Pari päivää oli jo kulunut siitä kun entinen nimismies kävi
Tampereella. Mustassalahdessa, Näsijärven rannalla kaupungin
pohjoispuolella, piileksi parvi venäläisiä sotamiehiä kapteini
Konoffskin johdolla, varroten venettä Teiskon puolelta, sen kun avun
etsijä oli sinä päivänä luvannut heille toimittaa. Jopa tuonne
korkealle kalliolle näkyi noin kymmenhankainen vene vilisevän
Näsijärven sinertävillä aalloilla ja pyrkivän samaa lahdelmaa kohden.
Sepä olikin juuri toivottu alus, jossa istui muutamia Teiskon eukkoja
soutaen piimä- ja maitolastia Tampereelle, missä heidän kehoittajansa,
entinen nimismies, oli kertonut venäläisten maksavan semmoisesta
tavarasta äärettömät hinnat, jos nimittäin naiset sitä heille vievät;
miesten ei sinne olisi hyvä lähestyä, sillä silloin menevät tavarat
ilmaiseksi ja myyjät viedään rekryyteiksi Venäjän väkeen.
Eukot ennättivät rantaan ja astuivat maalle veneestänsä, varroten
kehuttuja auliita ostajiansa. Pian ilmestyikin tähän asti piileksinyt
parvi sotamiehiä, jotka akkain suureksi hämmästykseksi aivan avuliaasti
nostelivat kaikki astiat veneestä maalle. Mutta sen tehtyänsä
käyttäytyivät he tulleiden mielestä varsin sopimattomasti, he kun itse
astuivat kursailematta veneesen ja lähtivät ulapalle aukealle, jättäen
akat epämääräiseksi ajaksi tervehtimään kaupunkilaisia tuttaviansa.
"Herra'jesta noita ryssiä, mitä tekivät!" parkuivat eukot tuskissaan,
käsi otsalla katsellen rantakivillä, miten heidän veneensä kiiti kotia
kohden, vaikka he itse rannalle jäivät, "eivätkä ottaneet edes mukaansa
meitä!" -- ja kyyneleitä vieri eukkojen poskille.
Pian oli kuitenkin kapteinin joukko joutunut ulapan yli, mihin entinen
nimismies oli heitä kehoittanut ja luvannut runsaat määrät ruokavaroja
vaivain palkinnoksi. Ja Rajevskilla oli tätä huvimatkaa vastaan
kaikista vähimmän ollut sanomista, sillä nälkä alkoi jo tulla
tuntuvaksi, ruokavarat olivat vähenemistään vähenneet. Rauhalliset
Teiskon rannikot saivat siis yht'äkkiä vieraita, jotka varsin
kursailematta käyttivät hyväksensä kaikkia, mitä syötäväksi kelpasi.
Sillä kerralla he kuitenkin pian palasivat takaisin, tullaksensa
paremmin varustettuina toisen kerran, vieläpä useamminkin, jos jotakin
otettavaa seudulla riitti. Kauhulla näkivät siis asukkaat viimein
itsensä pakotetuiksi kätkemään tavaransa ja pakenemaan itse
piilopaikkoihin.
Hyvin ihmettelivät asukkaat, kuu he näkivät entisen nimismiehen asuntoa
säästettävän, vaikka kaikkien muiden saatavilla oleva omaisuus
korjattiin veneisiin ja vietiin Tampereelle. Suuremmaksi tuli kuitenkin
vielä ihmettely, kun nähtiin tämän herran julkisesti ja ilman mitään
vaaraa seurustelevan venäläisen kapteinin kanssa.
"Hän on kavaltaja", sanoivat kaikki.
"Niin, se näkyy kyllä", lausui Karhu-Anttikin, joka äskettäin oli
saapunut kotiinsa karhunajosta, jossa hänellä, sen mukaan kuin hän
salaisesti puhui ystävilleen, oli ollut semmoinen arvaamaton onni, että
hän, paitsi karhua, kotia lähetessään oli saanut ampua myöskin pari
venäläistä jääkäriä, jotka kokivat saavuttaa Paavolan lampaita pienessä
metsämoisiossa, johon ne olivat piiloon viedyt. "Mutta", jatkoi hän ja
hänen mustat silmänsä salamoivat, "hänen aikansa on kyllä pian tuleva,
sillä minä tiedän, että vanhurskas kostaja kostaa kaiken vääryyden ja
väkivallan."
