Suomentanut J. Hollo

WSOY, Porvoo, 1922.

1.

Merdön mustapartaista luotsia Salve Kristiansenia nimitettiin

Arendalissa huimapäiseksi veikoksi, joka uskalsi lähteä merelle

millaisessa säässä tahansa.

Hän oli henkensä uhalla pelastanut useita aluksia, jotka

haaksirikkoutuneina olisivat joutuneet merilain alaisiksi, ja

tiedettiin kertoa, että hän oli yksinään noussut vajoavaan hylkyyn

lähettäen kumppaninsa maihin hakemaan apua. Mutta samalla kerrottiin,

että hänen ja luotsivanhimman Beckin välit olivat siksi sameat, ettei

hän koskaan saanut pelastusmitalia.

Hänellä väitettiin olevan kotona kulmakaapissa useita

omistuskirjoituksilla varustettuja hopeahaarikoita ja suuri

kaukoputki muistoina eri aluksista.

Hän oli pikemmin lyhyt kuin pitkä, @@ olisipa häntä sopinut sanoa

hinteläksikin; mutta terävät, ruskeat silmät, tarmokas, suora nenä

ja poskessa, parranrajan yläpuolella näkyvä tuima piirre loivat

hänen kasvoihinsa taipumattoman ja pelottoman ilmeen. Hänen jäyhään,

karskiin olemukseensa ja puhetapaansa yhtyneenä tuo kaikki teki

erinomaisen tarmokkaan vaikutuksen.

Koko hänen juro käytöksensä ilmaisi jonkinlaista katkeruutta, josta

ihmiset saattoivat riittävän selvästi havaita, että hän kykeni

elämään ilman heidän seuraansa ja apuansa.

Kaupungissa, vieläpä luotsivanhimmankin luona kerrottiin, että hän

oli vaipunut juoppouteen. Myytyään makrillinsa kalarannassa hän näet

voi toisinaan istua kokonaisen päivän Andersenin muorin tuvassa,

viinaksi edessään. Niinä päivinä hän oli harvasanainen; mutta kun

alkoi ilta joutua ja hän oli ehtinyt saada hieman hattuunsa, ei

ollut hyvä joutua hänen kanssaan tekemisiin. Ei ollut helppo sanoa,

minkätähden hän viihtyi Andersenin muorin merimiestuvassa. Mutta

siellä joka tapauksessa tiedettiin, miten häntä oli kohdeltava.

Se arvonanto, jota hän merimiehenä yleisesti nautti, oli tehnyt

hänestä tämän piirin sankarin, ja vaikka asiaa ei lausuttukaan

suoraan julki, osoittivat hänen merimatkojensa jälkeen tehdyt

ikäänkuin satunnaiset kysymykset tai sisäänastuvien tervehdystapa,

että täällä oli myötätuntoa ja että hänen nimellään oli hyvä kaiku.

Laivamiehen päähän ei helposti pälkähtänyt istuutua muitta mutkitta

hänen viereensä; luonnollisena edellytyksenä oli tervehdys ja

puhuttelu.

Salve Kristiansenin siten viettäessä aikojaan merimiestuvassa liikkui

hänen kymmenvuotias poikansa Gjert satamassa, seuranaan koko joukko

kaupungin poikia, jotka eivät paljoakaan tienneet säätyerosta.

Ruskeatukkainen, ruskeasilmäinen, reippaannäköinen Gjert poika

oli heistä kaikkein villityin ja nautti sitäpaitsi jonkinlaista

arvonantoa isänsä poikana. Tätä kunniaa hän ilmeisesti koki puolustaa

kaikenlaisilla hurjilla tempuilla.

Oikeastaanhan hänen olisi pitänyt vartioida purtta, mutta se

oli hyvin kiinni ja sitäpaitsi sen voi mainiosti nähdä joltakin

raakapuulta satamasta. Gjert pysytteli veneen luona, kunnes

pojat tulivat koulusta, mutta kun he sitten innoissaan riensivät

tavanmukaiselle leikkipaikalleen satamaan, kirjalaukut selässään,

niin Gjert odotti heitä mielellään jossakin silmiinpistävässä

paikassa, saalingin tai raakapuun varassa tai @@ kuten monesta

ikkunasta voitiin nähdä kaukoputkella ja ilmankin sitä ja kuten

kaupungin äidit suureksi kauhistuksekseen toisilleen huhuilivat @@

maaten mahallaan mastonhuipussa.

Useimpia kaupungin lapsia oli nimenomaan varoitettu antautumasta

mihinkään tekemisiin "hurjan Kristiansenin" pojan kanssa. Mutta

saalinki ja mastonnokka, jotka liiankin hyvin saattoi nähdä

kotosalta, kävivät juuri sentähden mielenkiintoisiksi katseltaviksi,

ikäänkuin olisi Gjert Kristiansen istunut kielletyn puun oksalla.

Elämä satamassa oli sangen riemullista, kuten ainakin

merikaupungeissamme, joiden satamissa pojista kasvaa laivamiehiä

ennen ensimmäistä matkaansa.

Beckin pojanpoika, Fredrik, josta piti tulla merikadetti, oli

eräänä päivänä luullut olevansa suojassa kodin ikkunoilta, kun

kiipesi maston selkäpuolta kohti huippua, missä hänen ystävänsä

Gjert jo istui odottamassa; mutta hoikka puu ei suojannutkaan häntä

luotsivanhimman terävältä katseelta.

Vanha Beck saapui itse alukseen, täynnänsä isoisän mielikarvautta,

haukkui pahanpäiväiseksi laivurin, joka saattoi kaikessa rauhassa

katsella moisia temppuja, ja kuritti käyrällä ryhmysauvalla Gjert

Kristiansenin, joka oli viekoitellut hänen pojanpoikansa sellaiseen

tottelemattomuuteen lisäten, että Gjertistä saattoi jo varsin hyvin

nähdä, mikä hänestä vihdoin oli tuleva @@ ilmetty isänsä poika.

Hänen oma armas, vietelty aaluvansa [vesa, kuv. poikanen], joka oli

paria vuotta vanhempi, pääsi ilman selkäsaunaa, ja sen johdosta

pidettiin poikien kesken neuvoa, että hänen piti saada se takaisin,

kun ensikerran kohdattaisiin.

Hän olisikin joutunut kylvetettäväksi, ellei Gjert, jonka puolesta

piti kostettaman, olisi odottamatta ryhtynyt häntä puolustamaan.

Kertomuksen siitä, kuinka Beck oli kurittanut hänen poikaansa ja

ennustellut hänen tulevia vaiheitansa, sai luotsi kuulla vasta

kotiin purjehdittaessa. Hänen mustanpuhuvat kasvonsa kävivät

kalmankalpeiksi; mutta kun hän sitten kuuli Gjertin kaikesta

huolimatta auttaneen Fredrik Beckiä, niin hän säpsähti ja sanoi vähän

ajan kuluttua:

"Kerro se äidille."

2.

Merdö, missä luotsi asusti, on kaupungin väylän suulla, merituulen

pesänä.

Ulkoapäin tämä pieni, puolipyöreä saari ei mitenkään eroa

tavallisesta karusta kalliosaaresta. Ylhäältä, tuuliviirin luota,

luotsien tähystyspaikalta, voi myrskyn aikana nähdä loppumattomiin

valkoisina vaahtoilevia kallioita ja kareja.

Nämä rannikkovedet ovat erinomaisen vaaralliset; mutta Merdössä ja

Torungenissa asustavat Arendalin luotsit ovat Norjan parhaita.

Englantilaisilla ja hollantilaisilla luotseilla on suppeat alueensa,

mutta nämä laajalti purjehtivat miehet, jotka tänään ovat laivoja

auttamassa Lindesnäsin luona, voivat huomenna olla Skagenin tai

Hanstholmin tienoilla, ja ylihuomenna luotsimme kenties astuu

hampurilaiseen alukseen Hornin riutoilla.

Leveissä kansialuksissaan, joiden isossa purjeessa nähdään Arendalin

merkki, numero ja punainen raita, he liikkuvat makrillimatkoillaan

koko Pohjanmerellä aina Dogger-matalikoille saakka, missä

puhuttelevat vieraitten kalastaja-alusten miehiä tiedustellen heiltä

Kanaalista sekä Englannin ja Hollannin satamista saapuvia laivoja.

Valassaarten alusten varpapurjeen asemesta on heidän pursissaan

kahvelipurje, ja vaikka eivät olekaan yhtä hyviä purjehtijoita kuin

ensinmainitut, suoriutuvat ne aallokosta ihan yhtä hyvin.

Mutta Merdön luotsin tuntee parhaiten se kapteeni, joka sysimustana

talviyönä, aaltojen vyöryessä pilvenkorkuisina, saapuu Torungin

väylälle hyvin tietäen, että hänen on ajauduttava rantakareille,

ellei saa luotsia.

Hän kuulee huudettavan, köysi sinkoaa esiin, ja samassa seisoo

kannella likomärkä luotsi. Mies vaihtaa vaatteet, saa lasin

lämpimikseen ja ryhtyy ohjaamaan alusta. Hänestä ei tuntunut liian

arveluttavalta hypätä mereen, köysi vyötäisille sidottuna, sillä

muulla tavoin ei alus ollut pelastettavissa.

Kun on kysymyksessä kunnia, laivan pelastaminen, ei venhe, koti ja

elämä merkitse paljoakaan näille miehille, jotka muuten arkioloissaan

voivat olla hyvinkin kitsaita killingistään.

Merdön takarannalla on kuuluisa Merdön hätäsatama, pieni kalastajain

ja luotsin asumapaikka. Siellä asui luotsimme omistamassaan pienessä,

punaisessa, kuistilla varustetussa tuvassa, jonka takana oli

kiviaidan ympäröimä perunamaa.

Pienissä, valkoisiksi sivutuissa ikkunoissa näkyi pari pelargonia,

ja tupa oli kaikin puolin erinomaisen siro ja siisti. Se näytti

puolittain laivamaiselta, ja arkioloissa siellä laskettiinkin, kuten

meriväen keskuudessa yleensä, vuorokauden hetket ja ruoka-ajat kuten

laivassa ikään. Seinässä pöydän takana riippui pitkä kaukoputki,

nurkkakaapin päällä oli joukko merikarttakääröjä ja toisessa nurkassa

hollantilainen kaappikello, jonka yläosassa nähtiin viheriä käki.

Luotsin vaimo oli edellisenä päivänä nähnyt aluksen purjehtivan

Merdöstä Arendaliin ja odotti nyt miestänsä kotiutuvaksi. Heidän

nuorin poikansa pyydysteli toimessaan katkorappoja pienistä

vesilätäköistä, joita myrsky tai korkea vuoksi jättää saaren

matalampiin kohtiin.

Poika oli saanut tehtäväkseen tähystellä ja ilmoittaa äidille,

mutta oli nähtävästi asian kerrassaan unhottanut mielenkiintoisen

askarruksensa vuoksi, sillä kauniina iltahetkenä, meren hohdellessa

sineä ja kultaa ja auringon alkaessa painua mailleen nähtiin luotsin

pursi täysin purjein kiitämässä kohti satamaa.

Luotsin vaimo istui pöydän ääressä ikkunan luona. Hänen pukunsa oli

vierasta, lähinnä hollantilaista kuosia.

Hän oli varmaan rauhaton, sillä huolen riuduttamissa kasvoissa

näkyivät ilmeet vaihtelevan.

Hän nojasi hetkiseksi poskeaan käteensä, ja sulki väsyneenä silmänsä,

mutta alkoi kohta jälleen uutterasti ommella.

Vaikka hän piti miehestään, tunsi hän kuitenkin suoranaista pelkoa

ajatellessaan hänen saapumistaan.

Hänessä oli jotakin arkaa, rasittunutta, kun hän hieman hätäillen

nousi seisomaan, kuullessaan luotsin olevan tulossa sisään. Hän

seisoi epäröiden, lähtisikö ulos ottamaan miestään vastaan.

Mutta kun luotsi sitten astui tupaan, väistyi tuo ilme samassa

avoimen, näennäisen iloisen yllätyksen ilmeen tieltä.

Palatessaan Arendalista oli luotsi useinkin tyytymätön ja katkera

eikä hänen kanssaan ollut helppo tulla toimeen. Vaimo huomasi heti,

mitä hänen kasvonsa ilmaisivat, ja tiesi, että hänen asianaan oli

vain sietää, kestää @@ olla hilpeä ja lempeä ja välttää kaikkia niitä

ansoja, joita mies katkeran mielialansa vallassa taitavasti hänelle

asetteli, oli vältettävä jokaista sopimatonta sanaa, vieläpä ilmeen

ilottomuuttakin.

"Sydäntyessään" mies saattoi uhkailla tekevänsä jos jotakin,

ei vaimolleen vaan itselleen, ja vaimo tiesi, että hän kykeni

uhkauksensa toteuttamaan. Oli monesti sattunut, että hän oli

sopimattoman sanan vuoksi heti lähtenyt takaisin merelle @@ erään

kerran myrskyisenä iltana, jolloin tuhoutuminen näytti ihan varmalta.

Luotsi tunsi itsekin huonot puuskapäänsä, ja pyrkimys niiden

välttämiseen luultavasti saikin hänet usein mieluummin viipymään

Andersenin muorin tuvassa Arendalissa kuin kotonansa.

Kunhan ensimmäinen, vaarallinen päivä oli ohi, ei kukaan voinut elää

kotonaan onnellisemmin ja tyytyväisemmin kuin Salve Kristiansen

vaimoineen. Hän näet kerrassaan jumaloi vaimoaan ja lapsiaan, ja

hänen oli yhtä vaikea heistä erota kuin aikaisemmin tulla heidän

luoksensa.

Gjert pojan urotyö Beckin pojanpojan jutussa oli lauhduttanut hänen

mieltänsä ja siten tavallaan suorittanut vaimon vaikean tehtävän.

Hän astui pieneen tupaan hilpeän näköisenä ja tervehti vaimoansa:

"No, äitimuori, miten jakselet? @@ Ja missä on piltti pahanen?"

Kysymys koski nuorinta poikaa, joka oli kehnosti hoidellut

tähystysvelvollisuuttaan ja jota isä hyvällä tuulella ollessaan aina

nimitti tuolla nimellä @@ piltti oli hänen silmäteränsä.

Vaimon rinnasta hävisi heti painostava tunto, mutta hän varoi

ilmaisemasta sitä miehelleen. Tupa oli hänelle äkkiä valoisa, täynnä

sitä ilta-auringon hohdetta, joka oli ikkunan läpi valanut kultaa

hänen hiuksiinsa hänen kalpeana istuessaan pöydän ääressä.

Hän oli kaunis, solakka, punaposkinen nainen. Vapisevin käsin

hän autteli merivaatteita miehensä yltä eikä tahtonut kyetä

johdonmukaisesti vastailemaan hänen kysymyksiinsä. Se ei jäänyt

havaitsematta luotsilta, joka yhä kovemmalla äänellä huuteli piltti

pahastaan. Piltti ilmestyikin vihdoin ovelle hämillään ja arkana,

housunlahkeet käärittyinä ja kädessään se läkkirasia, johon hän oli

saalistaan kerännyt.

Vanhin poika, Gjert, kantoi sisään nyyttejä ja tavaroita, joita

luotsi oli kaupungista ostanut, ja komensi ällistelevän piltin heti

avukseen.

Gjert oli vain ohimennen tervehtinyt äitiänsä, sillä hän huomasi ensi

silmäyksellä, että sillä kertaa oli kaikki hyvin.

Muutoin hän oli äitiinsä hyvinkin kiintynyt, auttoi häntä ja kevensi

hänen kuormaansa kaikessa hiljaisuudessa, minkä suinkin voi. Hän oli

lapsuutensa aikana nähnyt ja käsittänyt tuosta onnettomasta suhteesta

niin paljon, että hänestä oli tullut äidin ystävä ja tuki, vaikka hän

samalla ihaili isäänsäkin.

Se seikka, että Gjert oli isän mukana aluksessa, oli äidille

takeena siitä, ettei Salve Kristiansen pahan pään sattuessa sentään

purjehtinut itseänsä upoksiin @@ tuo mahdollisuus ilmaantui muuten

useinkin hänen säikähtyneeseen mieleensä.

Gjert piti myös huolta siitä, että eri paikoista tuli toisten

luotsien tai kalastajain myötä tietoja isästä, ja kun Gjert ei ollut

mukana, lähetti äiti hänet kaupunkiin urkkimaan uutisia hänestä.

Merellä luotsi oli yleensä tyynimielinen, mutta toisinaan saattoi

synkkä mieliala pauloa hänet sielläkin, näennäisesti ilman

vähintäkään ulkonaista syytä.

Hän ei muuten näyttänyt milloinkaan olevan niin hyvällä tuulella kuin

rajusään vallitessa. Silloin hän jutteli luotsitoverilleen hauskasti

ja hilpeästi. Mutta ihan luonnollista oli, että hän kovan aallokon

vaikeuttaessa laivaan pääsemistä itse otti köyden vyötäisilleen ja

hyppäsi mereen @@ muussa tapauksessa hän olisi osoittanut toista

kunnioittavansa.

Hän näet ei kunnioittanut ketään @@ tämä tieto herätti hänessä

itsessään erinomaista tyydytystä.

Tällä kertaa luotsi jäi kotiin pitkäksi ajaksi, jonka kuluessa ei

hänen huoneessaan kuulunut yhtään soraääntä. Päinvastoin: kun otti

huomioon, että he olivat olleet jo kauan naimisissa, oli kaikki

pikemmin liiankin hyvin.

Ensimmäisinä päivinä oli hän ollut pikku Henrikin apuna hänen

pyydysmatkallaan ja oli sitten ryhtynyt rakentamaan hänelle pientä

prikiä.

Ainoa seikka, josta oli kaikessa ystävyydessä hieman kinastelua, oli

Gjertin koulunkäyntiä koskeva kysymys. He olivat asemaansa nähden

hyvinkin varakasta väkeä, ja eräänä päivänä oli äiti ikäänkuin

sattumalta lausunut, että he kyllä voisivat kustantaa Gjertin

kaupungin kouluun @@ poikahan voi asua siellä hänen tätinsä luona.

