»Ah, Pascal! Mikä sinun on? Jätä minut rauhaan! Kiellän sinua
kiusaamasta minua näin! Nukuin! Anna minun nukkua! Tätä ei voi enää
sietää, kuuletko!»
Ääneni kauhistuttaa minua, kaupunkilaishuoneiden kumeassa
hiljaisuudessa, ja hallitakseni sitä puhun vielä kovemmin paksuilla
brokaadipieluksilla varustetun leposohvan pohjalta, jossa makaan
haaveisiin vaipuneena.
Pascal istuu suuren uuden, palisanderipuisen pianon ääressä. Hän
on soittanut: julmat ja suloiset säveleet ovat temmanneet minut
sokkeloihinsa, tuudittaen minua kaihoisalla povellaan. Sitten ne
vaimenivat. Äänten vaimenemista seuranneessa hiljaisuudessa Pascalin
molemmat värittömät silmät kohosivat etäisten ja liikkumattomien
meduusain lailla kuin kaksi mykän omantunnon majakkaa.
»En ole tehnyt sinulle mitään, Marceline. Soitin kaukana sinusta.»
»Nukuin. Herätit minut silmilläsi...»
Pascal on noussut. Hän kävelee salin poikki, polkee persialaista mattoa
ja karhuntaljaa. Kristallikruunu kilisee hiljalleen hänen askelistaan.
»Marceline, tahdotko, että juttelisimme... kuten ennen?»
Voi näitä asioita, näitä olentoja, tätä todellisuutta, joka estää minua
ajattelemasta Nicolasia... odottamasta Nicolasia... elämästä Nicolasin
totuudessa...
»Minulla ei ole mitään sanomista, Pascal. Nukuin.»
»Sinä olet surullinen, Marceline...»
»Surullinenko? En ole surullinen. Etkö ole kuullut minun nauravan?»
»Tahdotko, että menemme kävelemään?»
»Kiitos. Katu on liian likainen.»
»Kutsu lapsia.»
»He ovat ulkona.»
»Ota siis jokin käsityö. Luen sinulle jotakin.»
»Minulla ei ole mitään käsityötä, Pascal, ja tunnen sinun kirjasi.»
»Siis, Marceline, minä poistun.»
»Mene vain, Pascal, jos niin haluat.»
En voi antaa hyvyyden, säälin ja hellyyden tunkeutua itseeni. Olen
tunteeton kaikelle sille, mikä ei ole Nicolasin. Säilytän paratiisini
koskemattomana; puolustan sitä...
»Marceline, kuuntele minua.»
Minussa alkaa syttyä suunnaton, äreä halu puolustaa itseäni.
»En kuuntele sinua, Pascal; korvani ovat ummessa, koko olemukseni on
suljettu sinulta ja kaikelta.»
Alan vapista sisintäni myöten, kooten voimani vihollista vastaan.
»Mene pois. Sinä olet sennäköinen kuin hämähäkki ikkunanvaloa vasten.»
Pascal ei naura eikä suutu. Hän katselee minua.
»Marceline, sinä käytät nykyään aikasi elämäsi pilaamiseen.»
Säpsähdän ensin, mutta toinnun heti.
»Tosiaanko?»
Voittaakseni aikaa:
»Sinä uneksit.»
Tiedän kuitenkin, että hetki on tullut. En voi estää sitä, että
tämä hetki nyt lyö. Pascal aikoo puhua. Pascal tahtoo repiä rikki
kaikki verhot, joilla olen tarkoin peittänyt ajatukseni, kaiken tämän
hiljaisuuden ja salaisuuden suojan, jossa rakkauden mielettömyys
puhkeaa. Silloin joudun näkemään, kuinka paratiisiani loukataan,
olemaan sen paljastetuissa salakätköissä vastakkain uusien avoimien,
muukalaissilmien kanssa...
Äänellä, joka hätäilee vielä suojatakseen paratiisia, sanon:
»Elämässäni ei ole mitään... Vakuutan sinulle... Olen sama kuin
ennen... En unohda mitään velvollisuuksiani... ei mitään ole
muuttunut...»
Pascal on istuutunut lähelleni sohvan kulmalle. Hän on omituisen
näköinen vuorotellen vavistessaan ja kovetessaan. Hän ei uskalla katsoa
minua, sillä hän on säikähtynyt ja häpeissään luettuaan kasvoiltani
tuskan ilmeen.
Hän sanoo kömpelösti:
»Sinä rakastat erästä miestä, pikku ystäväni.»
Veri ryntää yhtenä suihkuna kaikkiin suoniini, pullistaa ne
pakahduksiin saakka ja virtaa sitten pois, jättäen ne tyhjiksi,
kurjiksi ja surkastuneiksi.
»Vakuutan sinulle, Pascal...»
