Kun tuo kiihkoisa kilpailija näki Pekan päässeen käsistään, kääntyi hän
vihasta vavisten Paavolaa kohden. Aurinko oli juuri laskemaisillaan,
kun hän ennätti Karhu-Antin pirtille. Sen rappusilla istui Antti itse,
hänen vaimonsa ja tyttärensä. Lähenijöistä näytti, että heillä oli
jotakin tärkeätä keskusteltavana, sillä kaikki olivat hyvin
innostuneita ja tuon tuostakin osoitti Antti kädellään Tampereelle
päin.
Kun tulleet olivat hetkisen katselleet istujia ikään kuin pedot
saalistaan, käski heidän johtajansa, entinen nimismies, venäläisten
jäädä paikalleen. Itse kulki hän kiertopolkua pirtin eteen ja oli pian
Antin ja hänen perheensä lähellä. Heti nähtyänsä tämän kiihkoisan
kosijan ei Anni voinut pidättää huudahdustansa, samalla kun hän kävi
lähemmäksi isäänsä ja tarttui häneen kiini.
Antti ei kauan kursaillut tätä virkaheittoa oikeuden palvelijaa ennen
kuin hän kohoutui jaloilleen ja lausui ankaralla äänellä, silmänsä
vihasta salamoiden:
"Sanotaan sinun olevan kavaltajan! Onko se totta?" Antti, näette,
niinkuin monet muutkin, nimitti kaikkia ihmisiä sinuksi, seurakunnan
provastiakin, etenkin näin ankaralla tuulella ollessaan.
Kysymys kohtasi syyllistä niin odottamatta, että hän siihen ei heti
osannut juuri mitään vastata.
"Noh!" jatkoi Antti, kun vastaus viipyi enemmän kuin hän katsoi
tarpeelliseksi.
"Näkyyhän se hänestä päältäkinpäin, että hän on kavaltaja", päätteli
Vappu. "Onhan hän vaiti ja siis myöntää sen".
Nytpä virkosi syytettykin viimein. Vihasta värisevällä äänellä hän
parkasi:
"Minun ei tarvitse sinulle tehdä tiliä teoistani".
"Mutta Jumalalle kumminkin", muistutti Anni, joka myös oli jo itsensä
rohkaissut.
Nuo pari vakavaa sanaa vaikuttivat kavaltajaan. Hänen ilkeä muotonsa
katosi ja hän vaaleni nähtävästi. Mutta tuota kesti vaan niin vähän
aikaa, että se tuskin mainitsemista ansaitsee. Hänen päänsä kohosi
entiseen kopeaan asentoonsa, ylähuulensa työntyi eteenpäin ja ilkeällä
äänellä parkasi hän taas:
"Minä olen jo sanonut en tarvitsevani tehdä tiliä teoistani teille;
muistattehan sen".
"Ohhoh, olethan sinä kopea puolestasi", lausui Antti ojentaen itseänsä;
"on ennenkin nähty mokomia virkaheittoja, herra raukkoja, joita on
kauluksesta kiini otettu".
"Vain niin; sinä uhkaat minua, niinkö?" kähisi herrasmies. "Sitä et
teekään ilmaiseksi".
"En pelkää sinua, katala kavaltaja", vastasi Antti kovasti.
Kun tämä kopeilija ei nähnyt pelkillä uhkauksilla mitään voittavansa,
muutti hän äänensä oikein mairittelevaiseksi.
"Kas niin," lausui hän ja aikoi istautua myöskin rapulle Annin ja Vapun
keskelle, joka ei kuitenkaan onnistunut, sillä Vappu siirtyi lähemmäksi
tytärtänsä ja koki mahdollisuuden mukaan vielä levittää muutenkin jo
hyvin tilaa vaativaista ruumistansa, "mitäpä suotta riitelemme
pikkuseikoista; minulla on sen sijaan hyviäkin uutisia kerrottavina".
"Mitä sitten?" kysäsi Antti kärkkäästi. "Onko meidän joukkomme
voittanut taas?"
"Jospa Herra sen soisi!" huokasi Vappu.
"Toivokaamme kumminkin," ennätti jo Annikin puuttua puheesen ja laski
hurskaasti kätensä rinnalleen. "Jumala ei kuitenkaan tahdo jättää meitä
julmien vihollistemme käsiin".
Mairittelija ei ollut tätä kuulevinansa, hän jatkoi vaan:
"Minä toivon sodan loputtua saavani taas viran ja kentiesi nimismiehen
viran sijaan kruununvoudin paikan, ja sitten..."
"Venäjälläkö sitten?" kysäsi Vappu pistävästi.
"Venäjälläkö?" kertoi puhuja ja punastui korviansa myöten, sillä pisto
oli liian helposti arvattava. "Ei, vaan täällä Suomessa tietääkseni".
"Jumala varjelkoon meitä sellaisista voudeista", huokasi Antti.
"Silloin luulisin paljoa paremmaksi olla venäläisten alamaisina".
"Niin minäkin", lisäsi Vappu.