Isä ei tahtonut kuulla asiasta puhuttavankaan. Gjertin piti

asianmukaiseen ikään ehdittyään lähteä Terjesenin telakalle

rikaamista oppimaan.

Luotsi alkoi kuitenkin yhä useammin astella reippaaseen, hieman

rauhattomaan tapaansa tähystyspaikalle tai seisoskella yksinään,

kädet selän takana, alhaalla laiturilla @@ hän ei ollut niitä miehiä,

jotka keräävät tovereita ympärilleen. Oli ihan ilmeistä, että hän

alkoi jälleen ikävöidä merelle.

3.

Korvetti "Kotka" oli vast'ikään saapunut Arendaliin Välimerelle

tekemällään kadettiretkeltä. Se lepäsi satamassa, missä katselijain

huomiota herättivät korkeat mastot, ampuma-aukoissa kiiltelevät

messinkitulpat, vilisevä miehistö ja täsmällinen sotilaallinen

järjestys, joka tavan takaa, rummun päristessä ja miesten rientäessä

paikoilleen, ilmeni erikoisen silmiinpistävänä.

Gjert oli saanut luvan lähteä erään luotsin mukana kaupunkiin

näkemään sota-alusta, johon kohdistuva uteliaisuus oli tällä

kertaa sitäkin suurempi, kun oli kiertelemässä eräänlaisia yhä

merkillisemmältä kuulostavia huhuja.

Merkitsevin silmäniskuin kerrottiin, että "Kotkan" viime retki

oli ollut "pamppuretki", ja Gjertin toverit samoinkuin satamassa

parveileva yhteinen kansa silmäilivät alusta jotenkin arastellen.

Joka kerta kun merkkipilli soi, kohosi kuulijain mieleen hämärä

mielikuva siitä, että siellä joku sai maistaa patukkaa, ja uteliaat

venheet pysyttelivät mieluummin hiukan loitolla.

Kaikessa tuossa oli sen verran totta, että korvetin miehistön

keskuudessa tosiaankin vallitsi joltinenkin tyytymättömyys erääseen

upseeriin, joka oli kiivautensa vuoksi joutunut vihapidoksi. Lisäksi

hän oli erehtynyt rankaisemaan miehistön laulumestaria, joten

vorokilta kuului iltaisin salaperäinen laulu, joka pian kaikui

satamassa hyvien ja heleiden äänien esittämänä.

Gjertin mieltä oli koko ajan herkeämättä kiinnittänyt tuo merkillinen

alus ja kaikki sitä koskevat seikat, ja seuraavana päivänä, kotiin

purjehdittaessa, hän ajatteli ainoastaan näkemiään ja kuulemiaan.

Sepä miekkonen, joka voisi käyskellä sellaisen laivan kannella,

puettuna kultaa hohtelevaan univormuun!

Fredrik Beck, johon hän oli kiintynyt erikoisin ystävyyden sitein

siitä lähtien kuin oli pelastanut hänet selkäsaunasta, oli kertonut

hänelle paljonkin.

Tuuli oli käynyt melkoista navakammaksi; ilta ei luvannut laisinkaan

kaunista säätä, ja pursi liikkui kotoa kohti, kolme reiviä purjeessa.

Luotsi oli käynyt useita kertoja heitä tähyämässä ja istui nyt

tuvassaan korjaillen vanhaa merikarttaa, kun poika asteli laiturilta

hyräillen uutta laulua, jonka sanat alinomaa häipyivät tuuleen. Hän

pysähtyi hengästyneenä etehiseen saadakseen loppuun asti lauletuksi.

Luotsi ja hänen vaimonsa kuulostivat ja vilkaisivat toisiinsa.

Äiti oli parhaillaan kattamassa illallispöytää. Gjertin astuessa

sisään oli hänestä helppo nähdä, että hänen mielensä oli merkillisten

asiain valtaama ja että hän itse sen tiesi ja tunsi. Nopeasti

tervehtien hän tempasi oven pielessä seisovan tuolin, siirsi sen

pöydän ääreen ja istuutui, vaikka ateria ei ollut vielä valmis. Hän

tunsi kalvavaa nälkää.

"No, Gjert", sanoi äiti Gjertin vähän aikaa istuttua ja katseltua

ympärilleen, ilmeisesti odottaen, että häntä kehoitettaisiin

kertomaan:

"Olitko laivassa?"

"En @@ en minä, mutta minä juttelin niiden kanssa, jotka olivat

olleet. Sitäpaitsi näin kaikki" @@ vakuutti hän, itsetietoisesti

päätään nyökäyttäen ja ojentaen kätensä kohti leipäkannikkaa @@

"vieressä olevan kuunari Antonian märssystä. Se ei ulottunut kuin

hieman kannenkatosta ylemmäksi; se olisi hyvinkin voinut olla

korvetin isovenhe."

@@ "Jos olisi ollut koko joukon pienempi", lisäsi luotsi

kuivakiskoisesti, nousi ja vei karttakäärön pienen nurkkakaapin

päälle.

Gjert alkoi nyt äitinsä puoleen kääntyen esittää puolustuksekseen

erinäisiä vertailuja: kuinka alhaalla kuunarin runko oli levännyt

korvetin rinnalla, kuinka sen viiri oli ulottanut vain isoonraakaan

j.n.e., mutta isä keskeytti hänen esityksensä:

"Mitä laulua sinä laulelit tullessasi?"

"Oh @@ se oli pamppuretken laulu!"

"Vai niin @@ onko retki tosiaankin ollut sellainen?" kysyi luotsi

katsahtaen hieman tutkivasti poikaansa; hän näet ei kuulunut niihin,

jotka helposti uskovat huhuja.

Tuo mielenkiintoa ilmaiseva kysymys hiveli tavattomasti Gjertin

itsetuntoa. Oikeastaan hän olikin koko ajan mitä palavimmin halunnut

kertoa juuri tästä asiasta ja aloitti nyt mitä syvimmän vakuutuksen

ilmein:

"Sen voit uskoa, isä! @@ Toiset puhuvat kuudesta, toiset yhdeksästä,

mutta että he kaikki ovat saaneet pamppua, kunnes ovat siihen

oienneet, on yhtä varmaa kuin se, että @@ että" @@ hän silmäsi

innoissaan ympärilleen etsien vakuuttavaa vertauskohtaa ja päätyi

vihdoin, kun ei mitään iskevämpää juolahtanut mieleen, verrattain

laimeaan kuvaan:

"että käki seisoo tuolla kellon päällä!"

Tiedonanto vaikutti äitiin niin järkyttävästi, että hän istuutui

rahille, lautanen sylissään. Hän siirsi säikähtyneenä katseensa

pojasta mieheen, jonka ilme häntä sentään hieman rauhoitti.

"Keneltä olet tuon kuullut, Gjert?" kysyi hän vihdoin vakavasti,

äänessä yhä vielä huolestunutta sävyä.

"Keneltä olen sen kuullut? Niiltä kaikilta!"

Oivaltaen samassa itsekin, että "ne kaikki" tässä epäuskoisessa

ympäristössä merkitsi samaa kuin ei kukaan, hän jatkoi:

"Fredrik Beckiltä. Hän on itse jutellut erään merimiehen kanssa,

joka oli vahdissa laivavenheessä, kapteenin ollessa maissa. Hän oli

kertonut vielä paljon muitakin ihmeellisiä asioita." Gjert katsahti

ympärilleen arvellen kuulijain vihdoin pakostakin täytyvän uskoa.

"Se näyttää olleen hyvinkin luotettava mies!" virkkoi luotsi hupaisen

ivallisesti, mutta niin, ettei Gjert ivaa huomannut. Äiti silmäili

poikaansa, hieman huolissaan, että hän voisi itsensä paljastaa. "No,

mitä hän olikaan vielä kertonut?"

"Oh @@ paljonkin."

"Annahan kuulua!"

"Oli ollut myrsky sellainen, että he kohtasivat mereltä ajelehtimasta

kokonaisen tuulen viemän kylän. Pappi oli parhaillaan saarnaamassa

vedenhätään joutuneille. Ja sitten he olivat luovineet Gibraltarin

salmessa niin lähelle rantaa, että kokkapuu oli kopannut laivaan

palmun, jossa istui kokonainen neekeriperhe. Se heidän oli sitten

täytynyt viedä takaisin maihin."

Gjert olisi varmaan sepittänyt enemmänkin ihmeellisiä asioita,

ellei vanhempain hilpeys olisi alkanut käydä epäilyttäväksi. Piltti

pienoinenkin nauroi, koska näki toisten nauravan, ja sai sen vuoksi

paljon lupaavan silmäyksen Gjertiltä, joka kohta vetäytyi kuoreensa

virkkaen:

"Ette kenties usko sitä todeksi?"

"Tiedätkö, mitä on pajuköyden punominen, poikaseni? Merimiehesi

näyttää olleen koko mestari siinä taidossa!" sanoi luotsi istuutuen

pöytään.

Mieliala oli hilpeä sekä aterian aikana että sen jälkeen, äidin

korjatessa pois astioita.

Gjert jutteli, äiti kulki edestakaisin, isä istui ikkunan luona

katsellen ulos ja kuunnellen. Poika kuvaili tosiaankin viehättävän

täsmällisesti, mitä kaikkea oli nähnyt ja kertoi meriupseereista ja

kadeteista niin vilkkaasti, että äidin täytyi istua kuuntelemaan ja

että isä lausui erään keskeytymän aikana hymyillen:

"Sinä, Gjert, tahtoisit varmaan mielelläsi olla sellainen

merikadetti!"

"Niin", sanoi äiti, joutuen hetkiseksi tuon häikäisevän ajatuksen

lumoihin, "jos hän pääsisi kaupungin kouluun, niin eipä tiedä, mitä

hänestä tulisikaan. Sanoohan lukkari, että Gjert on hyväoppinen."

Tuo lausunto varmaan vaikutti luotsiin jollakin tavoin

epämieluisasti, sillä hänen kasvonsa vaihtoivat väriä ja hän vastasi

hetkisen kuluttua hieman ivallisesti:

"Minun mielestäni Gjert ei ole liian hyvä isänsä säätyyn, enkä minä

aio ryhtyä kerjäämään, että hän pääsisi isoisten joukkoon."

Gjertin hyvää mielialaa oli yhä parantanut sellaisen univormullisen

tulevaisuuden haavekuva, joten hän ei huomannut varoa isän

muuttunutta sävyä, vaan tuli lausuneeksi:

"Äiti arveli tässä eräänä päivänä, että jos minusta voisi tulla

sellainen, niin pääsisin maailmassa eteenpäin paremmin kuin ihan

tavallinen merimies."

Nuo sanat vaikuttivat kuin tuli tappuroihin. Luotsin jäykät kasvot

leimahtivat vihaisen punaisiksi ja hän loi vaimoonsa sanomattoman

kylmän ja ivallisen katseen. Sen mykkä ilme sanoi, että hän liiankin

hyvin oivalsi, mihin mielialoihin sellaiset lausumat perustuivat.

Hän kääntyi synkkänä poispäin ja virkkoi niin viiltävästi, että hänen

vaimonsa vavahti:

"Halveksitko sinäkin isäsi asemaa, poikaseni?"

Gjert tuli innoissaan huudahtaneeksi:

"Fredrik Beckistä tulee merikadetti!"

Muuta ei kaivattukaan. Seurasi vain lyhyt käsky:

"Tule tänne, Gjert!"

Sitten poika sai korvilleen, niin että sinkosi kumoon.

Toista kertaa lyödessään luotsi tuli sattumalta katsahtaneeksi

vaimoonsa. Hän oli syöksähtänyt pari askelta eteenpäin, ikäänkuin

olisi aikonut temmata Gjertin miehensä käsistä ja seisoi siinä

punoittavin kasvoin ja säihkyvin silmin asennossa, joka sai luotsin

heti laskemaan kätensä. Heti sen jälkeen hän lähti keittiöön.

Luotsi seisoi hetkisen kahden vaiheella. Sitten hän avasi

keittiönoven ja ilmoitti lyhyeen ja terävästi lähtevänsä Gjertin

kanssa merelle vielä samana iltana @@ oli varustettava eväät

valmiiksi.

Kun hänen vaimonsa hetkisen kuluttua palasi, mukanaan olutnassakka

ja muut mukaanotettavat, ei hänestä voinut huomata äskeisen

mielenliikutuksen jälkeäkään. Hänen kasvonsa olivat ihan rauhalliset,

kalpeat, ja hän käyttäytyi melkeinpä nöyrästi.

Tuuli ravisteli toisinaan rajusti tummia ikkunaruutuja hänen

puuhaillessaan matkavarustuksia.

Mutta kun Gjert ja hän jäivät hetkiseksi kahden kesken tupaan,

puristi hän poikaa kiinteästi rintaansa vasten ja kuiskasi hänelle

itku kurkussa:

"Poikaseni, älä milloinkaan ilmaise isällesi, että pelkäät!"

Puolisot olivat sanoneet toisilleen hyvästi ovella, mutta vaimo

seurasi salaa aina laiturille saakka ja istui siellä vielä kauan

itkien, piltti pienoinen sylissään.

Sekä luotsin povessa että hänen ympärillään riehui synkeä rajusää

hänen sinä iltana lähtiessään merelle.

4.

Norjan hankalaa rannikkoa valaisee nykyään öisin oivallisten meri- ja

satamaloistojen rivi. Ei ole kulunut vielä miespolvenkaan aikaa

siitä, kun asiat olivat aivan toisin. Silloin oli vielä avaroita

alueita, joiden ainoina loistokohtina olivat karien valkoiset hyrskyt.

Kapteeni, joka oli Kristiansandin kohdalla sivuuttanut Oksön majakan,

voi kiittää onneansa, jos hänen silmiinsä vilkahti etäältä Kragerön

kulmalta Jomfrulandin majakan valo, sillä välillä olevan Arendalin

vaarallisen rannikon loistoja ei silloin vielä ollut olemassa.

Ison ja Pikku-Torungin majakat seisovat nyt valkeine torneineen

siellä kaukana merellä, kumpikin autiolla nimikkosaarellaan.

Pienempi saari näyttää ohikulkijasta olevan hädin tuskin niin avara,

että valkoinen majakkatorni ja sen vieressä sijaitseva vartijanasunto

siihen mahtuvat. Majakka sijaitsee karun yksinäisenä ulkona

ulapalla, jonka pärske myrskysäällä kastelee sen seinää, kotkien ja

merilintujen lentäessä paksuja lasiruutuja vasten, niin että putoavat

kuolleina alas.

Yhdysliikenteen mantereen kanssa keskeyttää kovana vuodenaikana

jääsohjo, joka tekee jalan käymisen yhtä mahdottomaksi kuin venhein

soutamisen, puhumattakaan harvinaisemmista tapauksista, jolloin

ahtojää ajautuu esteeksi.

Kahdeksantoistasataakaksikymmentäluvun alkuvuosina @@ suunnilleen

parikymmentä vuotta ennen näiden majakkain rakentamista ja ylempänä

kerrottuja tapahtumia aikaisemmin @@ sijaitsi Torungissa mökki,

jonka takaseinä ja toinen pääty puskivat melkein räystästä myöten

kiviraunioon. Näytti siltä kuin rakennus olisi kyyristynyt antaakseen

rajutuulen pyyhkiä ylitsensä.

Matala ovi oli maanpuolella, sekin luultavasti tuvan suojaamiseksi

@@ kahdesta pienestä ikkunasta voivat asujaimet katsella merelle.

Rannalla, parin kierinkiven välisessä aukossa, lepäsi venhe.

Kun astui korkean kynnyksen yli sisään tai pikemmin alas tupaan,

näytti se odottamattoman avaralta, ja siellä oli koko joukko

sellaista kalustoa, jota ei olisi voinut edellyttää tapaavansa.

Suuri kaappi astioineen oli varmaan aikaisemmin sijainnut toisessa

ympäristössä, ja sen takana nurkassa seisoi vanha, tomuuntunut rukki,

jonka kelalta vielä riippui ruskeanharmaa villatukko. Erinäisten

seikkojen nojalla saattoi arvata, että talossa oli aikoinaan

asustanut naishenkilö, ja että tuo villatukko oli ollut hänen

viimeinen kehrättävänsä.

Rahilla lieden luona istui nyt yksinäinen ukko, useimmiten

suutarintöissä askarrellen. Toisinaan hän saattoi pikilankaa

kiskoessaan lausua vanhan tavan mukaan jonkin sanan ääneen, ikäänkuin

olisi otaksunut elämänkumppaninsa olevan vielä kuuntelemassa.

Hänen karuissa, hieman raskasmielisissä kasvoissaan näkyi

silmiinpistävin voimakkaiden piirteiden jälkiä, ja kaljun päälaen

ympäriltä laskeutuivat valkoiset hiukset korville ja niskaan.

Messinkisankaisten lasien yli vinosti vieraaseen suuntautuva silmäys,

jolla hän tervehti tulijaa, oli vain ehdollinen kehoitus; hänen

sisäänpainuneen suunsa ja terävän leukansa pielessä näkyvä piirre

sitävastoin ilmaisi riittävän selvästi, että piti hyvinkin silmällä,

mitä häneltä tahdottiin ja ettei häntä saatu kauemmaksi kuin hän itse

halusi.

Jurous oli yleensäkin hänen huomattavimpia ominaisuuksiaan. Se oli

sananlaskuksi muuttuneena tunnettu avaroilla alueilla. Jos ryhtyi

hieromaan hänen kanssaan kalakauppaa satamassa, niin ensimmäisestä

tinkimisyrityksestä saattoi johtua, että hän läksi soutamaan pois,

tyynesti, mutta auttamattomasti.

Useimmiten hänellä oli venheessään halkoja, sillä merensaaressa

kaivattiin polttopuuta.

Muuten hänestä tiedettiin vain, että hän oli aikomaan ollut luotsi

ja että hänellä oli ollut juoppo poika, jonka vuoksi isä oli vihdoin

menettänyt toimensa. Hänen arveltiin tällöin ottaneen pojan syyn

vastattavakseen. Sittemmin hän oli alkanut kartella ihmisiä ja oli

muuttanut vaimoineen Torungiin, minne he pojan hukuttua olivat

ottaneet luoksensa pienen orvon pojantyttärensä.

