Me palaamme taas vähän takaperin kertoaksemme Stoolin mainitseman
tapauksen vanhan Vapun pirtillä, hänen miehensä surullisen lopun ja
Annin ryöväyksen.
Jos käymme Tammerkoskelta eli Tampereelta, niin kuin paikkaa nyt
oikeastaan nimitetään, mutkaista, sinne tänne kiertelevää maantietä
itäänpäin, tulemme ensin Messukylän kirkolle, ja siitä poikettuamme
kapealle ja vielä mutkaisemmalle sivutielle, saamme noin kolmen
penikulman matkan kiertää Näsijärven paria pitkää lahden poukamaa
pohjaiseen päin ennen kuin pääsemme, viimein maantieltä poikettuamme
vielä hetkisen huonoa kylätietä kuljettuamme, Paavolaan, josta varsin
hyvin saatamme silmäillä Näsijärven kirkkaan pinnan ylitse Tampereen
kaupunkia. Tämän talon maalla, lähempänä kuitenkin tuota kapeata
maantietä kuin järven rantaa, oli Karhu-Antin pirtti vahvaa havumetsää
kasvavan kunnaan rinteellä.
Turhaan etsit nyt tämän mökin jäännöksiä; et enää sen sijaakaan tunne,
jos et satu juuri uuninperustuksissa olleita kiviä muiden samanlaisten
joukosta huomaamaan. Siinä missä ennen sodan syttymistä asui niin
paljon onnea ja rakkautta, niin paljon murhetta ennen sen loppumista,
siinä on sittemmin ollut kaski kerran toisensa jälkeen, kunnes se
viimein kokonaan pelloksi käännettiin. Kylän lapset leikkivät ja
kertoilivat sekä iloisia että surullisia satuja ja kertomuksia
rehoittavan viljapellon pientareilla ja sen keskelle kääntämättä
jätetyillä kivikareilla, mutta Karhu-Antista eivät he enää tiedä
mitään, sillä heidän vanhempansakaan eivät hänestä enää mitään
muista. Sen tähden tahdon minä hetkeksi pyytää jännittää teidän
tarkkaavaisuuttanne, kertoakseni Karhu-Antin surullisen lopun, sillä ei
hän ollut niin tavallinen ihminen, että hänen muistonsa saattaisi
kokonaan unhotuksiin heittää.
Karhu-Antti oli syntyisin Suomen pohjaisilta seuduilta, missä taajat
erämaat ja asumattomat seudut vielä tänäkin päivänä ikävöivät
ihmiskätten työtä, eli "tuolta Kajaanin puolelta", niin kuin useimmat
kyläläiset sanoivat, kun kysymys oli Antin kotipaikasta. Siellä oli hän
oppinut pelkäämättä taistelemaan pohjoismaiden petoeläimiä, karhuja ja
susia vastaan, ja hän olikin lakkaamattomassa kiistassa näiden kanssa.
Sitä eivät paheksineetkaan seudun asukkaat, sillä sitä rauhallisempina
he saattoivat olla, mitä enemmän Antti kiisteli metsäläisten kanssa.
Mistä Antti oikeastaan oli tullut ja mistä hän oli kotoisin,
sitä ei kuitenkaan varmasti kukaan tiennyt, eipä edes Messukylän
kirkkoherrakaan, jolla kuitenkin olisi ollut suurin oikeus se tietää,
hän oli merkinnyt kirkonkirjoihin vaan sen, että Antti oli seurakuntaan
muualta muuttanut. Ja tästä asiasta oli Antti itse aina vaiti, vaikka
hän muita asioita hyvinkin halukkaasti haasteli kunnollisen kumppanin
saatuansa. Ja jos joku tätä häneltä kysyikin, vastasi hän aina:
"Mitä huolitte siitä, mistä olen tullut? Että olen syntynyt, senhän
kyllä näette, koska tässä olen elävänä edessänne. Jos ette anna minun
Paavolassa olla ja asua, kyllä minun varakseni on tilaa muuallakin
Suomessa".
