Mutta kun luutnantti jälleen aikoi laskea kätensä hänen
vyötäisilleen, hypähti hän äkkiä taaksepäin luoden luutnanttiin
kauhistuneen katseen.
"Elisabet!" virkkoi hän hellästi yrittäen jälleen astua lähemmäksi.
"Mikä sinua vaivaakaan? Jospa tietäisit, kuinka olen tätä hetkeä
ikävöinyt!"...
"Ei nyt @@ ei nyt enempää!" pyysi Elisabet kädellään torjuen.
"Myöhemmin --"
"Sinähän sanoit 'tahdon', Elisabet @@ sanoit tulevasi omakseni @@",
mutta tunsi, että Elisabet tahtoi hänen nyt poistuvan.
Elisabet istui kauan vaatearkun kannella tuijotellen eteensä.
Se siis oli tapahtunut.
Sydän jyskytti, niin että hän sen kuuli ja hän oli tuntevinaan
tukehduttavaa kipua.
Hänen kasvoilleen kohosi vähitellen jäykkä, kylmä ilme.
Hän ajatteli luutnantin nyt kertovan äitipuolelleen, että he olivat
kihloissa, ja valmistautui ottamaan vastaan, mitä nyt seuraisi.
Hän odotti, että hänet kutsuttaisiin alas.
Vihdoin hän päätti lähteä itse.
Tuvassa istuivat kaikki ihan rauhallisina, kukin omissa askareissaan.
Luutnantti oli lukevinaan jotakin kirjaa, jonka yli hän
kumminkin Elisabetin huoneeseen astuessa loi häneen salaisen,
hellän-huolestuneen katseen.
Illallinen kannettiin sisään, ja kaikki kävi tyyntä latuansa;
luutnantti laski tapansa mukaan hieman leikkiä. Elisabetista tuntui,
että he kaikki olivat ikäänkuin sumun peitossa.
Miina kysyi häneltä kerran, vaivasiko häntä jokin, ja hän vastasi
konemaisesti: "Ei."
Se siis tapahtuisi myöhemmin illalla. Elisabet kuljetti
ruoka-astioita kuten aina ennenkin, mutta hänestä tuntui kuin eivät
jalat olisi koskettaneet permantoon eivätkä kädet siihen mitä hän
kantoi.
Ilta kului, ja mentiin levolle ilman että mitään oli tapahtunut.
Puolipimeässä porraskäytävässä luutnantti tarttui lämpimästi hänen
käteensä ja sanoi:
"Hyvää yötä, Elisabet @@ oma Elisabetini!" Mutta Elisabet ei kyennyt
vastaamaan hänen kädenpuristukseensa, ja kun luutnantin huulet
lähenivät hänen otsaansa, vetäytyi hän nopeasti loitommaksi.
"Minä tulin tänne yksinomaan senvuoksi, että saisin tämän sanoa
sinulle, rakas Elisabet!" kuiskasi hän, äänessään värjyvä palo ja
yrittäen syleillä Elisabetia. "Minun täytyy huomenna taas lähteä.
Pitääkö minun matkustaa saamatta minkäänlaista merkkiä siitä, että
minusta pidät?"
Elisabet taivutti hitaasti otsansa hänen puoleensa, hän suuteli sitä
ja Elisabet lähti.
"Hyvää yötä, rakkaani!" kuiskasi hän Elisabetin poistuessa.
Elisabet makasi kauan valveilla. Hänen teki mieli itkeä, ja sydäntä
tuntui palelevan.
Vihdoin uneen päästyään hän ei nähnyt unta sulhasestaan, vaan
Salvesta, koko ajan Salvesta. Hän näki hänen tuijottamassa vakavin
kasvoin. Niissä oli ankaran surun ilme, ja Elisabet seisoi hänen
edessään ikäänkuin rikoksentekijänä.
Salve sanoi jotakin, mutta hän ei sitä kuullut. Kuitenkin hän
ymmärsi, että Salve tuomitsi häntä ja oli heittänyt hamekankaan
mereen.
Elisabet nousi aikaisin ja yritti askarruttaa ajatustaan toisilla
unelmilla @@ kuvitellen tulevaisuuttaan upseerin rouvana.
Mutta nyt tuntui siltä, että kaikki se, minkä hän ennen oli nähnyt
kultana kiiltelevän, nyt näkyikin vain himmeänä vaskena. Hän tunsi
itsensä onnettomaksi ja levottomaksi ja mietti kauan, ennenkuin meni
tupaan.
Carl Beck ei matkustanut sinä aamuna. Hän oli oivaltanut, että
Elisabetia vaivasi jokin.
Aamupäivällä, sisarten ollessa ulkona ja äitipuolen askareissaan
onnistui hänen päästä puhuttelemaan Elisabetia kahden kesken.
Elisabet käyskeli yhä kuin kuumeessa ja odotti hänen puhuttelevan
rouva Beckiä.
"Elisabet!" virkkoi luutnantti silitellen hänen hiuksiansa. "Minä en
voinut matkustaa, ennenkuin sain sinua vielä puhutella."
Elisabet näytti alakuloiselta, mutta ei vetänyt kättänsä pois.
"Pidätkö minusta? Tahdotko tulla vaimokseni?"
Elisabet oli vaiti. @@ Vihdoin hän virkkoi, hieman kalpeampana ja
ikäänkuin ponnistaen:
"Tahdon @@ herra Beck!"
"Sinuttele minua, sano 'Carl'", pyysi hän hartaasti, "ja @@ katso
minua!"
Elisabet katsoi, mutta ei sillä tavalla kuin luutnantti oli
odottanut. Hänen katseensa oli omituisen kiinteä ja kylmä hänen
kysyessään:
"Tahdon @@ kunhan menemme kihloihin."
"Emmekö sitten ole kihloissa?"
"Milloin saa äitipuolenne sen tietää?" kysyi Elisabet hieman empien.
"Rakas Elisabet! Kotiväki ei saa huomata mitään, ennenkuin @@
ennenkuin kolmen kuukauden kuluttua, @@, jolloin olen..."
Elisabetin kasvojen ilme ja hänen väistyvä kätensä saivat luutnantin
keskeyttämään aikomansa lauseen. Hän korjasi nopeasti puheensa:
"Minä kirjoitan ensi viikolla Arendalista isälle ja kerron sitten
äitipuolelleni, mitä olen kirjoittanut. Oletko tyytyväinen, Elisabet,
rakas Elisabet? Vai tahdotko, että teen sen heti?" virkkoi hän
päättävästi tarttuen jälleen hänen käteensä.
"Ei, ei nyt! Ensi viikolla, mieluummin vasta ensi viikolla!" huudahti
Elisabet äkkiä säikähtyneenä, samalla melkein rukoillen vastaten
hänen kädenpuristukseensa @@ ensimmäisen kerran.
"Ja sitten olet sinä minun omani, Elisabet?"
"Niin, sitten", virkkoi hän vältellen toisen katsetta.
"Hyvästi siis, Elisabet! Minä palaan lauantaina; kauempaa en voi olla
sinua näkemättä!"
"Hyvästi!" virkkoi Elisabet melkein kuulumattomin äänin.
Carl Beck kiiruhti odottavaan purteensa. Elisabet ei katsonut hänen
jälkeensä, vaan asteli sisään, pää painuksissa.
Pienet seikat ovat usein varsin painavia vaikutelmia maailmassa.
Elisabetiin oli vaikuttanut valtavasti luutnantin ylevä ajatustapa
hänen selittäessään tahtovansa korottaa hänet vaimokseen. Hän tunsi,
että hänen oma arvonsa luutnantin silmissä oli korvannut kaiken muun.
Sitävastoin hän ei ollut johtunut ajattelemaan, että luutnantti voisi
peräytyä joutuessaan ulkokohtaiseen taisteluun omaistensa kanssa.
Tosin hän oli itse aavistanut asian käyvän kiusalliseksi, mutta
oli tässä kohden asettunut luutnantin miehekkään kilven suojiin.
Luutnantin nyt alkaessa tinkiä itselleen aikaa, vieläpä niin, että
aikoi itse olla poissa asian joutuessa kotona käsiteltäväksi, heräsi
Elisabetissa tunto, johon hän tuskallisessa levottomuudessaan
vaistomaisesti tarttui ikäänkuin pelastavaan oljenkorteen saadakseen
ehkä sittenkin vielä harkita asiaa.
Hän kulki raskaissa mietteissä ne pari päivää, jotka Carl Beck viipyi
poissa, ja yönsä hän vietti kuin kuumeessa.
Luutnantti saapui lauantai-iltana ja tervehti kaikkein ensinnä
Elisabetia. Hän ei näyttänyt enää paljoakaan huolivan salata
suhdetta. Elisabet puuhaili hiljaisena ja kalpeana askareissaan.
Luutnantilla oli mukana isän kirjoittama kirje, joka aterian jälkeen
luettiin.
Se oli päivätty eräässä Etelä-Amerikan satamakaupungissa, ja
siinä mainittiin myöskin Salve. Cap Hatterasin kohdalla he olivat
joutuneet ankaraan myrskyyn, jonka aikana heidän oli ollut pakko
katkaista isontangon riki. Tanko oli jäänyt riippumaan parin köyden
varaan ja oli ankarassa aallokossa heilunut edestakaisin vasten
alarikiä, niin että se oli iskeytyä piloille. Silloin oli Salve
Kristiansen uskaltanut kiivetä sitä lopullisesti katkaisemaan, ja
hänen niissä puuhissa ollessaan putosi koko isotanko mereen. Salve
Kristiansen putosi hänkin, mutta ehti pudotessaan onneksi tarttua
raa'ankannattimeen siten pelastaen henkensä.
"Se oli uskalikon teko" @@ niin päättyi kertomus @@ "mutta muuten ei
hänen laitansa joka suhteessa ole niinkuin pitäisi ja niinkuin olisi
voinut odottaa."
"Eipä tietenkään", virkkoi Beck halveksivasti hartioitaan kohauttaen,
"hän oli jumalaton veitikka, ja ellei hän tällä kertaa tuhoutunut,
saanee hän siihen pian jälleen tilaisuutta!"
Puhuja ei huomannut, kuinka harmistuneena Elisabet katseli häntä.
Elisabet ajatteli sinä hetkenä epätoivoissaan, että Salve käyttäytyi
huimapäisesti ja oli entisestään muuttunut yksinomaan hänen tähtensä.
Hän istui kauan vaieten ja väänteli käsiään. Hän oli tekemässä
päätöstä.
Ennen makuulle menoa kuiskasi Carl Beck hänelle:
"Minä olen jo tänään kirjoittanut isälle ja @@ huomenna, Elisabet,
huomenna on meidän kihlauspäivämme! Miinan silmät varmaan suurenevat!"
Elisabet jäi viimeiseksi huoneeseen ja otti lähtiessään palasen
paperia ja kirjoitusneuvot mukaansa.
Hän paneutui vuoteeseensa, mutta puolenyön aikana hän istui kynttilän
ääressä maalaten paperille kirjaimia.
Siitä saatettiin lukea seuraavaa:
"Suokaa anteeksi, etten minä voi tulla teidän vaimoksenne, sillä minä
ikävöin toista. Elisabet Raklev."
Hän taittoi paperin kokoon ja sulki sen paremman sinetin puutteessa
nuppineulalla.
Sitten hän avasi rouva Beckin makuuhuoneen oven, kumartui ja kuiskasi
nukkujan korvaan hänen nimensä.