Ei ollut helppo sanoa, mistä hän sai elatuksensa, lukuunottamatta

pientä suutaroimista, kalastusta, jonka tuoton hän tavallisesti

möi laivoihin, sekä varhaisempina vuosina harjoittamaansa vähäistä

linnustusta.

Eräs hänen toimiansa, josta hän sai pieniä vakinaisia korvauksia

erinäisiltä luotseilta ja tuttavilta, oli siinä, että hän piti

syksyiltoina takassaan tulta, jotta ulkona pimeällä ulapalla

purjehtivat saattoivat ikkunain valonhohteesta päätellä Torungin

aseman.

Niin asia ainakin julkisesti selitettiin. Toisaalta ei sovi pitää

mahdottomana sitäkään, että tämä Jakobin yötyö samalla, ehkäpä ensi

sijassakin, hyödytti salakuljetusta, joka siihen aikaan rehoitti

näillä rannikkovesillä: alukset saapuivat yön pimeydessä lähelle

manteretta purkamaan lastiansa.

Joka tapauksessa oli ukko liian viisas ryhtyäkseen suoranaisesti

sellaisiin hommiin. Mutta toisinaan hänen tupaansa sentään vieri

merkillisiä lahjoja: katajaviinanassakoita, kahvi-, tupakka- ja

jauhopusseja y.m.s., ja hän eleli yleensäkin silmiinpistävän

äveriäänä kaukana merenluodossaan.

Hänet muistettiin nähdyn kirkolla ainoan kerran silloin, kun hän toi

sinne vaimonsa ruumiskirstua. Pastorin heittäessä multaa kirstun

kannelle vierivät Jakobin poskille kyyneleet, ja huomattiin, ettei

hän lähtenyt kalmistosta ennenkuin illan pimetessä.

Viime vuosina oli "vanha Jakob", kuten häntä nimitettiin @@ hänen

täysi nimensä oli Jakob Raklev @@ käynyt sairaalloiseksi, joten hänen

ei ollut enää helppo soutaa aina kaupunkiin asti. Vanhan luuvamman

vuoksi hänen oli toisinaan vaikea päästä veneeseenkään. Niinpä hän

enimmäkseen istui lämpimissä pukimissaan lieden luona sisätöissä

askarrellen.

Toisinaan, kun pojantytär @@ vankkatukkainen tyttölapsi, jonka

kintereillä aina juoksi pörhöinen koira @@ syöksyi huoneeseen, niin

että ilma viuhui hänen ympärillään, ja kertoi näkemiänsä, saattoi

vanha Jakob viehättyä astelemaan ikkunaan, vieläpä @@ tosin jurosti

muristen ja hieman vaivalloisesti @@ pihallekin asti kaukoputkilleen.

Siellä hän asettui siten, että voi käyttää pojantyttären olkapäätä

tukena; vanha käsi näet muuten vapisi liikaa. Vanhuksen alinomaa

väitellessä vastaan yritti tyttönen suunnata kaukoputkea oikeaan. Hän

näki paljain silmin ainakin yhtä selvästi kuin ukko laseillaan ja

käytteli paremmuuttaan sangen omavaltaisesti. Ukko mukautui siihen,

vaikka hänen lyhyenlainen kärsivällisyytensä joutuikin kovalle

koetukselle.

Ukon juro käytös hälveni vähitellen molempien ihmetellessä, mikä

laiva saattoi olla näkyvissä tai miten jokin siinä ilmenevä

omituisuus oli selitettävissä. Vihdoin, lausuttuaan varman

mielipiteensä, vanhus kömpi takaisin tupaan.

Niin hänet ahdistettiin ulos kuin muriseva karhu pesästään ja joka

kerta hänen juroutensa säännöllisesti suli. Itse asiassa hän kovin

ylpeili pojantyttärensä kelpoudesta.

Tyttönen mainitsi milloinkaan erehtymättä kaikki paikkakunnan purret

ja laivat ja voi aina täsmälleen sanoa, mikä purjehtija oli miehiään.

Eräänä päivänä hän sentään joutui ymmälle. He näkivät lipussa

puolikuun, joka sai ukonkin ällistymään. Kohta hän kuitenkin lyhyesti

ja päättävästi selitti sen olevan "barbareskin". Selitys tyydytti

tyttöä hetkisen, mutta sitten hän tiedusteli:

"Mikä on barbareski, isoisä?"

"Se on turkkilainen."

"Entä turkkilainen?"

"Turkkilainen @@ se on, tuota @@ mahomettilainen @@"

"Mahu @@ Muha?"

"Muhamettilainen @@ sellainen merirosvo."

"Merirosvo?"

Ukko ei tahtonut mielellään vääjätä tässä asiassa, vaikka tyttö kovin

häntä ahdisti. Hänen mieleensä johtui vanhoja juttuja ja hän selitti

kuivakiskoisesti.

"Ne menevät Itämerelle @@ Venäjälle @@ ihmisenlihaa suolaamaan."

"Ihmisenlihaa!"

"Niin. Toisinaan ne ryöstävät laivoja merelläkin ja suolaavat siellä."

Tyttö käänsi häneen suuret, säikähtyneet silmänsä ja sai ukon siten

jatkamaan:

"Ne pyydystävät varsinkin nuoria tyttöjä. Niiden liha on hienointa ja

sitä kuljetetaan tynnyreittäin suurturkille."

Viimeisen valtin esitettyään ukko aikoi lähteä takaisin tupaan, mutta

tyttö pidätti hänet nopeasti kysyen:

"Tähystelevätkö ne kaukoputkellakin laivastaan?"

Ukon myönnettyä hän pujahti mitä pikimmin ovesta sisään ja pysytteli

visusti tuvassa niin kauan kuin alus oli ikkunasta nähtävissä.

Heidän mielialansa olivat kerrankin muuttuneet. Vanhus istui

veitikkamaisena työssään; tyttö oli hiljainen ja alakuloinen. Mutta

vihdoin hän huudahti harmistuneena:

"Miksi ei kuningas niitä hävitä? Jos minä olisin sotalaivan kapteeni,

niin @@"

"Niin, jos sinä olisit sotalaivan kapteeni!" toisti ukko.

Tällaisia asioita paljoakaan kauemmaksi ei tytön ajatuspiiri

ulottunut.

Elisabet @@ se oli hänen nimensä @@ oli kasvuvuosinaan nähnyt varsin

vähän ihmisiä, ja viimeisinä vuosina, isoäidin kuoltua, olivat he,

hän ja isoisä, olleet saaren ainoat vakinaiset asukkaat.

Toisinaan saattoi sentään saaressa käydä venhe joillakin asioilla, ja

parisen kertaa oli hän käynyt Arendalissa tätiänsä tapaamassa. Isoisä

oli opettanut hänet lukemaan ja kirjoittamaan. Paitsi raamatusta,

virsikirjasta ja heidän hallussaan olevasta "tanskalaisten ja

norjalaisten merisankarien mainetöitä" esittävästä teoksesta

lukemiaan oli hänen pääasiallisena henkisenä ravintonaan ollut se,

mitä oli sopivina hetkinä saanut harvasanaisen isoisän kertomaan

nuoruudenajan merimieselämästä.

Heillä oli tuvassa pieni kehyksetön kuva, se esitti Lyngörin

meritaistelua, jossa ukko oli ollut mukana. Siinä nähtiin fregatti

Najaadi sekä kolme prikiä hurjasti taistelemassa englantilaista

linjalaivaa Dictatoria vastaan, joka priki Kalypson ohella lepäsi

poikittain ahtaan sataman suulla ja ampui Najaadin ihan nuuskaksi.

Laivojen nimet olivat painettuina luettavina alareunasta.

Pienessä kuvassa näkyi oikeastaan vain mastonhuippuja, tykinsuita ja

savuista sekamelskaa, mutta se oli ollut vuosikausia tyttösen elämän

sisältönä. Monet kerrat hän oli ajatuksissaan ollut taistelussa

mukana ja lyönyt engelsmannin.

Sotalaivat ja meriupseerit olivat korkeinta, mitä hänen

mielikuvituksensa osasi keksiä, ja hänen sydämensä hartain toivo

oli, että sotalaiva kulkisi kerran niin likeltä Torungia, että voisi

selvästi nähdä, mitä kaikkea sellaisessa aluksessa oli.

5.

Vanhan Jakobin käytyä kivulloiseksi kuljetti laivuri Kristiansen

usein muonavaroja ja muita tarpeita Torungiin. He sopivat aina hyvin,

sillä vanhus piti aina huolen asioistaan. Ajan mittaan laivuri

Kristiansen alkoi käydä saaressa säännöllisesti useita kertoja

vuodessa.

Hänen poikansa, Salve, oli pienestä pitäen liikkunut kalastaja

venheessä näillä vesillä. Hän oli kasvanut näiden karien ja

kallioiden keskellä.

Nähdessään ensi kerran Elisabetin hän oli jo ollut merillä

jungmannina @@ hän oli kenties kahdeksantoista vuoden ikäinen, tyttö

vain neljäntoista.

Salve oli siihen aikaan kisojen kuningas sekä Sandvigenissä että

Vraengenissä ja tiesi sen hyvin itsekin.

Hänellä oli musta tukka, tummat silmät ja teräväpiirteiset älykkäät

kasvot. Hän oli tosin verrattain lyhyt varreltaan, mutta voiman

vajauksen korvasi hänen vilkkautensa ja kätevyytensä, joten hän

pelasti itsensä monestakin pulasta, johon hänen härnäämishaluinen

kielensä hänet useinkin saattoi.

Eräänä syksynä kun hänen aluksensa saapui aikaisin kotiin, oli hän

isänsä mukana Torungissa ja näki hänkin vanhuksen pojantyttären mutta

ei suvainnut virkkaa hänelle sanaakaan. Ivailihan vain, että tyttö

muistutti haikaraa.

Kun näki tytön, jonka yllä oli paksu punaruutuinen villahuivi, kulmat

taakse solmittuina, täytyi myöntää ettei vertaus ollut ihan tuulesta

temmattu. Joka tapauksessa Salve selitti kotiin palatessaan, ettei

hän ollut vielä milloinkaan nähnyt moista "kuvatusta" naisekseen ja

että olisi hauska nähdä hänen laihoine käsivarsineen ja säärineen

tanssivan "kuin heinäsirkka".

Seuraavalla kerralla tyttö toi hänen nähtäväkseen isoisän

hopeakuorisen kellon, ja siten syntyi keskustelua.

Aluksi Salvesta tuntui, että tyttö oli tyhmä. Hän kyseli kaikenlaista

ja näytti ajattelevan, että Salven täytyi ehdottomasti kyetä

vastaamaan. Niinpä hän tahtoi vihdoin saada tietää, miten Arendalin

isoiset henkilöt elivät ja varsinkin miten rouvat käyttäytyivät.

Salve uskotteli hänelle huvikseen jos jotakin; tyttö kuunteli ihan

lapsellisen herkkäuskoisena. Mutta kotiin palatessaan Salve kuitenkin

tunsi katuvansa, oivalsipa vielä lisäksi, että tyttö oli tavallaan

kaikkea muuta kuin yksinkertainen.

Hän sai katua asiaa vielä tuntuvamminkin, sillä vanha Jakob oli

saanut kaulia hänen jaarituksensa ja oli sydämystynyt.

Salven jälleen saapuessa oli ukko sangen jörömäinen, joten tuvassaolo

ei tuntunut ollenkaan viihtyisältä. Niinpä Salve lähtikin kohta

työhönsä.

Sen kestäessä tyttö kertoi hänelle "Najaadista", jossa hänen

isoisänsä oli ollut mukana.

Salve, joka oli ottanut nokkaansa ja arveli ukon käyttäytyneen

"koiramaisen epäkohteliaasti", pisteli kertomuksen lomaan pilkallisia

huomautuksia, joita tyttö ei innoissaan huomannut tai ei käsittänyt.

Salve nauroi epäuskoisena:

"Vanha Jakob 'Najaadissa'! Sitä ei liene kukaan tätä ennen kuullut!"

Vanha Jakob astui onnettomuudeksi samassa ulos, koska vieraat olivat

lähtemässä. Tyttö kääntyi hänen puoleensa harmista punastuneena ja

huudahti:

"Isoisä! Hän ei usko, että sinä olet ollut mukana 'Najaadissa'!"

Ukko vastasi ensin, ikäänkuin ei olisi viitsinyt moiseen kajota:

"Oh, tuo kai on jälleen tyttöletukan lorua!"

Mutta miten olikaan, lieneekö syynä ollut turhamaisuus ja

poikanulikkaan kohdistuva kiukku vai sattuiko hän vilkaisemaan

pojantyttäreensä, joka seisoi siinä ilmeisesti kiihtyneenä ja

vihamielisenä @@ kohta ukko pui jykeviä nyrkkejään ja jyrisi

nuorukaiselle:

"Jos tahdot tietää, sinä hulttio, niin sanon sinulle, että olen

seisonut 'Najaadin' patterissa" @@ tässä hän tömisti jalkojansa

ikäänkuin olisi vieläkin seisonut sotalaivan kannella @@ "miesten

joukossa, joiden vertaisia sinä et tule koskaan näkemään, kun

'Dictator' yhdellä iskulla ampui poikki kaikki kolme mastoa ja

kokkapuun, ja yläkansi putosi rytisten alakannelle."

Viimeinen lause oli sanasta sanaan lainattu "Tanskalaislen ja

norjalaisten merisankarien mainetöistä", ja noita rivejä piti vanhus

kaikessa hiljaisuudessa kunniamitalin veroisina. Hän lisäsi, yhä

samassa asennossa, pyhää kirjakieltä jäljitellen:

"Laivan ruhjoutuessa ehti se, joka tätä kertoo, parahiksi pelastua

heittäytymällä tykkiportista mereen."

Mutta sitten hän jatkoi ihan vapaasti, ylevän kieliparren kahleista

irtautuen, nyrkkiään heristäen ja kulkien venheelle peräytyvän Salven

jäljessä:

"Me emme kuljekaan valheen kengillä emmekä jaarittele joutavia, kuten

sinä, vaivainen penikka, ja ellen ajattelisi isääsi, joka varmaan

ymmärtää sinua kurittaa, niin pehmittäisinpä selkäpuoltasi, kunnes et

enää paljoakaan piipittäisi!"

Lausuttuaan tuon @@ varmaan pisimmän puheen, mitä oli

viimeksikuluneina kolmenakymmenenä vuotena pitänyt @@ vanha Jakob

nyökäytti päätään Salven isälle ja astui takaisin tupaan.

Tyttö oli kovin onneton nähdessään Salven lähtevän sillä tavoin,

suvaitsematta edes hyvästi sanoa. Isoisäkin oli kärtyisä, sillä hän

pelkäsi menetelleensä tyhmästi ja rikkoneensa suhteen laivuriin.

6.

Salve saapui jälleen seuraavana syksynä, käytyään sillävälin

Liverpoolissa ja Havressa.

Ensi kerralla hän hieman arasteli. Hänen isänsä ja vanha Torungin

Jakob olivat kumminkin tuosta jutusta huolimatta, pysyneet koko ajan

hyvissä väleissä. "Jääkarhu" @@ kuten Salve ukkoa nimitti @@ näytti

kerrassaan unohtaneen, mitä oli tapahtunut ja mitä kaikkea hyvää hän

oli tullut nuorelle miehelle luvanneeksi.

Tytön kanssa hän pääsi helposti sovintoon @@ tyttö oli jo oppinut

olemaan kertomatta kaikkea isoisälleen.

Laivurin ja vanhan Jakobin nauttiessa tuvassa sydämenvirvoitusta

kantoi Salve tavaroita venheestä kellariin. Elisabet kulki hänen

mukanaan edestakaisin, ja keskustelu liikkui kompassin koko alueella.

Kyseltyään Salvelta Hâvre de Grâce'ista, niissä viimeksimainittu oli

käynyt, ja Amerikasta, missä hän ei ollut käynyt, tiedusteltuaan,

oliko hänen kapteeninsa rouva yhtä hieno kuin sotalaivan kapteenitar

ja eikö Salvekin aikonut tuonnempana etsiä itselleen ylhäistä

puolisoa, Elisabet tahtoi vihdoin saada hymyilevältä merimiehellä

kuulla, voivatko upseerien vaimot milloinkaan olla mukana sodassa.

Siitä pitäen Salve tahtoi aina päästä isänsä mukaan näille retkille.

Elisabethin kasvot olivat viime aikoma muuttuneet ihmeen

viehättäviksi. Niissä saattoi toisinaan ilmetä merkillinen vakavuus,

mutta siitä huolimatta tyttö oli yhtä lapsellinen kuin ennenkin. Ja

silmät, ne olivat sellaiset, että oli vaikea löytää toisia niiden

veroisia.

Viimeksi saaressa käydessään Salve kertoi Sandvigenin kisoista,

tahtoipa vielä saada kuuntelijaansa hieman tajuamaan, että tytöt

pitivät häntä erikoisessa arvossa. Mutta nyt hän sanoi väsyneensä

heidän kanssaan karkeloimaan.

Elisabet oli ylen utelias ja saikin Salven tunnustamaan, että hän

oli talven kuluessa ottanut osaa kahteen kelpo tappeluun. Tyttö loi

häneen säikähtyneen katseen ja kysyi hieman hidastellen:

"Olivatko ne sinulle jotakin tehneet?"

"Eivät @@ eivät mitään erikoista @@ kisoissa on useimmiten lopuksi

sellainen ylimääräinen tanssi. @@ He vain tahtoivat tanssia sen

kanssa, jota minä olin aikaisemmin pyytänyt."

"Onko se niin vaarallista? @@ Kuka se sitten oli? @@ Tarkoitan: mikä

hänen nimensä oli?"

"Toisen nimi oli Maria ja toinen oli Anna, Herluf Andersenin tytär.

@@ Saat uskoa, että he olivat kauniit! @@ Annalla oli valkoinen liivi

ja korvakellukat ja hän tanssi niin, ettet ole koskaan nähnyt aluksen

niin soreasti aalloilla keinuvan @@ sen tunnusti perämies Gjörskin."

