrsky.
Elisabet kulki Salven käsipuolessa, juhlan hohto kulmillaan.
Salvenkin mieli oli ylevässä vireessä, vaikkei hän voinutkaan tuntea
oloansa niin kotoiseksi kuin Elisabet, ja hänen huomionsa oli joka
tapauksessa häilyvä, sillä hän ei väsynyt katselemaan Elisabetia.
Vihdoin he tulivat suuren maalauksen luo.
Se esitti seitsentoista vuotista kadettia tykkivenheessään
ratkaisevassa silmänräpäyksessä.
Elisabet seisoi hetkisen vaiti ihastellen Salven varjellessa häntä
väkijoukon puristuksesta.
"Näetkös", virkkoi Elisabet kääntyen puolittain häneen päin
kumminkaan irroittamatta katsettaan maalauksesta, "siinä hän seisoo
belgialaisen kapteenin kehoittaessa häntä luovuttamaan aluksensa!
Hänellä ei ole mitään valitsemismahdollisuutta, sillä vihollisia on
liian paljon", jatkoi hän syvän myötätunnon valtaamana. "Mutta etkö
näe, mitä hän miettii? Senhän voi lukea hänen kasvoistaan: hän pyytää
saada hakea heille laivapaperit."
"Katsohan, miten kaunis univormu hänellä on, napit ja pieni tikari.
Hän on hienonnäköinen", virkkoi hän hiljaisemmalla äänellä, ilmaisten
sellaiseen komeuteen kohdistuvaa ihailuansa.
Viimeiset sanat vaikuttivat Salveen kuin äkillinen pisto: Elisabet
siis vieläkin ihasteli sitä henkilöä. Salve seisoi hänen takanansa
hänen yhä katsellessa maalausta ja lausuessa ääneen ajatuksiaan:
"Sorea poika rukka! Mutta hän ei voi antautua @@ minä ymmärrän sen
varsin hyvin. Niinpä hän lähtee kannen alle", jatkoi hän hillityin
äänin, vaistomaisesti laskien kätensä ristiin sennäköisenä kuin olisi
itse seurannut lähtijää, "ja räjähdyttää ilmaan belgialaisen ja
kaikki, ymmärrätkö!" virkkoi hän kääntyen Salven puoleen, kasvoissa
korkea rusotus ja silmät kosteina.
Salve ei vastannut, ja Elisabet luuli hänen samoin syventyneen
maalauksen katselemiseen. Hän kääntyi jälleen kuvan puoleen.
Elisabetin seistessä siinä hymyillen, vajonneena taulun katselemiseen
ajatellen, että oli sentään olemassa eräs, joka olisi suorittanut
saman urotyön kuin van Spyck, nimittäin se mies, joka tällä hetkellä
seisoi hänen takanansa @@ oli maalaus Salven silmissä muuttunut
harmaaksi, vihamieliseksi. Hän olisi voinut ampua van Spyckiä suoraan
sydämeen hänen univormunsa tähden.
Hän salasi sentään tunteensa Elisabetilta, mutta oli kotimatkalla
koko ajan hyvin harvasanainen ja vakava. Elisabet, joka oli juhlan
lumoissa ja jutteli omia huomioitaan, ei kumminkaan kiinnittänyt
siihen huomiota.
Vasta iltapäivällä oli tuo vaikutelma Salvesta hälvennyt: tuntui
siltä kuin olisi nähnyt pahaa unta. Olihan hänellä nähtävissään
Elisabet, todellisena, uskollisena ja lämpöisenä, koko hänen
sieluansa ilahduttavana.
Salve ilmoitti Garvloitille, että he olivat päättäneet mennä
naimisiin keväällä, huhtikuun alussa, jolloin hän aikoi palata. @@
Oltiin joulukuussa.
"Neljä pitkää kuukautta!" virkkoi Salve huolestuneesti viimeisenä
iltana.
Elisabet ajatteli samaa. Hän oli kalpea, mutta koetti esiintyä
rohkeana, kun näki toisen olevan huolissaan.
Vihdoin sanottiin viimeiset sanat. Salve suuteli Elisabetia ja sanoi:
"Kevääseen asti, rakkaani!"
Elisabet seisoi kyynelsilmin katsellen hänen jälkeensä, kunnes hän
hävisi sillan toiselle puolen.
20.
Kävi niinkuin Salve oli vaistomaisesti peläten aavistanut: hänelle
tuli pitkä ja alakuloinen talvi.
Hän asui Tönsbergissä, mutta seurusteli harvoin toisten laivurien
kanssa, joita siellä on talvisaikaan aina paljon.