Rouva Beck heräsi ja oli ihan säikähdyksissään, kun näki Elisabetin
täysissä tamineissa ja ilmeisesti valmiina lähtemään matkalle.
"Rouva Beck!" virkkoi hän hiljaa. "Minä uskon teille jotakin ja
pyydän teiltä neuvoa ja apua. Poikapuolenne on kysynyt minulta,
tahdonko tulla hänen vaimokseen. Se tapahtui viime sunnuntaina
@@ ja minä vastasin myöntävästi. Mutta nyt minä en enää voikaan.
Minä lähden nyt tätini luo tai mieluummin kauemmaksi, jos tiedätte
jotakin neuvoa. Minä näet pelkään, että hän muussa tapauksessa lähtee
jälkeeni."
Rouva Beck istui kuin puusta pudonneena. Aluksi hän näytti
epäilevältä ja ivalliselta, mutta huomattuaan asian sittenkin
nähtävästi olevan sillä tolalla, hän vaistomaisesti kohosi
vuoteessaan korkeammalle istumaan.
"Mutta @@ miksi tulet tämän ilmoittamaan juuri nyt, yön aikaan?"
virkkoi hän epäluuloisesti tiedustellen. Hänestä näytti siltä, ettei
asia vielä ollut täysin selvä.
"Siksi, että hän on tänään kirjoittanut siitä isälleen ja aikoo
huomenna sanoa sen teille ja muille."
"Vai niin @@ vai on hän jo kirjoittanut!"
"Senvuoksi hän sinut taloomme toimittikin!" virkkoi hän hetken
vaiettuaan.
Sitten hän äkkiä havaitsi, että Elisabetin käytöksessä oli jotakin
hienoa. Hän silmäili tyttöä suopeammin ja sanoi:
"Niin, olet oikeassa @@ on parasta, että poistut @@ jonnekin, mistä
hän ei sinua hevillä saa käsiinsä."
Hän painui jälleen miettimään. Sitten hänen mieleensä juolahti hyvä
ajatus, hän nousi ja pukeutui.
Hän oli toimekas kuin mies ja tottunut asioita ohjailemaan.
Hollantilainen laivuri Garvloit, joka oli naimisissa hänen
sisarpuolensa kanssa, oli juuri niinä päivinä kuulustellut
norjalaista tyttöä, joka kykenisi auttamaan talousaskareissa.
Siinähän oli Elisabetille paikka. Hänen ei tarvinnut muuta kuin astua
lähtövalmiiseen alukseen.
Hän kirjoitti heti Garvloitille kirjeen ja antoi Elisabetille lisäksi
melkoisen rahasumman @@ hänen ansaitsemansa palkan, kuten hän sanoi.
Hiljaisena kuutamoyönä souti Elisabet yksin pienessä venheessä
Arendaliin.
Tyyni salmi lepäsi tähtivälkkeisenä harjunvieremäin varjossa. Siellä
täällä kohoava mastonhuippu osoitti rannassa olevan aluksia.
Toisinaan hehkui taivaalla pitkä tähdenlento. Elisabet tunsi
rinnassaan syvää riemua, jota hänen täytyi usein hillitä soutamalla
vinhasti pitkiä matkoja.
Hän oli kuin irti päässyt @@ vapautunut jostakin musertavasta
onnettomuudesta. Ja Maria Forstberg! @@ kuinka hän iloitsikaan
saadessaan nyt hänet nähdä!
Hän saapui kaupunkiin ennen päivänkoittoa ja meni heti tädin luo,
jolle selitti rouva Beckin tahtovan, että hän lähtisi palvelukseen
Hollantiin Garvloitille, jonka alus oli parhaillaan lähtövalmiina.
Hän näytti tädille kirjettä @@ asia oli ylen kiireellinen.
Täti kuunteli häntä hetkisen ja virkkoi sitten äkkiä:
"Elisabet @@ sinun ja meriupseerin kesken on jotakin sattunut!"
"Niin on, täti", vastasi hän vilpittömästi, "hän on kosinut minua."
"Entä sitten?"
"Minä vastasin aluksi melkein suoraan myöntävästi @@ mutta minä en
tahdo häntä ja sanoin sen rouva Beckille."
Tädin eleistä saattoi nähdä, että uutinen oli hänestä kerrassaan
ällistyttävä.
"Sinä et tahtonut häntä", virkkoi hän vihdoin. "Kaiketi siitä syystä,
että mieluummin tahdoit omaksesi Salven?"
"Niin, täti", vastasi hän jokseenkin hiljaisella äänellä.
"Miksi sitten et hänestä huolinut?" tiedusti täti hieman jäykästi.
Elisabetin silmiin kihosivat kyynelet.
"Oma syy, ei auta valittaa", virkkoi vanhus ankarasti ja ryhtyi
samassa keittämään aamukahvia.
Kulkiessaan rantaan päästäkseen alukseen Elisabet poikkesi
postitalossa, missä Maria Forstberg jo oli jalkeilla ja hämmästyi
kovin kuullessaan Elisabetin uudet aikeet. Elisabet selitti saavansa
erittäin edullisen, melkein itsenäisen aseman perheessä, ja rouva
Beck itse oli kehoittanut häntä suostumaan.
Maria Forstberg ei Elisabetin hienon varovasta selostuksesta oikein
päässyt asian jäljille. Elisabet huomasi sen hänen silmistään.
Hyvästellessään he itkien syleilivät toisiansa.
* * * * *
Huvilassa syntyi ankara ihmettely, kun Elisabet oli poissa.
Luutnantti oli löytänyt hänen kirjeensä ovenraosta, mutta ei ollut
voinut uskoa hänen lähteneen, oli sitten mennyt ulos mieli kovin
kuohuksissa, palaten kotiin vasta myöhään iltapuolella.
Rouva Beck oli sillävälin uskonut tyttärille asian, joka tietenkin
oli pidettävä salassa.
Vaikka luutnantin katse etsiskeli, ei hän kuitenkaan nimenomaan
kysynyt, missä Elisabet oli, ja saatuaan kuulla hänen matkustaneen
pois ja kenties parhaillaan jo purjehtivan Hollantia kohti hän istui
hetkisen kuin kivettyneenä.
Sitten hän silmäili heitä pilkallisesti, toista toisensa jälkeen.
"Jos minä tietäisin saavani kiittää tästä teitä, ketä tahansa",
huusi hän, "niin..." Hän tempasi tuolin, jolla oli istunut, iski sen
säpäleiksi permantoon ja hyppäsi päälle.
Mutta Elisabetin kirje oli ikävä kyllä riittävän selvä: hän rakasti
toista, ja luutnantti tiesi, kuka tuo toinen oli.
14.
Kun "Juno" oli viimeksi lähtenyt Arendalista, oli sen miehistö
melkein ennallaan. Vain pari uutta miestä oli alukseen tullut.
Niihin aikoihin saapui keväällä koko joukko väkeä läntisiltä
kalastusalueilta tarjoutumaan laivamiehiksi. He saapuivat
kalastajanpuvuissaan, likaisina ja työn köyristäminä, mukanaan
kömpelöt maalaisarkkunsa. Heidän olemuksestaan puuttui kokonaan
merimiehen kuosi, ja he pääsivät yleensä vain pitkänmatkan aluksiin.
Sellainen vuonolaismatruusi oli tullut "Junoon", ja näytti siltä,
että hänestä oli koituva kaikkien syntipukki.
Hän oli roteva mies; jykeviä, leveitä kasvoja ympäröi punaisenruskea
parta. Hänen nimensä oli oikeastaan Nils Buvaagen, mutta näennäisen
unisen olemuksensa vuoksi häntä nimitettiin Nils Uvaageniksi (Niilo
Nukkuvaksi).
Hän ei osannut astella merimiesten tapaan, vaan liikkui kannella kuin
kilpikonna, kädet riipuksissa, ja oli synti sanoa hänessä olevan
minkäänlaista "kurssia". Sitävastoin kävi piankin ilmi, että hän,
kuten useimmat hänenlaisensa, kesti tavattoman sitkeästi tuulta ja
tyventä.
Kun hän myrskyn aikana pisti nahkalakin peittämän päänsä ruhvista
näkyviin ja katseli ympärilleen, irvistellen vasten tuulta, oli siinä
todellinen vanhanajan viikingin naama, ja tähystyspaikallaan hän
seisoi, vaikka hyöky oli iskeä hänet kumoon.
Hän oli lapsellisen avomielinen, uskomattomassa määrin, varsinkin jos
keskustelu kääntyi hänen vaimoonsa ja lapsiinsa. Viimeksimainituista
hän puhui ylen mielellään. Kokki, suuri koiranleuka, sai hänet
vetistelemäänkin ja suoritti tämän taidonnäytteensä toisten suureksi
huviksi.
Kaiken sen pilkan ja härnäämisen ohella, mikä kohdistui tähän
maalaisen kömpelöön hahmoon, tunsi miehistö kuitenkin jonkinlaista
kunnioitusta häntä kohtaan. Ainoa, joka näytti mielivän ottaa häntä
suojellakseen, oli Salve. Hän käytteli silloin tällöin teräväsanaista
kieltänsä Nilsin hyväksi, varmaankaan ei mistään varsinaisesta
myötätunnosta, vaan pikemmin senvuoksi, että näki kaikkien toisten
miestä ahdistavan.
Eräs tapaus liitti heidät lähemmin toisiinsa.
He olivat menomatkallaan eräänä pimeänä yönä kulkeneet Englannin
rannikolla sijaitsevan Forelandin majakan ohi ja luovivat Kanaalin
suulla sateessa ja niin sankassa sumussa, että isonmaston viiri
oli iltapäivällä näkymättömissä. Aallokko oli, kuten usein näillä
vesillä, erittäin ankara.
Yöllä kaikui lakkaamatta kellonsoitto ja merkkitorvien pauhu
aluksista, jotka sellaisissa oloissa risteilivät toistensa ohi
melkein umpimähkään, uhaten puskea toisensa upoksiin.
Silloin kaikui äkkiä pimeässä keulakannelta: "Tähystysmies yli laidan
@@ Nils Uvaagen!"
"Mies yli laidan!" kajahti terävästi eri vahtipaikoilta, mutta
jokainen käsitti, ettei näissä oloissa voinut pelastusta ajatellakaan.
Salve seisoi ulkona rustissa ja näki miehen liukuvan ohi
laivankyljen, kädet kohotettuina. Hän riensi peränpuolelle,
mennessään kehitellen auki kädessään olevan köysikimpun, ja näki
miehen aallokossa, joka uhkasi singota hänet painuvaa aluksenperää
vasten. He olivat tuskin sylen päässä toisistaan.
Salve heitti köyden, ja Nils Buvaagen oli pelastettu. Siitä
hetkestä lähtien Nils Buvaagen oli Salven uskollinen ystävä, ja
viimeksimainittukaan ei ollut vastahakoinen ystävyyteen, joskin
osoitti sitä pikemmin teossa ja antamalla satunnaista apua kuin
erikoisesti sitä sanoin ilmaisemalla. Niinpä ei kokki enää uskaltanut
häntä ivailla.
Muutaman kuukauden kuluttua "Juno" lepäsi Montevideon sataman
edustalla. Sieltä oli otettu lastiksi vuotia. Muu osa Eurooppaan
kuljetettavaa lastia piti lastattaman laivaan Riossa. Sinne mentäessä
kuljetettiin tyhjässä lastiruumassa hiiliä.