Mutta, miten jo on mainittu, ei kukaan Anttia Paavolasta ahdistanut,
sillä hän oli oivallinen kuri petoeläville, joita hän metsästi yhtä
helposti kuin muut ihmiset jäniksiä, ja melkein aina muuttumattomalla
onnella. Yhden ainoan kerran sai hän katsella kuolemaa silmästä silmään
ajaessaan erästä vanhaa mesikämmentä, joka pari kuukautta sitä ennen
oli repinyt erään torpanmiehen kymmenvuotiaan pojan kuoliaaksi. Metsän
voimakas kuningas oli jo tarttunut tukevilla ulottimillaan häntä
vyötäisille, mutta Antti ei ollutkaan vaan nimeksi Karhu-Antti, hän ei
turhaan hätäillyt. Verkalleen kaivoi hän tupestaan kaksiteräisen
metsästyspuukkonsa ja iski sen pontevalla kädellään karvasturkkisen
vastustajansa vahvaan rintaan, niin että metsän kuningas kuolleena
tanterella horjahti. Siten oli Antti kyllä saanut voiton, mutta koko
kahdeksan päivää makasi hän vuoteen omana, sillä kovasti oli koskenut
häneen mesikämmenen syleily, joka oli kymmenen kertaa niin ankara kuin
painajaisen puristus, ja jotka ovat sitä saaneet kokea, vakuuttavat
senkään ei olevan lasten leikkiä.
Mutta olipa toinenkin syy, jonka tähden etenkin nuoret miehet
paikkakunnalla, lähisissä taloissa ja kylissä eivät olisi suoneet
Karhu-Antin muuttavan pois heidän joukostansa.
Karhu-Antin matalassa ja hämärässä mökissä, johon aivan harvoin
auringon säde eksyi pienestä ikkunasta, siellä, näette, kulki kuitenkin
ruusu, niin sievä ja ihana ruusunen, että helposti ei saattanut löytää
hänen vertaistansa kaukaakaan hakien. Se oli Antin kahdeksantoista
vuotias tytär, Anni, joka niin lumosi ja hurmasi seudun miehet, että
vielä vanhat harmaapäiset "kyöpelin tiellä matkustavaisetkin", jotka
eivät ennen olleet ajatelleetkaan etsiä kadonnutta kylkiluutansa,
rakastuivat silmittömästi tuohon keijukaiseen ja vielä vanhalla
ijällänsä alkoivat ahkerasti opetella lemmenkielen aakkosia, voidakseen
tulkita tuliset tunteensa Karhu-Antin Annille ja siten saadakseen hänet
vanhain päiväinsä ikuiseksi iloksi omaan kotiinsa. Kun siis Anni
siveenä ja hiljaisena matkusti äitinsä rinnalla kirkkoon sunnuntaisin,
saatte olla varmoja siitä, että joka kerralla oli hänen lähellään parvi
ihailijoita, ei semmoisia röykkeitä ylvästelijöitä, joita kaupungeissa
tavataan, ja jotka kulkevat nenä taivasta kohden etsien ravintoa
ahnaille silmilleen, vaan ujoja ja hiljaisia maaseudun poikasia, jotka
usein ihastuksiin oikein perinpohjin jouduttuaan katselevat suullaan
yhtä paljon kuin silmilläänkin ja vasten tahtoaankin hämillänsä
kulkevat tahi ainakin luovat maata kohden viimeksi mainitut,
huomatessaan jonkun Eevan tyttären luovan heihin veitikkamaisen
silmäyksensä.
Ja aika veitikka olikin tuo Karhu-Antin Anni, sitä ei käy kieltäminen,
jopa niinkin sukkela, että seudun velkakirjain kirjoittaja ja
päästökirjain y.m. tekijä, äskettäin virkansa menettänyt nimimies, joka
lähipaikalle oli sijoittunut, alkoi arvella Annin kyllä saattavan sopia
seurakunnan kirjurinkin kodille tarpeelliseksi kaunistukseksi,
huonekalu-järjestelmän viimeiseksi pisteeksi, samalla kun hän
sydämessänsä hirveätä vaivaa hänen tähtensä kärsi. Kosijoitansa ravitsi
Anni vaan ivalla ja pilkalla, kuinka monta heitä tulikin, ja jos joku
oli niin itsepäinen, että hän vaati varmaa vastausta, lausui tuo
kujeilija tavallisesti näin:
"Lorua! Minäkö tulisin vaimoksesi, minä joka vielä olen näin nuori,
lapsi heitukka vielä pitkät ajat. En, saat vartoa ainakin siksi, kunnes
olen kaksikymmentä täyttänyt".