Tuolla tavalla kohdeltuna yhtä mittaa, ei tämä entinen nimismies
hetkiseen aikaa osannut mitään sanoa. Kiihkeänä käveli hän siis edes ja
takaisin pirtin edessä ja loi kiukkuisia katseita milloin yhteen
milloin toiseen noista kolmesta henkilöstä. Nämä istuivat vaan
paikoillansa ja alkoivat taas omaa hiljaista keskusteluansa juuri kuin
ei mitään olisi tapahtunut eikä ketään vierasta henkilöä lähelläkään
olisi ollut.
"Niin", lausui Antti vähää kovemmin, jotta vieras edes ja takaisin
astujakin sen selvästi kuuli, "se on siis päätetty, että teidän häänne
vietetään joulun aikaan. Pekalle on luvattu entiset Veetun torpanmaat
Paavolasta ja nehän ovat teille hyvin sopivat ja onhan Pekalla jo pieni
tupansa johon..."
"Häätkö?" keskeytti kutsumaton vieras ja asettui hajasäärin seisomaan
Antin eteen. "Mitä tarkoitat häillä?"
"Pekan ja Annin häitä, tietääkseni", vastasi Antti vakaasti. "Sehän jo
on päätetty asia se".
"Lienee kyllä teidän keskenne", vastasi herrasmies, ja katkera hymy
ilkkui hänen huulillansa.
"Tarvittaisiinko siihen jonkun muun päätöstä myöskin?" kysyi Vappu.
"Tarvitaan kyllä", vastasi entinen nimismies.
"Kenen sitten?"
"Minun, tietääkseni".
Kaikki kolme katselivat toisiansa ihmetellen. Viimein huudahti Antti:
"Mies on tullut hulluksi, nähdäksemme!"
Nuo niin päättäväiset sanat suututtivat asianomaista hirveästi.
"Minäkö hulluksi?" parkasi hän kaikin voimin. "Sinä itse olet hullu,
mutta en minä".
"Siltä näyttää kumminkin".
"Niin, hän ei ole oikein viisas, hän", päätteli Vappukin ja nyykäytti
vielä päätänsä asian vakuudeksi.
"Minä näytän vielä teille, että olen viisas ihminen", ärjyi loukattu ja
laski oikean kätensä Antin olalle; "minä tahdon..."
"Se on saman tekevä, mitä sinä tahdot, mutta älä tule minua niin
lähelle", lausui Antti jotenkin ankarana, "taikka lähetän sinut sinne,
missä saat tahtosi tarkemmin tietää".
"Minunko, minunko sinä lähetät?" huusi entinen oikeuden edusmies.
"Varro, varro, niitä sanojasi saat vielä katua!"
Samassa nosti hän pienen pillin huulilleen ja puhalsi siihen niin että
se antoi viheltävän äänen. Tuskin oli ääni tauonnut ennen kuin
venäläinen alaupsieri ja sotamies ilmestyivät myös pirtin eteen. Anni
heidät ensin huomasi.
"Katsohan, isä", huudahti hän; "nyt saat olla varoillasi!"
"Niin, sanoinhan sen", ennätti jo Vappukin sanoiksi saada. "Jos ei ole
tuo lurjus liitosta vihollisten kanssa, niin en tahdo olla enää
kunniallinen ihminen!"
Antti oli heti käsittänyt asemansa vaarallisuuden. Ollen vikkelä
ajatuksissaan, oli hän heti tehnyt päätöksensä.
Kun hän oli sanan täydessä merkityksessä ajanut vaimonsa ja tyttärensä
pirttiin, meni hän sinne itsekin ja pani tuon matalan ovensa hakaan
sisäpuolelta. Sen tehtyänsä avasi hän lauta-ikkunan ja asetti siihen
vankan pyssynsä piipun ja tähtäsi sen äskeistä riitaveljeänsä, entistä
nimismiestä kohden.
"Kuulepas!" sanoi hän sitten tyynesti. "Nyt olen nähnyt, että olet
kurja kavaltaja ja semmoisia minä en milloinkaan armahda. No, pysypäs
paikallasi, sillä jos pienenkin liikkeen teet pakoon pyrkiäksesi,
lasken minä luodin lävitsesi. Sillä pitkällä ajalla, jona olen karhuja
ja muita petoja pyytänyt, olen tottunut näkemään luotini käyvän aina
tarkoittamaani paikkaan. Enkä vielä koskaan ole sanaani syönyt, ja kun
nyt teen pyhän valan laskeakseni tämän luodin kurjan kavaltajan lävitse
jos hän askeleenkin ottaa eteen tahi taaksepäin, niin on oma asiasi,
jos tahdot elää tahi kuolla".
Ja kavaltaja olikin juuri päin Antin ikkunaa eikä etempänä kuin tuskin
viiden kyynärän päässä tuosta aukosta, josta musta pyssyn piippu
liikkumatta tirkisteli ihan vasten hänen rintaansa sysimustalla,
pelottavalla silmällänsä. Hänellä oli yhtä kamala asema kuin äskettäin
karhun edessä, vieläpä paljoa pahempikin, sillä hän tiesi nyt liiankin
hyvin, että tuon vanhan karhunkaatajan kanssa ei ole hyvä leikitellä
silloin kun hän on ärsytetty.