Alus lepäsi troopillisessa asussa, purjekangasteltta etu- ja
takakannen yläpuolella ankaran auringonpaahteen kaihtimena, ja miehet
käyskelivät ilmavissa puvuissaan, paidanrinta avoinna ja kevyiden
housujen lahkeet ylös käärittyinä. Kasvot olivat ruskettuneet ja
hikiset, keuhkot imivät ahnaasti jokaista tuulenhenkäystä.
Oli vuoden kuumin aika; piki suli kannen liitoksissa, ja terva
virtaili pitkin aluksen kylkiä.
"Juno" oli levännyt siinä jo kolmatta päivää, sillä odotettiin vielä
saapuvan kirjeitä, joita oli jo Montevideoon tultaessa toivottu
löytyvän.
Sellaisen odotuksen ja kielteisessä tapauksessa kaikkien kasvoihin
kuvastuvan pettymyksen tuntee ainoastaan se, joka on ollut mukana
pitkänmatkan purjehtijassa. Aluksessa tuskin on ainoatakaan miestä,
joka ei olisi iloinnut ajatellessaan pitkien aikojen kuluttua
saavansa kuulla jotakin kotoa, vaimosta ja lapsista, morsiamesta tai
sukulaisista, ja sekin, jota eivät mitkään sellaiset siteet kiinnitä
kotipuoleen, näyttää yhtä jännittyneeltä, sillä koti-ikävä on mahti,
joka merellä kasvamistaan kasvaa.
Vieraassa satamassa voi joutua moneen hurjaankin huvitukseen, mutta
toivo saada kerran jälleen astua kotiseudun laiturille muodostuu
sittenkin lopulta yksin vallitsevaksi mahdiksi, joka varmaan pahimmin
estää norjalaista merimiestä kauan palvelemasta vieraan lipun alla.
Laivavenhe saapui satamasta.
Koreapukuinen perämies kiipesi hautovasta helteestä huolimatta
vikkelästi kuin kissa köysiportaita ylös kannelle ja hävisi hytin
taakse, missä istui kapteeni karahvin ja lasin ääressä.
Kapteeni Beckin hien vallassa olevaa kaljua päälakea kiersi suoraan
alas kammattu valkoinen hiusseppele. Hänen lihavain, punakkain
kasvojensa kirpeä väri osoitti, ettei hän suinkaan ollut niin
rauhallinen kuin näytti olevan antaessaan kirjekimpun jäädä lepäämään
pöydälle. Hän nyökkäsi perämiehelle, joka ymmärsi, että hänen oli
aluksi väistyttävä hytin toiselle laidalle odottamaan.
Beck avasi kimpun, ja hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän erään
kirjeen osoitteessa tunsi poikansa käsialan.
Sitten hän ryhtyi hilpeästi lajittelemaan kirjeitä eri osoitteiden
mukaan, huomautellen niiden johdosta yhtä ja toista.
"Perämies!" huudahti hän iloisesti kooten jälleen kaikki yhteen ja
ojentaen ne hänelle. "Tässä on kirjeitä koko joukko, on eukoilta jos
morsiamiltakin!"
Tieto postin saapumisesta levisi kuin kulovalkea aluksen joka soppeen.
Perämiehen alkaessa huutaa kirjeiden saajia oli hänen ympärilleen
kokoontunut koko miehistö, lukuunottamatta paria myöhästynyttä, jotka
olivat olleet köysistössä ja nyt kiireesti kapusivat alas kannelle.
Ainoa, joka ei odottanut kirjeitä, eikä näyttänyt niistä
välittävänkään, oli Salve Kristiansen. Kirjeiden jakelun aikana hän
seisoi hieman yhteenpuristunein huulin peränpuolella ruorirattaan
takana. Hänen huomionsa näytti yksinomaan kiintyneen molempiin
soutumiehiin, jotka kiskoivat laivavenhettä paikoilleen. Tavan takaa
puuttui hänkin asiaan, mutta hänen eleensä eivät ilmaisseet erikoisen
hyvää tuulta.
Hänen olemukseensa oli tullut jotakin karua ja epäystävällistä, ja
kun kapteeni oli tullut kirjoittaneeksi kotiin, ettei hän enää ollut
Salveen kovin tyytyväinen, niin hänellä oli siihen täysi syy. Hänen
tähtensä oli jo ollut paljon ikävyyttä, ja jos aluksessa sattui
syntymään riitaa, voi aina olla varma siitä, että Salve oli riidan
aiheuttaja.
Kapteeni Beckiä vaivasi sitäpaitsi ärsyttävä tunne siitä, että
Salvella oli henkilökohtaista kaunaa häntä kohtaan.
Paitsi kapteenia, joka istui hytin takana, oli Salve nyt ainoa
kannella näkyvä olento. Ensimmäinen perämies oli vetäytynyt kojuunsa
lukemaan morsiamensa lähettämää kirjettä, toinen perämies makasi
ylhäällä isossavenheessä tutkien samanlaista kirjelmää, ja koko
miehistö näytti hävinneen. Jos olisi lähtenyt etsimään, olisi
löytänyt miehiä tavailemassa kirjeitään ja niistä nauttimassa mitä
erilaisimmissa paikoissa, isostamärssystä aina alimpiin makuukojuihin
asti. Kirjeitä luettiin keittiössä ja keulakannella, olipa eräs
laatinut itselleen häiritsemättömän tyyssijan kokkapuun varaan, alas
vetämänsä halkaisijapurjeen suojiin.
Kapteeni Beck istui hytin takana lukien poikansa pitkää kirjettä.
Hänen päänsä oli ankaran punainen ja hän näytti olevan kiukuissaan.
Poika pyysi häntä suostumaan hänen ja Elisabetin kihlaukseen, ja
isä ymmärsi, kaikista kirjeen kauniista sanoista huolimatta, että
kysymyksessä oli päätetty asia.
Kapteenin vaistomaiset eleet ja huudahdukset ilmaisivat riittävän
selvästi, että uutinen oli saanut hänen mielensä ankarasti kuohumaan.
Hän istui hetkisen vaiti, takoen kämmenellään polveansa, ja loi aika
ajoin ruorin luona seisovaan Salveen kaikkea muuta kuin lempeitä
silmäyksiä. Tuntui siltä kuin kapteeni olisi mielinyt purkaa
kiukkunsa häneen. Hän tiesi Salven aikoneen antaa Elisabetille
lahjoja ja otaksui hänen kosineenkin tyttöä. Ja nytkö tulisi samasta
tytöstä kapteenin oman pojan, meriupseerin, vaimo!
Vihdoin iski kapteeni kätensä, jossa hänellä oli kirje, pöytään niin
kiivaasti, että karahvi ja lasi putosivat kannelle. Hän potkaisi
sirut syrjään ja kulki nopein askelin pitkin kantta.
Astuessaan Salven ohi hän tuskin voi itseänsä hillitä, käännähti
äkkiä ympäri ja asteli jälleen takaisin.
Salve näki kapteenin katseesta, että oli ollut saamaisillaan kuulla
jotakin epämieluista. Hänen uhitteleva asentonsa ja ilmeensä
osoittivat hänen olevan valmiin ottamaan vastaan mitä tahansa.
"Missä on toinen perämies? Missä on koko vahti?" huusi kapteeni
kiukuissaan ja katseli ikäänkuin ihmeissään ympärilleen. Hän tiesi
varsin hyvin, miten asianlaita oli, ja määräyksen mukaan oli ankkuri
nostettava vasta myöhemmin, illansuussa.
"Täällä!" kuului isostavenheestä huutavan perämies, jonka miellyttävä
askarrus oli häiriytynyt ja joka nyt ilmaantui näkyviin hieman
hämmentyneenä, kirje kädessään.
"Ankkuri ylös! @@ Kaikki miehet kannelle!" komensi Beck toitottaen
määräyksen suotta vielä huutotorvellakin.
Miehet kömpivät happamennäköisinä piiloistansa. He eivät olleet
laisinkaan osanneet odottaa sellaista yllätystä keskellä
auringonpaahdetta, ja kapteeni jakeli määräyksiään vimmatulla
vauhdilla, ikäänkuin riivattuna.
Vorokin luota kaikuvista äänistä, jotka pikemmin ulvoen kuin laulaen
myötäilivät eri toimenpiteitä, voi varsin hyvin kuulla, että
miehistön mieliala oli ärtynyt. Kaikki olivat otaksuneet saavansa
olla rauhassa taakse päivällisen, jolloin piti ruhvin ympärillä
kerrottaman kaikenlaisia uutisia. Tavanmukaisen englantilaisen
keulaköysilaulun:
Haul the bowline,
the captain he is growling
haul the bowline,
the bowline haul!
lauloivat auringonpaisteessa kärventyvät, puolialastomat meripojat
kiukkuisen tarkoituksellisesti.
Nils Uvaagen seisoi siinä ankarasti hikoillen, päässään vanha
nahkalakki, josta hän oli poistanut vuorin, ja jalassaan uimahousujen
tapaiset, joten hänen urhonvartalonsa esiintyi täydessä loistossaan.
Hän oli tiikerien ilmanalaan eksynyt Pohjolan ruskea kontio. Hän
ei yleensäkään laulanut ja hänen kärsivällinen mielensä lienee
tuskin yhtynyt siihen tyytymättömyyteen, joka puhkesi ilmi toverien
huudoissa.
"Kohta saatte vilvoitella, kun joudutte halkaisijaa ja ajopurjetta
nostamaan. Kun ehdimme niemennokan ympäri, tulevat kaikki sivupurjeet
käytäntöön!" virkkoi Salve ivallisesti. Hän oli vast'ikään eräiden
toisten kanssa palannut vaivalloisesta tehtävästä.
Se mahdollisuus, että sivupurjeet tulisivat nostettaviksi, synkisti
kaikkien kasvoja entistäkin enemmän. Tehtävä näet on erittäin
vaivalloinen, ja miehistä tuntui, että he olivat ihan paistua.
Mutta huutotorvesta kaikui yhä käsky käskyn jälkeen, alinomainen
kiiruhtava moite seuranaan.
Kapteeni väsyi vasta myöhään illalla. Käskyt suoritettiin sitä
haluttomammin, kun miehet varmasti tiesivät kaiken tapahtuvan vain
heidän kiusallaan, kostoksi eräistä viime aikoina, ennen Montevideoon
saapumista ilmenneistä, ruokaan kohdistuneista tyytymättömyyden
ilmauksista.
Montevideossa miehet olivat tuskin ollenkaan päässeet maihin.
Kiellon aiheena olivat Laplata-valtioiden silloiset poliittiset
levottomuudet, joiden aikana puolueet joka päivä kahakoivat
Montevideon kaduilla.
Useimpain laivamiehistöjen ja monesti kaikkein parhaiden keskuudessa
ilmenee helposti levottomuutta ja tyytymättömyyttä, kun on oltu liian
kauan yksissä. Miehet ovat oppineet tuntemaan toisensa liian hyvin,
he ovat täysin perehtyneet toistensa olemukseen ja omituisuuksiin,
ja vihdoin tulee hetki, jolloin ikävystytään ja jolloin kinastus ja
eripuraisuuskin kelpaa yksitoikkoisen laivaelämän hauskutukseksi.
Pitkän matkan kestäessä oli osa muonavaroja kuumassa ilmanalassa
pilaantunut. Kokkia oli kuritettu, koska hän muka ei huuhtonut
ryynejä, ja kapteeni oli eräänä iltana, kävellessään hytissä
kuutamovalaistuksessa, löytänyt eltaantuneen kapasillin, joka oli
asetettu neljän jalan varaan ja varustettu hännällä. Tämän juonen
keksijäksi hän aiheettomasti epäili Salvea, joka päinvastoin oli
saanut kumotuksi keulakannella syntyneen ehdotuksen, jonka mukaan
piti toimittaa kapteenin puheille lähetystö vaatimaan ruokakomennon
korjaamista.