Tämän keskustelun asiallisena tuloksena oli, että Elisabet ymmärsi

tyttöjen Arendalissa ja yleensäkin niissä satamissa, missä Salve oli

käynyt olevan kaikkien hyvin puettuja.

Salve lupasi seuraavalla kerralla, Hollannista palatessaan, tuoda

hänelle kiiltävillä hopeasoljilla varustetut sahviaanikengät.

Sen hän lupasi lähtiessään, ja Elisabet antoi hänen ottaa tarkan

mitan jalastaan @@ varmuuden vuoksi kahteen kertaan. Hänen poskensa

rusottivat ja hän pyysi Salvea pitämään asiaa hyvin mielessään.

* * * * *

Vuoden kuluttua Salve palasi, kengät mukanaan. Niissä oli hopeasoljet

ja ne olivat ylen hienot, mutta olivatkin vieneet häneltä puolen kuun

palkan.

Elisabet oli nyt sirommissa pukimissa, ja näytti melkein

täysikasvuiselta. Hän harkitsi, ennenkuin otti kengät vastaan, eikä

kysellyt enää kaikenlaista kuten ennen. Ei hän myöskään tahtonut

jäädä kahdenkesken venheen luo juttelemaan, vaan halusi mieluummin

saada Salven lähelle toisia.

"Etkö näe, kuinka ankara aallokko on? Venhe voi paiskautua pirstoiksi

kallion kupeeseen" @@ väitti Salve. Mutta Elisabet tiesi, ettei tuo

ollut totta, nakkasi keveästi niskaansa ja lähti yksin astelemaan

pihaan päin. Salve lähti heti hänen jälkeensä.

Tyttö oli varmaan oppinut tuon kaiken Arendalissa, missä hän oli

syksyllä uudistanut kasteensa liiton ja oli asunut tätinsä luona.

Mutta ihmeen kauniiksi hän oli sillä välin kasvanut @@ sen huomasi

Salve nyt melkein ällistyen.

Hyvästeltäessä ei Salve enää keveästi naureskellut, kuten aina ennen,

vaan oli pikemmin hieman hämillään @@ hän ei oikein tiennyt, miten

olisi oltava. Ja jälkeenpäin tyttö askarrutti hänen mieltänsä siinä

määrin, ettei hän voinut muuta ajatellakaan.

7.

Vanha "Juno", jonka miehistöön Salve kuului, odotteli Sandvigenissä

koillistuulta päästäkseen lähtemään. Alus, jossa oli yhdeksäntoista

miestä, oli useita vuosia purjehtinut Amerikan vesillä ja toisinaan

Pohjanmerelläkin, ja se luettiin siihen aikaan Arendalin suurimpien

laivojen joukkoon kuuluvaksi.

Sen lähtö ja paluu olivat merkkitapauksia koko seudulla, ja sen

miehistöön kuulumista pidettiin kunniana, sitäkin enemmän, kun sen

kuljettaja ja enimpäin osakkeiden omistaja, kapteeni Beck, oli

harvinaisen etevä ja onnekas päällikkö.

Kun "Juno" puolenpäivän rinnassa kohotti ankkurinsa ja sievoisessa

luodetuulessa vähin purjein lipui ulapalle, seisoi laitureilla paljon

katselijoita. Useimmat miehistä olivat täältä kotoisin, ja matkan

tiedettiin muodostuvan harvinaisen pitkäksi.

Aluksessa oli vielä kapteenin poika, nuori meriupseeri Carl Beck

sisarineen sekä pieni seurue heidän tuttaviaan. He aikoivat mukana

kuljettamassaan purjevenheessä lähteä maihin Torungsaarten tienoilla.

He halusivat seurata mukana mahdollisimman kauas ja olivat senvuoksi

järjestäneet pienen huvimatkan. Sen kestäessä aikoivat herrat ampua

vesilintuja, joita keväisin, muuttoretken aikana, lepää siellä

kareilla suurin joukoin.

Aluksen kulkiessa kello neljän tienoissa iltapäivällä Pikku Torungin

ohi seisoi Salve Kristiansen keulakannella katsellen saarta kohti.

Hyökylaineet kimposivat siellä täällä salakareista valkoisina

suihkuina, ja taivaanrannalla lepäävät, laskevan auringon kultaamat

synkeät pilvet ennustivat tuimaa säätä. Senvuoksi lähti seurue

laivasta jo Pikku-Torungin luona, vaikka alkujaan oli ollut aikomus

seurata isomman saaren tienoille saakka.

Alaston kallioluoto lepäsi ilta-auringon hohteessa kuin keinuva

laivanrunko, vaahtopäärme ympärillään. Salve näki Jakobin

pojantyttären seisovan tuvan seinämällä kaukoputkella tähystämässä.

Mutta Salve oli hetkisen kiusallisen epätietoinen, katseliko tyttö

purjevenheeseen astujia vai häntä itseään.

Nuori merimies oli tahallaan valinnut silmiinpistävän paikan. Hän

seisoi taakiin nojaten sellaisen jäähyväisalakuloisuuden vallassa,

että olisi tehnyt mieli itkeä; hänelle näet oli ylen voimallisesti

selvinnyt, että hän rakasti tyttöä.

Saadakseen selville, ketä kohti kaukoputki oli suunnattu, hän

heilutti lakkiansa, ja hänen kasvoissaan loisti ankara ilo, kun hän

näki tytön vastaavan tervehdykseen. Hän kohotti taas lakkiansa ja

näki kaukoputken jälleen vastaukseksi heilahtavan.

Mietteisiinsä vaipuneena seisoi Salve siinä katsellen hämärän

peittoon painuvaa saarta.

Hän oli saanut uutta rohkeutta koko matkan varalle.

Bostonista hän ajatteli ostaa hameen ja sormuksen ja kotiin päästyään

oli hänen ensimmäisenä tehtävänään oleva lähteä kysymään Elisabetilta

jotakin.

Äkkiä hän säikähti kuullessaan nimeänsä huudettavan ja kysyttävän,

halusiko hän saada paukun herätteekseen.

Oli näet komennettu reivaamaan, koska tuuli näytti yöksi yltyvän.

Vahtivuorot oli järjestetty iltapäivällä ja molempain puolten vahdit

oli jaettu niinkuin matkan ensimmäisenä päivänä ainakin.

Salve oli koiranvahdissa. Purjehdittiin pimeässä, kaksi reiviä

märssypurjeessa, kovassa aallokossa ja kuu repäisi silloin tällöin

aukon savuna kiitäviin myrskypilviin, joten voi vilahduksittain nähdä

koko laivankannen, aina keulakannella seisovan tähystäjän epäselvään

hahmoon saakka.

Kelannokalla istui öljyvaatteissaan merimies, joka varmaankaan ei

ollut sulkenut silmiään viimeisenä maissa viettämänään vuorokautena.

Hän nuokahteli alinomaa, ankarasti yrittäen pysyä valveilla. Aika

ajoin hän nousi ja koki käsiään heiluttamalla saada lämpimäänsä.

Hän lauleli puolittain ruotsalaista laulua "uskollisesta flikasta",

jota hän toivoi vierellensä, koska "aika muutoin käydä voi niin ylen

pitkäksi" @@ lauloi, nuokahti ja lauloi jälleen. Toisinaan meren

hyöky vihma hänet äkeästi herätti, mutta se ei auttanut kovinkaan

kauan. Pian alkoi taas kaikua tuo ylen alakuloinen laulun sävel.

Salvea, jonka veri levottomana kuohui, ei ollenkaan haluttanut

lähteä nukkumaan. Hän käyskeli nyt omissa haaveissaan kuunnellen

laulua, joka hänestä kaikui ihmeen vaikuttavalta. Nuokkuva merimies

ei ollenkaan aavistanut esittävänsä taidettaan syvästi liikutetulle

kuulijakunnalle.

* * * * *

Tämän yön vietti laivasta lähtenyt seurue vanhan Jakobin luona

Torungissa.

He olivat aluksi yrittäneet risteillen päästä isompaan saareen, mutta

aallokko kävi ankarammaksi, tuli pimeä ja pian havaittiin, ettei

kysymyksessä ollut mikään huvipurjehdus naisväen seurassa.

Koska pari kolme päivää kestäväksi suunniteltu jahtiretki olisi

kotiin käännyttäessä mennyt ihan pilalle, päätettiin yöpyä Pikku

Torungissa odottamaan aamua.

Vanha Jakob hämmästyi kovin, kun illalla koputettiin ovea ja hän

lieden valossa näki tupaansa tulvahtavan herrasväkeä, kuusi henkeä,

niiden joukossa kaksi naishenkilöä. Hän kääntyi tuolillaan ja

varjosti kädellään silmiänsä paremmin nähdäkseen.

Joukko haltiattaria ei varmaankaan olisi herättänyt suurempaa

uteliaisuuden sekaista säikähdystä Elisabetissa, joka oli istunut

uneliaana lieden ääressä, makuullemenon aikaa odotellen.

Solakka ja sievä hän oli, ja hänen kasvonsa herättivät huomiota @@

sen näki tulijain etunenässä kulkeva Carl Beck ensi silmäyksellä.

Hänen katseensa jäi seurailemaan tyttöä, joka hämillään ja punastuen

riensi korjaamaan pois lieden luo penkille jäänyttä hameenmiehustaa.

"Hyvää iltaa, vanha Jakob!" tervehti tulija suorasukaiseen,

miellyttävään tapaansa, astuen ukon luo ja laskien reippaan

luottavasti kätensä hänen olalleen. "Saatpa tyytyä siihen, että

sinua hieman häiritsemme tänä iltana, me kaikki, ja jäämme luoksesi

aamupuolelle asti, jolloin sää kevenee. Emme uskaltaneet lähteä

pimeässä polskuttamaan Isoon Torungiin, kun oli nämä naishenkilöt

venheessä." (Hän osoitti nauraen sisartaan ja hänen ystävätärtään).

"Onhan sinulla itselläsikin naisväkeä hoivissasi, joten kyllä tiedät,

miten on laita."

Vanhusta näytti miellyttävän tulijan hupainen käytöstapa. Hän nousi

ja teki tilaa lieden luo pyytäen heitä tyytymään siihen, mitä oli.

Samalla hän käski Elisabetia hakemaan ulkoa lisää puita liettä varten.

Seurueen sijoittuessa lieden ääreen niin hyvin kuin osasi lähti

Carl Beck soutajien kanssa hakemaan eväsvaroja. Hän tuli takaisin

heti Elisabetin jäljessä, hänkin puusylystä kantaen. Hän heitti

kantamuksensa nauraen lattiaan ja huudahti:

"Nyt pistetään booliksi, kuten ruotsalainen sanoo, mutta sitä ennen

eväät esille!"

Ei ollut puutetta muonavaroista, joita seurue nautti hilpeästi

jutellen saadakseen ajan kulumaan. Sitten tuli "booli", erilaisista

väkevistä ja hienoista aineksista kokoonpantu juoma, jonka

salaperäisestä valmistuksesta piti huolen Beck, tuntija.

Vihdoin se sytytettiin ja lasit täytettiin, sinisen liekin palaessa.

Carl Beck, puettuna somaan upseerinnuttuun, istui kahdareisin

penkillä ja lauloi lasi kädessä pari tunnelmallista seuralaulua

toisten yhtyessä loppukertoon.

Vihdoin hän esitti reippaan merimieslaulun, jonka johdosta aljettiin

kertoella tarinoita viime sodasta.

Vanha Jakob oli hupaisen mielialan ja hyvien eväiden vaikutuksesta

käynyt huomattavan hilpeäksi, lausuipa silloin tällöin jonkin

sanankin. Turhia näyttivät kuitenkin olevan kaikki yritykset saada

hänet itsensä kertomaan. Ainoastaan Lyngörin taistelun ollessa

hetkisen pohdinnanalaisena hän esitti pienen "kaskun", kuten itse

sanoi.

"Niin", virkkoi hän asettaen varovasti takaisin tyhjentämänsä lasin,

"taistelu oli tuima. Valtakunta menetti siinä uljaan aluksen ja monta

kelpo meripoikaa! Mutta sitä henkilöä, joka opasti englantilaisen

Sandön tienoille, painaa Jumalan kirous @@ kukaan ei edes ole tiennyt

hänen nimeänsä. Hänen kerrotaan heti taistelun jälkeen katumuksesta

surmanneen itsensä kuten Judas Iskariot. Mutta Sandön väylän suulla

on kari niin matalassa, että siinä voi vähän veden aikana seisoa

merisaappaissa, siellä hänet nähdään kuutamoöinä seisomassa ja

surkeasti apua anomassa, kunnes vesi vihdoin kuohuu yli hänen päänsä.

Mutta Jumala armahtakoon sitä, joka soutaa luo aikoen hänet pelastaa!

Hänen näkyviin tulonsa merkitsee aina rajuilmaa."

"Oletko itse hänet joskus nähnyt, Jakob?" kysyi Carl Beck.

"Totta puhuakseni olen, eräänä iltana niillä vesillä purjehtiessani,

ja myrsky siitä syntyi niin melkoinen, että olimme hyvillämme

päästessämme Sandöhön."

Siten heränneen tunnelman johdosta syntyi verrattain pitkä vaitiolo,

jonka Carl Beck keskeytti alkaen karkoittaa uneliaisuuttaan

laulamalla. Laulun loppukertoa toistaessaan hän tervehti lasiaan

kohottaen naisseuralaisiaan, jotka istuivat hieman uupuneina ja

lyyhistyneinä penkillä, ja heidän ylitsensä Elisabetia, joka seisoi

peremmällä, valppaana heidän kaikkien edestä.

Lieden tuli valaisi Carl Beckin kauniita ruskeita kasvoja. Hänen

sysimustan kiharan tukkansa sanottiin olevan perintöä hänen

varhain kuolleelta äidiltään, joka oli kotoisin Brestistä. Hän

näytti kieltämättä miehekkäältä ja muhkealta siinä istuessaan ja

hilpeydellään pitäessään yllä toisten hyvää tuulta.

Vähitellen aljettiin yhä useammin tarkastella säätä, joka oli jo

melkoisesti tyyntynyt, ja aamun sarastaessa koko seurue oli jälleen

venheessä, jossa purjehdittaessa sopi levollisesti nukkua.

Mutta Elisabetin mieltä askarrutti vielä kauan jälkeenpäin se komea

meriupseeri, joka oli ollut lieden ääressä istumassa. Hän saattoi

pitkät ajat houkutella esiin ennen näkemäänsä, varsinkin sitä hetkeä,

jolloin laulaja oli kohottanut lasiaan hänen puoleensa kääntyen.

Siitä pitäen purjehti meriupseeri Carl Beck usein Toringiin

merilintuja ampumaan, mieluimmin yksinään pienessä purressaan. Mutta

Elisabet varoi vaistomaisesti joutumasta hänen kanssaan kahden

kesken; vanha Jakob oli aina läsnä.

8.

"Juno" saapui onnellisesti Bostoniin, missä Salve kulutti suuren osan

palkkaansa ostamalla hamekangasta, silkkisiä liinoja ja kaksi tukevaa

sormusta, joihin oli kaiverrettu heidän nimiensä alkukirjaimet.

Bostonista he kuljettivat kanadalaisen lastin Grimsbyhyn, purjehtivat

sieltä Liverpooliin ja taasen takaisin Qvebeckiin.

Yksitoista kuukautta matkalle lähdön jälkeen oli alus nyt Itämerellä,

viemässä Memelistä New-Yorkiin parru- ja lankkulastia. Tarkoitus oli

ohimennen poiketa hankkimaan muonavaroja kotipuolesta, jonne oli

otettu kuljetettavaksi jokin määrä kappaletavaraa.

Memelin edustalla olivat jääsuhteet olleet epäsuotuisat ja kova onni

näytti yhä vainoavan alusta: Skagerrakissa he äkkiä havaitsivat

joutuneensa ajojäihin, joihin oli jäätävä kenties viikkokausiksi.

Itämerellä oli tavaton pakkastalvi, ja he näkivät jäätyneellä

ulapalla kaikkien kansallisuuksien lippuja, kohtalotovereita.

Ei auttanut muuta kuin odottaa ja toivoa; muonavaroista, joita jo oli

niukalta, saattoi tulla pahakin puute, ellei ajojää pian hellittäisi.

Mutta ikäväksi se kävi, varsinkin Salvesta, jonka kaipuu kotipuoleen

oli muuttumassa kuumeeksi @@ hänen mielenlaatunsa ei erikoisesti

soveltunut sellaisia Tantaluksen tuskia sietämään.

Hän oli päässyt harvinaisen pian erilleen tilketukosta,

silavapuolikosta ja muista jungmannin ja kevyen matruusin oppivuosiin

kuuluvista ikävyyksistä.

Hänen kerrassaan huimapäiseen luontoonsa liittyi melkein kissamainen

ketteryys ja hän herätti yleistä ihailua ratsastaessaan sileällä,

voidellulla sivupurjeen raa'alla hypäten sen jalustan yli

ja samalla työntäen sen ulos.

Sinisessä, avokaulaisessa paidassaan, nahkavyössään ja

purjekangashousuissaan hän näytti tarmokkaalta ja reippaalta, ja

helppo oli nähdä, että hän oli merimies kiireestä kantapäähän asti.

Hänen käytöksensä tosin oli hieman vallaton ja hänen kielensä

pyrki toisinaan pisteliääksi. Siitä huolimatta kaikki pitivät

hänestä, sillä hän oli hyväsydäminen, kunhan osasi häntä oikein

kohdella. Hän ei muuten näyttänyt niinkään ylpeilevän harvinaisista

merimieslahjoistaan kuin ymmärryksensä voittoisasta terävyydestä

väitellessään punapartaisen, hieman kopeilevan purjemestarin kanssa,

joka oli lukeneisuutensa vuoksi maineessa.

Hamekangas, silkkiliinat, sormukset ja mitä pitäisi neidolle sanoa,

pitäisikö juhlallisesti pyytää saada puhutella häntä kahden kesken,

vai oliko mieluummin pidettävä silmällä jotakin tarjoutuvaa aihetta

@@ kaikki tuo pyöri hänen päässään. Ja varsinkin se, mitä hänen piti

sanoa, alkoi nyt tuntua hankalalta, miten monesti hän olikin matkan

kestäessä sitä harkinnut ja päässyt siitä selvyyteen.

