Kun Antti oli tointunut hämmästyksestään, jonka Vapun odottamaton teko
hänessä vaikutti ja nähnyt tähtäämänsä kavaltajan menneen matkoihinsa,
lausui hän nuhtelevaisella äänellä:
"Sen olisit saattanut jättää tekemättä, Vappu!"
"Miksi niin?"
"Etkö ymmärrä sen vertaa?"
"En, en todellakaan".
"Mutta minä ymmärrän vallan hyvin", liitti Anni. "Isä tarkoittaa, että
venäläiset meille ankaruudella kostavat sen, kun olemme surmanneet
yhden heidän joukostansa. Eikö niin, isä?"
"Aivan niin", vastasi Antti huolellisesti. "Muuten olisimme saattaneet
olla jotenkin huolettomina heidän tähtensä..."
"Huolettominako!" keskeytti Vappu ja löi kätensä yhteen.
"Huolettominako, niinkö sanoit?"
"Juuri niin, huolettomina", kertoi Antti yhtä vakaasti.
"Siinäpäs on järkeä, siinä!" ihmetteli Vappu ja sanoja virtaili hänen
suustansa kuin aaltoja koskessa. "Semmoiset sanat eivät maksa kahta
killinkiä. Oletko sinä niin lyhytjärkinen, että luulet meidän saavamme
olla rauhassa niin kauan kuin tuo kirottu kavaltaja on hengissä ja saa
menetellä mielensä mukaan! Ei, ukkoseni, siitä saat olla varma, vaikka
sitä akkasikin sinun päähäsi teroittaa. Sinä teit oikein tuhmasti
siinä, kun et tehnyt hänelle niin kuin minä venäläiselle. Minä vakuutan
sinulle, että niin kauan kuin hän elää, me emme saa lepoa emmekä rauhaa
tällä paikkakunnalla; niin se on, uskot jos tahdot!"
"No, olkoon niin", jupisi Antti, joka monenkertaisen kokemuksen jälkeen
oli tullut tarpeeksi vakuutetuksi siitä, että karhuja ja muita metsän
petoja vastaan on paljoa helpompi taistella kuin kieleviä akkoja, ja
sen hän oli usein ihmisille tunnustanutkin. Siksi oli hän mieluummin
vaiti aina silloin kuin Vappu valeli häntä sanatulvillaan ja niin hän
nytkin teki. Viimein lausui hän kuitenkin:
"Mitä meidän nyt on tekeminen sitten?"
"Mitäkö... tekeminen... etkö sinä, joka mies olet, tiedä sitä?"
"Kyllä niin, mutta akoillahan on niin selvät päätökset kaikissa
asioissa".
Tämä miellytti Vappua. Heti tuli hän lempeäksi ja hyvänlaiseksi
nähdäkin kuin kuu lämpimillä öillä ja oli juuri lausua ehdoituksensa,
kun Anni hänen ennätti.
"Meidän täytyy kai paeta, sehän lienee ainoa tehtävämme", lausui Anni.
"Paetako?" huudahti Vappu ja laski kätensä kopeasti lantioilleen.
"siitä ei tule mitään niin kauan kuin minä olen joukossanne!"
"Mutta, äiti", lausui Anni melkein rukoillen kopean käskijän edessä,
"mutta jos venäläiset tulevat kostamaan meille, silloinhan on meidän
henkemme vaarassa".
"Olkoon, ottakoot sitten minkä ottavat", kopeili Vappu ja kohotti
olkapäitään. "Mutta jos he vaan uskaltavat pistää tänne nenänsä, siinä
on kysymys", jatkot hän ja asettui oikein sankarilliseen asemaan,
"sillä näittehän, miten keikahti kumoon venäläinen heti ensi kerralla.
Onhan meillä kaksi pyssyä; ukko ja minä kaadamme niillä ryntääjiä
toisen toisensa jälkeen ja sinä, Anni, täytät pyssyjä, sillä minun
luullakseni on asia autettu".
"Mutta olethan unhottanut, äiti, että heitä on liiaksi paljon kahdelle
ampujalle", uskalsi Anni muistuttaa.