Kapteeni Beckin mieliala ei parantunut seuraavinakaan päivinä.
Hänen päänsä punoitti ankarasti, ja Salve huomasi hänen kiukkuisen
katseensa joka kerta kun he joutuivat lähelle tosiaan. Tuntui siltä
kuin hän olisi aikonut jotenkin purkaa sisuansa.
Lopulta Beck ei enää voinut pidättyä. Hänen täytyi saada ilmaista
pojan kihlautumisen aiheuttama harmi, vaikkapa se tapahtuisikin hänen
omaksi vahingokseen.
Salve oli koonnut köyttä peränpuolella, ja Beck oli seisonut ääneti
katsellen hänen askarrustaan. Mutta yht'äkkiä kapteeni puhkesi
puhumaan, ilman mitään aihetta ja ivallisin äänenpainoin:
"Tunsithan sinä sen @@ sen Elisabet Raklevin, jonka minä sain
talooni! Nyt toi posti sellaisen ilahduttavan tiedon, että oma
poikani on mennyt hänen kanssaan kihloihin."
"Onneksi olkoon, kapteeni!" vastasi Salve, kasvot ihan vaaleina.
Hänen äänensä petti, joten sanoja tuskin voi kuulla, mutta hänen
silmissään näkyi uhmaileva, hurja välähdys.
"_Hänen_ olisi tietenkin pitänyt piika saada!" murisi kapteeni Beck
Salven poistuessa. "No, pahoitelkoon nyt tuota asiaa, niin muonan
huonous kenties unohtuu!"
Iltasella Salve ja Nils Buvaagen olivat yhdessä isollaraa'alla
suorittamassa isoapurjetta koskevaa komentoa. Toiset miehet olivat
laskeutuneet alas, mutta Salve, joka halusi olla yksinään, seisoi yhä
pärtin varassa, kyynärpäät raakapuuhun nojaten.
Heidän yläpuolellaan säteili taivaankansi kuin valtava, loistavin
kultanastoin koristettu kupukatto.
Taivaanrannalta kohosi vinona Etelänristi, ja ehtootähti paistoi
lämpimässä yössä kirkkaan hopeisena, luoden valoa ja varjoa alas
kannelle.
Alus kynti noidantulta ja sen vanavesi välkkyi sinertelevänä
fosforijuovana.
Salven käytöksestä ja ulkonäöstä oli Nils arvannut jotakin erikoista
tapahtuneen. Nähdessään Salven jäävän mastoon jäi hänkin sanoen
mielellään hieman vilvoittelevansa sen sijaan että lähtisi makuulle
tukehduttavan kuumaan kojuunsa.
Salve oli vaipunut mietteisiinsä.
Hänen mielessään kohisi raskaana se ajatus, että Elisabet ja Beckin
poika olivat menneet kihloihin, ja hänen sydäntään kaiveli kapteenin
kertomatapa.
Alhaalta keulakannelta kuului merimieslaulu. Siellä joku lauloi
kaihomielisesti neidosta, joka ensin antoi lupauksensa, mutta sitten
petti, uskoton. Laulun loputtua Salve kääntyi Nilsin puoleen, joka
erinäisistä huokauksista päättäen oli liikutettu.
"Nyt sinä vetistelet toisen miehen morsiamen vuoksi, Nils; mutta mitä
olisitkaan tehnyt, jos hän oli omasi?"
"Vaimoniko?" kysyi Nils säikähtäen. Hän ei kyennyt saamaan ajatusta
heti itselleen selväksi ja käänsi leveät kasvonsa toveriinsa päin.
"Niin. Etkö sydämestäsi haluaisi nähdä hänet heitettävän meren
syvyyteen?"
"Kaarinani meren syvyyteen? Ei, mieluummin hyppäisin sinne itse."
"Niin, mutta jos hän olisikin ollut sinulle uskoton?" jatkoi Salve
jälleen ilkeästi ahdistaen mies parkaa.
"Hänpä ei ole uskoton."
Nils ei kyennyt abstraktisiin harkintoihin eikä suostunut
keskustelemaan asiasta sen enempää. Hän oli kuitenkin loukkaantunut
ja laskeutui vähän ajan kuluttua alas sanaakaan sanomatta.
Salven katkerat katselmukset ylhäällä raakapuulla olivat johtaneet
varmaan tulokseen: hän oli päättänyt karata heti "Junon" Rioon
saavuttua. Hän ei halunnut enää astella samalla permannolla kuin
Elisabetin appiukko.
"Mieluummin mereen kuin takaisin Arendaliin!" mutisi hän ryhtyessään
kapuamaan alas.
Yöllä, kuun noustua, tuli Nils, joka ei ollut saanut rauhaa
kojussaan, jälleen Salven luo.
"Mitä olisin tehnyt, kysyit sinä. Minä sanon sen sinulle", @@ virkkoi
hän hetkisen vaiettuaan, luotettavissa kasvoissaan ajatuksen koko
ankaruus, @@ "minä olisin kuollut siihen paikkaan."
Salve seisoi hetkisen häntä silmäillen. Kuun valossa lankesi hänen
kasvoilleen omituinen kalpea kajo.
"Näetkös", virkkoi hän pilkallisesti, laskien kätensä Nilsin olalle,
"minulla ei ole vaimoa, mutta minä olen kumminkin kuollut siihen
paikkaan @@ kas niin, nyt minä lasken pelkkää leikkiä!" Hän lähti
pois nauraen teennäisesti, lyhyttä naurua.
Nils Uvaagen jäi seisomaan epäröiden ja mietteissään Oli mahdollista,
että Salve piti häntä pilkkanaan. Mutta toisenlainen tunto oli
sentään painavampi. Se sanoi hänelle, että hän oli katsahtanut
epätoivoiseen ihmismieleen, ja hän tunsi syvää sääliä.
Purjehdittiin hiljalleen koillista kohti pitkin Brasilian rantavesiä
joka ainoa purje ylhäällä.
Aamuisin, koiranvahdin lopulla, kun aurinko nousi komeana merestä,
nousi raitis maatuuli tuoden mukanaan kaikenlaisten hyvänhajuisten
yrttien tuoksuja.
Silloin parveilivat isot albatrossit ja kaikenlaiset merilinnut
vilkkaasti aluksen ympärillä, ja näkyviin tuli ahdistettuja
lentokalaparvia.
Tuulenhenki kävi vähitellen yhä lämpöisemmäksi ja vienommaksi, kunnes
purjeet iltaisin riippuivat velttoina tyvenessä ilmassa. Kuljettiin
tuskin viisi solmuväliä vahtiajassa, ja helle oli suurimman osan
päivää ihan sietämätön.
Kapteeni Beck oli yhä ennallaan @@ kuin vihainen jumala. Hän oli
päättänyt masentaa miehistönsä, jonka väitti tottuneen laiskuudessa
huonoille tavoille.
Taivaanrannalle kerääntyneet pilvenlongat antoivat helteessä
työskentelevälle iltapäivävahdille lisätyötä, sillä kapteeni käski
koota purjeet. Sen sijaan, että tähän asti oli liikuttu täysin
purjein, levättiin nyt ilman riepuakaan odottaen rajumyrskyä.
Se ei ollutkaan niin ankara kuin kapteeni oli luullut.
Sensijaan tuli kamala rankkasade ja välkkyvä, räjähtelevä ukkossää,
jollaista saa kokea ainoastaan näillä vesillä. Yön pimeyttä näytti
valaisevan alinomainen, ristiin rastiin poimetteleva tuli, josta
silmät ihan huikenivat.
Kello kahden tienoissa rajusää äkkiä tyyntyi, ja ylhäällä mastojen
huipuissa näkyi sähköisessä ilmassa syttyvän suuria lieskoja. Pian
hulmahti jokaisen raakapuun nokasta kuin kirkas kaasuliekki @@ aivan
kuin olisi mies kulkenut niitä sytytellen. Keskellä isoamastoa leijui
suuri, kirkkaasti paistava kuu.
Ilmiö näkyi toista tuntia, ja useat pelästyneet uskoivat sen
ennustavan turmiota.
Aluksessa oli yleensäkin tapahtunut ihmeellisiä asioita viime
päivinä. Paitsi tuota valoilmiötä oli vielä kuultu valitusta
hiililastiruumasta.
Purjeentekijä väitti nähneensä useina peräkkäisinä öinä miehen
kulkevan laivan keskiosasta perään päin pitkin kaidepuuta. Mies oli
hetkiseksi seisahtunut, osoittanut kädellään kompassia ja hävinnyt
vanaveteen.
Toinen väitti nähneensä laivatontun kulkevan samaa tietä ja hyppäävän
mereen. Päähineineen päivineen ei tonttu ollut näyttänyt puolta
saappaanvartta pitemmältä.
Tontun poistuminen ennustaa merimiesten taikauskoisen käsityksen
mukaan aina aluksen häviötä.
Kaiken tuon täytyi jotakin merkitä, ja kun näki Beckin yhä riehuvan
kuin tuli tappuroissa, täytyi melkein otaksua pahan riivanneen sekä
kapteenin että aluksen.
Lastiruumasta kuului yhä kummallisia ääniä.
Ne olivat kuulostaneet melkein kuin valitukselta, kun luukku oli
ollut kiinni. Se kuitenkin jälleen avattiin, jottei ruumaan syntyisi
hiilikaasua.
Kokki, joka kantoi vettä sieltä alhaalta, tuli eräänä päivänä
ylös takanasilmin ja väitti nähneensä siellä punanuttuisen miehen
istumassa.
"Se on laivatonttu, joka valittaa aluksen kohtaloa", arveli joku
merkitsevästi. Mutta kun kokki siihen huomautti, että mies oli ollut
ainakin ison Andersin kokoinen, ja alkoi vielä varustella häntä
mustalla värillä ja kavioilla, niin syntyi ankara pelko.
Eipä ollut enää mikään leikin asia olla moisessa aluksessa.
Kapteeni Beck oli vastannut näihin otaksumansa mukaan uusiin
ärsytysyrityksiin jatkamalla nujerrustyötään.
Vaikka Salve olikin liian älykäs uskoakseen noita taikoja, ei hän
kumminkaan moittinut syntynyttä tyytymättömyyttä, vaan vihjaili
siihen suuntaan, ettei olisi hullumpaa, jos kaikki, jotka suinkin
voivat, karkaisivat laivasta Riossa.
Kun Beckille kerrottiin kokin viimeinen huomio, viittasi hän vanhan
merenvahapiippunsa pureksitulla suukappaleella puhujaan päin ja
virkkoi ivallisesti:
"Luulenpa, että teidän jokaisen lastissa piilee riittävän tyhmä
paholainen. Eikö kukaan uskalla lähteä hiiliruumaan? Vai pitääkö
minun itse mennä?"
Ensimmäinen perämies tarjoutui seuraamaan häntä.
Mutta samassa ilmoittautui Salve selittäen puolestaan lähtevänsä
alas hiiliruumaan yhtä mielellään kuin mastoonkin. "Siellä ei ole
läheskään niin kuuma!" lisäsi hän pilkallisin vihjein.
Lyhdyn valossa tarkastaessaan pimeätä ruumaa löysi Salve punaiseen
villanuttuun paetun miespahasen, joka oli kiivennyt piiloon
köysikasan päälle.
