Kuinka suloinen onkaan tämän syksyn katoavainen kauneus, joka painaa
leimansa sieluun, panee voimat heikkenemään ja iskee sydämeen
tuskaisesti...
Pian palaamme kaupunkiin.
Maxime ei pidä lehtien putoamisesta, sillä silloin haravoidaan ja
lakaistaan; se on soran rapinaa ja kuivien lehtien kahinaa, mutta
punaisia ja keltaisia lehtiä putoilee yhä.
Matka-arkut ovat auki; kamfertti ja naftaliini tuoksuvat. Suuret
nurmikoille levitetyt matot kaikuvat kovista iskuista kuin kumeat
malmirummut.
»Ei, rakkaani, ei, älkää tulko minun lähelleni. Äidillä on surua, ja
äiti on hyvin kiireissään.»
Voi, tämä soran rapiseminen haravan piikkien alla tuntuu kuin auringon
haravoimiselta.
Ei, en tahdo kuunnella tätä... Se on kauheata ratinaa, kun haravoidaan
aurinkoa, joka menee pois syksyn kerällä, ainiaaksi...