Ennen kuin käymme pitemmältä kertomaan tapausta, tahdomme mainita syyn,
minkä tähden vääpeli Spof ja hänen väkensä oli asettunut Näsijärvelle,
paljoa etelämmäksi Klingsporin armeijaa.
Siikajoen voiton jälkeen alkoivat useat suomalaisen sotajoukon upsierit
ajatella olevan hyvin mahdollista tehdä aseellisten maanasukasten
avulla vihatulle valloittajalle yhä enemmän vahinkoa. Mutta turhaan
puhuivat he sitä kuninkaan korkeimmalle käskynhaltijalle, sotamarski
Klingsporille. Tämä herra, jolla "kaks' ol' leukaa, yksi silmä, sydäntä
vaan puolikas", niin kuin Runeberg muun muassa hänestä lausuu; tämä
kunnoton virkaansa, johon Kustaa IV Adolfin itsepäisyys oli hänen
asettanut; tämä "sotamarski", josta kerrotaan, että hän pakoretkellään
eräästä pohjois-Suomen kaupungista -- hän matkusti nimittäin aina
paljoa ennen sotajoukkoansa -- kysyttyään ajutantiltaan, kuuliko hän
luotien vinkunaa, sai tämän hänen omaa luonnettaan osoittavan
vastauksen: "en, teidän ylhäisyytenne, sitä emme ole koskaan kuulleet";
tämä heitukka, joka katkerasti valitti, että hänen täytyi kärsiä
nälkää, kun ei voitu tuoretta voita joka päivä hankkia hänen
pöydälleen, silloin kun sotamiehet ja upsierit kärsivät sekä nälkää
että janoa eivätkä kuitenkaan kertaakaan siitä nurisseet, vaan kärsivät
miehinä ja sankareina, -- tämä nolla ei kuunnellut Adlercreutz'in
enempää kuin muidenkaan korkeampain upsierien esityksiä, vaan käänsi
heille kuuron korvansa.
Mutta Adlercreutz ei kuitenkaan jättänyt asiaa siksensä. Se kuvasteli
hänen ajatuksissaan päivät ja yöt, ja kun hän sitten vangiksi otetun G.
Löwenhjelm'in jälkeen nimitettiin kenraaliajutantiksi, sai hän
vapaamman alan vaikutuksellensa. Vaikka Klingspor sotajoukkoa nimeksi
johti, oli Adlercreutz kuitenkin se, joka jotakin toimitti, ja muutoin
ei olisikaan pakoretkellään Klingspor pysähtynyt ennen kuin Jäämeren
rannalla, ell'ei vielä sielläkään, jos vaan jää olisi ollut niin lujaa,
että hän jähmetyksiin palelleine pataljoonineen olisi saattanut sitä
myöten paeta Huippuvuorille tahi pohjoisnavalle.
Vähitellen keräytyi Adlercreutz'in ympärillä rivi urhoollisia ja
lämpimän isänmaan rakkauden elähdyttämiä miehiä, jotka kaikilla
mahdollisilla keinoilla kokivat saada aseita ja ampumavaroja kansalle,
eikö kauan viipynytkään, ennen kuin venäläinen kenraali Rajevski näki
vastassansa vaarallisia vihollisia, joita hän ei ennen tietänyt
olemassakaan olevan, niin kopea kuin hän olikin. Heitä vastaan oli
hänen sangen vaikea taistella, jopa niin vaikea, että hän pulassansa
viimein oli vähältä jättää Suomen, kun uuden käskynhaltijan, tuon
nuoren ja kaikinpuolin kunnollisen kenraali Kamenskin tulo pelasti
venäläisen armeijan perinpohjaisesta häviöstä.
Mutta eivät ainoastaan suomalaisen armeijan ylhäisimmät upsierit
asettuneet tämän uuden toimen etupäähän; alapäällikötkin puolestansa
tekivät suuria ponnistuksia pitääksensä maan asukkaita urhoollisella
mielellä. Nämä alaupsierit saattivatkin sitä tehdä paljoa paremmalla
menestyksellä, koska he paremmin tunsivat maan asujanten tavat ja
seurustelivat heidän kanssansa tavalla, joka heille oli suureksi
eduksi.
Oli etenkin kaksi kuuluisaa porilaisen rykmentin alaupsieria,
vältvääpelit Roth la Spof, jotka Näsijärven ympäristöllä tuskin
enemmällä kuin kourallisella sotamiehiä aseellisten talonpoikain
avulla pitivät venäläisen armeijan semmoisessa pelossa, että se ei
ainoatakaan päivää saattanut olla huoletonna. Joka päivä korjasivat he
itselleen vihollisen ruokatavaroita, ottivat vangiksi tahi hakkasivat
maahan venäläisiä partioretkeilijöitä, ja viimein oli Rajevski joutunut
niin ahtaalle, että hänellä tuskin oli enää antaa ruokaa kunakin
päivänä nuriseville sotilailleen. Nälästä nääntyneinä ollen eivät he
enää tahtoneet voida pitää puoltansa talonpoikia ja sotamiehiä vastaan,
ja useita löydettiin metsissä nälkäänkin nääntyneinä. Suuret
partiokunnat kokivat kyllä ryöstää lähellä olevia taloja, mutta niiden
asukkaat olivat jo ennakolta paenneet ja vieneet kaiken ruokatavaran
mukaansa. Venäläisen armeijan kurjuus oli hyvin suuri ja melkein kaikki
upsierit olivat tyytymättömiä sodan menoon.
Jos yritystä olisi paremmin kannatettu ja autettu niin kuin
itä-Suomessa, jossa Sandels ja Malm ajoivat venäläisiä takaperin, olisi
se suuresti vaikuttanut sodan menoon ja kentiesi ei Ruotsi olisikaan
kadottanut Suomea.
Mutta juuri silloin kun se oli tuottamaisillaan hedelmiä, täytyi sen
vähitellen tauota. Joka päivä pyysi Adlercreutz ja erityiset yrityksen
johtajat aseita ja ampumavaroja. Suosiollisia lupauksia saatiin aina,
mutta niitä ei milloinkaan täytetty. Tästä oli luonnollisena seurauksena
kansan nostattamisen kokonaan taukoaminen itsestänsä, suureksi harmiksi
niille miehille, joita elähdytti todellinen isänmaan rakkaus ja kunnian
tunto.
Kun Roth ja Spof, saatuansa luvan käydä partiosotaa oman tahtonsa
mukaan, olivat koonneet riittävän voiman, kulkivat he lukemattomiin
lahtiin palastellulle Näsijärvelle ja sen ympäristölle, osaksi sen
tähden, että se oli sopivin sellaiselle taistelulle, osaksi myös sen
tähden, että venäläinen päävoima oleksi sillä paikalla sekä myöskin
siksi, että he kaikki tunsivat hyvin sen paikkakunnan, joka seikka on
sangen tärkeä sodan käymiselle.
Roth asettui maalle, Spof järvelle, mutta kun he niin tarvitsivat,
auttoivat he niin kuin ainakin sankarit toisiansa.