Antaakseen minulle aikaa tyyntyä Pascal tutkii tarkoin pieluksessa
olevaa kultakukkasta. Mutta veren vetäytyessä takaisin ovat kaikki
voimanikin loppuneet...
»Pascal, vakuutan sinulle...»
Äkkiä muutan mieltäni. Puolustukseni lannistuu. Pascalin silmät, joiden
katse on jälleen minuun kiintynyt, tekevät kamppailun lapselliseksi. Ja
lisäksi olen liiaksi heikentynyt.
»Pyydän sinulta... Pascal... Pyydän sinulta... Älä estä minua...»
Pascalin laajentuneista kivikasvoista katsoo kaksi silmää minua
tuikeasti.
»Estä sinua? Mistä?»
Äitelä ja huumaava aistimus, ikäänkuin suloisen viehätyksen, raukeuden
ja kuoleman virta, täyttää minut kokonaan; menetän tajuntani, sorrun
pyörtymyksen suloiseen unohdukseen ikäänkuin turvapaikkaan; huuleni
mutisevat kuolevan ajatukseni kaikuna:
»Olemasta onnellinen...»
Pascal, kristallikruunu, suuret huonekalut, ikkunoiden kalpea
päivänvalo huojuvat äkkiä ylhäältä alas asti. Sitten kaikki on mustaa.
Siitä pistää hitaasti esille liikkumaton loiste, herättää minut,
ikäänkuin katkera tuska tulisi hälventämään unen huumauksen: Pascalin
silmät tarkkaavat minua. Minun tuskaniko niistä kuvastuu? Vai onko
Pascalilla oma tuskansa, kirvelevämpi ja traagillisempi, tuska, jonka
voima on vetänyt minut horrostilastani tajuntaan?
»Pascal... Anna minun olla onnellinen...»
Selvästi näin Pascalin kasvojen kauheasti vääntyvän. Mutta kaiketi olen
vain uneksinut, sillä tässähän hän on, hentona ja lempeänä, täynnänsä
rajatonta heltymystä.
»Olla onnellinen, Marceline? Pikku Marceline-parka... Tahdon, että
olisit onnellinen...»
Nyt alkaa suusta suuhun lyhyt, kokoonpuserrettu vuorokeskustelu, joka
on kuin sykkivän sydämen kumea edestakainen liike:
»En ole onnellinen, Pascal...»
»Olit ennen.»
»Olin alistunut kohtalooni.»
»Se juuri on onnea, Marceline.»
»Et tiedä, mitä olen kärsinyt. Et ole nähnyt mitään. Et ole käsittänyt
mitään. Olen kärsinyt, Pascal...»
»Mitä se tekee?»
»Ja tahdon olla onnellinen...»
»Et tule olemaan onnellinen. Joudut itkemään, niin juuri, itkemään,
Marceline.»
»Niin kylläkin. Saan itkeä. Mutta silloin myöskin elän. Koska se on
oikeuteni ja koska vaadin palkkani! Tahdon saada maksun, Pascal,
kaikesta siitä, mitä minussa on rakkautta, iloa, ajatuksia, kaipuuta...
Tahdon saada rakkautta osakseni, Pascal, koska minua ei milloinkaan ole
rakastettu! Ja koska tahdon, että minua rakastetaan... Koska mikään muu
ei ole mitään, ellei saa rakkautta...»
»Sinua ei ole rakastettu!»
Kuulen naurun, todellisen vihlovan naurun Pascalin valkoisilta huulilta.
»Sinua muka ei ole rakastettu!»
»Ei, minua ei ole rakastettu... Ja minä tahdon rakkautta osakseni...
Koska olen erään olennon toinen puolisko ja koska tämä olento huutaa
puoleeni... Ja koska minun olemukseni huutaa hänen puoleensa,
päästäkseen hänen yhteyteensä!»
»Voi sinua onnetonta!»
Pascal on noussut pystyyn nyrkit ojossa, korkealle yläpuolelleni,
suurempana kuin Maxime, suurempana kuin Nicolas...
»Sinä onneton!»
Minkälaisen vamman tai kuoleman nuo nyrkit tuovatkaan tullessaan?
Huudan, sulkien silmäni niiden uhatessa:
»Niin... Tapa minut... tapa minut...»
Suoraan uudesta kärsimyksestä, jonka on täytynyt paisua aavistamattani
haaveen keskellä, nousee huutoni:
»Kuolisin niin mielelläni!»
Onko mahdollista, että kaikki tämä onnellisuus on herättänyt tämän
huudon... Yläpuolellani hurjat kasvot vääristyvät, taas nuo kauheat
värähdykset. Ah, tällä kertaa näin sen hyvin... Sitten nyrkit
vapisevat, laskeutuvat alas.
Ei väkivaltaa, ei huutoja, ei iskuja eikä kuolemaa.
Pascal vaikenee kädet ristissä. Hän katselee sitä alhaista inhimillisen
kurjuuden kappaletta, jollainen nyt olen kyyristyneenä pieluksien
väliin.