Hän oli musta kuin neekeri ja selitti, kannelle tultuaan,
kuolemanrangaistuksen uhalla karanneensa rykmentistään Montevideosta
ja aikoneensa pysytellä piilossa, kunnes alus saapuisi Rioon.
Hän oli tullut laivaan lähdön edellisenä iltana pimeän aikaan ja
oli kätkeytynyt hiiliruumaan. Kun luukku suljettiin, oli hiilikaasu
vähältä hänet tukehduttaa, ja hän oli voihkinut siellä maatessaan.
Sitten hän oli pitänyt varansa ja hiipinyt öisin peräkannella
olevaan laivavenheeseen, jossa oli maannut hengittäen raitista ilmaa
suunnilleen auringonnousuun asti. Muutaman kerran hän oli ollut
keittiössä ja löytänyt ruokaa ja kompassin luo hän oli toisinaan
pysähtynyt, koska matka tuntui loppumattomalta ja hän tahtoi päästä
varmuuteen siitä, että alus tosiaankin kulki pohjoiseen, kohti Rioa,
jonka nimen hän oli kuullut satamassa mainittavan.
Hän oli nuori, hintelä, vilkassilmäinen mies, ei Salvea pitempi ja
näöltään espanjalainen tai portugalilainen. Hän osasi kumminkin
välttävästi englannin kieltä.
Kapteeni Beckiä hänen selityksensä epäilytti, sillä hän näytti
kuuluvan korkeampaan säätyyn kuin tavallinen sotamies, ja se seikka,
että hän pelkäsi ilmaista itseänsä, vaikka jo oltiin avoimella
merellä, sai kapteenin päättelemään, että hän kuului valtiollisen
vainon alaisiin, joiden oli Riossakin paras pysytellä piilossa.
Kapteeni käski antaa hänelle ruokaa ja lupasi sallia hänen menevän
maihin sillä tavalla kuin itse parhaaksi näki. Mutta mitään apua hän
ei saanut odottaa, koska kapteeni ei halunnut joutua hänen tähtensä
tekemisiin viranomaisten kanssa.
Salve, joka useimpain merimiesten tapaan osasi hieman
englanninkieltä, liittyi vähitellen espanjalaiseen, jonka havaitsi
hupaiseksi ja sangen älykkääksi veikoksi.
15.
Kevyen iltapäivätuulen kuljettamina he liukuivat Rio Janeiron
ahtaaseen väylään @@ yhteen maailman kauneimpia @@ valtavain
graniittivuorten väliin, joista toinen vielä hehkui punaisena
auringonpaisteessa toisen kohotessa varjosta sinipunervana vasten
ilman puhdasta sineä.
Toisella puolella, "Sokerikeon" juurella, oli Prajan linnoitus,
toisella Castel Santa Cruz, ja suoraan heitä vastapäätä, korkeimmalla
huipulla satamassa kohosi solakka signaalitorni.
Kaikki tämä luonnonkauneus vaikutti voimakkaasti Salveen. Hän tunsi
tuona hetkenä katuvansa karkaamispäätöstään.
Viranomaisten tullessa laivaan työskenteli brasilialainen
rauhallisesti toisten miesten joukossa, ja heidän ei onnistunut
tarkastuksen aikana havaita, että kapteenin ilmoittamassa miesluvussa
oli yksi liikaa. Salve oli lainannut hänelle vaatteet.
Satamaluotsi, tärkeännäköinen, punaisin kukin koristetulla
panamahatulla varustettu mulatti sitävastoin huomasi piankin, että
miehistön keskuudessa vallitsi tyytymättömyyttä, sillä alusta
ankkuripaikalle Ilha das Cobrasiin sijoitettaessa kaikui vorokkilaulu
jälleen sangen kiihtyneenä. Ja ne runnarit, jotka jo samana iltana
ilmestyivät heidän luokseen laiturille, olivat varmaan saapuneet
hänen vihjauksestaan.
Kapteeni Beck oli tyytymätön sekä itseensä että miehistöön.
Hän oli aina tuittupäinen lämpimässä ilmanalassa ja koki usein
hyvinkin kiitettävästi itseänsä hillitä, mutta se johti vain sitäkin
ankarampiin purkauksiin vartioimattomina aikoina.
Pojan kirje oli hänen mieltään katkeroittanut, ja nyt, luullessaan
arvovaltaansa loukatun, hän oli käynyt taipumattomaksi.
Niillä miehillä, jotka aikoivat laivasta lähteä, oli kuitenkin täysi
syy odottaa, kunnes tavallisuuden mukaan saivat satamassa osan
palkkaansa.
Mutta jo seuraavana yönä olivat brasilialainen ja Salve kadonneet.
Seurasi ankara, satamapoliisin avulla toimeenpantu etsiskely,
varsinkin sen runnarin luona, jonka oli nähty juttelevan miesten
kanssa. Mutta hänen omatuntonsa näytti kotitarkastuksen aikana niin
puhtaalta, että poliisi arveli hänen tällä kertaa tosiaankin olevan
syyttömän.
Beck vahvisti nyt yövahtia luotettavimmilla miehillään, antoi siirtää
aluksen iltaisin ulommaksi laiturista eikä päästänyt ketään maihin.
Hän oli saanut ansaitsemansa kiitoksen, @@ virkkoi hän katkerasti
@@ kun oli auttanut tuota punapaitaista lurjusta, joka oli
vastapalvelukseksi vienyt hänen parhaan miehensä. Salven karkaaminen
kiukutti häntä enemmän kuin hän halusi itselleen tunnustaa.
Kapteeni Beck oli lupauksensa mukaan pitänyt huolta siitä, että
ensimmäinen perämies opetti Salvelle merenkulkuoppia, ja oli
sitäpaitsi hautonut mielessään ajatusta, että Salve saisi hänen
toimesta luovuttuaan "Junon" kuljetettavakseen. Kapteeni näet
oivalsi, ettei hän ollut milloinkaan tavannut rehdimpää eikä
luotettavampaa nuorta miestä, joka samalla oli harvinaisen lahjakas.
Salve oli ajatellut brasilialaisen varmaan keksivän neuvon heidän
satamaan päästyänsä eikä hän näissä toiveissaan pettynytkään.
Brasilialainen oli osannut tehdä hänelle monia palveluksia.
Ennen lähtöänsä pisti Salve hopeakuorisen kellonsa, johon oli
puukonkärjellä piirtänyt "Muistoksi Salve Kristiansenilta", Nilsin
liivintaskuun. Nils kuorsasi ankarasti viereisessä kojussa.
Kansivahdin huomaamatta molemmat miehet sitten kiipesivät yön
hiljaisuudessa kiinnitysköyttä pitkin laiturille.
Salven seuralainen näytti hyvin tuntevan tienoot ja olevan samalla
kovin arka. He karttoivat kaikkia valaistuja katuja ja seisahtuivat
usein pimentoon tähyämään yöpoliisia.
Kun he olivat tunnin ajan kulkeneet ahtaita katuja, alkoi rakennusten
lomiin ilmestyä puutarhamuureja, joiden yli levittelivät oksiansa
pomeranssipuut levittäen väkevää tuoksuansa tyyneen yöhön.
He olivat jättäneet taakseen Catumby-nimisen esikaupungin ja
astelivat nyt avoimen paikan poikki toiseen esikaupunkiin,
Mata-Porcaniin. Toisella puolen näkyi kukkulalla
linnoituksentapainen, kivimuurin ympäröimä rakennus.
Salven kumppani käyttäytyi näillä main ylen pelokkaasti ja tuli
sanoneeksi, että rakennus oli rangaistuslaitos, jonka tienoilla aina
liikkui patrulli.
Runsaan puolen tunnin kuluttua hän vihdoin pysähtyi erään
puutarhamuurin luo, missä oli pienoinen portti, katsahti varovasti
ympärilleen ja virkkoi kummantapaisen kiireesti:
"Tästä meidän täytyy yli @@ sitten ei ole hätää."
Hän nousi Salven selkään ja veti sitten hänetkin muurille, hyppäsi
alas pieneen puutarhaan ja alkoi kuin mieletön kieriä ruohikossa
huutaen huutamistaan:
"Salvado! Salvado!" (Pelastettu, pelastettu!) @@ Sitten hän riensi
pienen rakennuksen luo, joka lepäsi puolittain puiden varjossa,
koputti oveen omalla tavallansa ja huusi:
"Paolina! @@ Paolina!"
Yöpuvussa oleva naishenkilö, jonka ääni kaikui nuorekkaalta, mutta
hieman syvältä, avasi kaihtimen ja kurkisti ulos.
"Federigo!" virkkoi hän väristen, ja sitten seurasi nopeita
kysymyksiä ja vastauksia espanjan kielellä, jota Salve ei ymmärtänyt.
Hän käsitti vain, että nainen kummastui nähdessään vieraan miehen,
ja että Federigo rauhoitti häntä sanalla "amigo" ja lyhyellä
selityksellä.
Nainen avasi nopeasti oven ja syleili kiinteästi Federigoa, suuteli
hänen kumpaakin poskeansa ja nyyhkytti.
Paikkakunnan tavan mukaan hän sitten tarjosi Salvelle poskeansa ja
säpsähti hieman, kun mies ei näyttänytkään tarkoitusta ymmärtävän,
nyökkäsi vain ja virkkoi puolittain englannin, puolittain espanjan
kielellä: "Good evening, señorita!"
Nyt huomasi señorita innoissaan unohtaneensa mantiljinsa ja juoksi
kiireesti heidän luotansa.
Paolina oli Federigo Nunezin sisar. Hän, hänen vanha äitinsä ja
lisäksi eräs vanhahko mulattinainen, joka oli ollut Paolinan
imettäjä, olivat talon ainoat asukkaat.
Pian hän tuli takaisin, mukanaan kynttilä, viiniä, leipää ja
hedelmiä, asettui osaaottavasti veljensä viereen ja laski
käsivartensa hänen olalleen. Veli kertoi innokkaasti viittilöiden,
kasvot kertomuksen elävänä kuvastimena.
Äkkiä Federigon kasvot muuttuivat kalpean intohimoisiksi, ja hänen
mustat silmänsä salamoivat. Hän iski kädellään ilmaa, ikäänkuin olisi
tikaria käytellyt ja nauroi niska kenossa ivallisesti riemuiten, niin
että valkeat hampaat loistivat.
Salve ymmärsi, että Federigo oli surmannut jonkun henkilön
Montevideossa, luultavasti päästäkseen karkuun, ja että hän pelkäsi
Rion poliisin saaneen tiedon asiasta. Hän istui tuijotellen Federigon
sisarta. Hän oli solakka ja joustava nainen, viehkeä ja samalla
uhkea, sellainen tumma kaunotar, joita löytää vain etelästä ja joiden
kasvoissa ja hehkuvassa katseessa on ihmeellinen eloisuus.
Ilmeiden leikki, joka muistutti veljeä, vaikutti kuitenkin
epänaiselliselta Salveen, josta jo oli tuntunut vastenmieliseltä se,
että señorita tavan takaa katseli häntä pitkään ja tutkivasti.
Miten olikaan: Elisabetin syvät, puhtaat, pohjoismaiset kasvot
kuvastuivat tuona hetkenä hänen mieleensä niin selvästi, että hän
olisi hyvin voinut ne piirtää.