Nytpä saattoi tapahtua niin kuin usein tapahtuikin että joku kosijoista
tuli vieläkin itsepäisemmäksi ja pyysi päättävää vastausta. Sen antoi
usein Anni näillä sanoilla:
"Vai niin, sinä tahdot tietää, pidänkö minä sinusta. Saan siis sanoa,
että sitä en tee nyt enkä milloinkaan sitä aio tehdä. Älä enää tule
semmoisia tuhmuuksia kyselemään!"
Semmoisen vastauksen sai tuo arvoisa herra, seurakunnan kirjurikin,
entinen nimismies, kun hän kohdattuaan Annin matkalla kotiinsa Paavolan
talosta, josta hän oli käynyt isällensä Tampereelta tuotua ruutia
noutamassa, päätti olla suurimmassa määrässä hyvänsuopa tätä köyhää
tyttö raiskaa kohtaan ja teki siis ankaria rynnäkkö-kokeita
valloittaakseen tuota niin hyvästi puolustettua keijukaislinnaa, eli
Annin nuorta sydäntä näette, korottaakseen siten sen omistajan rouvan
istuimelle -- jota se ei kuitenkaan oikein ansaitsisi, mutta saisihan
loppu mennä lahjaksi, joka varmaankin kiitollisuudella palkittaisiin.
Ja vastauksen sai hän niin varman ja kuuluvan, että hongikko
vieraanamiehenä sen myöskin kai'ullansa todisti. Sitten juosta
tepasteli tuo uljas vastaaja kotiinsa niin kiireesti kuin suinkin
jaksoi tämän toimeliaan rakastajan luota, jota yleensä pidettiin juuri
semmoisena, mikä hän oikeastaan olikin, nimittäin houkkiona, narrina.
Eikä sen päivän jälkeen tämä kopea kirjuri enää vaivannutkaan Annia
lemmenloruillaan sanoiksi puettuina.
Mutta kerran joutuu paulaan viisaskin, eikä ole hyvä tulta pitää
leikkikalunaan, vaikkapa vaan se olisikin semmoista tulta, jota tuo
veitikkamainen rakkauden jumala salaa sytyttelee meidän sydämiimme. Hän
tavallisesti kostaa kaikki naurut ja pilkat sillä tavalla, että nauraja
itse joutuu naurettavaksi, pilkkaaja pilkattavaksi hänen tenhovoimansa
vaikutuksesta ja sen ainaiseksi orjaksi. Niin sanovat runoilijat ja
tottapa kai he sanovat oikein, koska runollisuus on taivahinen lahja.
Kauan oli Anni jo nauranut ja pilkannut kosijoitaan, mutta viimein
tarttui hän kuitenkin kiini. Olipa rankka Lokakuun ilta, kun
Karhu-Antti tuli kotiin karhunpyynniltään. Tämä oli taaskin yksi niitä
harvoja kertoja, jolloin hän sai vammoja mesikämmenen kanssa
painiessaan; suurella vaivalla pääsi hän liikkumaan, niin hartaasti oli
häntä otson tukevat raajat syleilleet.
Hänen mukanaan tuli eräs nuorukainen, jota Anni ei ollut ennen
milloinkaan nähnyt. Mutta kun hän sai kuulla hänen nimensä, tiesi hän
kuitenkin, että vieras nuorukainen oli myöskin karhuntappaja, jopa
melkein yhtä urhoollinen ja kuuluisa kun Antti, niin nuori kuin hän
vielä olikin. Pekka oli hänen nimensä ja sen kuultuaan matki Anni sitä
huomaamattansa usean kerran -- ja olihan se oikein hullunaikaista ja
naurettavaa.
Antti tuli kotiin ontuen Pekan nojalla. Kun Vappu ja Anni syöksyivät
pirtistä häntä vastaan surkeasti valittaen hänen onnettomuuttaan ja
kärsimystään, jota veriset haavat tuottivat jo puoleksi nääntyneelle
ukko raiskalle, kääntyi Antti heidän puoleensa ja lausui:
"Häntä saamme kiittää siitä, että vielä näemme toisemme". Vappu
lahjoitti nuorelle metsästäjälle semmoisen kiitostulvan, josta ei
loppuakaan tahtonut tulla, mutta Anni ei lausunut ainoatakaan sanaa.