"Liiaksi paljon, liiaksi paljon! Minä lähetän hiiteen heidät, vaikka
heitä olisi sadottaisin", vastasi miesmäinen vaimo, joka oli oppinut
kotonansa hallitusta pitämään, jopa siihen määrään asti, että
paikkakunnan asukkaatkin pitivät häntä perheen oikeana päänä ja
puhuivat siis tavallisesti Vapusta ja hänen Antistaan, sen sijaan kun
muutoin on tapana puhua päin vastoin; "sitä helpompi heihin on osata",
jatkoi hän vielä ylönkatseellisesti.
Anni, joka ei vieläkään aikonut myöntyä, lausui:
"Mutta jos he ympäröivät pirttimme ja..."
"Ja mitä?" huudahti äiti, kun tytär itse keskeytti puheensa.
"Polttavat meidät pirtissämme", lisäsi Antti, joka tähän asti oli
antanut naisten sanailla. "Sitähän kai Anni tarkoittaa eikä hän siinä
väärin ajattelekaan".
"Niin, sehän on selvää, että sinä ajattelet samoin kuin tyttökin",
lausui Vappu ivaten; "niinhän sinä olet aina tehnyt".
"Kas niin, eukko", sanoi vanha karhunkaataja sovittaen. "Saathan sinä
taivahisen nimessä pitää terveen järkesi ja..."
"Vai niin, luuletko minun sitten sen kadottavani?" keskeytti Vappu
terävästi. "Oh, enpäs vaan ukkoseni; minä tiedän vielä varsin hyvin
mitä teen ja sanon".
"Kyllä kai, kyllä kai; mutta sinä olet liiaksi hurjistunut, voidaksesi
ajatella, mihin vaaraan antaudut, sillä se on liian selvää totuutta,
mitä Anni puhuu. Laitahan vaan itsesi valmiiksi, niin lähdemme
takamaille. Mutta koe jouduttautua, sillä aika on lyhyt. Tiedäthän
itse, että tästä ei ole pitkä matka Paavolaan".
"Minä en liiku paikaltanikaan", vakuutti Vappu, sillä kun hän oli
itsepäisellä tuulella, oli hän oikea "vastahakoinen akka".
"No, tee sitten niin kuin tahdot", vastasi Antti tyynesti. "Jää kotiin
sinä, Anni ja minä lähdemme kumminkin".
Vanhan karhunkaatajan ääni oli tällä kerralla kuitenkin niin varma ja
vakava, että tämä muuten niin kielevä Vappu huomasi parhaaksi olla
vaiti. Sanaakaan lausumatta lähti hänkin hankkiman itseänsä
pakoretkelle.
Mutta lähdöstä ei tahtonut tulla valmista, sillä raskaalta tuntui
jättää koti kentiesi ainaiseksi, sillä miten matala ja köyhä se olikin,
oli se kuitenkin rakas. Monta kertaa puhkesi Vappukin kyyneleihin,
jotka virtailivat alas hänen poskiansa myöten.
Karhu-Antti täytti mitä huolellisimmin molemmat pyssynsä, sillä eihän
hän saattanut olla varma, kohtaisiko hän karhuja tahi venäläisiä taikka
kentiesi kumpiakin ja molemmat olivat yhtä vaarallisia. Ruutisarven ja
haulipussinsa ripusti hän tavalliselle paikalleen kaulaansa ja niin oli
hän valmis epätietoiselle matkalleen.
Matkalle hankittaessa oli kuitenkin aurinko jo ennättänyt laskullensa.
Lintujen rattoisa laulu alkoi vaieta ja metsässä näyttivät varjot yhä
synkemmiltä kuin ennen. Viileä tuuli, illan seuralainen, henkäili
raittiutta kesäiseen ilmaan.
Viimein oltiin kuitenkin valmiina matkalle. Katsellen pitkään ja
surullisesti ympäri matalaa majaansa, avasi Antti oven.
"Tulkaa nyt, ja Jumala olkoon kanssamme!" huokasi hän ja astui hitaasti
jalkansa oven ulkopuolelle.
