En näet kuulu enää itselleni.
Olen tehnyt pyhän sitoumuksen sinulle tuona iltana, hiljaisessa
puutarhassa... Vieläkin ankaramman sitoumuksen silloin, kun huuleni
lähestyivät sinun huuliasi ikäänkuin loukkaamatonta valaa vannomaan...
Minut on vallannut sellainen varmuus ja kiihko, että kuulun vain
Nicolasille. Tämä ylivoimainen ja peruuttamaton vaatimus luovuttaa
minut hänelle kuin omaisuuden, jonka hän on itselleen ansainnut ja joka
hänelle asianmukaisesti kuuluu.
Rakkaus, elämäni ainoa ravinto...
»Kyllä, ystäväni, te yksin olette minun totuuteni, minun
velvollisuuteni, minun olemassaoloni oikeutus.»
En tahdo enää kuulla... en voi enää kuulla... olen uupunut kuuntelemaan
sinun olemuksesi huutoa minulle, tätä yksinäisyytesi huutoa, tätä
ahdistuksesi huutoa, joka lakkaamatta panee olemukseni säikeet
kaikumaan ja väräjämään... Tahtoni on nääntynyt ja kuollut; toinen
tahto on tullut sen sijalle, se on saapuvilla ja valmiina, jännittyy ja
lähtee liikkeelle kuin nuoli, kuin huuto, joka kohtaa sinun huutosi:
»Kyllä, ystäväni, kyllä! Te tulette! Sillä minä odotan teitä. Sillä
minä olen teidän rakastettunne!»