Hän joka ennen oikein mielityönään piti pilkata ja nauraa seudun
nuorukaisia, hän joka ei ennen näyttänyt omaavan ainoatakaan vakavaa
sanaa, hän seisoi nyt hämillään eikä edes kiittänyt isänsä pelastajaa;
mutta seuraavana yönä hän jo uneksui hänestä jotakin niin omituista --
ja olihan se vieläkin hullunaikaisempaa ja naurettavampaa.
Uneksia tuommoisista nuorukaisista, sehän oli Annille oikein
kiusallista ja niin harmittavaa, että hän olisi mielellään suonut
kaikki nuorukaiset vaikkapa Näsijärven yksinäisimpään ja autioimpaan
saareen kaikki, kaikki, arveli hän, paitsi jos juuri -- Pekka saisi
jäädä pois.
Mikähän se oli, joka Annin tuommoiseksi teki? Olihan se jotakin
erinomaista ja hullunaikaista ja vielä niin naurettavaa. Aika, joka
kaikki selvittää, salaisimmatkin asiat selvitti tämänkin.
Tuskin oli kuukausi kulunut ennen kuin Anni jo oli muuttunut aivan
toisellaiseksi. Ennen oli hän ollut vallattomin viiripää koko seudulla,
nyt oli hän varsin vakava, etsi usein yksinäisyyttä ja näytti
perinpohjin miettivän jotakin sangen tärkeätä seikkaa, jota hän
kuitenkaan ei näyttänyt selville saavan. Tämä muutos antoi, miten
varsin luonnollista olikin, juoruakoille hyvin paljon arvelemista, ja
tuo herra houkkio, seurakunnan kirjuri, entinen nimismies näette, luuli
ihan varmaan, että Anni nyt parhaillaan teki perinpohjaista parannusta
ja ihan vilpitöntä katumusta siitä suuresta hulluudesta, johon hän oli
tehnyt itsensä vikapääksi hyljätessään hänen sydämensä, tavaransa,
arvonsa ja sanalla sanoen koko kunnon köntyksen.
Mutta eräänä päivänä tuli hän huomaamaan, miten surkeasti hän oli tässä
luulossansa erehtynyt. Hän, näette, tapasi Annin Pekan seurassa, ja kun
hän näki nuo hartaat ja rakkaat silmäykset, joita nämä onnelliset
vaihtoivat keskenänsä, katosi tämä hänen arvelunsa, joka hänestä tuntui
niin erinomaisen mukavalta ja ihan asianmukaiseltakin.
"Mutta minä kostan", jupisi tämä entinen oikeuden arvoisa palvelija.
"Kärsiä semmoista tuollaiselta raukalta, joka on köyhä kuin vaivainen,
jolla tuskin on vaatteet yllä, se on liian paljo, sitä ei saata jättää
kostamatta. Onhan tyttö ihan köyhä, köyhin mitä saattaa ajatella ja
Karhu-Antin pirtti matalin koko kylässä ja -- -- mutta", jupisi hän
melkein vasten tahtoaan, "tuo heitukka on niin kaunis ja se onkin pahin
seikka, sillä se palkitsee suureksi osaksi sen, että hän ei mitään saa
vanhemmiltansa".
Hyvin mustasukkaisena ollen seurasi hän salaisesti Pekkaa ja Annia, ja
kun nämä häntä huomaamatta istuivat kaatuneen puun tyvelle, kätkeysi
vakoja tiheään pensaasen muutaman kyynärän matkaa heistä.