Mutta sitä kiireemmin veti hän jalkansa takaisin. Kuolon kalpeus levisi
tuon vanhan karhunkaatajan kasvoille, ja soperrellen kuiskasi hän
vaimolleen ja tyttärelleen:
"Liian myöhään!"
Äiti ja tytär riensivät myöskin ovelle nähdäkseen, mikä se oli, joka
niin hämmästytti ukkoa. Sen he kyllä aavistivatkin, mutta kuitenkin
tahtoivat he nähdä sen omin silmin.
Tuo näkö, mikä heitä kohtasi, saattoi heidät vapisemaan; kielevä ja
äsken niin rohkea ja kopea Vappukaan ei enää muistanut äskeisiä
kerskauksiaan, kun hän sai nähdä todellisuuden edessänsä.
Paavolasta johtavaa tietä myöten tuli joukko venäläisiä sotilaita; pian
olivat he tuolla pienellä polulla, joka sieltä saattoi Antin pirtille.
Kiireesti alkoivat he järjestyä ympäri matalaa ja sammaltunutta tupaa
juuri kuin se olisi ollut jonkunlainen varustettu linnoitus, ja niin
oli kerrassaan Antin ja hänen perheensä pakomatka suljettu.
"Niin, nyt ei ole muuta neuvoa kutu nöyrtyä ylivoiman eteen", lausui
Antti tuskallisesti, sillä hän tiesi piirittäjillä oleman syytä itseään
ja perhettänsä vastaan, sillä olihan Vappu ampunut heidän
alaupsierinsa, joka vielä nytkin makasi verissänsä tuolla kostolle
saapuneiden kumppaneidensa keskellä. Ja senkin tiesi hän, että kostajat
eivät tienneet armosta mitään, sillä hän ei itse eivätkä muutkaan heitä
olleet armahdellen kohdelleet. Itse olisi hän, miten ainakin
urhoollinen karhunkaataja, ottanut hämmästymättä vastaan kohtalonsa,
olisipa se sitten ollut millainen tahansa, mutta se oli hänen
perheensä, joka häntä huoletti, etenkin nuori tyttärensä, joka hänestä
oli rakkaampi kuin oma elämänsä, -- "Jumala suojelkoon ja auttakoon
meitä!" huokasi hän siis raskaalla sydämellä.
Ja tämä rukous olikin oikein paikallansa.
Muutaman minuutin kuluttua oli pirtti ympäröitty. Kapteini Konoffski
astui tuvan ovelle Antin eteen ja tähtäsi pistoolilla suoraan hänen
rintaansa.
Vapun ja Annin yhteinen hätähuuto sai kuitenkin hänen luopumaan
aikomuksestansa ampua heti tuo vanha karhunkaataja hengettömäksi.
"Sinäkö ammuit tuon alaupsierin?" parkasi venäläinen, osoittaen
kuollutta sotilasta.
"Niin, minä ammuin", vastasi Antti ja katsoi venäläistä suoraan
silmiin.
"Et", huusi Vappu, jonka rohkeus myös alkoi herätä, kun otettiin
puheeksi hänen urhotyönsä, josta hän äsken niin oli kopeillut; "se olin
minä".
Kapteini katsoi Vappua jotenkin pitkään. Sitten vetäytyivät
hänen paksut huulensa ivalliseen hymyyn, joka viimein puhkesi
halveksivaiseksi nauruksi. Vähän aikaa täten hauskaa pidettyänsä lausui
hän:
"Sinäkö olisit ampunut minun alaupsierini, mitä lörpötyksiä! Mutta",
jatkoi hän vieläkin ivaten, "se on aivan samantekevä kuka hänet on
ampunut; ukko kuitenkin on kuoleva, ja jos akka on hänen ampunut, ei
varmaankaan ole tämä ensimäinen kerta, jolloin ukko kärsii akkansa
tähden. Mutta sinä, sievä tyttö, kaunis neito", lisäsi hän, luoden
helliä silmäyksiä äitinsä takana piileksivään Anniin, "sinä saat
seurata minua. Minulla on Pietarissa suuri ja kaunis talo, jossa sinä
saat asua ja elää kuin helmi kullassa. Olethan sievä ja kaunis neito
kun oletkin!"