Sen sangen vähän imartelevan ilmeen, joka tämän vertailun vuoksi
vaistomaisesti kohosi hänen kasvoilleen, huomasi Paolina sattumalta
aikoessaan juuri ryhtyä tuliseen tapaansa kiittämään häntä siitä,
mitä hän oli tehnyt veljen hyväksi.
Hän jäi hetkiseksi seisomaan, hämmästyneenä ja hieman epäröiden.
Hänen kasvoissaan välähti näkyviin jotakin kalpeata ja silmissä
oli outo ilme. Sitten hän astui Salven luo, tarttui hänen käteensä
niinkuin oli nähnyt Salven tullessaan tervehtivän, ja lausui
jokseenkin kylmästi joitakin sanoja, joiden tuli ilmaista hänen
kiitollisuuttansa.
Sitten hän herätti vanhan mulattinaisen, joka ryhtyi järjestämään
paria kaislavuodetta, ja toivotti hyvää yötä luomatta katsettaan
Salveen.
Federigo oli sillä välin mennyt äitinsä luo, ja Salve kuuli heidän
juttelevan kiihkeästi.
Salven mieleen oli odottamatta johtunut se, minkä hän olisi
mieluimmin tahtonut unohtaa. Hän makasi kauan valveilla raskaissa
mietteissään, joiden esineenä oli Elisabet.
Sitten hän uneksi joutuneensa käärmeenpesään, missä hänen oli
ankarasti taisteltava isoa käärmettä vastaan, joka yritti iskeä
häneen katosta ja seiniltä ja jonka hiiluvissa silmissä hän lopulta
tunsi Paolinan katseen.
* * * * *
Señoritan sanottiin aamupäivällä lähteneen vanhan mulattinaisen
seurassa ostoksille ja tutkimaan, oliko ryhdytty etsiskelyihin.
Sointuakseen paremmin ympäristöönsä oli Salve pukeutunut hienoihin
sinisiin verkavaatteisiinsa. Ne hän oli kuljettanut mukanaan
nyytissä, muutamain muiden esineiden ja Montevideossa maksetusta
palkasta jäljellä olevien rahojen ohella.
Oli ilmeistä, että hän näytti komealta sievässä merimiespuvussaan,
sillä Federigon äiti silmäili häntä ihan ihmeissään, kun heidät
esiteltiin toisilleen. Hän oli nähtävästi otaksunut poikansa ystävän
karkeaksi brasilialaiseksi matruusiksi, jollaista väkeä kansan
pohjasakka siellä ylimalkaan on.
Hän itse oli kutistunut, pergamentinkeltainen vanha nainen, jonka
paksu harmaa tukka oli sidottu niskaan yksinkertaiseen solmuun.
Hänellä oli sormissa joukko tukevia sormuksia ja korvissa raskaat
kellukat. Pienet pistävät silmät puhuivat sammuneista intohimoista,
ja hänen kasvoissaan näkyi vielä selvempänä se rottamainen ilme, joka
silloin tällöin pilkisti pojan piirteistä. Salve havaitsi piankin,
että hän oli vajonnut juoppouteen.
Eukko pysytteli isomman osan päivää varjonpuolella olevissa suojissa
tai pienessä kuistikossa acachacasta ja vettä säätävillään ja
alinomaa pyöritellen ja polttaen savukkeita.
Kaikesta huolimatta kohtelivat sisarukset häntä kunnioittavasti, ja
selvää oli, että hän oikeastaan johti kaikkia heidän aikeitansa.
Ave Marian aikaan iltasella lepäsi hän useinkin humalassa polvillaan
ja mutisi rukouksiaan lähtien sitten kohta makuulle.
Kotiin tullessaan vältti señorita edelleen Salven puoleen
kääntymistä. Salve näki hänen antavan rahoja veljelleen, jonka hieman
murheellisiksi vetäytyneet kasvot jälleen kirkastuivat.
"Mitä sinä olet tehnyt sisarelleni?" kysyi Federigo hymyillen eräänä
päivänä. "Hän ei ole sinulle hyvä. Hän on vaarallinen", virkkoi hän
vakavasti ja lisäsi sitten ikäänkuin harkiten:
"Niin kauan kuin olet tässä talossa, olet kumminkin hyvässä suojassa;
mutta nyt olet saanut varoituksen."
Federigoa samoinkuin Salveakin alkoi pitkä kotiaresti vähitellen
ikävystyttää.
Sisaren pyynnöistä huolimatta hän lähti illalla ulos ja palasi hyvin
myöhään. Hänen mielialansa oli synkkä ja kiihtynyt, ja Salve voi
hänen katkonaisista lausumistaan ymmärtää, että hän oli menettänyt
pelissä kaikki rahansa.
Salve oli jo toisena aamuna huomannut, että talossa vallitsi
rahanpuute.
Eräänä päivänä olivat veli ja sisar molemmat huonolla tuulella. Salve
kuuli heidän kiivaasti riitelevänkin.
Sopivana hetkenä hän toteutti tekemänsä päätöksen jättämällä
Federigolle rahansa, yhtä ainoata hopeapiasteria lukuunottamatta. Hän
näet halusi maksaa puolestaan.
Federigo otti rahat, joskin empien, ja illalla hän oli jälleen
ulkona. Sisar istui kotona kuistikossa.
Hän ja Salve eivät voineet keskustella, kun eivät osanneet toistensa
kieltä, ja Salvea tuo välimuuri lähinnä ilahdutti, koska siten sai
olla ihan rauhassa.
Señorita oli kuitenkin viime aikoina silmäillyt häntä uteliaasti ja
oli useita kertoja käskenyt veljensä kysyä häneltä yhtä ja toista.
Hänen mielikuvapiirinsä ei näyttänyt ollenkaan avaralta. Kysymykset
koskivat aina samaa asiaa: millaisia naiset olivat hänen maassaan.
Niinpä osasi Salve piankin asiaankuuluvat iskusanat ulkoa.
Salven istuessa illalla tuolissaan kulki señorita hänen selkänsä
taitse ja silitti ikäänkuin sattumalta kevyesti hänen hiuksiansa.
Jos tukka olisi ollut sähköinen, olisi sen rätinä hyvin ilmaissut
Salven kiukkua.
Kotiin palatessaan heitti Federigo harmistuneena lakkinsa tuolille
ja joi ahnain siemauksin lasin rommia, jonka näki pöydällä. Hänellä
ei ollut enää sitä sievää viittaa, joka oli ollut hänen yllään hänen
lähtiessään.
"Minä olen menettänyt pelissä kaikki sinun rahasi!" huudahti hän
englannin kielellä, enempää kursailematta, Salvelle, ja lausui sitten
epämiellyttävästi nauraen jotakin sisarelleen, jonka kasvoista näkyi,
että hän oli heti arvannut asian oikean laidan.
"Tässä on minun viimeinen piasterini", virkkoi Salve ojentaen
hopearahan Federigolle. "Eikö sovi koettaa sillä onneansa?"
"Hänellä on onnea rakkaudessa", virkkoi Paolina kärtyisesti ja
lapsellisen taikauskoisesti. "Hän on kihloissa."
Veli keikutteli piasteria etusormensa varassa ja tulkitsi hymyillen
sisarensa sanat. Salve loi kärsimättömän silmäyksen señoritaan ja
vastasi:
"Minä en ole kihloissa @@ en nyt enkä milloinkaan!"
"Onneton rakkaudessa!" huudahti señorita riemuiten. "Ja viimeinen
piasteri! Huomenna me voitamme sata, kaksi sataa, Federigo!"
Se kuulosti hänen sydämensä vakaumukselta. Hän tarttui mandoliiniin
ja tanssi muutamia askelia edestakaisin lattialla ja katseli Salvea,
omituinen ilme silmissään.
"Riennä, Federigo @@ vielä tänä iltana!" huudahti hän sitten äkkiä
heittäen mandoliinin sohvalle. "Huomenna hänen onnensa voi olla
mennyttä."
Hän tempasi veljen hatun, painoi sen hänen päähänsä ja työnsi hänet
ulos ovesta lähtien itse hänen jäljessään sulkemaan puutarhan porttia.
Señorita ja Salve istuivat kahden odottamassa lampun valaisemassa
huoneessa, jonka ovista ja ikkunoista tulvi sisään tummissa lehvissä
välkehtivä, tuoksuva kuutamoyö. Señorita alkoi tarjoilla Salvelle
rommia ja vettä ja pyörittää hänelle savukkeita. Hän oli kuumeisen
hermostunut ja kiiruhti tavantakaa puutarhanportille.
Salve istui tyynenä tupakoiden ja maistoi silloin tällöin juomaansa;
señorita keinui ruokotuolissa silmäillen häntä. Salve kuuli
huokauksen, ja señorita virkkoi mielistelevän hiljaisella äänellä:
"Pelkäänpä, ettei Federigolla ole onnea."
Salve oli riittävän viisas yskän ymmärtääkseen.
Hän näki myös varsin hyvin, että señorita oli kaunis istuessaan
siinä polvi kämmenten välissä ja siro jalka ojennettuna, mutta hänen
ainoa tunteensa oli harmi sen johdosta, että moinen brasilialainen
letukka uskalsi asettaa itsensä Elisabetin rinnalle. Hän heitti äkkiä
savukkeensa ja lähti puutarhaan salaamatta harmiansa.
Hän vihasi naisia siitä lähtien, jolloin se ainoa, josta hän piti,
oli hänet pettänyt. Nyt hän käveli ankaran mielenliikutuksen vallassa
edestakaisin.
Hän käveli siellä vielä, kun Federigo palasi @@ viittansa
hartioillaan ja pussi kainalossa, riemuiten ja kiihdyksissä. "Lähes
kolmesataa piasteria!" huusi hän rientäen juoksujalkaa sisään.
Sisar nukkui siellä sohvassa.
Hän hypähti haltioissaan ylös kuullessaan uutisen, ja Salve näki
sisarusten lapsellisen iloisina levittävän hopearahoja pöydälle
jakaen ne kolmeen osaan.
Kun Salve kumminkaan ei millään muotoa suostunut ottamaan takaisin
muuta kuin yhden piasterinsa, tuli señoritan silmiin jotakin melkein
nöyrän ihailevaa. Hän ei käsittänyt sellaista uhrausta, mutta tunsi
kuitenkin siinä piilevän jotakin ylevää. Hieman mietittyään hän
ojensi kätensä ja virkkoi:
"Señor, antakaa minulle se piasteri, joka on kädessänne, niin saatte
minulta toisen!"
Salve antoi sen hänelle, ja hän suuteli sitä ihastuneena useita
kertoja.
"Sen minä panen peliin huomisiltana!" huudahti hän iloissaan ja kätki
sen poveensa.
Hän voitti tosiaankin muutamia piastereita ja palasi iloa säteillen.
Mikäli Salve ymmärsi, eli koko perhe yksinomaan uhkapelin varassa.
Poika kuului tosiaankin johonkin puolueeseen, ja hänellä näytti
olevan toiveita päästä vapaaehtoisen joukon päälliköksi, jos kapina
saataisiin syntymään.
Ennen señoritan huomaavaisuuksia oli Salve viihtynyt varsin hyvin
tässä yksinäisessä ja hiljaisessa elämässä. Mutta nyt, kun hän
ilmeisesti pysytteli koko päivän kotosalla hänen tähtensä, koristeli
itseänsä ja liehakoi jos jollakin tavalla, alkoi asia käydä
sietämättömäksi. Kun sitten "Juno" vihdoin oli lähtenyt, selitti hän
eräänä päivänä aikovansa lähteä satamaan hakemaan pestiä.