Täällä kuuli hän selvästi, miten nuo onnelliset puhuivat
rakkaudestansa, miten he menevät naimisiin ja miten he sitten yhdessä
alkavat asua Pekan pienessä mökissä, minkä hän oli saanut perinnöksi
isältänsä, ja silloin he eivät tienneet rajoja ihastukselleen,
ajatellessaan miten onnellisia he tulisivat olemaan tuossa pienessä
kodissaan. Annin posket punastuivat tuon tuostakin ja hänen kauniit
silmänsä säihkyivät ilosta tätä ajatellessaan, samalla kun koko asia
tuntui hänestä niin hullunaikaiselta ja naurettavalta, mutta eihän sitä
käynyt enää mitenkään muuttaminen. Kaiken tämän voi tappiolle jäänyt
mustasukkainen kosija kuitenkin vielä suurella vaivalla kärsiä, mutta
kun tuo keijukainen kaunosilmä ylen onnellisena nojautui vasten Pekan
sarkanuttua hänen rintansa kohdalla ja tämä rohkea nuorukainen painoi
hehkuvan suutelon hänen ruusuhuulilleen, silloin joutui kätkeytynyt
vakoja raivoonsa. Hän vannoi kostoa, toivoi onnettomuutta ja kirousta
tuolle onnelliselle kilpakosijalleen ja ähkyi ja väänteleikse
tuskissaan kuin käärme muurahaispesässä. Siitä syntyneet rauskahdukset
havahduttivat Annin huudahtamaan:
"Mitä se oli?"
"Mikä sitten?" kysyi Pekka.
"No, etkö sinä kuullut mitään?"
"Mitäs minä olisin kuullut sitten?"
"Jotakin rapinaa tuolla takanamme".
"Vai niin", vastasi Pekka tyynesti, "kentiesi siellä oli sitten joku
kettu tahi jänis".
"Taikka karhu!" lisäsi Anni ja katseli pelokkaana ympärilleen.
"Niin", jupisi herra kirjuri itseksensä, "jospa soisi korkea kostaja
minun tällä hetkellä muuttua karhuksi; silloin repisin teidät
tuhansiksi kappaleiksi, jotta vaan ette saisi toinen toistanne --
An-nin-kin", lisäsi hän, koetellen sydämensä tykytystä.
Tämän ajatelmansa jälkeen katsoi tämä entinen oikeuden palvelija
kuitenkin parhaaksi olla karhuksi muuttaimatta ja jäi siis alallensa.
Hän ei pelännyt Pekkaa, mutta olisihan ollut häpeällistä, jos hän olisi
ilmaissut itsensä ja yleisö olisi saanut tietää hänen sillä tavalla
vakojana olleen. Sitä hän ei olisi millään ehdolla suonut ja sen tähden
olikin hän vaiti kuin muuri ja makasi niin liikkumatonna kuin jos hän
olisi ollut sidottu kovimmilla kahleilla. Tällaisessa epämukavassa
asennossa sai hän olla enemmän kuin tunnin, jonka lisäksi hän vielä
kaiken kurjuuden päällisiksi sai kuulla seuraavan keskustelun, joka
vielä enemmän lisäsi hänen raivoansa:
"Onko se totta, että nimismieskin on sinua kosinut, ystäväni?" kysyi
Pekka, nimittäen muiden mukaan virkaheittoa vielä hänen entisellä
arvonimellään.
"On".
"Tuota hölmöä! No, mitä vastasit hänelle?"
"Hölmökö minä olen?" jupisi vakoja itsekseen hampaidensa välistä;
"varopas vaan, sinulle en tee ainoatakaan velkakirjaa, vaikka kaikki
sillä saamasi rahat lupaisit minulle, en", lisäsi hän, sillä hän se
oli, joka teki kaikki paikkakunnan velkakirjat niin kuin muutkin pienet
kirjoitukset.
"Voithan sen arvatakin", vastasi Anni.
"Kyllä, kyllä; sinä et huolinut hänestä, koska nyt istut tässä minun
rinnallani".
Anni nyykäytti päätään myöntymyksensä osoitukseksi ja jatkoi sitten:
"Tiedätkö, Pekka, että kaikki ihmiset pitävät täytenä narrina tuota
nimismiestä?"
"Etkö sinä ole sitä ennen tiennyt", kysyi Pekka nauraen. "Koko
pitäjäässä ja vielä muuallakin, missä hän vaan tunnetaan, pidetään
häntä semmoisena ja sen tähdenhän virkakin häneltä vietiin".
"Narrina, täysi narri", matki kuuntelija katkerasti itsekseen, "ette
ole vertaisianne parempia, sillä ette ymmärrä, mikä on herra; ja
kaikkia herrojahan talonpojat narreina pitävät, siksi kun eivät tiedä,
mitä on herrana oleminen. Jospa tietäisit sinäkin -- sinäkin Anni, mitä
olisi olla herrana -- tahi oikeammin rouvana, sillä rouva kai sinusta
olisi tullut minun hyvästä suomastani, niin etpä tosiaankaan istuisi
tuon tuhmeliinin suudeltavana, mutta sinä et tiedä, sinäkin olet tuhmaa
sukua, talonpojan sukua".