"Mutta sinun täytyy paeta meidän mukanamme, muutoin kentiesi menetät
henkesi," muistutti eräs Paavolan rengeistä, joka Antin mökin ohitse
kiirehti metsään pakomatkalle.
"Paetako? Oletko hullu?"
"En ole mikään hullu... mutta..."
"Ei mitään muttaa", keskeytti vanha karhunkaataja urhokkaasti. "Minä
jään mökkiini".
Ja kotiinsa jäikin Karhu-Antti perheineen.
Heti venäläisten käyntinsä aljettua rupesi entinen nimismies Pekkaa
väijymään. Päivät ja yöt hiipi hän tuon nuoren metsästäjän pienen
pirtin ympärillä muutaman sotamiehen keralla, jotka hän oli saanut
kapteinilta avuksensa. Mutta Pekka, joka oli saanut vihiä asiasta,
karttoi heitä varovasti. Kerran oli hän kuitenkin vähällä joutua
väijyjäin paulaan.
Eräänä iltana olivat Pekka ja Anni kohdanneet toinen toisensa ja kauan
miettineet, miten he saattaisivat välttää kaikki ne väijymykset, joita
tuo onneton, tappiolle jäänyt kosija näytti heitä vastaan niin suurella
uutteruudella toimittelevan. Sitte oli Pekka saattanut armahan Anninsa
kotiin.
Juuri kun hän sitten hiipi kohden Toijalaa, jossa hän oli itselleen
etsinyt varman piilopaikan, kuuli hän äkkiä viheltävän äänen
läheltänsä. Silmänräpäyksessä viskautui hän tiheään pensaasen, jossa
hän katsoi voivansa olla hyvässä kätkössä.
Kolme henkilöä läheni häntä. Siinä oli hänen kilpakosijansa, venäläinen
alaupsieri ja sotamies. He seisahtuivat sen pensaan viereen, missä
Pekka parhaallaan varustautui puolustaimaan viimeiseen veripisaraan
asti.
Kun johtaja, Pekan kilpaveli, oli hetkisen katsellut ympärilleen,
lausui hän:
"Oletteko varmoja siitä, että näitte tässä äsken semmoisen henkilön,
josta olen teille puhunut?"
"Ihan varmaan", vastasi alaupsieri, antaen painon kummallekin sanalle.
"Ja hän oli yksin?"
"Niin kuin jo äsken sanoin", lausui alaupsieri taas painokkaasti. "Hän
ei ollut yksin, vaan hänellä oli seurassaan kaunis tyttönen, kaunis
tyttönen, sanon minä, oikea keijukainen, eikä sitten ole enempää kuin
kymmenen minuttia", ivaili venäläinen vasten naamaa tuolle
mustasukkaiselle rakastajalle.
"Mene hiiteen!" arveli tämä ja koki näyttäytyä välinpitämättömältä.
Kuultavasti lausui hän; "Tytöstä minä viisi piittaan, mutta miehen
tahtoisin halukkaammin käsiini".
"Tyttösen tähden", lisäsi venäläinen. "Mutta minä luulin nähneeni
häntä jo puristettavan sangen lähelle seuraajansa sarkanuttua, ja
olinpa vielä näkevinäni, että tuon sarkanuttuisen huulet kävivät
tyttösen huulia hiukkasen lähemmäksi kuin hänen karkea nuttunsa",
jatkoi hän ilkkuen, tarkastellessaan, mitä se vaikuttaisi kuulijassa.
"Se ei tähän kuulu", vastasi puhuteltu kiivaasti. "Kapteeni Konoffski
on käskenyt teitä tottelemaan minua ilman mitään ivapuheita".
Tämä nuhde auttoi; venäläinen vaikeni heti. Käskijä jatkoi:
"Näitkö, mihin päin he menivät?"
"Paavolaan".
"Oletko varma siitä?"
"Olen".
"Hyvä, sitten me käymme heidän jäljessänsä".
"Hetikö?" kysyi alaupsieri ja näytti tyytymättömältä.
"Ihan heti. Jos sinua ei haluta, niin saat jäädä, minä menen yksinäni".
Mutta se ei venäläistä miellyttänyt. Kun hän oli ottanut kulauksen
taskumatistaan, joka hänellä oli mukanansa, ja antanut siitä vähän
kumppanilleenkin, näytti hän heti myöntyvän.
"Nyt olen valmis", lausui hän.
