Eräänä lämpimänä kesäpäivänä vuonna 1808 nähtiin suomalaisen veneen,
jossa varustusväkenä oli viisi porilaista sotilasta ja yhtä monta
kiireestä kantapäähän asti varustettua talonpoikaa, joutuisalla
vauhdilla ohjaavan kulkuansa suoraan Kurun kirkkoa kohden Näsijärven
vasemmalle rannalle.
Soutajain samoin kuin muidenkin miesten kasvoilla kuvautui selvä ja
innokas halu saavuttaa matkan päämäärä, nimittäin toinen yhtä suuri
vene, joka vähän matkaa edelläpäin pakeni saaren ja luotojen välitse.
Silloin tällöin lennätti suomalainen vene luodin pienestä kanuunastansa
pakenijain jälkeen, mutta aina seurasi ampujia kova onni; ei yksikään
luoti kohdannut tuota pakenevaa venäläistä venettä.
Joka kerralla kun luoti putosi veteen joko venäläisen veneen takana
tahi sivulla, kuului suomalaisten huulilta äkäinen huuto:
"Se pääsee varmaankin pakoon meiltä".
Kun välivääpeli Spof, joka ohjasi venettä, oli kuullut tuota
lausuttavan jo useita kertoja, sanoi hän:
"Hitto ollen, niinkö luulette, pojat?"
Sotilaat ja talonpojat katsoivat toisiinsa ja heidän silmäyksistään
saattoi selvästi lukea toivon välähdyksen. Spof'in sanat nähtävästi
loivat uutta rohkeutta heidän sydämiinsä. Hetkisen mietittyään jatkoi
hän:
"Vai niin, se voi kyllä tapahtua, että he pääsevät pakoon, mutta se
tapahtuu juuri teidän tähtenne."
Nyt kohotti vanha harmaapartainen sotilas päätänsä kärsimättömyydestä
liikutettuna, loi ensin silmänsä Spof'iin ja sitten tuohon venäläiseen
alukseen, joka juuri samassa katosi kahden saaren väliin, ja jupisi
niin äänekkäästi, että sen kaikki kuulivat:
"Tämäpä olisi onnettomin päivä elämässäni, jos niin tapahtuisi. He
eivät suinkaan saata olla muita, kuin juuri niitä, jotka tois'päivänä
polttivat vanhan Vapun pirtin Paavolassa, kiduttivat kuoliaaksi hänen
miehensä sentähden, että hän kaatoi maahan venäläisen kapteinin, ja
ryöstivät kauniin Annin. Minä en ole nähnyt muita venäläisiä tällä
puolella järveä, en ainakaan kahdeksaan päivään, joten ne eivät voi
olla muita kuin juuri niitä".
Kuin ukko mainitsi Annin ja hänen ryöväämisensä, hypähti yksi
talonpojista, aivan nuori mies, kiivaasti ylös ja oli vähällä kadottaa
aironsa hämmästyksissään. Hänen ahavoittuneet ja terveyttä ilmaisevat
poskensa vaalenivat silminnähden ja kätensä alkoivat vavista.
"Venäläiset ryöstäneet Annin?" lausui hän puoliääneen itseksensä. "Sepä
olisi onnettomuus, jos..."
"Vai niin, sepä oli tuhmasti, ett'en pitänyt suutani kiini", keskeytti
vanha Stooli. "Olisinhan voinut uskoakin sen, että sinä, Pekka,
hämmästyt tuosta uutisesta. Olettehan te jo kauan kulkeneet ja
lempisilmin tirkistelleet toinen toistanne, jonka kyllä olen sekä
kuullut että nähnyt, mutta parempi kyllä on, että tietää saat, miten on
asian laita, vaikka se ikävääkin on, kuin jos et mitään tietäisi.
Nythän tiedät, että venäläisten kynsissä on tyttö, ja panenpa vetoa
mitä tahansa siitä, että tuossa edellämme pakenevassa veneessä on hän!"
Pekka ei vastannut ensin mitään Stoolin puheesen. Sen sijaan sylki hän
pari kertaa kovettuneisin kämmeniinsä ja yhtä monta kertaa tempasi hän
airollaan niin ankarasti, että vähällä oli ympäri pyörähtää vene. Spof
ja Stooli tarkastelivat toinen toistansa puhuvilla silmäyksillä.
Viimein lausui ensin mainittu:
"Niin kyllä, hän on oikeassa, Stooli. Naisten vihaajia ei ole tapa olla
venäläisten upsierien, ja jos tyttö on kaunis, niin kuin väittää
Stooli, niin..."