Näin arveli kiukkuisena kuuntelija, kilpakosija, ja vähältä oli, että
hän ei joko karhuna tahi edes ihmisenä syöksähtänyt esiin puolustamaan
itseänsä noita tuhmia syytöksiä vastaan, sillä hän oli niin ylpeä ja
kopea kuin nimismiehen sopiikin olla vielä viratonnakin. Viimein hän
kuitenkin rauhoittui ja koki antaa anteeksi noille onnettomille, jotka
eivät mitään tiedä, ja kuitenkin puhuvat.
Kun sitten Pekka ja Anni rinnakkain taas kotia kohden kulkivat, hiipi
vakoja lakkaamatta heidän jäljessänsä ja joka kerran, kun hän puiden
välitse sattui näkemään, miten armahasti Anni silmäili tuota tuhmaa
talonpoikaa, Anni, joka olisi saattanut niin silmäillä herraakin, pisti
se häntä sydämeen kuin tikarin terä. Niin, saatatte uskoa, että hän oli
suuremmassa tuskassa ja että hän hikoili monin kerroin enemmän, kuin ne
köyhät raukat, joilta hän ennen kävi maksuja ryöstöllä ottamassa. Eikä
hän ollutkaan tunnettu miksikään taipuvaiseksi mieheksi, ja
väitettiinpä hänen usein pilkanneen vielä niitäkin, joilta hän ankaran
lain mukaan otti viimeisetkin huonekalut tahi jotka hän talvi-sydännä
ajoi puoleksi alastonna lapsineen päivineen kurjasta mökistänsä
paukkuvaan pakkaseen. Hän oli ollut, sanalla sanoen, oikea talonpoikain
rääkkääjä, jonka tähden häntä yleensä inhottiin ja vihattiin vielä
viratonnakin ollessaan, mihin ikänä hän sattuikaan. Ja tätä vihaa ja
sen lisäksi vielä halveksimista viritti hän kopealla käytöksellään
vielä virkaheittonakin sillä hän yhä tahtoi olla ensimäisellä
istuimella tavallisten ihmisten seurassa ja uskoi todella olevansa
yhteiskunnan tikapuilla yhtä askelelta ylempänä kuin he. Mutta hän oli
niin kuin entisen nimismiehen ja "viisaan ihmisen" tuleekin olla,
matelevaisuuteen asti nöyrä ja imarteleva niitä kohtaan, jotka hän
uskoi itseänsä ylhäisemmiksi.
Sen tähden hänen kohtalonsa rakkausseikoissakin oi kostaa entisistä
teoistansa, ja saatatte olla varmoja siitä ettei kukaan tuntenut mitään
sääliväisyyttä, huomattuaan hänen mustasukkaisuutensa, vaan päin
vastoin pidettiin hän semmoista hyvin ansaitsevana.
Kun Pekka oli seurannut Annia kotiin ja vähän aikaa viipynyt pirtissä,
mistä Karhu-Antti, joka jo usean kerran iii ilmoittanut hyväksyvänsä
nuorten rakkauden, saattoi häntä vähän matkaa vilkkaasti keskustellen
hänen kanssaan luultavasti tuosta tulevasta nuorten asunnosta, niin
kuin vakoja arveli -- jäi hän yksiksensä kulkemaan kotiansa kohden.
Verkalleen vaelsi hän pää rintaansa kohden vaipuneena pientä kotiansa
kohden, ja hän mietti itsekseen, miten hauskaa ja iloista elämä sitten
ollee, kun Anni hänen kansaan asumaan tulee ja alkaa emäntänä hallita
hänen matalassa majassaan. Kaikki tulisi olemaan aina järjestyksessä ja
puhtaana, sillä Anni ei rakastanut mitään enemmän kuin järjestystä ja
puhtautta, ja kun Pekka sitten iltasilla tulisi kotiin saloilta ja
halmeilta uupuneena, olisi häntä vastassa pari kauniita silmiä
herttaisine silmäyksineen; tuo ruususuukkonen lausuisi hänelle
tervehdyksen ja pari pyöreätä kättä kietautuisi hänen ympärilleen, ja
sitten tuo suukkonen ruusuhuulineen tulisi niin, niin lähelle hänen
omia huuliansa ja -- kukapa sitä kaikkea saattaa edeltäpäin arvatakaan!