Jonkun aikaa hän eli Amsterdamissa viettämänsä viikon ihmeellisestä
muistosta, mutta pian alkoi hänen hankala mielensä jälleen punnita ja
tutkia sitä kultaa, jonka hän oli voittanut, ja epäilys epäilyksen
jälkeen tunkihe hänen ajatuksiinsa. Oliko Elisabet tarjonnut hänelle
elämää varten vain sydämensä rippeet, vai oliko hän antanut oman,
täyden, raikkaan itsensä?
Se ajatus, joka oli johtunut hänen mieleensä Elisabetin näyttäessä
sormuksia, leimahti jälleen eloon, Elisabet oli ollut vähällä joutua
meriupseerin morsiameksi! Samoin kohosi näkyviin muisto siitä, miten
hän oli seisonut kadetti van Spyckin kuvaa katsellen, kasvoissa
ihastuksen hehku.
Salve mietti itsekseen, että Elisabet oli sittenkin luopunut
loistosta, johon hän oli sydämestään kiintynyt.
Kuinka hänen täytyikään vertailla toisiinsa näitä kahta asiaa: päästä
ylhäiseksi rouvaksi, kuten hänen ylpeä luontonsa oikeastaan edellytti
@@ ja joutua toimeentulostaan taistelevan merimiehen vaimoksi!
Lisäksi tuli vielä hänen syvä arkatuntoisuutensa näissä asioissa.
Olihan hän asettanut kihlautuessaan nimenomaiseksi ehdoksi, ettei
niihin ollenkaan kajottaisi.
Mitä enemmän Salve ajatteli, sitä epävarmemmaksi hän havaitsi
pohjan, jolle oli rakentanut; pinnalta ylen kaunis omena osoittautui
madonsyömäksi ydintä myöten. Näytti siltä kuin hänen olisi heitettävä
se pois.
Kuitenkin eli hänen sydämensä syvimmässä tunne, joka puhui kaikkea
tuota vastaan. Kun sitten ajatukset jälleen sukelsivat esiin @@
kuinka kehnoksi ja vaivaiseksi hän tunsikaan itsensä! "Jospa hän
olisi täällä!" kuuli hän mielessään kuin avunhuudon, sillä hän tunsi
olevan tarjona sen vaaran, että hänen parempi minänsä hukkuisi tähän
kaikkeen.
Usein hän ajatteli kirjoittaa Elisabetille. Mutta oli niin paljon
sellaista, mitä ei saanut eikä uskaltanut sanoa, että hän aina luopui
aikeistaan @@ Jumala tiesi, kuinka monta kertaa.
Vihdoin hän päätti käydä toimeen. Kirje syntyi näin kuuluva:
"Arvoisa Neiti Elisabet Raklev.
Mitä 'Apolloon' tulee, niin se lepää toisten alusten joukossa
Selvigjoen suulla, ja jää on puolen kyynärän paksuinen eikä ole
paljoakaan toiveita jäänlähdöstä, joka tapahtuu tänä vuonna
myöhään, kuten kaikki täällä ennustavat; se on hyvän vahdin
suojassa ja riki on tallessa Pettersenin luona. Mutta mitä tulee
kapteeniin, johon sanoit kiintyneesi koko sydämelläsi, niin ettei
mikään voi asiaa muuksi muuttaa, ei mikään maailman mahti eikä
voima @@ niin hän on ajatellut ankarasti ja lähtisi mielellään
sinua jälleen näkemään ennenkuin kiinnitysköysi on ihan pahasti
hankautunut. Sillä minusta näyttää, että sen viimeiset säikeet
ovat katkeamassa. Mutta jos näkisin sinut, niin se jälleen
vahvistuisi kestämään kovankin virran riuhtomista; mutta sinun
pitää antaa anteeksi sille, joka on käynyt heikoksi niiden viiden
vuoden aikana, jotka hyvin tiedät. Mutta minä en tahdo sanoa,
että syy on sinun, en myöskään tehdä itseäni paremmaksi kuin
olen, sillä minä luotan sinuun, Elisabet, mutta en yhtä suuressa
määrässä itseeni, mikä on virhe, jota ei kukaan voi auttaa. Kun
luet tätä kirjettä, Elisabet, niin muista merimiestä, joka on
jäänyt jäihin, äläkä unohda tätä myöhemminkään, kunnes jälleen
kohtaamme toisemme. Antaisin puolet verestäni tai enemmänkin, jos
se auttaisi, sillä minä ihan näännyn tänne @@ niin minä ikävöin
nähdä sinua. Ja voi nyt hyvin, sitä toivon sydämestäni. Minä
tahdon luottaa sinuun kaikesta mielestäni tukalimpinakin aikoina
viimeiseen hetkeen asti ja tahdon asettaa sinuun vakaan toivoni.
Voi hyvin, sinä rakastettu tyttö monin terveisin