Hänen täytyi lopulta lähteä kirstulleen katsomaan, olivatko

tavarat todellakin vielä tallella ja olivatko ne säilyneet koilta.

Viimeksimainittu tutkimus, joka vaati levittämään vaatekappaleita,

tapahtui ylen salaperäisesti.

Hän oli pelkkää levottomuutta @@ kiipesi sata kertaa mastoon

tähyämään "mahdollisuuksia". Isonprammin saalingista hän oli

kirkkaina päivinä kiikarilla näkevinään kaistaleen Norjan rannikkoa.

Vihdoin alkoi ilmetä mahdollisuuksia: ilma kävi usvaiseksi ja mereltä

päin alkoi puhaltaa myrskytuuli. Jäähän aluksen ympärille oli

viimeksikuluneen vuorokauden aikana sinne tänne ilmestynyt sinisiä

vesipilkkuja.

Illan pimetessä he tunsivat vapautuneensa jäästä, joka luultavasti

oli painunut.

Huolimatta suolavedestä ja sateesta, jota täytyi alituiseen pyyhkiä

kasvoistaan, kulki Salve tuona yönä vartiopaikallaan keulakannella

hiljakseen hyräillen, toisten vahdissaolijain kompuroidessa

merisaappaisiin ja vettävaluviin öljyvaatteisiin puettuina alhaalla

kansilastin päällä tai seisoskellessa ruhvin ja keulakannen suojassa.

Köysistö ja kaikki muu, mihin ikänä tarttuikaan, oli likomärkää

ja jäisen kylmää; miehet olivat sitäpaitsi koko päivän ahertaneet

jäänpuhkomisessa, ja ne äänet, jotka nyt yhä voimakkaammin vonkuivat

ja vihelsivät köysistössä, eivät ennustaneet yöksi mitään hyvää.

Kapteeni Beckin ääni kaikui harvinaisen karskina. Hänen oli

suoritettava ankara valinta myrskyisessä, pimeässä talviyössä.

Väkevä eteläinen aallokko ja mereltä käyvä myrsky painoivat ankarasti

kohti rannikkoa, väkinäinen risteileminen taas saattoi viedä aluksen

törmäämään jäälauttoihin. Kapteeni ei ollut edes oikein selvillä

siitä, missä oltiin, ja käveli hytissään levottomana edestakaisin.

Silloin tällöin hän kääntyi virkkamaan jonkin sanan toiselle

ruorimiehelle, jonka hahmo näkyi kompassikaapin valossa.

"Mitä suuntaa me kuljemme, Jens?"

"Suoraan lounaiseen, kapteeni @@ ylemmäs emme pääse."

"Hm, vielä enemmän kohti rannikkoa!" mutisi hän.

Hänen nahkalakin peittämälle otsalleen kihosi hiki; teki mieli

työntää päähine sadesäässä takaraivolle, jotta saisi ilmaa.

Henki ja laiva olivat kysymyksessä.

"Mitä sanoo tähystäjä, perämies?" kääntyi hän kysymään

viimeksimainitulta, joka asteli portaita ylös käytyään keulapuolella.

"Mustaa kuin piki! Ajopurjeen puomille voisi muuten, pistää lyhdyn,

niin näkisi ainakin sen verran. Mutta luoti ilmoittaa selvää vettä."

"Vai niin @@ vai ilmoittaa!" virkkoi Beck äänellä, joka hieman

ällistytti perämiestä, se näet kuulosti ivalliselta.

Pimeys esti häntä näkemästä kapteenin kasvoja; muuten hän olisi

voinut niistä lukea hyvin vähän imartelevan, itseensä kohdistuvan

arvostelun.

"Tuo hölmö", murisi Beck hänen mentyään, "ei vielä tiedä, että

luoti voi täällä ilmoittaa selvää vettä, kunnes alus iskee nokkansa

rantakallioon!"

Yltyvä, jyrkkä merenkäynti teki piankin ihan ilmeiseksi, että tässä

oli vaara uhkaamassa.

Kapteeni Beckillä ei enää ollut mitään valitsemisen varaa: täytyi

kiristää purjeita päästäkseen pois rannikon lähettyviltä. Luotsista

ei sellaisena yönä voinut olla puhettakaan, mutta kapteeni antoi

sentään laukaista merkkitykit pariin kertaan toivoen tuulen voivan

kantaa äänen maihin.

Vanhan "Junon" oli nyt kestettävä koetus, johon sen liitteet olisivat

tuskin nuoruuden aikoinakaan kelvanneet.

Se huomattiin pian pumpuista, joita täytyi pitää alinomaa

käynnissä. Alus oli, kuten monet entiset hyvät purjehtijat, hieman

notkoselkäinen keskilaivan lastin painosta. Etukannen luukusta

esiinpistävät tikapuut sahasivat luukun reunaa aluksen taipuessa, ja

ravistuneiden keulalankkujen lomitse sirisi vesi.

Päivä sarasti ja kului sumussa, jonka keskeltä ei voinut mitään

erottaa.

Eräänä kirkkaana tuokiona oltiin sentään näkevinään maissa Arendalin

yläpuolella sijaitseva Homborgsundin meriviitta, ja sen matalan

häämötyksen nojalla uskallettiin toivoa aluksen kuluneina kolmena

vuorokaudenneljänneksenä päässeen hyvään matkaan avoimelle merelle.

Aamupäivällä he sivuuttivat englantilaisen prikin, jonka köysistö

oli kunnossa ja joka ilmeisesti oli vaipumassa, se näet lepäsi

puolittain kyljellään ja hyökylaineet löivät sen yli. Miehistö

pysytteli perämaston varassa ja viittilöi heille epätoivoisesti,

mutta auttaminen oli ilmeisesti ihan mahdotonta. Sumun seasta oli jo

aikaisemmin samana päivänä kuulunut heidän hätälaukauksiaan, tuulen

vaimentamina.

Alus oli yrittänyt samaa temppua, jota "Juno" nyt parhaillaan

suoritti.

Komentosanat kaikuivat yksitoikkoisina joka kerta, kun suuntaa

muutettiin, ja samassa iski aina hyöky niin ankarana, että koko alus

vapisi. Kansilasti, jona oli raskaita lankkuja, kohoili iskujen

ja veden voimasta, niin että useat lankut seisoivat pystyssä

kannenkatosta, kaidepuita ja vorokkia vasten.

Miehistö oli osalta kiinnittänyt itsensä alimpaan köysistöön, sillä

kannella ei ollut enää olemista.

Salve Kristiansen oli seuraavana yönä kumppanin kanssa ruorissa, kun

vihurin nostama hyökyaalto äkkiä kohahti näkyviin pimeästä ja vyöryi

hurjalla rytinällä aluksen kupeelle. Se murskasi vastustamattomalla

voimalla kaikki, mitä sen tielle sattui, repäisi pois suuren osan

kannenkatosta, isonvenheen ja kompassikaapin ja vioitti ruoriratasta.

Keskellä sekamelskaa taistelivat läpimärät, tukehtumaisillaan olevat

matruusit paikoistaan, ja monet heistä löysivät itsensä myöhemmin

mitä odottamattomimmista paikoista.

Kokasta kuului jälleen varoitushuuto ja samassa kuohui meri

valkoisena.

Komennussanat kaikuivat, laiva kääntyi kallelleen, köysistössä

vihelteli jälleen tuhansin äänin ja rajumyrsky alkoi raivota.

Vanha Beck seisoi paikallaan avarassa, luunapeilla varustetussa

nutussaan, nahkatakissaan ja puhetorvi kainalossaan tähystellen

yökiikarilla, jonka oli ottanut ensimmäiseltä perämieheltä.

Täytyi yrittää, mitä suinkin voi, ellei mielinyt joutua karikolle

sinä yönä, ja Beck päätti vieläkin lisätä purjeita. Puhetorvesta

kuuluviin komennussanoihin vastailivat matruusit käsitellen raskaita,

vetisiä purjeita, aallonpärskeen valellessa heidän kasvojaan ja

laivan keikkuessa niin että he toisinaan riippuivat köysissä, kannen

hävitessä jalkojen alta.

Koko kuluneen vuorokauden aikana ei kukaan ollut nauttinut muuta kuin

korppuja ja hieman palo viinaa.

Lisättyine purjeineen alus kallistui ankarasti lähtien sitten

entistä kiivaammin eteenpäin. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä

repesi märssypurje paukahtaen irti reunanuorastaan, alus ei totellut

peräsintään, isoharuspurje lepatti irrallisine väkipyörineen niin

ettei kukaan uskaltanut mennä sitä lähelle, ja jäljelläolevat

kannenkatoksen rippeet mursi vesihyöky, johon kansilasti jälleen

upposi suistuen osalta mereen.

Salve Kristiansenilla oli ollut liiaksikin tekemistä vioittuneessa

ruorirattaassa, joten hän ei ollut voinut kiinnittää ympäristöönsä

erikoista huomiota. Mutta sinä hetkenä, jolloin ensimmäinen

musta hyöky odottamatta heihin iski, hän näki sen harjalla pari

valonvälkähdystä.

Ne herättivät samassa muisteloja, ja nuoresta romanttisesta miehestä

tuntui siltä kuin hänen olisi onnistunut sopia kohtauksesta Elisabet

Raklevin kanssa @@ ajatus, joka tosin ei ollenkaan sointunut hänen

ankaraan työhönsä, mutta siitä huolimatta valtasi hänen mielensä

kokonaan.

Valon väikkeet näkyivät jälleen, ja vasta nyt hänelle selvisi, että

kysymyksessä oli sama, vanhan Jakobin liedestä Torungista näkyvä

loiste, jota hän usein ennenkin oli pitänyt merkkinään.

Märssypurjeen ratketessa ja todellisuuden siten käydessä hänen

kimppuunsa Salve Kristiansenista tuli heti käytännön mies.

"Tuo valo tuolla suojanpuolella", huudahti hän kapteenille, joka sen

vasta nyt huomasi, "on vanhan Jakobin liedestä Torungista."

"Jos olet oikeassa", mutisi Beck astuen kallellaan olevaa kantta

pitkin lähemmäksi köyden varassa, "niin ei kestä kauan, ennenkuin

aluksemme iskeytyy pirstaleiksi vasten Torungin rantaa."

Heidän kesken sukeutui nyt keskustelu, jonka aikana Salve selitti

tuntevansa Torungin vedet lapsuudestaan saakka kuin oman taskunsa

@@ ja lopputuloksena oli, että Beck kalpeana ja epäröiden päätti

purjehtia maihin hänen luotsaamanaan.

"Tänä yönä uskotaan paljon sinun nuorille hartioillesi", virkkoi

Beck, "ja sinun tulee ottaa hyvin huomioon, että kysymyksessä on sekä

oma elämäsi, että meidän toisten henkemme."

Alus laskettiin tuuleen ja se kiiti nyt kohti rannikkoa niin vähin

purjein kuin suinkin mahdollista nyt heidän jäljissään pauhaavassa

ankarassa aallokossa. Pian kuului karityrskyn valtava meuruaminen.

Nuori merimies oli levollinen seisoessaan siinä alusta johtamassa

huutotorvi kädessään, kapteeni ja perämies vieressään.

Mutta äkkiä kihosi hänen otsalleen hiki, hänen silti mitään

virkkamatta.

Valo oli omituisen epäsäännöllinen: se muuttui tumman punervaksi ja

näytti vihdoin sammuvan.

Mitä taivaan nimessä se voikaan olla?

Oliko hän kenties erehtynyt ja ohjasi "Junon" kaikkineen päivineen

suoraan rantakallion kupeeseen!

Niin kului neljännestunnin aika. Salve Kristiansen ei ollut eläessään

nähnyt niin ankaran huolestunutta ilmettä kuin Beckin, joka oli

huomannut hänen kasvoissaan epäilyksen vivahduksen ja katseli häntä

ilmeisesti aprikoiden, ryhtyisikö itse jälleen alusta ohjaamaan.

Mutta valonvälke syttyi jälleen @@ mikä sen esteenä lienee ollutkaan

@@ ja sinä yönä Salve Kristiansen pelasti "Junon" Merdöhön.

Seuraavana aamuna alus lepäsi Arendalin satamassa, jossa sen lasti

oli purettava, pumppujen ollessa alinomaa käynnissä, ja sitten

siirrettiin korjaustelakalle.

Beck antoi Salvelle 100 hopeariksiä ja lupasi ottaa hänet

aliperämieheksi "Junolle", kunhan hän oli ehtinyt perehtyä

merenkulkuoppiin.

Siitä kerrasta oli peräisin hänen halunsa päästä luotsiksi.

9.

Pikku Torungissa oli tapahtunut merkillisiä asioita, joista

kaupungissa nyt kiireen kaupalla juteltiin.

Vanha Jakob oli joutunut halvauskohtauksen uhriksi kuollen sinä yönä,

jolloin "Juno" suoritti uhkayrityksensä.

Viimeksikuluneina parina vuorokautena, sumun ja myrskyn vallitessa,

he olivat kuulleet hätälaukauksia, ja pojantytär oli sinä aikana

pitänyt yksin vireillä lieden tulta laiminlyöden tehtävän ainoastaan

sinä hetkenä, jolloin vanhus henkäisi viimeisen kerran.

Se hetki se oli saanut "Junoa" ohjaavan Salven ankaran

epätietoisuuden valtaan.

Seuraavana päivänä oli neito epätoivoissaan pyrkinyt henkensä uhalla

ahtojään yli hakemaan ihmisiä avukseen, ja hänet oli otettu erääseen

venheeseen, joka vei hänet kaupunkiin.

Elisabet rukkaa askarrutti isoisän kuoleman aiheuttama suru

siinä määrin, ettei hän ajatellutkaan muovata kertomustaan

mielenkiintoiseksi.

Meriupseeri Carl Beck osasi kuitenkin innoissaan luoda tapahtumaan

romanttista hohdetta, joten nuori tyttö äkkiä kohosi päivän

sankarittareksi.

Juttu lähti kiertämään amtmannin luota @@ perheestä, jossa oli kaksi

kaunista tytärtä ja jossa luutnantti Beck joka päivä vieraili @@

ja nytpä ei puhuttu muusta kuin siitä, kuinka Elisabet oli ollut

kuolevan isoisänsä luona Torungissa, pelastanut "Junon" ja sitten

lähtenyt uskaliaalle retkelle yli jään.

Kaikki saattoivat havaita, että neidossa piili merkillinen luonne.

Sitävastoin vallitsi naismaailmassa eriäviä käsityksiä hänen

erikoisesta kauneudestaan @@ "mikä vahinko, että hän oli jäänyt niin

kovin osattomaksi!"

Beckien katsottiin nyt joka tapauksessa olevan velvollisuus ottaa

hänet hoiviinsa.

Beck piti tosiaankin ensi töikseen huolta vanhan Jakobin

kunniallisesta hautaamisesta.

Nuoren neidon luo, joka nyt asui erään ahtaan kadun varrella tätinsä

luona, tulvi nimellisiä ja nimettömiä ystävällisiä neuvoja, mustaa

hamekangasta ja koristeita varsinkin kaupungin nuorilta miehiltä ja

kauppa-apulaisilta, kävipä pari kaupungin toimekasta rouvaa ihan

henkilökohtaisesti puhumassa neidon tulevaisuudesta.

Meriupseerin lausuttua, että hän piti näitä lahjoja persoonallisina

loukkauksina, niiden tuonti taukosi.

Hän itse kävi yhden ainoan kerran talossa, vanhin sisarensa mukanaan.

Hänen olemuksensa pakostakin viehätti. Hän otti niin luottavan

miellyttävästi ja samalla niin vaatimattomasti osaa Elisabetin suruun

eikä kyennyt salaamaan liikutustaan, kun lähtiessään lausui, että

heidän oli kiittäminen Elisabetia isänsä pelastumisesta.

Hänen lähdettyään esitti sisar varsinaisen asian. Sisar

ehdotti tädille, että Elisabet siirtyisi Beckien taloon, missä

vähitellen oppisi niin paljon, että voisi toimia kunnollisena

taloudenhoitajattarena @@ missään tapauksessa hänen ei tarvitsisi

olla tavallisena palvelijattarena. Neiti lisäsi, että tämän

tulevaisuudensuunnitelman oli laatinut hänen veljensä.

Tarjous oli heidän oloissaan suurenmoinen, ja täti otti sen vastaan

ylen iloisena.

Elisabetin otsa vetäytyi hetkiseksi pilveen; hän tunsi @@ osaamatta

sanoa, miksi @@ mielessään erinäistä ahdistusta, kun ajatteli

joutuvansa lähempään kosketukseen meriupseerin kanssa, ja toisaalta

hän taas ei kovinkaan mielinyt siitä mahdollisuudesta luopua.

Jo seuraavana päivänä tuli Elisabet Beckin perheeseen.

10.

Salve puolestaan oli ensimmäiset päivät kotiinpaluunsa jälkeen

onnellinen mies.

Hän oli kosimispuuhissa, oli saanut kapteenilta sadanriksin setelin

ja lisäksi oivallisen lupauksen ja kuuli kaikkien vertaistensa

itseään ihailevan.

Aluksen tyhjentämiseen ja telakalle toimittamiseen kului koko viikko,

joten hän sai odottamansa loman vasta lauantai-iltana.

Istuessaan perjantaina vahdissa laivanpartaan suojassa hän joutui

odottamattaan kuuntelemaan alhaalta telakalta kuuluvaa keskustelua,

joka sai hänen verensä kiehumaan.

Eräs kirvesmies kertoi siellä aamulla työhön saapuessaan vanhan

Jakobin kuolemaa koskevia yksityisseikkoja, miten ukon pojantytär oli

pelastanut "Junon" ja sitten lähtenyt kulkemaan jäätä myöten.

"Kerrotaan", jatkoi hän, "että kapteeni toimittaa ukon nyt

maanantaina hautaan. Hän ottaa hoiviinsa tytönkin @@ niin, siitä on

meriupseeri pitänyt huolen."