Mustasukkainen kostaja lähti molempine kumppaneineen Paavolaa kohden
astumaan. Mutta he eivät ennättäneet monenkaan kyynärän päähän, ennen
kuin metsästä ilmestynyt mörisevä mesikämmen sulki heiltä tien. Kaikki
kolme tarkastelivat hämmästyneinä toistansa.
"Nythän olemme kauniisti joutuneet paulaan", arveli entinen nimismies
itsekseen ja koko hänen ruumiinsa vapisi kuin haavan lehti. "Ja minä
joka en eläissäni ole karhua ampunut!"
Pekasta tuntui erinomaisen hauskalta nähdä, miten hänen parahiksi
ennättänyt ystävänsä, karhu, ryntäsi hänen väijyjäänsä ja hänen
seuralaisiansa vastaan. Nämä viimeksi mainitut eivät varronneet tämän
odottamattoman vieraan lähemmäksi tuloa, vaan pötkivät kiireesti tien
oheen sen mukaan kuin heidän pelosta horjuvat jalkansa ennättivät
liikkua; mutta entisen nimismiehen jäsenetpä eivät enää totelleetkaan
hänen tahtoansa, vaan kauhusta lähes jähmettyneenä jäi hän melkein
paikallensa, parkuen kumppaneitansa seisahtamaan, joka kuitenkin näytti
ihan turhalta vaivalta.
Kun mesikämmen, joka nähtävästi oli jostakin syystä kovin ärtynyt,
kahdella jalallaan kulki edessään parkuvaa miestä kohden irvistellen
niin että hampaansa suusta näkyivät, veti Pekka melkein tietämättään
pyssynsä hanan ylös.
"Onpa sääli tuota kurjaa", lausui hän itsekseen. "Voisin kyllä karhun
antaa puristella hänet hengettömäksi, mutta se ei olisi oikein tehty.
Tuon raukan täytyy saada elää siksi, että saan hankkia koston hänen
kurjasta kavalluksestansa".
Mitä lähemmäksi läheni karhu uhriansa, sitä kauhistuneemmaksi tuli hän.
Polvensa voivat häntä tuskin kannattaa enää.
"Herra auta!" soperteli tuo kehno houkkio ja koki ojentaa pyssyänsä,
joka hänelläkin oli mukanaan, kentiesi enemmän tavan vuoksi kun
turvana, mutta se putosi hänen värisevistä käsistään kun karhu oli enää
vaan parin kyynärän päässä hänestä. Tuon entisen talonpoikain
rääkkääjän loppu näytti olevan jo lähellä, niin hän ainakin itse luuli.
Tuossa kauheassa tuskassansa, joka yhä näytti hänessä enemmän valtaa
saavan, vaipui hän polvilleen maahan ja ojensi vaistomaisesti käsiänsä
kohden karhua, joka heti pysähtyi ikäänkuin ihmettelemään ja häpeemään
sitä, että häntä tuolla tavalla rukoiltiin.
Miten perin vakainen seikka olikin, ei Pekka kuitenkaan voinut pidättää
nauruansa kun hän näki, miten heikkona ja horjuvana tuo kopea,
urhoollisuudestaan kerskunut mies kohtasi todellista vaaraa.
"Oh, saatathan hetkisen kärsiä", jupisi hän itsekseen ja piti tarkalla
silmällä karhua. "Tulethan vähän lauhkeammaksi tuostakin pulasta
päästyäsi".
Viimein näytti metsän kuningas kyllästyneen tuommoiseen leikkiin, alkoi
hurjistua, pudisti suurta päätänsä ja mörisi vielä kovemmin kuin ennen
sekä astui lähemmäksi tuota outoa armonanojaa, joka siitä niin
hämmästyi, että hän kokonaan menetti tuntonsa ja kaatui selälleen
maahan.
Nyt laukasi Pekka. Luoti sattui oikeaan kohtaan. Mesikämmen kääntyi
ärjyen ympäri, irvisteli hampaitaan ja keikahti maahan kyljelleen.
Paukaus oli herättänyt pyörtyneenkin. Hän hyppäsi ylös kuin nuoli ja
siinä seisoivat taas kilpakosijat silmä silmää vasten kuolleen metsän
kuninkaan kummallakin puolella.
Äsken vaarasta pelastettu riitaveli oli kuitenkin kovin surkean
näköinen. Hän tuskin uskalsi luoda silmänsä Pekkaan, muistaessaan,
miten kurjan heikko hän oli ollut äskeisessä vaarassa.