"Kaunisko?" keskeytti Pekka ja souti niin hurjasti, että rikki oli
rauskahtaa tukeva airo. "Kaunisko! niin, minä olen varma siitä että
kauniimpaa tyttöä ei ole koko järven rannikoilla aina Alavuteen saakka.
Hän onkin tyttö, hän jota sietää tytöksi nimittääkin ja jota monen
herrasmiehenkään ei tarvitsisi hävetä nimittää vaimoksensa. Mutta
nähkääs, minun on hän, vaikkapa sata venäläistä lotjaa tielläni
vetetehtäisi. Reippaita iskuja, pojat! Sepäs olisi tulimmaista, jos me
emme saavuttaisi murhapolttajia!"
Pekan sanat soutajia vielä enemmän innostuttivat; airot taipuivat
melkein jousen kaaren muotoisiksi ja kiihtyneellä vauhdilla vene kiiti
kohden noita kahta saarta, joiden välille pakeneva alus oli kadonnut.
Kun oli saaria eroittavan salmen lävitse päästy, huomasivat suureksi
iloksensa suomalaiset, että he olivat jo päässeet paljoa lähemmäksi
venäläistä venettä, joka laski suoraan Kurun kirkkoa kohden.
"Riennetään, pojat!" huusi Pekka; "jos saavutamme venäläiset ja minua
autatte Annin vapauttamisessa, niin yhdessä saamme olla minun häissäni,
ja minä lupaan, että olutta ja viinaa ei ole puuttuva, niin kauvan kuin
semmoista on tippakaan saatavilla Tampereella, eikä soiton sävelet
lakkaa korvistanne kaikumasta niin kauvan kun häitä kestää", lisäsi hän
päättävästi.
"No niin, oikein lausuttu", huomautti vanha harmaapartainen sotilas;
"etkä juuri väärin ajattelekaan, pari päivää sitten kuulin vanhan
Kyöstin Pirkkalasta kertovan, että joka mökin Tampereella oli Rajevski
nuuskituttanut saadaksensa viinaa ja ruokaa sotilaillensa, ja eipä se
vielä siihenkään loppunut, vaan kävivätpä nuo hirtehiset Hatanpäältä,
Irjalasta, Messukylästä ja Harjustakin tuota mielijuomaansa ja
einettänsä etsimässä. Olivatpa vielä matkalla Pirkkalaankin, mutta
saivat siellä aika tervetulijaiset juuri siinä, missä hiekkaharju
muodostaa laakson keskelleen Harjun tuollapuolen. Siihen olivat
kokoontuneet Pirkkalan pojat eivätkä ainoatakaan kasakkaa laskeneet
etemmäksi kulkemaan. Eikä mitään viinaa tahi olutta saanut Rajevski
sillä kerralla".
"Sitä olen minäkin kuullut kerrottaman", virkkoi Spof. "Roth joutui
avuksi noille urhokkaille pojille, ja jos en väärin muista, niin viisi
kasakkaa hän silloin nipisti venäläisiltä".
"Aivan oikein", vastasi harmaapartainen sotilas ja nyykäytti päätään
vakuutukseksi.
Pekka oli äänetönnä kuunnellut keskustelua. Tuon tuostakin tirkisteli
hän tuota venäläistä alusta, jota yhä lähemmäksi takaa ajajat
ennättivät. Niin lyhyt oli jo matka, että suomalaiset saattoivat nähdä
pakenevan veneen väen. Heidän lukuansa ei vielä voitu tarkoin laskea,
mutta se kuitenkin näkyi, että vene oli hyvin varustettu.
"Tuo ei näytä olevan varsin helppo otettava", lausui Spof, kun luoti
pakenevan aluksen pienestä tykistä loiskahti aivan lähelle veneen
laitaa. "Mutta kummallista kuitenkin on, miksi he pyrkivät Kuruun".
"Luonnollisesti sen tähden, kun heillä on ystäviä siellä", vastasi yksi
talonpojista. "Pari päivää sitten polttivat kasakat minun taloni
Kapalahdessa".
"Hm, hm, vai niin", tuumaili Spof ja tarkasteli raittiin lehtimetsän
lävitse häämöittävää kirkkoa; "sitten ei olekaan aivan viisaasti mennä
lähemmäksi".
Kuultuaan nämä sanat Spof'in huulilta, painoi Pekka päänsä alaspäin ja
näytti surulliselta. Mutta jonkun minuutin kuluttua hän taas
katsantonsa kohotti Spof'ia kohden ja lausui:
"Saanko minä neuvoa, niin ei ainoakaan venäläinen pääse hengissä
Kuruun?"