Yltyvä melu ja kalke hämmensi tässä kohden osan keskustelua.

"Siihen on oma syynsä, saat sen uskoa", kuului jälleen

kaksimielisesti naureskeleva ja hieman matalampi ääni, "eipä hän

suotta ole pitkin vuotta uupumatta käynyt Torungissa linnustamassa."

"Olisiko tyttö sellainen @@ lintu? Vanha Jakob ei ollut sitä lajia @@"

"Ei, eihän niin olla pitänyt; mutta ensi töikseen tyttö kumminkin

tuli tänne. Ja nyt upseeri on jo saanut hänet kotiinsa @@ kuulin

asian tytön tädiltä. Täti vanha ei ajatellut siinä mitään pahaa

piilevän, kertoihan vain ihan vilpittömästi, että Elisabet lähtee

Beckien luo palvelukseen."

Vähäinen kohina sai puhujan katsahtamaan aluksenpartaalle.

Siellä seisoi kalmankalpea nuori merimies tuijotellen häneen

silmillä, jotka muistuttivat hänen kerran näkemänsä hullun koiran

silmiä. Merimies kääntyi heti kannelle kävelemään.

"Se oli sulhanen, epäilemättä", kuului mies sanovan kumppanilleen.

Sitten hän alkoi veistää hirttänsä. Hetkisen kuluttua hän murisi

harmissaan:

"Jos tuon naaman oikein oivallan, saa hyvinkin olla varuillaan, kun

hän pääsee maihin."

Salve oli hypähtänyt seisaalleen kuullessaan meriupseeria

mainittavan, mutta halu saada jotakin kuulla oli pidättänyt hänen

mielenpurkautumaansa. Se, mitä heidän suhteestaan edelleen kerrottiin

ja että Elisabet oli turvautunut meriupseerin perheeseen, tuntui

täysin totuudenmukaiselta. Salve tunsi molemmat keskustelijat; he

olivat kumpikin kunnon väkeä, ja olihan toinen kuullut asiasta

tädiltä itseltään.

Sinä päivänä oli aluksen puhdistamisessa ja telakalle kallistamisessa

ankara työ, mutta Salven kädet olivat ikäänkuin halvatut. Hän ei

kyennyt käymään asiaan käsiksi muuta kuin näön vuoksi, kaikki

tapahtui vain konemaisesti.

"Oletko kipeä, poika, vai morsiantako on ikävä?" kysyi perämies

iltapuolella; hän oli huomannut, etteivät asiat olleet oikealla

tolalla.

Nuo viimeiset sanat @@ "morsianta ikävä" @@ vaikuttivat ihmeen

elähdyttävästi. Salve tunsi tuon omituisen väsymyksentunteen

hälvenevän ja työskenteli nyt niin innokkaasti, että hiki helmeili

pitkin poskia hänen silloin tällöin kärsimättömän äänekkäästi

ryhtyessä johtamaan työlaulua. Hän pelkäsi joutuvansa ajattelemaan.

Myöhemmin hän otti hoitaakseen babiaanivahdin, vapauttaen siten erään

kumppaninsa, joka oli varsin tyytyväinen päästessään odottamatta

nauttimaan yölepoansa sen sijaan, että olisi käyskellyt kannella

"laivakoirana"; mainittu vahti näet on siinä, että mies yksinään

varjelee alusta satamavarkailta.

Hän käyskeli edestakaisin kannella. Oli sysipimeä; vain jokin lyhty

näkyi ulkona merellä ja siellä täällä kaupungissa.

Toisinaan hän jäi pitkiksi ajoiksi seisomaan laivanpartaan ääreen.

Hän tunsi voivansa surmata meriupseerin ilman mitään tunnonvaivoja.

Noin kello kahden tienoissa hän asteli pimeänsuojassa lankkua myöten

maihin.

Elisabetin täti asui mäellä eräässä pienessä talossa. Salve oli

päättänyt herättää hänet saadakseen häntä puhutella.

Vanha Kirsti muori oli tottunut siihen, että häntä öisin häirittiin

@@ eräs hänen tehtäviään näet oli sairaiden ääressä valvominen @@

mutta hän oli silloin aina ärtyinen.

Tuntiessaan sytyttämänsä kynttilän valossa Salve Kristiansenin muori

päätteli miehen olevan humalassa, koska hän oli kovin kalpea ja

muutenkin oudonnäköinen.

"Sinäkö siinä, Salve @@ ja ihan yösydännä?" virkkoi muori moittien

ovelta haluamatta aluksi päästää tulijaa sisään. "Silläkö tavalla se

palkka pannaan menemään?"

"Ei, Kirsti muori @@ minä tulen suoraan vahtivuoroltani, sillä tahdon

jutella kanssanne hieman Elisabetista." Ääni oli ilmeisen hiljainen

ja surunvoittoinen, ja muori ymmärsi jotakin tavatonta olevan

tekeillä. Hän avasi oven.

"Elisabetista, sanoit?"

"Niin, missä hän on?"

"Missä on? Beckien luona, tietenkin. Onko jotakin tekeillä?"

"Se kai pitäisi teidän lähinnä tietää, Kirsti muori", virkkoi Salve

vakavasti.

Muori kohotti kynttilän kohti hänen kasvojaan luoden niihin tutkivan

katseen. Hän oli peloissaan eikä saanut mitään selkoa tulijan

puheesta.

"Pitäisikö minun se tietää @@ no, sanohan se!" virkkoi hän melkein

rukoillen.

"Meriupseerihan kuuluu oleilleen koko vuoden Torungissa @@

vesilintuja ampumassa @@ vai luuletteko hänen aikovan ottaa

Elisabetin vaimokseen?" huudahti hän kiivaasti ja kovalla äänellä.

Vasta viimeisestä lauseesta Salven ajatus täysin selvisi muorille.

Hän laskea paukautti kynttilänjalan pöydälle ja istuutui tuolille

pöydän ääreen.

"Vai niin kuuluu!" @@ virkkoi hän vihdoin. Hänen ensi säikähdyksensä

oli ohi, mutta nyt hänet valtasi harmi ja hän nousi seisaalleen kädet

puuskassa ja silmät säkenöiden @@ hän oli eukko, jota ei ollut hyvä

vihoittaa.

"Vai niin @@ vai ovat ne jo ehtineet levittää sellaisia valheita

Elisabetista! Hyi! Ja sinäkin, Salve, kehtaat puhua sellaista!

Minä vakuutan sinulle, ettei koko kaupungissa ole kunniallisempaa

taloa kuin Beckin @@ sinä ja sinunlaisesi eivät kykene sen kunniaa

polkemaan. @@ Ole varma siitä, että minä kerron koko soman juttusi

Elisabetille ja kapteenille ja upseerille ja rouva Beckille, niin

sinut ajetaan pois 'Junosta' kuin märkä koira! @@ Vai olet sinä

luulotellut, että Elisabetin tarvitsee kerjätä upseerilta kunniaa?"

"Parahin Kirsti muori!" huudahti Salve tuon sanantulvan sekaan. "Minä

en ole mitään luulotellut, sillä olen ollut kauan poissa kotoa, mutta

minä kuulin tänään telakalla Anders Broekkenin sitä kertovan ihan

varmana asiana."

"Andersinko? Kertoiko hän sellaista, se kurja vintiö @@ kiitokseksi

siitä, että minä kävin hänen vaimonsa luona viime viikolla! Kyllä

minä hänet vielä haen käsiini. Mutta tällaisissa asioissa ei

salantaja ole varasta parempi", @@ jatkoi hän myrtyneenä. "Beckin oma

tytär se kävi täällä tarjoamassa Elisabetille kunniallista tointa

kunniallisessa perheessä ja hän jutteli minun kanssani, ymmärrätkö,

poikaseni!" (eukko osoitti vapisevin etusormin itsetietoisesti

rintaansa). "Elisabet ei ole tullut sinne kerjäten. Sinun ei olisi

tarvinnut karata vahdista sellaisten asiain vuoksi, ja Elisabet saa

kuulla @@ ihan varmasti hän saa kuulla" (eukko innostui ja iskeä

paukautti kätensä toiseen), "hän saa kuulla, kuinka sievät ajatukset

sinulla on hänestä!"

"Parahin Kirsti muori, minähän tarkoitan pelkkää hyvää", rukoili

Salve, jonka sydän oli käynyt ihmeen keveäksi, "älkää sentään kertoko

sitä Elisabetille!"

"Saatpa olla varma siitä, että hän sen kuulee!"

"Kirsti muori", virkkoi Salve hiljaa, katse alas luotuna, "minä tulin

tuomaan hänelle hamekangasta, jonka olin ostanut Bostonista, sain

kuulla tuon kaiken enkä päässyt rauhoittumaan." @@ Sormuksista hän ei

virkkanut mitään.

"Vai niin", sanoi vanhus hetken vaiettuaan ja tarkasteltuaan häntä

puoliavoimien luomiensa lomitse, hieman lempeämmällä äänellä.

"Vai olet tuonut hänelle hamekankaan? Ja juokset tänne kertomaan,

että hänestä on tullut meriupseerin narttu!" aloitti hän jälleen

kiukuissaan.

"Mutta hyvä Kirsti muori, enhän minä usko hitustakaan tuosta

kaikesta!"

"Et sinä tänne juossut tuota sanomaan, poikaseni!"

"Minä vain jouduin päästä pyörälle, kuullessani hänestä kerrottavan

sellaista."

"No @@ menehän! Anders saa koreasti vastata valheestaan, vaikka

minun täytyisi mennä hänen tähtensä kylänvoutiin ja merioikeuteen

asti!" Eukko olisi hyvinkin voinut uhata menevänsä kuuhun asti hänen

tähtensä, mutta Salve käsitti merioikeuden hänelle merkitsevän

verisintä oikeutta, minkä hän tiesi.

Avatessaan Salvelle ovea muori kysyi tutunomaisen vakavasti:

"Kuulehan, Salve! Onko sinun ja Elisabetin kesken ollut mitään

sopimusta?"

Salve seisoi epäröiden, mitä hänen oikeastaan piti vastata tuohon

odottamattoman tutunomaiseen tiedusteluun.

"En oikein tiedä, Kirsti muori; kerran, pari vuotta sitten, minä

lahjoitin hänelle kenkäparin."

"No niin, pidä nyt huolta siitä, että pääset takaisin laivaan

kenenkään huomaamatta, siinä neuvoni!" virkkoi muori haluamatta

asiaan enempää syventyä ja nopeasti työntäen Salven menemään.

Sitten muori istui hetkisen tuolillaan kynttilä sylissään ja kokien

tyynnyttää mieltänsä. Hän nyökytti miettivästi päätään kynttilän

liekkiin tuijotellen. Hän oli täyteläinen, hieman kokoonpainunut,

mutta muuten voimakkaalta näyttävä vanha muori, kasvot leveät,

hyväntahtoiset, ohut harmaa tukka korvien taakse siveltynä.

"Salve on sievä, kelpo poika", puheli hän ääneen itsekseen ja

makuulle laittautuessaan hän mutisi kaikkien katselmustensa

päätökseksi:

"On sittenkin parasta, kun sanon sen Elisabetille, niin että hän

tietää olla talossa varuillaan!"

Salve Kristiansen ei kumminkaan ollut seuraavana päivänä täysin

tyytyväinen. Monien seikkojen nojalla hän aavisti meriupseerin

joka tapauksessa olevan jonkinlaisen kilpakosijan ja tunsi itsensä

liian araksi mennäkseen ilman muuta viemään hänelle hamekangasta ja

sormusta. Surihan Elisabet sitäpaitsi parhaillaan isoisäänsä.

Illalla, kun kaikki pääsivät lomalle kotiinsa kolmeksi viikoksi,

Salve lähti heti isänsä luo saadakseen kenties häneltä kysellyksi

hieman enemmän kysymyksessäolevasta suhteesta, ja maanantaina he

olivat kumpikin vanhan Jakobin hautajaisissa Tromön kirkkomaalla.

11.

Kaikki nämä tapahtumat olivat kohdanneet Elisabetia valtavan

äkillisinä. Ne olivat hänestä melkein kuin hämyistä unta.

Hän käyskeli nyt mustiinpuettuna talossa, jonka huoneista hän oli

Torungissa ollessaan usein yrittänyt muodostaa itselleen mielikuvaa.

Kapteeni Beck oli toisissa naimisissa. Hänen vaimonsa oli tuonut

mukanaan omaisuutta ja oli tarkalla komennollaan saattanut jälleen

kuntoon talouden, joka Beckin leskenä ollessa oli joutunut liiaksikin

laiminlyödyksi. Hän oli ankaran vaativainen eukko, käytökseltään

varma ja kunnioitusta herättävä.

Täysikasvaneet lapsipuolet pitivät häntä arvossa, joskaan eivät

kovin rakastaneet; heidän näet oli mukaannuttava sellaiseen

pakonalaisuuteen, johon eivät olleet tottuneet. Hänen miehensä oli

tosin itsevaltias "Junossa", mutta tuskin yhtä ehdottomasti talossaan.

Riippumattoman asemansa vuoksi oli meriupseeri erikoisessa, vapaassa

suhteessa kotiinsa, missä hän kepeän, hienon käytöksensä nojalla tuli

varsin hyvin toimeen mahdikkaan äitipuolensa kanssa.

Hän oli kaupungissa hyvin suosittu ja sisaret jumaloivat häntä

etsiskellen hänelle sopivia aviopuolison ehdokkaita. Erään

rannikkokomitean palkattuna jäsenenä hänen oli vietettävä vielä

suunnilleen vuoden aika kotipaikallaan.

Jo ensimmäisinä päivinä, joiden kuluessa tapahtui täydellisen

olosuhteisiin perehtymättömyyden vuoksi virhe toisensa jälkeen,

Elisabet oivalsi terveellä vaistollaan, että oli jännitettävä koko

kykynsä ja kärsivällisyytensä, jos mieli puolustaa asemaansa. Niinpä

hän aluksi seuraili rouva Beckiä nuhteettoman uutterasti kuin karitsa

emoansa.

Toisinaan hän sentään hellitti ja saattoi muitta mutkitta istuutua

ikkunan ääreen, käsi poskella tähyämään kohti satamaa. Hän kaipasi

kylmää, raitista ilmaa ja saikin lopulta auki ikkunan, josta kumartui

katsomaan, posket hehkuvina, kunnes saapui rouva Beck ankarin äänin

kutsumaan häntä pois. @@ Rouva virkkoi vihoissaan omaisilleen, ettei

olisi paljonkaan toisin, jos olisi taloon tuotu villi-ihminen.

Ensi aikoina sattui yleensäkin monta kiusallista kasvatuskohtausta,

jotka Elisabet sieti lempeän rauhallisena. Rouva Beck piti sitä

nöyränä oppivaisuutena, mutta todellisena syynä oli se, että Elisabet

oli lujasti päättänyt voittaa kaikki vaikeudet.

Luutnantti Beck huomasi ihmeen herkästi Elisabetin salaiset

kärsimykset ja loi häneen silloin tällöin rohkaisevan silmäyksen.

Mutta neitonen ei ollut milloinkaan yskää ymmärtävinään.

Kerran, kun häntä nuhdeltiin luutnantin läsnäollessa, hän kuitenkin

äkkiä juoksi pois ja heittäytyi vuoteeseensa nyyhkyttämään.

Eräänä iltapäivänä hän oli saanut toimekseen kantaa sisään

teetarjottimen, jolle hän ajattelemattomuudessaan oli asettanut

tuliastian ja kiehuvan teekattilan. Se kaatui matkalla; mutta

vaikka sen kuuma kylki ja kiehuva vesi polttivatkin hänen

käsivartensa ja kätensä, kantoi hän ihan rauhallisena tarjottimen

takaisin, ilmettäkään muuttamatta. Hän ei halunnut joutua uudelleen

nuhdeltavaksi luutnantin kuullen.

Rouva Beck sitoi itse Elisabetin käden keittiössä, niissä tyttö

seisoi tuskan kalventamana.

Mutta Carl Beck, joka oli istunut sohvassa ja nähnyt, miten tuo

kaikki tapahtui, ei muistanutkaan hillitä itseänsä. Hän hypähti

kiihtyneenä seisoalleen ja käyttäytyi niin osaaottavasti, että hänen

sisarensa Miina heidän jäätyään yksin huoneeseen, loi häneen katseen,

joka oli tutkivampi kuin olisi voinut päättää leikillisistä sanoista:

"Ethän vain ole ihastunut piikaiseen, Carl?"

"Ei ole pelkoa, sisko", vastasi hän reippaasti samaan sävyyn

nipistäen sisartaan leuasta, "mutta voithan nähdä itse yhtä

hyvin kuin minäkin, että hän on merkillinen tyttölapsi. Tuota

tarjotintemppua ei monikaan kykene suorittamaan, @@ ja sitäpaitsi

tulee meidän muistaa, että ilman häntä..."

"Niin, niin", sanoi Miina nakaten niskaansa, hieman kyllästyneenä

saman asian iänikuiseen toistelemiseen, "eihän hän tiennyt isän

olevan silloin merellä."

Sorea luutnantti käytteli tuota seikkaa varsin hienosti suunnitellun

teeskentelyn aiheena.

Toitottamalla kaupungissa Elisabetin ansiota "Junon" pelastumiseen

hän oli tavallaan pakottanut omaisensa ottamaan tytön hoiviinsa,

sillä he olivat joutuneet yleisen mielipiteen painon alle.

Toisaalta hän suhtautui Elisabetiin erittäin varovasti, sillä tyttö

oli voitettava niin, etteivät sisaret eikä äitipuoli sitä huomaisi.

Hänellä oli syytä uskoa tehneensä Elisabetiin jonkinlaisen

vaikutuksen, mutta samalla hän aavisti olevansa tekemisissä

villijoutsenen kanssa, joka saattoi lehahtaa siivilleen ja

lentää pois milloin hyvänsä @@ hänen olemuksessaan oli jotakin

luonnonvoimaista, omaa tietään kulkevaa.