Näitä ajatellessaan kohotti Pekka päänsä ja ilon huokaus nousi hänen
rinnastaan ja puhkesi sanoiksi hänen huulillaan.
"Oi, jospa niin tapahtuisi, jospa se jo pian tapahtuisi! Oi, miten
onnellisia me sitten olisimme!"
"Ha, ha, sinäkö tulet onnelliseksi, sinäkö?" parkasi samassa häntä
seurannut vakoja korkealla äänellä, ja kun Pekka seisahtui, oli entinen
nimismies hänellä edessään synkkine Kainin kasvoineen.
"Sinäkö tulet onnelliseksi, sinäkö?" matki tuo kiivas kilpailija
ivallisesti nuorukaiselle. "Sinäkö, sinäkö?"
"Niin, niin, juuri minä", vastasi Pekka, kun hän ensin oli selvinnyt
hämmästyksestään, jonka tuo niin odottamaton kohtaus hänessä vaikutti.
"Juuri minä".
"Millä tavalla, jos on lupa kysyä?" soperteli ilmestynyt vakoja vielä
yhtä ivallisesti.
Pekka oli hetken vaiti. Ilmaisisiko hän kaikki?
"Niin", mietti hän itsekseen; "parempi on sen tehdä ensiksi kuin
viimeiseksi". Hän sen kumminkin pian saisi tietää ja sanoisi sen
minulle. Hän lausui siis kovalla ääneltä: "Minä tulen onnelliseksi
Karhu-Antin Annin kanssa".
Vaikka entinen nimismies kyllä tiesi saavansa tämän vastauksen, pysyi
hän kuitenkin välttävällä tuulella siksi kun hän kuuli mainittavan
Annin nimen. Se ilo, joka ilmausi tuon onnellisen kilpailijan kasvoilla
ja silmäyksissä, sepä pisti onnetonta kilpailijaa ja saatti hänet vielä
pahaakin pahemmalle tuulelle. Kiukussaan oli hän vähällä ilmaista
olleensa heitä salaa vartioimassa, mutta oikealle ajalla tuli hän
miettineeksi asiaa ja oli tosin vaiti siitä. Sen sijaan lausui hän
pahanilkisesti kasvojaan väännellen:
"Niin, minä tiedän kyllä sen, että sinä jo kauan olet katsellut Annia
mielivillä silmin, mutta..."
Pekka vaan tirkisteli häntä.
"... mutta", jatkoi hän, asettuen uhkaavaan asentoon Pekan edessä,
"mutta sinä et häntä kuitenkaan saa".
"Minäkö en häntä saa?" kertoi Pekka pitkäveteisesti. "Minäkö?"
"Sinä kuulit sanani".
"En, niitä en oikein kuullut", vastasi Pekka ärtyisesti. Hänen verensä
alkoi kiivaammin liikkua.
"Sinä et saa Karhu-Antin Annia vaimoksesi!" parkasi onneton kilpailija
ja polki maata jalollaan.
"Sepä tapahtuukin", lausui Pekka rauhallisella luottamuksella. "Kun isä
Antti on itse ilmoittanut suostumuksensa avioliittoomme ja Anni on
minun kanssani samaa mieltä, niin olisipa somaa nähdä sitä, joka sen
estäisi!"
"Ha, ha", ilkkui entinen oikeuden palvelija; "minäpä tiedän yhden
semmoisen, minä!"
"Kenen sitten, hyvä herra?"
"Oman itseni".
"Itsesikö?"
"Niin, niin, juuri itseni, kuulethan sen!"
Nuo kaksi kilpakosijaa olivat kahden metsässä. Ei mitään ääntä, paitsi
lehtien rapinaa tuulen puhaltaessa, kuulunut heidän korviinsa. Ei
yksikään ihmissilmä heitä nähnyt.
Pekka astui lähemmäksi vastustajaansa, katsoi terävästi häneen ja
sanoi:
"Mitä tarkoitat sanoillasi?"