Señorita kalpeni, mutta hillitsi itsensä heti, jopa hymyilikin
leikillisesti.
Myöhemmin suostutteli hänen veljensä Salvea siirtämään lähtönsä kolme
päivää tuonnemmaksi voidakseen ottaa osaa erääseen ystäväpiirin
kokoukseen, joka oli määrätty pidettäväksi yöllä eräässä
esikaupungissa.
Illalla, veljen ollessa tapansa mukaan pelaamassa, istui señorita
kynnyksellä, isot hiuksensa hajallaan. Hän näytti kaihomieliseltä
ja näppäili silloin tällöin kitaraa hiljaa hyräillen ja kiinnittäen
Salveen mustien silmiensä katseen.
Salve, joka istui huoneessa, näki olevansa tavallaan piirityksessä.
Hänen teki oikeastaan mieli lähteä hänen ohitsensa ulos ovesta ja
pujahtaa puutarhaan, mutta siinä oli tiellä señorita, ja hän tiesi
sellaisen menettelyn herättävän paheksumista.
Ainoa merkki siitä, ettei hän ollut tilanteeseen tyytyväinen, oli se,
että hän hikoili jokseenkin ankarasti.
"Aiotko lähteä pois?" kysyi vihdoin señorita alakuloisesti, melkeinpä
rukoilevasti.
"Aion, señorita!" vastasi Salve harmistuneesti.
Samassa tempasi señorita jotakin poveltaan ja hypähti seisaalleen.
Stiletti, jonka hän sinkosi kädestään, lensi viheltäen ohi Salven
korvan ja jäi väristen seinään hänen päänsä viereen.
Señoritan joustava vartalo oli vielä heiton asennossa, kasvot olivat
kalpeat ja silmät salamoivat. Sitten hän taivutti äkkiä ruumistaan
taaksepäin ja alkoi nauraa.
"Pelästyitkö?" kysyi hän. Mutta Salve ei näyttänyt pelästyneeltä;
hän oli kylmän katkeroitunut ja koska ei voinut ajatellakaan
taistelevansa naisen kanssa, antoi hän stiletin jäädä seinään, vaikka
olikin ensin aikonut siihen tarttua.
"Näetkös!" sanoi señorita hypäten äkkiä luo ja temmaten aseen
seinästä. Hän alkoi nauraen heittää sitä seiniin eri kohtiin, joihin
se sattui joka kerta ihan pilkulleen.
"Sinä pelkäsit @@ tunnustahan", virkkoi hän ilkamoiden, istuutui
askareestaan kuumana Salven luo ja katsoi häntä suoraan silmiin,
kyynärpää pöytään nojaten. "Sinä pelkäsit ja nyt sinä olet vihainen.
Eivätkö sinun maasi naiset ole sellaisia?"
Salve silmäili häntä kylmän torjuvasti. "Eivät, señorita!" vastasi
hän lyhyeen ja lähti puutarhaan.
Señorita tarttui jälleen kitaraan ja alkoi kiihkeästi itsekseen
hyräillä. Se ei ollut enää mikään tanssisävel, vaan kuulosti
uhkaavalta. Uhkaava sävy oli hänen silmissäänkin, ja sävel tunkeutui
kuiskauksena hänen hampaittensa välitse.
Illalla hän sitten tuli keimailevasti hymyillen Salven luo ja ojensi
hänelle maan tavan mukaan savukkeen, jota oli alkanut polttaa.
Kun Salve hieman epäkohteliaasti kieltäytyi, huudahti hän äkkiä
hurjistuen, jalkaa polkien:
"Señor!"
Samassa hän kuitenkin taas hillitsi itsensä ja sanoi näennäisen
hyväsydämisesti hymyillen ymmärtävänsä, ettei tapa ollut sellainen
Salven kotimaassa.
Salve tunsi mielensä melkoisesti keventyvän, kun Federigo palasi
kotiin ja kertoi puheenaolleen kokouksen tulevan pidettäväksi
seuraavana iltana.
* * * * *
Federigo vei Salven huonosti valaistuun kapakkaan, jossa oli pari
kolme huonetta, toinen toisensa takana.
Sisin huone oli täynnä mitä erilaisimpiin yhteiskuntaluokkiin
kuuluvia miehiä. Useilla heistä oli yllään nukkavierut
sotilasunivormujen tapaiset.
Uloimmassa huoneessa hän näki heti sisäänastuessaan joukon
merimiehiä, jotka nyökkäsivät hänelle nähdessään hänen
merimiespukunsa; @@ he näyttivät olevan yankee-poikia.
Kaikki joivat acachacasta, ja kaiken yllä leijui tupakansavu sumuna,
jonka keskeltä kaikui korviasärkevä melu ja juttelu.
Miesten joukossa liikkui ilman mitään säätyrajoitusta paremmin
tai huonommin puettuja naishenkilöitä, joista muutamat seisoivat
kiihkeännäköisinä pelipöydän ääressä sisimmässä huoneessa.
Federigo kuljetti Salven syrjään pitkän pöydän luo, jonka ympärillä
istui joukko ruskeita, parrakkaita miehiä päässä leveälieriset hatut,
yllään nahkahousut ja kantapäissä kannukset.
Salvea ei seura miellyttänyt; ne muistuttivat härkäpaimenia, joita
hän oli nähnyt Montevideossa, mutta vieläkin enemmän pahantekijöitä.
"He kuuluvat Mendezin vapaajoukkoon", kuiskasi Federigo esittäen
hänet pöydän päässä istuvalle päällikölle, voimakkaalle,
punervanaamaiselle miehelle, jolla oli isot mustat viikset ja pienet,
vilkkaat silmät, jotka salaa tarkastelivat Salvea moneen kertaan.
Tavantakaa he kilistivät laseja huudahtaen: "Alas Fejo!" mutta
pysyttelivät muuten rauhallisena; @@ he odottivat "capitanoa".
Juoman vaikutuksesta kävivät hekin sentään äänekkäämmiksi, ja useat
heistä alkoivat pelata keskenään.
Useiden toisten pöytien ääressä istui samanlaista väkeä. Toisissa
pöydissä, joiden ääressä näkyi osalta hyvinpuettuja kaupunkilaisia,
keskusteltiin vain kuiskaten. Nämä henkilöt näyttivät pelokkailta. He
nähtävästi odottivat kärsimättöminä capitanoa.
Äänekkäät huudot, nauru ja melu kiihtyivät. Näkyi jo juopuneita
kasvoja, ja usealla taholla riideltiin ja iskettiin nyrkkejä pöytään.
Federigo, jolla oli monta tuttavaa, oli hävinnyt joukkoon. Salven
vierustoverit pelasivat innokkaasti noppaa kaivaen pieniä hopearahoja
suurista nahkakukkaroista, jotka näyttivät aiotun sisältämään ihan
toisenlaisia summia.
Salvesta tuntui, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt niin konnamaisia,
rahanahneita naamoja kokoontuneena yhteen paikkaan, ja samalla hän
oli päättänyt olla ryhtymättä heidän kanssaan mihinkään tekemisiin.
Tärkeintä oli päästä heistä erilleen ehjin nahoin. Salve tunnusteli
povitaskuansa, jossa hänellä oli puukko.
Eräs pohjoisamerikkalainen, joka oli Salvea hänen sisäänastuessaan
tervehtinyt, kehoitti häntä istuutumaan heidän joukkoonsa, mutta hän
kieltäytyi toistaiseksi, koska tunsi olevansa silmälläpidon alaisena.
Samassa hän ihmeekseen huomasi señoritan seisovan pelipöydän ääressä.
Hän pelasi intohimoisesti menettäen panoksen toisensa jälkeen.
Isäntä, joka itse hoiti pelipöytää, oli pitkä, laiha portugalilainen,
kasvot pitkät, kellertävät ja pää melkein ihan kalju.
Isäntä silmäili señoritaa koko ajan nöyrän surkuttelevasti.
Lakattuaan harmistuneena pelaamasta señorita viittasi hänet tavallaan
käskevästi syrjään.
He juttelivat innokkaasti, ja Salve huomasi señoritan vilkaisevan
häneen päin. Se sai hänet miettimään.
Señorita oli tavattoman kalpea, ja Salve näki hänen vihdoin ojentavan
isännälle kätensä. Isäntä suuteli sitä ylen onnellisen näköisenä.
Sitten señorita äkkiä hävisi.
Isännän kasvot loistivat koko illan, ja hän kumarsi veitikkamaisesti
Federigolle hänen kulkiessaan pelipöydän ohi.
Tullessaan sitten jälleen hetkiseksi Salven lähettyville Federigo
kuiskasi ivallisesti:
"Minä luulen sisareni myyneen tänä iltana sielunsa ja menneen
kihloihin rikkaan Antonio Varezin kanssa; @@ onnittele minua,
ystäväni!"
Salve huomasi nyt isännän tavantakaa puhuttelevan pöydän päässä
istuvaa miestä, joka yritti yhä salaa silmäillä Salvea. Se ei
tuntunut Salvesta ollenkaan miellyttävältä.
Pohjoisamerikkalainen, pitkä, voimakas mies, jolla oli vaalea parta
ja jäykät yankee-kasvot sekä kappale nauhaketta nutunhihassa, seisoi
pelipöydän ääressä menettäen dublonin toisensa jälkeen.
"Se on petospeliä, poikaseni!" virkkoi hän englannin kielellä
Salvelle, jonka kanssa hän ilmeisesti halusi päästä puheisiin.
"Samoin uskon minäkin", vastasi Salve, "tämä on huono pesä!"
"Minkä maan miehiä sinä olet?"
"Norjalainen."
"Ahaa @@ norwayman! Hyvää meriväkeä. Karannut Riossa?" kysyi hän
sitten hymyillen, ikäänkuin vastaus olisi ollut itsestään selvä.
"Pelaanko sinun puolestasi?"
"Minulla ei ole rahaa."
"Tässä on guinea pestiksi 'Star and Stripes' laivaan, joka on
lähdössä Valparaisoon ja Chincasiin!" huudahti amerikkalainen nauraen
ja heitti pöytään kultarahan, jonka heti hävisi.
Hän kääntyi, vei käden suulleen ja sanoi:
"Vielä yksi pestistä!"
Seuraavan kultarahan kävi samoin kuin edellisenkin.
"Vielä yksi!" kuului jälleen ja tulos oli sama.
Salvea alkoi äkkiä tympäistä tuo tungetteleva pelaaja, joka hävisi
hänen kustannuksellaan. Miehen kasvot eivät hilpeydestään huolimatta
näyttäneet hänestä ollenkaan miellyttäviltä. Hän huusi kiivaasti:
"Pelaa omasta puolestasi, yankee!"
Pelaaja ei ollut kuulevinaan, vaan toisti kylmäverisesti nyökäten:
"Vielä yksi pestistä!"
Nyt Salven kärsivällisyys loppui.
Hän oli koko ajan istunut penkin ja seinän välisessä kapeassa
solassa, miehiä kummallakin puolellaan, joten hän ei päässyt
paikastaan.
Siepaten lujasti kiinni vierustoverinsa hartioihin hän hyppäsi
yht'äkkiä yli pöydän, päin tuota hävytöntä pelaajaa. Hänen teki
sanomattomasti mielensä vapautua kaikesta, mihin oli kietoutunut, ja
raivata itselleen tie ulos.
Samassa kuului uloimmasta huoneesta huudettavan: "Poliisi!" Siellä
sammuivat valot.