Luutnantin kotona oli tyttö muuttunut kuin toiseksi ihmiseksi,

käyskeli hiljaa, luoden luutnanttiin tuskin silmäystäkään ja

noudatellen kaikissa asioissa orjallisesti emännän mieltä. Tämä uusi

puoli hänessä oli saanut upseerin hetkiseksi epäilemään. Pian hänelle

kumminkin selvisi, että Elisabet oli siinä suhteessa saavuttanut

tarkoituksensa, ja tuo teetarjotinkohtaus, jonka toiset merkitsivät

kömpelyydeksi, oli hänelle ihan toista. Hän imarteli itseään

luulottelemalla Elisabetin alistuvan kaikkeen pakkoon hänen tähtensä,

tulipa se päättymään miten tahansa.

Mutta toisaalta oli tytön olennossa jotain sellaista, joka vaikeutti

alkuunpääsemistä ja yhä piti yllä jonkinlaista välimatkaa.

Samoin oli ollut laita heidän seurustellessaan vanhan Jakobin luona,

ja se oli oikeastaan tärkeimpänä syynä siihen, että tämä rakastuminen

yhä voimakkaammin hänen mieltänsä kiinnitti. Kerran hän oli nähnyt

tytön teräksenharmaissa silmissä ilmeen, josta saattoi päättää,

että hän voi silmänräpäyksessä saada tuttavastaan toisen käsityksen

ja ettei missään tapauksessa pitänyt herättää hänessä kosiskelijan

vaikutelmaa. Siksipä luutnantti olikin jutellut melkein yksinomaan

isoisän kanssa, tytön kanssa pikemmin vain sattumalta.

Seikka oli se, että vanha Jakob oli varsin hyvin käsittänyt, ettei

luutnantti saapunut saareen hänen itsensä tähden ja kun hänen ei

helposti käynyt päinsä sulkea häneltä oveansa, oli hän varsin

järkevästi varoittanut poikansatytärtä. Hän oli selittänyt, ettei

sellaisten henkilöiden tapa ole mennä naimisiin alhaisempainsa

kanssa, kun sitävastoin liiankin usein sattuu, että he leikkivät

lempeä heidän kerallaan. "Sellaiseen mieheen kuin Salve

Kristianseniin voi niissä asioissa uskoa ja luottaa", päätti hän

puheensa, omasta mielestään hyvinkin ovelasti.

"Minusta tuntui, että olit hieman toista mieltä aikoessasi häntä

löylyttää, isoisä!" vastasi tyttö julkeanlaisesti.

"Hm, niin @@ poikaveitikat tarvitsevat toisinaan kuritusta", murisi

ukko, "mutta saat uskoa, että hän on kelpo mies. Jos hän tulisi sinua

kosimaan, niin hän saisi sinut heti, sillä tietäisinhän sinun olevan

hyvässä tallessa, kun minun on täältä lähdettävä."

Elisabet ei sillä kerralla enempää vastannut, mutta suupielessä

näkyvä piirre opetti hänen haluavan pidättää itselleen oikeuden

muodostaa asiasta oman mielipiteensä. Hän oli Salve Kristiansenissa

nähnyt rakkaan ja ainoan kumppaninsa ja tunsi häntä kohtaan täyttä,

varmaa luottamusta, mutta sittemmin oli meriupseeri koko ajan

askarruttanut hänen mieltänsä. Kaiken sen, mitä hän oli innokkaimmin

ihastellut, oli upseerin olemus tuonut yht'äkkiä ilmielävänä hänen

nähtäviinsä. Hän ei kumminkaan ollut itselleen lähemmin selvitellyt,

ihasteliko hän upseerin univormua, vai laivaston urotöitä, vai

häntä itseään. Mutta sitten tuli isoisän varoitus, joka loukkasi

hänen mieltänsä. Samassa hänelle selvisi, että asia koski upseeria

itseänsä, soreata, häikäisevää kaiken muun kannattajaa. Mutta samalla

oli hänen mielessään hillitön ylpeydentunne, hän luopui ajattelemasta

minkäänlaista heidän välilleen sukeutuvaa suhdetta pysyttäen hänet

kuitenkin ihailunsa esineenä.

Saatuaan sitten tädiltä kuulla ihmisten juoruista hän pani asian

kovin pahakseen ja tunsi entistä selvemmin, että heidän välillänsä

oli näkymätön seinä.

Kuukautta myöhemmin, "Junon" ollessa jälleen valmiina lähtemään, tuli

Carl Beckin sisar eräänä päivänä hymyillen sanomaan:

"Elisabet! Kuistilla on nuori merimies, joka pyytää puhutella sinua.

Hänellä on käärö kainalossa, ehkäpä jokin lahja."

Elisabet, joka oli parhaillaan kantamassa sisään pöytäastioita,

punastui, ja Carl Beck, joka seisoi ikkunan luona, kalpeni.

Elisabet tiesi varsin hyvin, että tulija oli Salve, ja säikähti

hänen uskaliaisuuttaan. He olivat nähneet toisensa pari kertaa sitä

ennen, ja Elisabet oli antanut tuntea, että hän vältteli Salvea sen

johdosta, mitä täti oli hänelle kertonut. Nyt hän meni vapisten ulos

hänen luokseen.

Salve katseli häntä hetkisen sanaakaan sanomatta. "Otatko tämän

hamekankaan, Elisabet?" kysyi hän vihdoin melkein tylysti.

"En, Salve, en huoli ottaa @@ kun olet minusta sellaista jutellut."

"Etkö sitä ota, Elisabet?" virkkoi hän hitaasti ja alakuloisena.

"Niinpä ei kannata puhua sen enempää."

"Ei, ei kannata puhua enempää, Salve."

Kun Elisabet näki hänen seisovan siinä edessään ihan murtuneena ja

kuuli hänen kysyvän:

"Pitääkö minun ottaa se mukaan matkalleni, Elisabet?" @@ kihosivat

äkkiä kyynelet hänen silmiinsä. Hän pudisti päätään, mutta hänen

kasvoissaan oli melkein epätietoinen ilme, kun hän kiiruhti sisään.

Huoneessa-olijat huomasivat hänen itkeneen. Mutta Carl Beck oli

kylmäverinen mies, hän nojasi ikkunalautaan ja katsoi kilpakosijaansa

@@ oliko hänellä käärö kainalossa portista ulos mennessään.

Samana yönä Elisabet heräsi. Hän oli itkenyt unessa ja nähnyt Salven

seisomassa laiturilla @@ kehnoissa pukimissa ja onnettomana, mutta

liian ylpeänä pyytääkseen keneltäkään apua. Samalla hän oli luonut

Elisabetiin vakaan, moittivan katseen.

Elisabet jäi levottomana makaamaan voimatta saada unta mielestään

haihtumaan.

Samassa kuului kulkevan ohi meluava väkijoukko, ja hän meni ikkunaan

luo. Poliisimiehet kuljettivat jotakin henkilöä välissään katua

alaspäin.

Heidän ohi kulkiessaan katulyhty valaisi ryhmää, ja Elisabet näki,

että kuljetettava oli Salve.

Salve taisteli viejiään vastaan kalpeana ja raivoten, sininen paita

rinnasta ihan revenneenä ja hänen kasvoissaan oli sellainen ilme,

ettei Elisabet sinä yönä enää nukkunut.

Andersenin muorin luona sataman toisella puolen olivat merimiehet

ankarasti tapelleet. Puukkojenkin kerrottiin heiluneen, ja Salve

Kristiansenin sanottiin olleen pääpukarina.

Kapteeni Beckin täytyi seuraavana päivänä itse lähteä kaupunginvoudin

luo saadakseen miehensä vapaaksi ennen laivan lähtöä, ja hän suoritti

sakot.

Elisabet ymmärsi liiankin hyvin Salven käyttäytymisen syyn ja

lähti ulos, kun meriupseeri seuraavana päivänä asiasta kertoi sitä

selitellen @@ Salve oli aloittanut kahakan ilman minkäänlaista

aihetta.

Elisabet oli muutamia päiviä kalpea ja uupunut, ja meriupseerista

tuntui, että hän käyttäytyi tavallista pidättyvämmin. @@

Iltapäivällä, ennen laivan lähtöä, Salven isä ja nuorempi veli

tulivat sanomaan hyvästi, ja hänen olemuksessaan oli jotakin

omituisen silmiinpistävää @@ veljestä tuntui melkein siltä kuin olisi

hän ajatellut, etteivät he näe toisiaan enää milloinkaan.

Salve tarjosi omistamansa sadanriksinsetelin isälleen ja kun

viimeksimainittu ei halunnut sitä ottaa, piti hänen luvata ainakin

säilyttää se hänen varalleen. Isä arveli asian johtuvan äskeisen

mellakan jälkiselvityksen aiheuttamasta alakuloisuudesta ja

mielenmasennuksesta, mutta sanoi kumminkin aluksesta poistuessaan

hieman huolestuneena:

"Muista, Salve, että sinulla on vanha isä kotona odottamassa!"

Illan ja osan yötä Salve Kristiansen vietti istuen "Junon" märssyssä.

Hän tuijotteli kohti Beckin taloa, niin kauan kuin yläkamarista näkyi

valoa, ja valon sammuessa hänestä tuntui, että hänessä itsessäänkin

sammui jotakin.

12.

Tromön ulkoranta Arendalin luona on karun, kivenharmaan näköinen,

kuten rannikko yleensäkin. Kirkko vahtikojua muistuttavine

kellotapuleilleen, joka toimittaa merimerkin virkaa, seisoo yksinään

meren äärellä, ja sunnuntaisin nähdään luotsivenheiden laskevan sen

rantaan jumalanpalveluksen aikana.

Saaren sisäpuoli tarjoaa sitä rikkaamman ja eloisamman näyn.

Ahdas Tromön salmi vilisevine pikkupursineen, proomuineen,

luotsivenheineen ja isompine aluksineen lepää auringonpaisteessa

hedelmällisten, metsänpeittämäin harjujen ja rinteiden keskellä.

Kummallakin puolen on kaikkialla punaisia merimiesten tupia,

laivurien asumuksia ja huviloita, ja joka paikassa, jokaisessa

lahdessa ja poukamassa, missä suinkin on alukselle sijaa, näkyy

valkoisina hohtelevia, rakenteella olevia laivanrunkoja, toinen

toisensa vieressä.

Siinä on sievä laivaveistämö luonnon helmassa, tosiaankin ihmeen

kaunis kulkutie Arendaliin, Norjan ensimmäiseen merikaupunkiin. Se,

joka tyynenä kesäpäivänä matkustaa höyrylaivalla tuota väylää pitkin,

kokee yllätyksen, jota ei hevillä unohda.

Kertomuksemme aikoina tämä kuva ei ollut läheskään niin täyteläinen

ja rikas, mutta kumminkin oli jo näkyvissä tulevan kehityksen alku.

Kapteeni Beckillä oli huvila eräässä salmen kauneimpia kohtia @@

pieni yksikerroksinen, harmaja rakennus jyrkkine tiilikattoineen,

josta pisti esiin kaksi pieniruutuista yliskamarin ikkunaa.

Rakennuksen takana, tunturin rinteellä kasvoi sievä lehtimetsä.

Niinä vuosina, jolloin kapteeni Beck oli pitkillä matkoillaan,

oleskeli perhe kesäisin mielellään huvilassa. Nyt hän aikoi parin

vuoden kuluttua vetäytyä pois mereltä ja perustaa kokoamallaan

omaisuudella laivaveistämön.

Beckeillä oli puuhaa ja hyörinää arkisinkin heidän huvilassa

ollessaan. Rouva Beck istui mielellään rukkeineen tuvassa.

Poikapuoli, joka rannikkokomissionin jäsenenä oli matkoilla ja

töissä, saapui sinne tavallisesti sievässä purjehdusvenheessään

lauantaisin jääden sunnuntaiksi. Sunnuntaisin tuli asein vielä joku

tuttava perhe tai huviretkellä oleva seurue herroja ja neitosia

vierailemaan heidän luokseen tai naapuritilalle, ja siellä vietettiin

sitten useimmiten iltapäivä yhdessä.

Carl Beck oli naisten suosikki. Hän seurusteli heidän kanssaan

leikkisään tapaan, toisinaan osoittaen hieman hempeätunteisuutta,

missä ahavoitunut, miehekäs meriupseeri voi ikäänkuin sattumalta

paljastaa varsinaista syvempää olemustaan.

Hänellä oli hieman taipumusta lihomaan, ja hän laski itse siitä

leikkiä sanoen viettävänsä liian hyviä päiviä.

Useimmat nuoret tytöt tunsivat hänet lapsuuden ajoilta, jolloin

hän oli kadettina käynyt kotona, ja hän näytti olevan erikoisen

tuttavallisissa suhteissa heihin kaikkiin @@ tai ainakin oli olemassa

milloin mikäkin juttu, jonka tunsivat ainoastaan hän ja yksi heistä.

Siksipä esiintyikin tämän piirin keskusteluissa aina koko joukko

iskusanoja, jotka olivat toisille tuntemattomia, vielä nytkin, heidän

ehdittyä täysikasvuisiksi.

Niiden joukossa, jotka kävivät usein vierailemassa, oli postimestari

Forstbergin perhe.

Siihen kuului vanhempien lisäksi puolikasvuinen poika ja

kahdeksantoistavuotias tytär Maria, hiljainen, vaalea olento, jonka

kasvot olivat harvinaisen älykkäät.

Kukaan ei väittänyt häntä kauniiksi, mutta useimmista hänen

tutuistaan tuntui sittenkin siltä, että hän oli kaunis. Hänen kenties

liian hennossa olemuksessaan ja kaikessa, mitä hän teki, oli jotakin

itsetiedottoman sopusointuista ja viehättävää. Sensijaan kiittivät

kaikki hänen älyänsä.

Hän oli ystävättärien joukossa se, jonka puoleen ehdottomasti

käännyttiin, kun sattui jotakin hankaluutta. Kumma kyllä ei kukaan

huomannut, ettei hän milloinkaan uskonut asioitaan heille.

Ystävättäret arvelivat hänen olevan niin "säntillisen ja oikean",

ettei hänellä ollut mitään sydämenasioita. Hän oli Carl Beckin

sisarten hyvä ystävätär, varsinkin Miinan, joka selitti asettavansa

hänet kaikkia muita tuttaviansa korkeammalle ja kaikessa

hiljaisuudessa piti veljensä puolisoksi soveltuvana.

Ainoa tämän seurapiirin nuorista tytöistä, johon Carl Beck ei ollut

sellaisessa lapsuusajalta polveutuvassa tuttavuussuhteessa, oli Maria

Forstberg.

Oli kestänyt jonkin verran, ennenkuin Carl Beck huomasi, että

tuon hiljaisen tytön kanssa kannatti jutella. Myöhemmin hänestä

oli tuntunut kiusalliselta, että se, mitä sanoi, hänen kanssaan

keskustellessa helposti aleni merkityksettömäksi jaaritteluksi.

Neito oli vilpittömän kirkas ja hymyili ihmeen kauniisti yhtyessään

johonkin lausuttuun mielipiteeseen.

Niinpä esiintyikin upseeri hänen kanssaan seurustellessaan aina

leveän miehekkäästi ja miellyttävästi osaten samalla tepsivästi

keimailla. Hänen voimansa tai heikkoutensa oli siinä, että hän

hetkittäin antautui liiankin herkkänä sille, joka otti hänet vastaan.

Neitonen ajatteli hyvillään, että upseerin kevyt, liehittelevä

suhtautuminen nuoriin naisiin oikeastaan aiheutui siitä, ettei hän

vielä ollut löytänyt heidän joukostaan sellaista, joka olisi ollut

miehen täyden vakavuuden arvoinen; he olivat hänelle vain vapaiden

hetkien ajanvietettä.

Maria taipui kovin mielellään näkemään asiat tässä valossa, sillä

Carl Beck oli jo pari vuotta ollut kaikessa hiljaisuudessa hänen

sydämensä sankari. Ystävättäret olivat tuon ajan kuluessa uskoneet

hänelle paljon asioita, jotka selvänäköisempinä olisivat juuri

häneltä salanneet.

Vaikka Elisabet olikin alinomaa työssä ja toimessa, tunsi hän

kuitenkin itsensä vapaammaksi täällä maaelämässä. Hän oli vähitellen

alkanut perehtyä talouteen, jota hän, kuten kävi ilmi, oikeastaan

ymmärsi hyvinkin, ja rouva Beck luotti häneen monessa asiassa.

Hän osasi varsinkin @@ mitä olisi vähimmin osannut odottaa @@

tarjoilla erittäin miellyttävästi, ja kun tuo solakka tyttö

ilmehikkäine kasvoineen, sievä raitainen hame ja valkoinen esiliina

yllään, sunnuntai-iltapäivinä kantoi tee- tai kahvitarjotinta

vieraiden luo huvimajaan, osui häneen moni ihaileva silmäys. Ei näet

ollut laisinkaan vaikea havaita, että hän oli kaunotar.

Maria Forstbergin huomio oli kiintynyt Elisabetiin, jonka tarinan

hän tunsi, ja hän koetti usein opastaa ja auttaa tyttöä. Huolimatta

erilaisesta luonnonlaadusta ja yhteiskunnallisesta asemasta nämä

kaksi naista piankin tunsivat @@ ellei suoranaista mieltymystä, niin

ainakin hienoa uteliaisuutta toisiaan kohtaan.

Aluksi oli tyttö näyttänyt neidistä hieman jurolta ja umpimieliseltä.

Hän ei ollut halunnut huomata niitä erinäisiä avustuksia ja

huojennuksia, joita toinen hiljaiseen ja harkittuun tapaansa oli

hänen hyväkseen suorittanut, mutta jo seuraavana sunnuntaina hän

kiitti erinomaisen kauniisti katsomalla.

Hänen uskotuksi ystäväkseen pääseminen sitävastoin tuntui Maria

Forstbergistä varsin vaikealta.

Harvoin sai hänestä houkutelluksi esiin muuta kuin lyhyitä myöntöjä

ja kieltoja. Vain silloin tällöin väikkyi hänen kasvoillaan jokin

värivivahtelu, joka osoitti hänen ajattelevan omalla tavallansa, ja

hänen hieman jyrkän voimakas, melkein loukkaava tapansa suorittaa

tehtäviä omin päin, kun hän toisinaan ei ymmärtänyt toisen

tarkoitusta, osoitti, ettei hän tainnutkaan olla niin taipuisa kuin

Beckit luulivat.