"Mitä tarkoitat?"
"Olisikohan mahdotonta ampua heidät upoksiin?"
"Mahdotonta", lausui vääpeli miettien. "Kentiesi ja kentiesi ei!"
"Saanko minä kokea?" huudahti Pekka ja hänen silmänsä säihkyivät
taistelunhalusta.
"Kyllä, kyllä!"
Vääpeli tuskin oli ennättänyt sanansa lausua ennen kuin Pekka jo
hyppäsi ylös ikään kuin joku jänne olisi häntä ponnistanut. Kun sitten
eräs sotilaista oli kanuunan täyttänyt, alkoi Pekka tähdätä. Sepä oli
tärkeä hetki tuolle nuorelle talonpojalle, sillä paljon uskalsi hän
tällä hetkellä panna alttiiksi. Ja jos hän ampuisi, voisihan
mahdollista olla, että kuolettava luoti vihollisten sijaan kohtaisikin
häntä, jota hän kaikesta sydämestään halusi vapauttaa! Kuumasti paistoi
aurinko hiljaa liikkuvan vedenkalvoon, mutta vielä kuumemmalta tuntui
veri Pekan suonissa. Hän, joka ennen aina oli ollut tyyni ja vakava
kuin kuva, tunsi itsensä tällä kerralla kovasti kiihkeäksi ja
liikutetuksi.
Hän tähtäsi ja tähtäsi ja tuli sillä aikaa yhä levottomammaksi. Viimein
huudahti vanha Stooli, joka jo kauan oli seurannut hänen liikkeitänsä
tuskallisena ja tyytymätönnä:
"Oh, et kelpaa sinä tykkimieheksi, sen voin nähdä! Aikoa ja vaan aikoa,
siitä ei milloinkaan mitään tule. Jos ei sattuisi ensimäinen luoti,
onhan niitä toisia kyllä varalla!"
Samalla tempasi hän käteensä palavan sytyttimen, jota eräs sotamies
piti Pekan varalla, ja ennen kuin hän ennätti estää Stoolin aikomusta,
paukahti kanuuna.
Kun viimeinkin ruutinsavu haihtui, nähtiin, miten hyvin kuitenkin Pekka
oli tähdännyt. pakeneva venäläinen alus oli luopunut suunnastansa ja
ohjasi nyt kulkuansa suoraan kohden pientä saarta, joka sijaitsi vähän
matkaa maalta selälle päin. Hätäisestä soudusta ja aluksen
kummallisesta kiikertelemisestä ja vaipumisesta näkyi selvästi, että
suomalaisten kanuunan luoti oli sitä vahingoittanut. Spof oli myös sitä
mieltä ja kehoitti siis väkeänsä vielä enemmän luottamaan voimiinsa.
"Nyt ovat he meidän!" huudahti hän ja hykersi käsiänsä. "Hitto vieköön,
pojat, näettehän, miten veneen perä yhä enemmän vaipuu! sepä sai hyvän
perätäräyksen".
"Niin, muuten he eivät pyrkisi tuohon saareen", lisäsi Stooli; "mutta
jos sinä, Pekka, olisit omilla oloillasi olla saanut, niin et olisi
vieläkään ampunut".
Pekka ei vastannut mitään, vaikka ukko Stoolin sanat pistivätkin häntä.
Hän seisoi vaan veneen kokkapuolella yhä valmiina lähettämään
moskovalaisille vielä lisäksi yhden luodin, tällä kerralla omasta
pitkästä musketistaan, jonka hän oli saanut perinnöksi isältänsä, ja
joka oli vielä säilynyt muistina edellisen vuosisadan taisteluista. Yhä
silmäili hän taukoomatta venäläistä alusta, jossa sekasorto näytti yhä
enemmän vallalleen pääsevän. Viimein, kun pakenijat ja takaa-ajajat
olivat enää vaan noin pyssyn kantaman päässä toisistansa, huudahti hän:
"Minä näen naisen veneessä, mutta onko se Anni, sitä en voi..."
"Anniko? -- ihan varmaan on se hän", keskeytti Stooli. "Eihän se voi
kukaan muu olla!"
Nämä sanat tuntuivat lisäävän soutajien voimia ilman Spof'in
kehoitusta. Alus kiiti kuin kala halki aaltojen, joiden kuohua veneen
käyrä kokka nostatti Pekan kasvoille asti.
Tuo nuori innokas talonpoika ojensi pyssynsä ja tähtäsi.