Pian senjälkeen kävi samoin siinä huoneessa, missä Salve seisoi
parhaillaan ankarasti purkaen vihaansa kohti amerikkalaista, joka
ihmeekseen näki hänen seisovan vastassaan.
Vihamielinen suhde muuttui kuitenkin heti ystävälliseksi. Salve,
joka oli nähnyt isännän astelevan kiireesti päin, tunsi parin miehen
käyvän itseensä käsiksi ja työntävän kohti erästä ovea, joka ei
johtanut ulos.
"Auta, yankee! Tässä on konnanjuonia @@ pieni ovi oikealla!" huusi
hän neuvokkaasti. Samassa sulkeutui ovi hänen takanaan.
Hänen suunsa sulki kohta liina, hänet heitettiin kumoon ja kädet ja
jalat sidottiin. Sitten hänet työnnettiin pimeään sivuhuoneeseen @@
kuten hänestä näytti, kaapin taakse, jonka läpi huoneeseen kuljettiin.
"Hm", tuumi yankee kylmäverisesti, "toivonpa, ettei pesti mene
menojaan." Sitten hän lähti rauhallisesti hakemaan poliisia avukseen.
Salve oli varma siitä, että oli kuullut señoritan kuiskaavan äänen.
Pian senjälkeen hän kuuli kaapin oven avautuvan ja näki naisen
itsensä seisovan vieressään lamppu kädessä.
Nainen silmäili häntä ilkkuen ja valutti samalla öljyä hänen
kasvoilleen.
Hänen ilmeensä kävi vähitellen inhoittavaksi kuin kostonhimoisen
naarastiikerin, jonka täytyy pidättää raivoansa. Sitten hän riensi
jälleen ulos, paukahduttaen oven lukkoon.
Salve makasi lujasti sidottuna, kädet selän takana, mutta hänen
onnistui siitä huolimatta tavattoman notkeutensa avulla vihdoin saada
povitaskusta putoamaan veitsensä, jolla leikkasi nuorat poikki.
Hän seisoi kuunnellen puukko kädessä.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän kuuli amerikkalaisen äänen ja
poliisin, joka tuntui etsivän.
Hän alkoi huutaa, ja oli seuraavana hetkenä vapaa.
"Hän on meidän aluksemme miehiä!" sanoi yankee ottaen haltuunsa
Salven, joka nyt mielellään kuului minne hyvänsä, kunhan ei vain
mihinkään tässä kaupungissa, ja senvuoksi tyytyi rauhallisesti
kohtaloonsa.
"Ovatpa ne raapineet sinua kelpo tavalla, poikaseni!" virkkoi
amerikkalainen hieman ivallisesti nähdessään Salven kasvot.
"Mielisinpä nähdä isäntää sitä ennen", sanoi Salve kylmästi. Hän
tunsi kamalaa kostonhalua.
"Niin, mutta sitäpä me emme mieli", virkkoi amerikkalainen kuivan
käskevästi. "Me emme halua hammastella poliisin kanssa. Sitäpaitsi
minä olen jo pelastanut vähät pestirahat."
Amerikkalaiset ympäröivät Salvea tiheänä kehänä, joten hänellä ei
ollut mitään muuta neuvoa kuin lähteä mukaan. Mutta amerikkalaiseen
suuntautuva katse osoitti, että pestiä koskevan kysymyksen täytyi
tulla heidän kesken uudelleen käsiteltäväksi laivalla oltaessa.
16.
"Star and Stripes", joka lepäsi satamanedustalla unionilippu
kahvelipurjeessa, oli pitkä, musta, sukeva pursi. Miehiä siinä oli
kaksineljättä.
Se näytti erittäin miellyttävältä, ja Salve kiitti kaikessa
hiljaisuudessa onneansa, joka oli johdattanut hänet niin hyvään
alukseen.
Oltiinpa vielä niin kohteliaita, että annettiin hänelle oma koju
kannen alla.
Hänen sanomattomaksi harmikseen ovi lukittiin ulkopuolelta, ja hänen
alkaessaan sen johdosta pitää melua, annettiin hänen tietää, että
hänen oli tyytyminen vankinaoloonsa niin kauan kuin vielä viivyttiin
Riossa. Hän ymmärsi, että hänen peljättiin karkaavan.
Alhaalla oli sietämättömän kuuma ja sitäpaitsi kuului koko ajan
ikäänkuin sairaiden valitusta viereisestä suojasta. Salve piti
tällaista kohtelua kerrassaan halpamaisena. Lastauksessa puuhailtiin
lakkaamatta koko yö ikäänkuin olisi ollut tulinen kiire päästä
lähtemään, ja aamupäivällä nostettiin ankkuri kohta kun viimeisen
tavaraproomun sisältö oli saatu laivaan lastatuksi.
Kun Salve muutaman tunnin kuluttua laskettiin vapaaksi, olivat he jo
avaralla merellä satamansuun ulkopuolella.
Kapteeni, kolme perämiestä ja useita alempia päällysmiehiä
käveli kannella kultanauhakkein koristetuissa päähineissään ja
univormumaisissa vaatteissa ikäänkuin sotalaivassa, ja vahdissaolijat
olivat aseistetut.
Miehistö sitävastoin oli melkein poikkeuksetta ryysyihin
puettua väkeä. Siihen näytti kuuluvan kaikkia kansallisuuksia:
englantilaisia, irlantilaisia, saksalaisia ja amerikkalaisia;
sitäpaitsi puoli tusinaa neekereitä ja mulatteja.
Kun ei kukaan hänestä sen enempää välittänyt, kulki hän toistaiseksi
missä halusi.
Mutta kun Salve sitten näki aavanpuoliselta laidalta laskettavan
mereen ilman mitään juhlamenoja kokonaista kolme ruumista, jotka oli
huolimattomasti kääritty purjekankaaseen, alkoi häntä kammottaa.
Ne olivat osanneet salata satamaviranomaisilta, että laivassa raivosi
keltakuume.
Vielä kaameammalta alkoi asia tuntua, kun pieni, kalpea laivapoika,
jonka kanssa hän ryhtyi puheisiin, kertoi alhaalla makaavan useita
sairaita ja tiesi yhden äsken mereen lasketuista kuolleen edellisenä
päivänä juuri siinä kojussa, jossa Salve oli viettänyt yönsä.
Salve oli ihan kuohuksissaan.
Illalla kutsui hänet luoksensa kapteeni, jolla oli venemies
vierellään. Kapteeni oli laiha, tarmokkaannäköinen, suunnilleen
neljänkymmenen vuoden ikäinen mies, jonka jyrkkäpiirteisiä, hieman
onttoposkisia kasvoja kiersi tiheä, tumma poskiparta ja sirosti
kammattu kiiltävä tukka.
Hän seisoi polttaen hienoa piippuansa, jonka varsi oli helmiäisellä
koristeltu, silloin tällöin maistaen mustaa kahvia kattoikkunalla
olevasta kupista.
"Mikä on nimesi?" kysyi hän nyökäten vastaukseksi Salven
tervehdykseen.
"Salve."
"Salve", toisti kapteeni murtaen nimeä englanniksi, @@ "ja
norjalainen?"
"Hän näyttää liian kelpo mieheltä noiden toisten lurjusten joukkoon",
mutisi hän venemiehelle.
"Kokenut matruusi, vai kuinka?"
"Niin."
"Sinä olet saanut pestiksi kolme guineaa, eikö totta?" jatkoi
kapteeni imaisten pari kertaa piippuansa ja katsahtaen tilikirjaansa.
"Kuukauden palkan."
"En, kapteeni!" Salve selitti, miten asianlaita oli. "Pestiä en
ole oikeastaan ottanut ennenkuin nyt, jolloin minun lienee pakko
se tehdä, @@ mutta minua on tähän asti kohdeltu kuin koiraa, jopa
huonomminkin!"
Kapteeni ei ottanut kuullakseen jälkihuomautusta, päätti vain
lyhyesti ja karskisti:
"Ne kolme guineaa kuuluvat hänelle, Jenkins! Menköön keulamärssyyn,
siellä tarvitaan kunnon meripoika kaikkien kelvottomani avuksi."
"Pelatkaa toiste omaan laskuunne, älkää matruusien vahingoksi",
huomautti hän sitten hiljaa ja ivallisesti; Salve kuuli sen sentään.
Niin oli se keskustelu ohi. Venemiehen kasvot ennustivat, että Salve
saisi tilaisuuden sattuessa maksaa voittonsa. Hän kulki liikutellen
ulkonevaa leukaansa ja kierrellen vaaleata poskipartaa sormensa
ympärille.
Eräs mulatti parka, joka pesi keittoastioita, sai toistaiseksi
sijaisena kokea kostoa. Nuhdeltuaan häntä lyhyeen venemies iski
hänet pampulla kumoon, niin että hän jäi pitkäksi ajaksi makaamaan
kykenemättä liikahtamaankaan.
Tuo kuohutti Salven mieltä, mutta vielä enemmän häntä ihmetytti, kun
hän näki miehen heti senjälkeen tarttuvan jälleen työhönsä, ensin
rauhallisesti pyyhkien kastrullista omaa vertansa.
Jonkinlaista kohtuutta luulisi koiramaisessa nöyryydessäkin olevan,
arveli Salve kiukuissaan melkein suoden miehelle ansaitsemattoman
iskun.
Purjeentekijältä hän sitten sai kojuvaatteet ja varastonhoitajalta
palkkansa tiliin merimiespuvun niiden melko lailla tärveltyneiden
hienojen vaatteiden sijaan, jotka hänellä oli yllään.
Seisoessaan myöhemmin alhaalla järjestämässä kojuansa hän näki
toisella puolen purjekangasvaatteisiin puetun miehen samoissa
askareissa. Hän ei voinut erehtyä @@ se oli Federigo.
Salve sai myöhemmin kuulla, että hän oli joutunut poliisin huostaan
kapakassa sattuneen rytäkän aikana.
Hän oli nähnyt laivamiehen pelastavan Salven ja kun hänen itsensäkin
onnistui matkalla päästä pakoon, oli hänkin turvautunut alukseen.
Sisaren konnamaisuuden aiheuttama harmi kiehui vielä liian kiivaana
Salven mielessä, vaikka hän uskoikin, ettei Federigo ollut jutussa
mitenkään osallisena.
Näytti kumminkin siltä, että hänellä oli tavallaan paha omatunto,
sillä he eivät jutelleet toisilleen, vaan käyttäytyivät kuin
ventovieraat. Brasilialaisen ilmeestä näki, että hän tunsi itsensä
nöyryytetyksi, mutta siinä oli samalla sellaista, mikä kehoitti
Salvea olemaan varuillaan.
Salvelle selvisi pian, ettei hän olisi voinut joutua mahdottomampaan
alukseen.
Miehistö oli koottu New Orleansin ja Charlestonin telakkain
pohjasakasta; kaikkien kasvoissa näkyi paheiden ja häpeällisen elämän
jälkiä, ja heidän kesken kaikui alinomaa mitä karkein sadattelu ja
jumalanpilkka.
Pampun iskut ja kammottava käytös kuuluivat päiväjärjestykseen, ja
se, jota asia koski, voi odottaa vain vahingonilon ilmauksia toverien
taholta. Mitään oikeutta ei voinut saada; kysymykseen tuli ainoastaan
se, missä määrin asianomaista suojelivat upseerit tai miten hän oli
onnistunut takaamaan tovereita miehikseen.
Amerikkalaiset ja irlantilaiset vetivät lukuisimpana kansallisuutena
yhtä köyttä kohdellen joka päivä julmasti kaikkia heikompiansa.