Lisäksi oli myönnettävä, että Elisabet osasi pukeutua merkillisen

luontevasti ja miellyttävästi ja järjestää suuren, vaalean tukkansa

yksinkertaisen sirosti käyttelemättä mitään säädystään poikkeavaa

koristetta, ei edes nauhan palastakaan. Tuntui melkein siltä, kuin

hän olisi koruttomuudellaan kiemaillut, ja kumminkaan ei Maria

Forstberg, hieno havaitsija, ollut huomannut hänessä sellaista

vivahdustakaan.

Elisabet puolestaan ymmärsi varsin hyvin, että Maria Forstberg oli

nuorista naishenkilöistä se, josta lähinnä saattoi tulla meriupseerin

morsian ja josta myöskin mieluimmin piti se tulla, sekä hänen

persoonallisen arvonsa vuoksi että perhepolitiikan nojalla, jota hän

varsin hyvin ymmärsi.

Huolimatta siitä, että hän omasta mielestään oli vain alistuva

katselija, syntyi häneen kuitenkin viikon varrella vaikutelma, joka

sunnuntaina, toisen saapuessa, vain vähitellen suli. Mutta silloin

hänessä saattoi elää voimakas tunto siitä, että tuo toinen oli ainoa

nainen, josta hän sydämessään välitti. Maria Forstbergillä oli

omituinen kyky voittaa ihmisiä.

Hänen seurassaan Elisabet voi vastoin tavallisuutta esiintyä

kerrassaan puheliaanakin. Näennäisesti tosin oli puhe vain

talouspuuhista, mutta hän osasi samalla varsin hienosti kertoa

meriupseerista ja häntä koskevista seikoista.

Maria Forstbergin täytyi toisinaan luoda häneen älykkäiden, sinisten

silmäinsä katse tutkiakseen ja saadakseen varmuutta siitä, eikö

sanojen alla sittenkin ollut jotakin tarkoitusta. Mutta Elisabet

seisoi käärityin hihoin niin uutterasti puuhaillen, että hänen

ajatuksensa ilmeisesti olivat kaukana kaikesta sellaisesta.

Carl Beck oli koko ajan osoittanut Elisabetille huomaavaisuuttaan

omalla hiljaisella tavallansa.

Elisabet tunsi hänen silmäinsä alinomaa seurailevan itseään, miten

suurta mielenkiintoa hän toisille osoittikin, ja tiesi, ketä hän

kotiin palatessaan aina etsi katseellaan. Mutta milloinkaan ei

kuulunut sanaa, joka olisi hänen tunteensa ilmaissut.

Kun jokin asia oli välttämättä muistettava, ei hän sanonut sitä

vain sisarilleen, vaan aina myöskin Elisabetille. "Hän ei unohda

milloinkaan", sanoi hän, ja Elisabet ymmärsi hänen uskovan voivansa

luottaa häneen erikoisen ehdottomasti.

Hänen siro huvipurtensa, pitkä, hieno, rivakkakulkuinen venhe, jonka

hän hiljattain oli ristinyt "Joutseneksi", lepäsi usein viikkokauden

huvilan poukamassa.

Se oli kovin hänen sydämellään, ja hänen poissaollessaan uskottiin

sen silmälläpito Elisabetille.

Siinä oli aina erinäistä varteenotettavaa, varsinkin sinä aikana,

jolloin äskenmaalattu sisustus oli auringonpaisteessa kuivamassa, ja

Beck antoi sen vuoksi monia ohjeita.

Kotiin palattuaan hän mielellään pani toimeen leikkisän tuiman

kuulustelun, jota hän nimitti "kenttäoikeudeksi".

"Hän on melkein täysi merimies", nauroi hän Elisabetista puhuessaan,

"ja hänen päässään pitäisi oikeastaan olla matruusin lakki, jonka

nauhoihin olisi kultakirjaimin merkitty 'Joutsenen' nimi."

Lauantaisin saattoi tapahtua, että luutnantti tullessaan heilutti

kädessään monilla postileimoilla varustettua kirjettä.

Ne olivat isän kirjeitä äitipuolelle. Rouva Beck istuutui silloin

mielellään hetkiseksi yksin lukemaan, ja sitten seurasi kirjeen

sisällön julkinen esittäminen.

Elisabet kuunteli kovin huolestuneena; hän näet oli aina kovin

peloissaan, että Salvesta kuuluisi jotakin ikävää.

Vaikka Carl Beck olikin mainitun komissionin nuorin jäsen ja oli

alkujaan tullut siihen oikeastaan vain luvun täytteeksi, oli hänen

kuitenkin onnistunut kunnostautua. Pitkällisen pohdinnan jälkeen oli

näet komissionin johtaja lopulta ottanut koko työn pohjaksi hänen

poikkeavan ehdotuksensa.

Johtaja, joka samoinkuin useimmat muutkin oli nuoreen upseeriin

mielistynyt, oli tuttavallisesti kertonut tuon hänen isälleen.

Komissionin piti lopettaa työnsä kuluvan vuoden aikana, ja sisaret

otaksuivat, että saattoi tulla kysymykseen kunniamerkki.

Maria Forstbergin ollessa luonakäymässä olivat naiset hetkisen

keskustelleet tästä asiasta @@ hän oli jo pitkät ajat ollut perheen

uskottuja @@ ja Elisabet, joka oli kuulijana, mietti itsekseen, että

kunniamerkki sopisi hänelle hyvin.

"Riippuu nyt johtajasta, kapteeniluutnantti Fengeristä", lausui

Miina merkitsevästi, "mitä hän tekee asian hyväksi! Carl on hänen

erikoisessa suosiossaan, ja Carl sanoo, että hän heidän yksissä

ollessaan tuskin milloinkaan irroittaa hänestä katsettaan. Hän on

luvannut käydä kerran täällä luonamme."

Maria Forstberg ilmeisesti ei hyväksynyt, että kapteenia

liehakoitiin, sillä hän vastasi hieman lyhyeen ja loukkaantuneena:

"Kuntohan se veljellesi hankkii kunniamerkin eikä kapteeni Fenger,

joten en käsitä @@"

"Etkö käsitä? Niin, tyttöseni, sellaisista asioista täytyy usein

pitää huolta tässä maailmassa", virkkoi Miina hieman ylhäisen

kokeneesti.

"Ei, sitä minä en käsitä", väitti toinen yhä itsepintaisesti ja

hieman punastuen, "minä jäisin mieluummin ilman kunniamerkkiä kuin --"

"Niin sinä!" virkkoi Miina imarrellen, astui ystävättärensä luo ja

laski käsivartensa hänen olalleen, koska huomasi toisen kiihtyneen.

"Mutta me muut, emmehän me ole niin oikeamielisiä ja vanhurskaita

kuin sinä, Maria! Sitäpaitsi", lisäsi hän päästäkseen asiasta, "Carl

ei ollenkaan tiedä, että me täällä hieman mielistelemme kapteenia."

Elisabet oli sydämestään Maria Forstbergin puolella. Se vain tuntui

harmittavalta, että hän oli voinut hetkeäkään epäillä Carl Beckin

voivan alentua moisiin vehkeisiin.

Carl Beckin sitten astuessa huoneeseen kosketeltiin

kunniamerkkikysymystä leikkisään tapaan.

"Sehän kuuluu riippuvan kapteeniluutnantin armosta", virkkoi Maria

Forstberg, vastoin tavallisuutta hieman pistävästi, luoden katseensa

neulomukseen.

"Minä en välitä rahtuakaan sellaisista nutunkoristeista!" vastasi hän

leveästi ja ikäänkuin väsyneenä koko juttua kuuntelemaan.

Elisabetista tuo kuulosti miehekkäältä.

Seikka oli kuitenkin se, että Beck kovin halusi tuota koristetta ja

oli salaa harmissaan siitä, mitä Maria Forstberg oli huomauttanut.

Maria oli mielellään ollut hänen uskottunaan vakavissa asioissa,

mutta tätä asiaa koskevan mielipiteensä oli Beck häneltä salannut ja

tahtoi nyt mieluimmin herättää sen vaikutelman, että asia oli hänelle

kerrassaan yhdentekevä.

Maria Forstberg istui äänettömänä neuloen, ja hänen ilmeensä osoitti,

ettei hänkään ollut oikein tyytyväinen.

Eräänä sunnuntaina Elisabet huomasi luutnantin univormun napinlävessä

kukan, jonka hän, Elisabet, oli laskenut kädestään. Sehän saattoi

olla pelkkä sattuma; mutta Elisabet tiesi hänen nähneen sen hänen

kädessään.

Päivälliseksi syötiin mansikoita. Vieraita ei ollut.

"Niin", virkahti luutnantti äkkiä, "tuhat kertaa mieluummin oikeita

mansikoita kuin hyötymansikoita! Onhan niissä ihan toinen tuoksu ja

maku!"

Elisabetista tuntui, että hän tuota sanoessaan katsoi kovin

omituisesti ja tuijotti sitten pitkän aikaa lautaseensa. Neitonen

tunsi sanojen koskevan häntä itseänsä, ja yleensäkin oli luutnantin

käytöksessä sinä päivänä jotakin omituista, levottomuutta herättävää.

Kun rouva Beckillä sattui olemaan harvinaisen pitkä luettelo

Arendalista noudettavia taloustarpeita, ehdotti Carl Beck, että joku

lähtisi purjevenheessä hänen mukaansa ottamaan vastaan ostokääröjä.

Rouva Beck mainitsi Elisabetin, ja ehdotus miellytti luutnanttia

erinomaisesti. Mutta Elisabet lähti samassa varsin vinhasti pois

huoneesta.

Hänellä oli täysi syy olla suostumatta lähtemään luutnantin mukana.

Hän tiesi joutuneensa juorujen esineeksi tämän suhteen vuoksi, ja

ilman sitäkin hän olisi mitä ehdottomimmin kieltäytynyt.

Nähdessään hetkistä myöhemmin luutnantin seisovan yksin pihalla hän

meni suoraan hänen luokseen, katsoi häntä ylpeästi ja vihaisesti

kasvoihin ja virkkoi:

"Minä en lähde Arendaliin teidän kanssanne, herra Beck!"

"Miksi et, Elisabet?" kysyi hän näennäisen välinpitämättömästi kokien

kestää toisen katsetta.

"Minä en lähde, sen tahdoin teille sanoa!" toisti Elisabet yhä

harmistuneemmin, vapisevin äänin @@ hänen ilmeensä oli ankaran

päättävä.

Luutnantti sopersi hämillään:

"Luuletko siis, Elisabet" @@ mutta Elisabet oli jo kääntynyt pois.

Hänen astelunsa nurmikon poikki näytti ivallisen torjuvalta @@

luutnantin silmiin hurjan ihanalta ja ylväältä.

Matka järjestettiin toisin, mutta luutnantin varovaisuudesta

huolimatta tuli sattumalta ilmi, ettei Elisabet ollut suostunut

lähtemään hänen kanssaan yksin, ja rouva Beck piti sitä sangen

kiitettävänä.

Hänen olisi itsensä pitänyt ajatella, ettei se oikein sopinut; mutta

samalla hän lausui hieman ankarasti, että Elisabetin olisi ensin

pitänyt keskustella asiasta hänen kanssaan.

13

Kaupunkitalossa toimitettavat korjaukset pakottivat perheen tällä

kertaa oleskelemaan huvilassa sangen myöhään syksyyn.

Kauniina syyskuun päivinä oli kesästä sentään vielä jotakin jäljellä.

Salmi lepäsi syksyisissä väreissään omituisen tunnelmallisena, ja

illat vietettiin edelleenkin enimmäkseen ulkona kuistilla.

Kun komissionin jäsenet johtajineen olivat kutsutut vieraiksi, oli

talossa ankara puuha.

Illalla, kun herrat istuivat ulkona puistossa ja Elisabet tuli

tuomaan lämmintä totivettä, otti kapteeniluutnantti sanoakseen

sukkeluuden, joka kohotti punan nuoren tytön kasvoihin.

Elisabet ei vastannut mitään, mutta vesikipponen vapisi hänen

kädessään ja hän loi asianomaiseen samalla niin uskaliaan

katkeroituneen ja halveksivan katseen, että sukkeluuden sepittäjä

hetkiseksi hämmästyi.

"Tuhat tulimmaista, Beck!" huudahti hän sitten. "Näitkö, miten hän

minua katsoi? Ne kerrassaan salamoivat."

"Niin, hän on ylpeä tyttö", vastasi Beck, joka oli kuohuksissaan,

mutta piti parhaana kohdella esimiestänsä varovasti.

"Vai niin @@ ylpeä tyttö!" toisti viimeksimainittu, ja hänen

äänensävystään kävi ilmi, että hänen mielestään olisi pikemmin

pitänyt puhua "hävyttömästä piiasta".

"Minä tarkoitin, että hän on sievä tyttö", korjasi Beck vältellen ja

hymyili hieman väkinäisesti.

Elisabet oli sen kuullut. Hän oli loukkaantunut ja vertaili ensi

kerran toisiinsa meriupseeria ja Salvea. Salve ei olisi hänen

sijassaan sillä tavoin väistynyt!

Kohdatessaan Elisabetin illalla kahden kesken virkkoi luutnantti

melkein huolestuneena:

"Ethän sinä pannut pahaksesi tuon vanhan hävyttömän puheita,

Elisabet? Hän on pohjaltaan kelpo mies, joka ei tarkoita mitään pahaa

jaarituksillaan."

Elisabet ei vastannut vaan aikoi lähteä viemään sisään, mitä hänellä

oli käsissään.

"Näetkös, minä en voi sietää, että sinä loukkaannut, Elisabet!"

huudahti hän äkkiä ihan tulistuen ja yrittäen tarttua hänen

käsivarteensa. "Sinun työtä tekevä kätesi on minulle rakkaampi kuin

kaikkien hienojen naisten kädet yhteensä!"

"Herra Beck!" huudahti Elisabet rajusti, kyynelsilmin, "minä lähden

pois @@ tänä yönä @@ jos puhutte vielä tuollaista!"

Hän riensi etehiseen, mutta Beck tuli hänen jäljessään.

"Elisabet", kuiskasi hän, "minä puhun ihan tosissani!"

Elisabet riistäytyi irti ja meni keittiöön, missä sisaret seisoivat

juttelemassa lieden luona.

Beck teki kauniissa tähtiyössä kävelyretken saaren sisäosiin ja

palasi kotiin vasta jälkeen puolenyön.

Hän ei ollut puhunut ihan tosissaan, mutta nyt, nähtyään hänet

edessään ihmeen kauniina, kyynelet silmissä @@ nyt hän oli täydessä

todessa. Hän oli valmis arkailematta menemään kihloihin, jos niin

vaadittiin.

Seuraavana aamuna hän matkusti huvipurressaan kaupunkiin, mutta

kuiskasi ennen lähtöänsä ohimennen Elisabetille:

"Minä puhun ihan tosissani!"

Nuo toistetut sanat saivat Elisabetin kerrassaan ymmälle.

Hän oli yöllä maatessaan miettinyt tuota lausetta ja oli sen

harmistuneena torjunut; sehän saattoi merkitä vain sitä, että

luutnantti huomasi uskaltavansa ilmaista ihastuneensa häneen.

Elisabet oli päättänyt toteuttaa uhkauksensa ja lähteä talosta.

Mutta nyt, yhä edelleen @@ tuossa äänilajissa!

Aikoiko hän tosiaankin tarjota hänelle kätensä ja sydämensä @@

hänestäkö tulisi upseerin rouva?

Hänen mieleensä tulvi tulvimalla entisiä unelmia, jotka melkein

huumasivat hänet.

Hän oli koko viikon hajamielinen ja kalpea ja pelkäsi ajatella

sunnuntaita, jolloin luutnantin piti palata. Mitä hän sanoisikaan

tullessaan?

Ja mitä hän itse vastaisi?

Mutta luutnantti ei tullutkaan, koska hänen tehtäväkseen oli

odottamatta sattunut jokin matka. Sensijaan saapui Maria Forstberg,

joka hyvin huomasi, että tytön mielialassa oli tapahtunut jokin

muutos; Elisabet karttoi ilmeisesti ottamasta vastaan mitään apua, ja

Maria Forstbergiin sattumalta osuvissa katseissa oli jotakin kovaa ja

epäystävällistä.

Tuo koski häneen kipeämmin kuin hän halusi itselleen tunnustaa.

Hartaana ystävänä koetti hän, äkillistä mielijohdetta noudattaen,

taputtaa Elisabetia olalle. Mutta se ei vaikuttanut mitään @@ olisi

yhtä hyvin voinut puuta silitellä. Sisään astuttuaan ei Maria voinut

olla kysymättä:

"Mitä Elisabetille on tapahtunut?"

Mutta toiset eivät olleet mitään huomanneet.

Carl Beck ei tullutkaan, kuten tavallisesti, seuraavana lauantaina,

vaan jo aikaisemmin, keskellä viikkoa ja kulki nopein askelin

huoneitten läpi, kun ei löytänyt Elisabetia tuvasta.

Vihdoin hän löysi hänet yläkerrasta.

Elisabet seisoi tuijotellen yläeteisen ikkunasta, josta näkyi

ainoastaan tunturirinteen metsikkö ja sen yläpuolella kaartuva

taivas. Hän kuuli askelet, kuuli tulijan nousevan portaita ja tunsi

sanomatonta pelontuskaa, teki mieli paeta, melkeinpä heittäytyä ulos

ikkunasta. Mitä hänen pitikään vastata? @@

Kun tulija laski käsivartensa hänen vyötäisilleen ja kysyi

puoliääneen:

"Elisabet! Tahdotko tulla omakseni?" tunsi hän ensi kerran elämässään

olevansa pyörtymäisillään. Hän tuskin tiesi, mitä teki, mutta

tyrkkäsi hänet vaistomaisesti luotaan.

Luutnantti tarttui jälleen hänen käteensä ja kysyi:

"Elisabet, tahdotko tulla vaimokseni?"