Pöydässä Maxime puhuu eräästä toverista.
»Siinä menee koti hukkaan. Häväisty aviomies, lapset oman onnensa
nojassa. Rakastaja sijalle. Perikato on selvä.»
Hän silmäilee kutakin perhepiirin jäsentä. Pienokaiset ovat hyvin
kammattuja, kädet ruusunpunaisina; pöytäkalusto on järjestyksessä ja
välkkyy; häntä vastapäätä on hänen puolisonsa, jonka hymy hetkiseksi
kuoleutuu ja jäykistyy kuin kasvoille jäätyneenä.
Maxime rehentelee itsetiedottomasti, suupielissä kopeat väreet.
Vasten tahtoanikin minua huumaa karvas häpeän polte... Painan pääni
alas.
Mutta itsepintaisena, haihduttaen kaikki häikäisevällä paisteellaan,
tulee hourekuva, riivaannus, kaikkivoipa harha-aistimus...
»Kyllä, Nicolas, kyllä... minä olen teidän rakastettunne...»