"Minä luulen näkeväni..."
Hänen lauseensa, jota hän puoliääneensä jupisi, jäi kesken, sillä
venäläisestä aluksesta lensi luoti niin läheltä Pekan päätä, että hän
sen vaikutuksesta olisi veneestä veteen keikahtanut, jos lähellä
seisova sotilas ei olisi tarttunut häntä kaulukseen, juuri silloin kun
hän oli kadottaa tasapainonsa. Luoti liippasi sen sijaan haiun vanhan
Stool'in päästä ja vei sen mukanansa syvyyteen.
"Hitto heidät periköön!" huusi tuo vanha sotilas ja tarttui liehuviin,
liituharmaisin hiuksiinsa; "olisinpa minä itsekin tarvinnut hattuni.
Sepäs oli..."
"Katsokaas, katsokaas", huudahti samassa Spof, "nyt vaipuvat venäläiset
pohjaan!"
Pekka heitti ampumisen sikseen ja ällisteli sen sijaan suu ja silmät
selällään venäläistä alusta, joka äkkiä purahti pohjaan noin kymmenen
kyynärää saaren rannasta. Se pakoitti väestön kiireesti kahlaamalla
pyrkimään maalle. Vettä siinä ei ollut kuitenkaan enempää kuin noin
miesten kainaloihin asti, joten he vaaratta pääsivät maalle.
"No, nythän minäkin näen naisen, jota kaksi jääkäriä raastaa
keskellänsä", lausui Spof. "Onko se sinun mielitiettysi, Pekka?"
"On, on; se on juuri hänen sydänkäpysensä", selitti Stooli, joka tässä
myöskin tahtoi sanasen joukkoon lausua. Pekka ei kerinnyt vastaamaan
mitään, niin taukoamatta tarkasteli hän venäläisten maalle nousua.
Mutta miten tarkka näkö hänellä olikin, ei hän kuitenkaan voinut tuota
naista tuntea omaksi Annisekseen. Saattoihan se yhtä hyvin olla joku
muukin, sillä vanhan tapansa mukaan ryöstivät moskovalaiset nuoria
tyttöjä, missä vaan semmoisia mieluisiansa paikalle sattui. Spof oli
äsken lausunut, että venäläiset upsierit eivät ole mitään naisten
vihaajia, ja sen hän oikein arvasi kyllä.
"Soutakaa paremmin!" huusi Pekka ja pyöritti pyssyä päänsä yli, "muuten
ennättävät nuo hirtehiset mennä saaresta salmen yli maalle ja päästä
karkuun".
"Vai niin", nauroi vanha Stooli, joka parhaimmin kuin kukaan muu
veneessä olijoista tiesi venäläisten aseman Näsijärven rannikoilla. "Ei
maar se niin kiireesti käy päinsä. Saaresta päästäkseen tarvitsevat he
aluksia ja semmoisia ei ole ainoatakaan saaressa eikä Kurussakaan
saatavilla, sen tiedän varmaan, koska vaan kahdeksan päivää sitten olin
muiden mukana talonpoikain avulla niitä toisia pois korjaamassa aina
Pirkkalasta Rajalahteen asti ja toisia upottamassa järven pohjaan.
Saatat siis olla ihan huoletta siitä asiasta. Eivätkä he ole niin
vikkeliä uimareitakaan, että he sillä tavalla saaresta maalle
pelastuisivat. Siellä saavat he olla ja vartoa meitä, siitä voit olla
varma, Pekka".
Suomalainen alus oli jo kuitenkin pääsemässä saareen; muutamia syliä
oli vaan enää rantaan.
"Reippaasti kimppuun!" komensi Spof ja hyppäsi ensimäiseksi veneestä
veteen. Hänen jäljessään tuli Pekka, sitten Stooli ja kaikki muut
miehet paitsi ne, jotka olivat määrätyt veneen vartijoiksi.
Spof ja Pekka astuivat yht'aikaa jalkansa kuivalle maalle ja saivat
myöskin yht'aikaa tervehdyksen pienen saaren matalista pensaista. Vähän
syntyi siitä hämmennystä, mutta sen poistamiseksi ja suomalaisten
rohkeuden innostuttamiseksi tarvittiin vaan muutamia kehoitussanoja
vääpelin huulilta. Huolimatta venäläisten tiheistä laukauksista ja
kahden kumppalin kaatumisesta ryntäsivät he hurrahuudon kaikuessa
suoraan päin venäläistä jääkärilinjaa, joka suurimmaksi osaksi oli
kätkeytyneenä matalain rantapensaiden suojassa.