"Mitäkö tarkoitan", vastasi herrasmies yhtä ivallisesti kuin ennenkin,
"etkö ymmärrä sitä, tuhmeliini?"
"En".
"Sittenhän olet tuhma, suurempi narri kuin minä..."
Etemmäksi ei ennättänyt hän, sillä samassa loikoi hän pitkin pituuttaan
maassa. Korvapuusti, niin ankara, että kaiku siitä kauvan kierteli
hongikossa, oli äkkiä saattanut hänet siihen asentoon.
Ikään kuin joustimilla varustettuna hyppäsi hän heti jaloilleen.
"Sinä löit kunniallista kruunun palveluksessa ollutta miestä", ärjyi
hän kiukusta tulipunaisena; "siitä joudut sinä kovasti kärsimään!"
"Oh, ei hätää, onpas herra virkaheitto, ja olemmehan täällä kahden
metsässä", arveli Pekka. "Minä en olekaan niin tuhma kuin luulet, sinä
herrain kumartaja".
Näin sanoen antoi hän vielä hänelle toisen kunnon kolauksen toiselle
korvalle, niin että hän vielä entistä hartaammin suuteli meidän
kaikkien äitiämme maata. Kun hän sitten vielä oli antanut maassa
matelevalle ystävälleen muutamia totuuden lauseita kotiläksyksi, lähti
hän kiireisin askelin kotiansa kohden kulkemaan, jättäen onnettoman
kilpailijan oman onnensa nojaan.
Nuo ankarat korvapuustit herättivät niiden saaneessa nuorta
karhuntappajaa kohtaan tarpeellisen kunnioituksen, jota häneltä siihen
asti oli puuttunut, ja hänelle oli nyt päivän selvää, että Pekan kanssa
ei ollut terveellistä antautua kilpailemaan ruumiin voimilla. Mutta
olihan käsillä muitakin, paljoa vaarallisempia aseita, esimerkiksi
kavaluus, siihen oli hän hyvin perehtynyt jo virkamiehenä ollessaan.
Harmista halkeemaisillaan nousi hän ylös niin pian kuin hän huomasi
Pekan kadonneen nähtävistänsä. Kun hän sitten oli varistellut
vaatteistaan tomun ja roskat, mitkä maasta olivat niihin tarttuneet,
alkoi hänkin pitkillä askelilla mitata kotimatkaansa. Oltuansa yön
siellä kovin sekaisilla tunteilla ja sangen epätasaisella sydämen
tykytyksellä lähti hän matkalle Tamperetta kohden pitkin tuota alussa
mainitsemaamme mutkaista maantietä. Mitä lähemmäksi hän ennätti
kaupunkia, sitä hehkuvammin leimusi koston tuli hänen silmissänsä, ja
kun hän viimeinkin näki edessään kaupungin matalat puurakennukset ja
kuuli kosken pauhaavan kaukaisen ukkosen äänellä, huudahti hän
itseksensä:
"Sen täytyy onnistua, Annia hän ei kuitenkaan ikinä saa!"
Venäläisen etuvartijan kysyttyä hänen asiaansa, vastasi hän haluavansa
puhua kapteini Konoffskin kanssa.
"Hän on tuolla", vastasi jääkäri ja osoitti erästä pitkää, laihaa
upsieria, joka verkalleen kulki katua pitkin.
Pian saavutti hän venäläisen, jonka hän oli tullut tuntemaan jo pari
viikkoa sitten Tampereella käydessään; hän siis antautui heti
vilkkaasen keskusteluun hänen kanssaan. Loppu oli semmoinen, että
Konoffski puheen päätökseksi löi kättä kumppanilleen, nyykäytti päätään
ja lausui sanojaan tavotellen:
"Myö tullah, myö tullah".
Siihen oli entinen nimismies nähtävästi tyytyväinen, sillä kun hän
vähän kaupungissa viivyttyään taas käänsi hevosensa pään kotipuolta
kohden, loisti vahingon ilo hänen kasvoillansa ja hän jupisi tuon
tuostakin:
"Enpä olisi parempaa kostoa voinut keksiä. Nyt on tyttö minun
viimeinkin. No kuinkas muuten, miten se sopisikaan, että herrasmies
jäisi kosiessa tappiolle tuhman talonpojan tähden; hei; kotia kohden,
ruuna!"