Hämmästynyt Anni vetäytyi takaperin ovelle saakka. Hän aikoi siitä
siirtyä tuvan sisäpuolelle ja lukita oven sieltä.
Mutta kapteini huomasi hänen aikomuksensa, ja kun Anni oli juuri
vetämäisillään ovea kiini, syöksyi hän esiin ja veti hänet takaisin
ulos.
"Ei sinne", lausui hän lauhkealla äänellä ja tarttui häntä vyötäisille.
"Niin kurjassa hökkelissä ei sinun kaltaisesi neidon tarvitse asua!"
Tuskin oli kapteini ennättänyt lausua sanansa ennenkuin Antin nyrkki
painokkaasti koski häntä poskelle, niin että hän kaatui maahan
pitkälleen.
"Suomalainen nainen on liian hyvä sinulle, eikä meidän maassamme ole
tapa sillä tavalla tyttöä pyytää", huusi Antti ärtyneenä. Samalla
ojensi hän pyssynsä, aikoen laskea luodin tuon maassa kieriskelevän
väkivaltaisen kosijan lävitse. Mutta hänen aikomuksensa jäi hyvissä
ajoin sikseen, sillä parvi sotilaita ryntäsi hänen päällensä.
Ja lyöntiä ja lykkäyksiä jaettiin siinä tuolle onnettomalle isälle,
joka tahtoi suojella väkivallalta rakasta lastansa, ja varmaankin olisi
hän joutunut jo tällä hetkellä ärtyneiden vihollisten veriseksi
uhriksi, jos Vappu ja Anni eivät olisi syöksyneet joukkoon suojelemaan
häntä ottamalla itse vastaan vihollisten lyönnit. Kyllä saivat hekin
tuntea venäläisten kovuutta, mutta he eivät siitä huolineet, kun
vaan saivat suojelleeksi ukkoa edes vähänkään tuolta kauhealta
rääkkäykseltä. Ja jopa viimein lyöjäin raivo vähän tyyntyi, nähdessään
heikkoja naisia edessänsä.
Kapteini oli jo myöskin päässyt jaloilleen ja vihasta kuohuen hän
ärjyi:
"Pistäkää lävitse se konna kuin silli! Kuuletteko! Pois naiset,
viskatkaa heidät mäkeen tieltänne!"
Sotamiehet tottelivat. Huolimatta heidän rukouksistaan ja
tuskanhuudoistaan riistettiin Vappu ja Anni irti Antista, vaikka he
kaikin voimin hänen vaatteistansa kiinni pitivät. Työntämällä vietiin
heitä kiroten ja meluten vähän syrjään taistelupaikalta.
Miten rääkätty Antti jo olikin, ryntäsi hän vielä kuitenkin voimakkaana
seisaalleen. Silmänsä säihkyivät raivosta, otsasuonensa paisuivat ja
kovasti olivat sormensa puristetut kiini pyssyyn, jota hän ei ollut
heittänyt kädestänsä maahan kaadettunakaan ollessansa.
"Kurjat raukat!" huusi hän uhkaavalla ankaralla äänellä; "näinkö te
kohtelette...?"
Hän ei jatkanut lausettansa loppuun saakka, vaan ryntäsi sen sijaan
kapteinin ohitse tupansa ovelle. Täällä seisahtui hän paikalleen ja
koko pirtin oven täytti hänen kookas ruumiinsa.
Venäläiset joutuivat hetkeksi neuvottomiksi, mutta viimein tointuvat he
ensimäisestä hämmästyksestään ja riensivät kaikin miehin tuvan ovea
kohden.
Kun Antti oli laukauksellaan kaatanut yhden vihollisensa,
tarttui hän tyhjän pyssynsä piippuun kiini ja käytti sitä
puolustusaseenansa semmoisella menestyksellä, että kokonainen kasa
kuolleita, kuolemaisillaan olevia haavoitettuja vihollisia keräytyi
hänen eteensä.
