»Ei», vastaa Pascal, »minä olen lopettanut. Meillä ei ole enää
toisillemme mitään sanottavaa...»
Ääneni kohoaa uudelleen, vapisee ja särkyy.
»Pascal... malta. Kyllä minulla on sinulle sanomista... Minulla on
sinulle sanomista, Pascal. Voi, en tiedäkään, mitä kaikkea minulla on
sinulle sanottavana...»
»Sinulla ei ole mitään minulle sanottavana, Marceline. Usko minua,
sinulla ei ole mitään minulle sanottavana.»
Hän lisää:
»Ei saa sanoa koskaan mitään... ei mitään... ei mitään... ei mitään...»
Kuulen äänettömyyden värähtelevän ja lämmön ja Pascalin sanojen. Onko
totta, ettei saa mitään sanoa... ei milloinkaan... ei helliä sanoja,
ei lupauksia eikä valoja, jotka juovuttavat ihmisen, jotka saavat
ihmisen häipymään elämästä, elämän kurjuudesta, elämän jäätävästä
kylmyydestä, jotka siirtävät ihmisen unelmaan, hetken todellisuuteen...
Onko totta, ettei mitään ole sanottavana, ei tuotavana esille, ei
huutoja, vastustusta, vaikeroimista... Onko totta, ettei ole onnea eikä
paratiisia... Onko totta, että Pascal on näin kärsinyt... sanomatta
mitään... mitään... mitään...
Kohotan silmäni. Suljen ne sitten.
»En tiedä. En tiedä mitään. Olen liiaksi tuskissani.»
Ja torjun luotani Pascalin, ikäänkuin hän olisi se ajatus, omatunto,
elämä, joka tuli tielleni vastukseksi, joka hangoitteli minua vastaan
eikä tahtonut antaa minun olla vapaudessani, iloisena, voimakkaana ja
onnellisena.
»Mene pois... mene pois...»
Kasvoni painuvat äkkiä käsieni turviin, ja Pascalin sanat nousevat
huulilleni, samat surkeat sanat, jotka sinkosivat hänen sydämestään,
kun hän näki kurjuuteni:
»Mene pois... pikku... pikku... pikku Pascal-raukka... Voi, mene
pois...»