Venäläiset huomasivat myöskin hänen onnettoman tilansa ja riensivät
paikalle. Alaupsieri ojensi pyssynsä ja aikoi ampua Anttia ikkunan
lävitse.
"Vai niin", huusi Antti, "ammu vaan minua; sinä lasket kyllä syrjään,
siitä olen varma. Mutta minun maalitauluuni on kumminkin helppo
kohdata, sen saatte nähdä; mutta minä annan kuitenkin teidän alkaa".
Tähdätty otus parkui kaikin voimin alaupsierille, ett'ei hän ampuisi,
ja hänelle onnistuikin saada hän luopumaan aikeestaan, joka varmaan
olisi tuottanut lopun kurjan kavaltajan elämälle, sillä Antti olisi
kyllä vuoronsa vastannut.
"Kuulehan, ukko!" kuiskasi Vappu vanhukselle takaapäin. "Jos minä
nappaisin tällä toisella pyssyllä pois tuon venäläisen, ett'ei se sinua
hätyyttäisi".
"Älä tee sitä, me..."
Enempää ei ennättänyt lausua Antti ennen kuin Vappu jo oli pannut
tuumansa toimeen. Voihkien vieritteliihe alaupsieri maassa verissään.
Sotamies laukkasi pitkillä askelilla metsään Paavolaa kohden.
Vapun laukaus saatti ukko Antin melkein pyöräpäälle. Tässä häiriössään
unhotti hän pariksi sekunniksi vartioittavansa kavaltajankin. Kun tämä
onneton näki pyssyn piipun, jota hän taukoomatta katseli samallaisella
kuoleman kauhulla kuin äsken karhua, siirtyvän vähän syrjään, käytti
hän tilaisuuden hyväksensä ja otti vaistomaisesti pari pitkää
harppausta ovea kohden. Sitten kiersi hän tuon matalan mökin toiselle
puolelle ja sieltä katosi hänkin metsään. Kavaltaja oli tälläkin
kerralta pelastaunut kuolemasta.
Vasta sitten kun hän oli ennättänyt niin kauaksi tuon onnettoman mökin
läheisyydestä, että sitä ei enää näkynytkään, uskalsi hän pysähtyä.
Ankarasti huokui rintansa ja ilma virtaili hänen hengittäessään kuin
kiivaalla myrskytuulella.
"Hän -- olisi -- kyllä -- pitänyt -- sanansa", änkkyi hän katkonaisin
sanoin itseksensä ja puolitainnuksiin maahan vaipui onneton raukka.
"Oh, sepä oli kamala hetki; varjele semmoisesta suuri luoja
kunniallista miestä! Mihin minä nyt sitten menen. Kuolema minua uhkaa
joka paikassa milloin karhujen milloin ihmisten muodossa".
Mutta äkkiä hyppäsi ylös pelastunut mies. Suonet pullistuivat hänen
ohimoissansa ja otsassaan, ja Karhu-Antin pirttiä kohden häristeli hän
yhteen puristettua nyrkkiänsä.
"Ole kirottu sinä!" parkasi hän juhlallisella äänellä. "Minä kostan,
minun täytyy kostaa!"
Tämän lausuttuansa kiirehti hän kaikin voimin kotiinsa. Päästyänsä
omiin suojiinsa vaipui hän voimatonna laattialle ja siitä löysi hänen
kapteini Konoffski tultuansa vaatimaan häntä tilille kuolleesta
alaupsieristaan.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi kapteini kiivaasti.
Kun puhuteltu oli ennättänyt tointua siitä hämmästyksestä, minkä karhu
ja Karhu-Antin pyssy olivat hänessä herättäneet, kertoi hän kaikki ne
vastukset, jotka häntä olivat kohdanneet ja lopetti kertomuksensa
näillä sanoilla, jotka hän oli keksinyt yllyttääksensä kapteinia
kostamaan hänen puolestaan Antille:
"Ja tuo heittiö karhunkaataja uhkasi mennä Tampereelle Rajevskin luoksi
ja kertoa hänelle koko asian ja vielä sanoi uskovansa kenraalin olevan
niin ihmisellisen, että hän antaa rangaista..."
"Vaiti!" ärjäsi venäläinen, joka ei keksinyt kertojan kujeita.
"Kenraali ei huoli semmoisista pikkuseikoista. Missä asuu tuo vanha
karhunkaataja".
Hän sai neuvoja osatakseen mennä paikalle.
"Hyvä", lausui kapteini ja jonkunmoinen julmuuden hymy ilmestyi hänen
huulilleen, "minä kyllä opetan vanhan konnan ajattelemaan, mitä hänen
rauhaansa sopii".
Kavaltaja oli päässyt tarkoituksensa perille, sillä pian oli kaikki
kapteini Konoffskin mukana olevat viisikolmatta miestä matkalla
Karhu-Antin mökkiä kohden.