Konoffski yhä kiihtyi raivossaan. Itsepäisempää vastustajaa ei hänen
eteensä ollut milloinkaan sattunut. Kaksi kertaa yritti hän itse tunkea
Antin pirttiinsä, mutta kummallakin kerralla täytyi hänen vetäytyä
takaisin verisine otsineen. Antin pyssyntukki oli nimittäin kolahtanut
vasten hänen kasvojansa ja riivaissut pitkän haavan hänen vasemmasta
silmästänsä aina leukaan saakka. Verisenä täytyi hänen siis palata
takaisin ja komentaa ampumaan tuo karhun kaltainen vastustaja pirttinsä
kynnykselle; mutta ne, jotka olivat häntä lähimpänä, eivät sitä voineet
tehdä, sillä Antin ankara ase häilyi liian lähellä heitä, ja taempana
olevat taas eivät voineet omia ystäviään vahingoittamatta lau'aista
pyssyänsä heidän suojassaan tappelevaa hirviötä vastaan.
Mutta miten voimakas Antti olikin, täytyi hänen voimansa kuitenkin
viimein menehtyä. Viimeisellä lyönnillään lähetti hän vielä
ruskeapartaisen moskovalaisen yli niskojensa kaatuneiden kasaan, mutta
samassa kaatui hän itsekin verisenä pirttinsä ovelle.
"Jumala varjele vaimoani ja rakasta lastani!" oli hänen viimeinen
lauseensa.
Enempää ei hän saanut puhua tässä elämässä. Totellen kapteinia, joka
viimeinkin oli kokonaan virkistynyt tuosta tunnottomuuden tilasta, mihin
Antin voimakas lyönti oli hänen saattanut, ryntäsi koko venäläinen
parvi kuin hurjistuneet pedot tuota yksinäistä taistelijaa vastaan, ja
ennen kuin muutama minuuti ennätti kulua, oli vanha karhunkaataja
hengettömänä ruumiina, jota tuskin enää voi tuntea, siliä niin olivat
monet pistot ja lyönnit hänen raadelleet, sitten kun hän ei enää niitä
voinut puolestansa torjua.
Neljän sotamiehen vartioimina seisoivat Vappu ja Anni jonkun kyynärän
matkaa mökistä kuunnellen ja kärsien vartijainsa raakoja uhkauksia.
Siitä näkivät he myöskin varsin hyvin, miten kävi Antille. He olivat
monta kertaa joutua tunnottomuuden tilaan, mutta virkosivat kuitenkin
yhtä monta kertaa ja olivat Antin kaatuessa täysin tunnoillaan.
"Nyt tiedät, Anni, mitä me saamme vartoa", huokasi Vappu tuskallisesti
ja kohousi niin paljon kuin mahdollista oli, nähdäkseen miehensä
ruumiin. "Rukoilkaamme Jumalaa varjelemaan, ettei kukaan ihminen
joutuisi tämmöisten käsiin", lisäsi hän, huomaamatta, että juuri hänen
oma laukauksensa oli lopullisesti määrännyt heidän kohtalonsa
semmoiseksi, ja riistänyt hengen hänen mieheltään. "Niin, äiti",
vastasi Anni huolimatta venäläisten sotamiesten uhkaavista liikkeistä,
"onhan varsin kohtuutonta viholliseltakin rääkätä yksinäistä miestä
tuolla tavalla. Meidän omat sotilaamme eivät suinkaan niin tekisi
vihollisilleen".
Eräs venäläinen sotamies ojensi piikkinsä Annin rintaa vastaan.
"Niin, pistä vaan", huudahti neito, "eihän näy sinulla olevan mitään
tietoa paremmasta menettelystä".
Ja epäilemättä olisi Anni saanut uhatun piikin rintaansa, jos ei
kapteini Konoffski samassa olisi ennättänyt paikalle ja estänyt
sotamiestä aikomuksensa täytännöstä.
"Mitä sanoit?" kysyi kapteini.
Anni kertoi lauseensa.
"Kauneutesi tähden ainoastaan voin antaa lauseesi anteeksi", vastasi
kapteini. "Minä otan sinut vaimokseni".