»Voi pikku... pikku... pikku Marceline-parkaa...»
Jokainen näistä säälin ja hellyyden sanoista putoaa kuin kellon
läppäys, kuin tuomio sielulleni ja esiin raadellun salaisuuteni
päälle...
»Minua ei tarvitse surkutella, Pascal! Miksi säälittelet minua? Minua
ei tarvitse surkutella! Pian minusta tulee rikas, Pascal! Et tiedä,
kuinka tahdon olla rikas!...»
Lievä kuume tulee avukseni ja tekee minut vahvaksi, nousen tukien
itseäni molemmin käsin pieluksiin:
»Minä kostan, Pascal! Kostan kaikesta siitä mitä olen uneksinut,
tahtonut ja toivonut... kaikesta, mitä minulta on puuttunut, kaikesta
siitä, mikä minulle on tuottanut pettymystä. Kostan siitä, että olen
hetkisen uskonut rakastavani Maximea, koska olimme nuoria ja hän
halusi saada minut. Kostan tästä häpeästä. Tästä vieläkin suuremmasta
häpeästä, että olen myöntynyt pitämään itseäni onnellisena...»
Pascal keskeyttää minut hiljaa, ojentaen käsiään:
»Ah, vaikene, Marceline... Vaikene... Sinä et ole koskaan puhunut
näin...»
Hän lisää vielä hiljaisemmalla, särkyneellä äänellä:
»Ei saa puhua sillä tavalla. Siitä puhuminen, näetkös, on
häpeällistä...»
»Häpeä on kärsiä sitä, Pascal!»
»Ei», väittää Pascal, »ei».
»On! Ja minä puhun siitä. Minä olen täynnä vihaa ja tarvetta siitä
puhua...»
Silloin Pascal painaa päänsä alas ja antaa minun puhua. Hän kuuntelee
ääneti, käsi silmillä, kun kiihkeästi jatkan houreitteni kuvailua. Kun
vihdoin vaikenen, sanoo hän pitkän tauon jälkeen:
»Kyllä. Tiedän. Valitetaan. Tunnetaan tuskaa. Tahdotaan vapautua.»
Hän katselee kauas, etäisyyteen, jota en tunne.
»Kyllä. Se tuottaa kovin suurta tuskaa.»
Voi noita Pascalin surullisia, onnettomia ja kärsivällisiä silmiä...
»Köyhät, sairaat, perinnöttömät... Ne, jotka kärsivät rakkaudesta...
He kaikki tahtovat kostaa, tahtovat kaikki saada korvauksen. Mutta
elämä ei kosta teidän puolestanne, Marceline... elämä ei suo teille
korvausta...»
Hän kääntyy minuun päin, kasvot kauttaaltaan vääristyneinä.
»Elämä on julma, tyly ja epäoikeudenmukainen. Se ei milloinkaan sääli.
Se tuottaa maailmaan ihmisiä, köyhiä, raihnaisia ja naurettavia
ihmisiä ja istuttaa heihin kaikki kaihot ja halut... ja rakkauden...
rakkauden...»
Hän keskeyttää puheensa tahdonponnistuksella, kuten mies, joka äkkiä
tajuaa humaltuneensa ja pysähtyy lavertelussaan, silmät tuijottavina
ja hampaat yhteenpuristettuina. Sitten hän sanoo hiljaa, värittömällä
äänellä:
»Malta. Tuli sammuu. Minä panen sinne halon.»
Se puuha kestää kauan. Ja päivä painuu mailleen.
Pascal tulee takaisin.
»Mutta vielä on muutakin, Marceline. On totisesti. Jumalasi,
pienokaiseni. Hän antaa näille köyhille, näille perinnöttömille
naisille, jotka pysyvät uskollisina ihanteelleen, syvän rauhan,
jotakin, mikä suo heille korvauksen, jotakin, mikä kostaa heidän
puolestaan jotakin, mikä sallii heidän elää...»
Pascalin kasvot... häipyyköhän niiden kaamea ja samalla suloinen loiste
milloinkaan muististani?
Perin yksinkertaisesti Pascal jatkaa:
»Et siis käsitä, pikku raukkani... Milloinkaan et olisi onnellinen...
Koskaan et voi siepata itsellesi tuota onnea... Koko puhdas
menneisyytesi on ripustettu kaulaasi...»
Syvässä hiljaisuudessa Pascalin sanat vaimenevat pitkiksi kaiuiksi.
* * * * *
»Nyt ottakaamme valoa. Kutsu lapset.»
Hän menee pronssisen lampunkannattimen luo ja kumartuu kääntämään
nappulaa. Varjostimen keltaama voimakas valo leviää äkkiä yli koko
huoneen.
»Niin juuri. Usko minua. Kutsu tänne lapset. Minä, näetkös, lähden pian
pois.»