Pekka taas tarkasteli kilpailijaansa pilkallisilla silmäyksillä.
Hetkisen kuluttua lausui hän:
"Sinä vainoot minua, ja äsken oli vielä apunasi kaksi venäläistäkin
minua etsimässä. Kavaltaja, parempi olisi ollut, jos olisin antanut
karhun puristaa sinut hengettömäksi. Mutta sinä saat elää siksi, kun
saavutat määräsi. Kyllä löydän sinut vielä, ole varma siitä. Luoti
tuosta tuliputkesta" -- hän osoitti pyssyänsä -- "voi yhtä hyvin
kohdata kehnoa kavaltajaa kuin karhuakin".
Tämän sanottuansa käänsi hän selkänsä tuolle kehnolle kavaltajalle ja
kiirehti matkaansa.
Kilpakosija seisoi hetkisen karhun vieressä ja silmäili Pekan jälkeen.
Äkkiä pisti hänen päähänsä pirullinen ajatus samassa kun paenneet
venäläiset arkamaisina hiipivät johtajansa luoksi. Hän näki vielä Pekan
reippaasti astuvan eteenpäin; kiireesti nosti hän pyssyn poskelleen ja
kuulan, jota hän heikkoudessaan ei uskaltanut laskea karhuun, kun tämä
suoraan tuli häntä vastaan, lähetti hän nyt kohden karhun kaatajaa ja
omaa pelastajaansa, joka hänet oli rauhaan jättänyt!
Mutta vielä vapisivat ampujan kädet ja horjui kehno ruumiinsa;
pyssystään lentänyt luoti kohtasi paksua petäjää Pekan lähellä. Nuori
metsästäjä katsahti taaksensa ja näki vielä pyssyn kavaltajan poskella.
Ensimäinen mietteensä oli kääntyä takaisin ja ilman sääliä, ilman armoa
lähettää toiseen mailmaan tuo kurja, jonka hän juuri äsken oli
pelastanut karhun kynsistä.
Jo oli hänen jalkansa ottamaisillaan askeleen aikomaansa suuntaan, kun
hän keksi venäläiset, joiden kummankin pyssyt olivat ojennetut häntä
kohden ja tuo kehno kavaltajakin täytti uudestaan pyssyänsä.
"Varro, vielä löydän sinut!" huusi hän niin että kaiku hongikosta sen
moneen kertaan teroitti kuulijan mieleen, ja samassa katosi hän metsään
vainoojansa nähtävistä.
Kiireesti riensivät kaikki kolme vainoojaa saalinsa jälkeen, mutta hän
oli kadonnut, häntä ei mistään löytynyt. Koko yön, vieläpä kappaleen
seuraavaa päivääkin etsittiin kadonnutta suurella ahkeruudella, sillä
runsaasti vakuutti johtaja palkitsevansa väkensä, kahden venäläisen
sotilaan, vaivat, jos hän vaan käsiin saataisiin. Mutta kaikki oli
kuitenkin turhaa, Pekka tunsi seudun ja jokaisen sivupolun paremmin
kuin hänen vainoojansa. Pian oli hän Toijalassa, jossa hän kaksi päivää
varustautuneena vartosi takaa-ajajiansa ja jossa hänellä rantapensaiden
suojassa oli kätkössä pieni veneensä. Kolmantena päivänä, kun mitään ei
kuulunut ja häntä toimettomuus kyllästytti, sysäsi hän aluksensa
Näsijärven läikkyville laineille ja sieltä hän kyllä saattoi pistäytyä
mihin tahansa.
Kauan ei hänen tarvinnutkaan yksinänsä soudella, sillä jo seuraavana
aamuna kohtasi hän Spof'in veneen, viisitoistahankaisen Ruovedellä
valmistetun aluksen, joka oli tarpeellisesti varustettu pienempiä
kohtauksia varten vihollisten kanssa. Ja uljas ja pulska poika kun hän
näytti olevan, kelpasi Pekka siihen muiden urhojen joukkoon.
Seikkailuistansa hän ei kuitenkaan mitään kertonut, sillä häntä hävetti
puhua kavaltajasta, jolla oli kuitenkin sillä kerralla kotina sama
paikkakunta kuin hänelläkin. Miten jo ennen olemme kuulleet, oli se
vanha Stooli, joka kertoi Karhu-Antin perheen onnettomuuden ja Annin
ryöväyksen.