Inhoten kääntyi Anni pois venäläisestä, joka vielä päälliseksi juuri
oli rääkkäyttänyt hänen isänsä kuoliaaksi ja nyt tarjosi hänelle
tällaista asemaa. Kapteini näki sen ja koston tuli välähteli hänen
silmissänsä.
"Minä otan kumminkin sinut vaimokseni!" parkasi hän.
Anni oli yhä vaiti.
"Herra!" lausui Vappu ja kurotti käsiänsä kapteinia kohden. "Olethan jo
tarpeeksi kostanut. Laske nyt jo meidät rauhaan!"
"Vaiti!" käski kapteini ja polki jalkaansa maahan. "Vaiti, tahi pääset
menemään samaa tietä kuin miehesikin!"
"Kentiesi se paras olisikin", ruikutti Vappu ja muutamia kirkkaita,
kuumia kyyneleitä vieri hänen silmistänsä. "Mutta se on totta", lisäsi
hän ja pyyhki kyyneleitä silmistään rystöllänsä, "iso-isäni sanoi, että
venäläisille ei milloinkaan tarvitse puhua sääliväisyydestä, sen hän
oli saanut kokea ison vihan aikana ja paremmin ei näytä käyvän
meillekään".
Monen sydäntä olisi liikuttanut tuo vanhan, köyhän akka raukan
ruikutus, mutta Konoffskiin ei se näyttänyt mitään vaikuttavan.
Säälimättömyyttä ilmaiseva ivan hymy kasvoillaan, joka yhä enemmän
hämmästytti äitiä ja tytärtä, antoi hän käskyjä sotamiehilleen, jotka
päällikkönsä esimerkkiä seuraten eivät säästäneet iva- ja
pilkkalauseitaan noista onnettomista vangeista.
"Ajakaa pois tuo vanha akka; tyttö jää saaliikseni!" komensi hän.
Sotamiehet tottelivat. Huolimatta Vapun ankarista vastustelemisista
työnnettiin hän kappaleen matkaa metsään. Pari muuta sotilasta otti
Annin keskellensä, ja kun tarpeelliset toimet kuolleiden ja
haavoitettujen korjaamiseksi olivat pidetyt, lähdettiin matkalle rantaa
kohden muutamain miesten jäätyä sytyttämään tuleen tuo onnettomuuden
maja. Ja pian loistikin kirkas valo taivaalle; tuntikauden kuluttua ei
Karhu-Antin mökistä ollut jäljellä muuta kuin nurkkakivet ja uunin
perustukset ja hiljaisuus vallitsi sen ympärillä juuri kuin ei mitään
olisi siinä tapahtunutkaan.
Juuri kun venäläiset olivat asettuneet pitkään veneesensä ja
irtautuneet rannasta, tuli heitä kohden metsästä täyttä juoksua eräs
henkilö, jota ei tiedetty vartoakaan.
Se oli entinen nimismies, seurakunnan kirjuri.
"Ottakaa minut mukaanne, ottakaa minut mukaanne!" parkui hän niin
paljon kuin hän hengästyneenä sai ääntä kurkustansa.
Hän otettiin veneesen. Mutta tuskin oltiin taas päästy vähän matkaa
rannasta ennen kuin toinen olento ilmestyi rannalle. Tämä oli Annin
äiti, joka oli seurannut kiusaajahenkiänsä saadakseen selkoa
tyttärestänsä. Kun kapteini näki hänen, punastuivat hänen kasvonsa
vihasta ja julmuudesta, ja käskevällä äänellä lausui hän eräälle
sotamiehelle:
"Anna akalle tarpeelliset jäähyväiset, ett'ei hän meitä enää seuraa!"
Työ oli tehty yhtä pian kuin käskettykin. Käskyn saanut nosti pyssyn
poskelleen, tähtäsi ja laukasi, ja samalla oli ruikuttava Vappu, joka
oli vyötäisiään myöten veteen juossut, kadonnut Näsijärven aaltoihin.
Mutta veneen pohjalla makasi Anni tunnotonna. Hän ei siis tiennyt
mitään äitinsä onnettomasta lopusta.