Sunnuntai. Kellot soivat laajalti pitkin maaseutua. Kaikkialla
näköpiirissä tuikkivat pienet kylät kuin kotoiset tähtiryhmät.
Puolipäivän messu. Talonpoikaisnaisten nauhoilla koristettuja
hattuja, ihon ja saippuan tuoksua. Urut ovat ahdashenkiset ja lukkari
vailla ääntä. Tulemme sisään kuin juhlakulkueessa, Maxime etunenässä
kastanjanruskeassa puvussaan, niska irtokauluksen päälle pullistuneena.
Liikettä, uteliaisuutta, vihamielisyyttä. Nicolas ja Christine ovat
kuorissa, hentoina ja hartaina...
Ah, mieleni on niin tuskainen... niin tuskainen. En uskonut, että
joutuisin sellaisen tuskan valtaan. Miksi sitten olen niin tuskainen?
Tässä on kirkko, lempeä, ystävällinen ja neuvova kirkko. Laukean
kasvoilleni kädet ristissä, yhdyn rukouksiin, olen sydäntäsärkevän
uhrin ilmenemismuoto. Rukoilen, maahan vaipuneena, äärimmäisen nöyränä.
Mitähän on hartaudessani huomaamattomasti muuttunut? En edes Jumalalle
voi avata tätä salaperäisiä sydäntä; siinä pyörii äärettömyys, joka
murtaisi esteet tieltään, peittäisi minut tulvaansa ja peloittaisi
minut sellaisella sekasorrolla, etten saa siitä selvää enkä tahdo oppia
sitä tuntemaan...
Sunnuntaiaamiainen. Paistia, peltopyynpoikasia ja burgundinviiniä.
Lapset ovat uuteloita, lautasliina kaulassa, katse harhailevana.
Lempeästi paistava aurinko saa kulkiessaan ruutujen läpi raskaan
hohteen, valaisten hehkullaan pullojen kauloja, pöytään järjestettyjen
lautasten ympyrää ja kullanväristä päärynäkasaa; sivulla pullistelee
melooninkupu ikäänkuin valmiina räjähtämään suuresta lämmöstä.
Maxime juo ääneti, suonet sinisinä, silmät ulkoilevina ja kädet
nyrkissä pöytäliinalla. Kello lyö kaksi.
Joka sunnuntai olen kahdeksan vuoden aikana näin istunut suorana
tuolissani Maximen edessä, kuunnellen kuinka hetket lyövät. Näen hennot
lapseni pöhöttyneinä ja kyllästykseen asti syöneinä, heidät, joita
ruokin vihanneksilla ja keveillä puuroilla, silmissään lievä, samea,
liharuuista ja viinistä johtuva kuumotus.
Kahdeksan vuotta jo... Ja tänään tämän suljetun ja lukitun sydämen
pohjalta nousee ääni, joka sanoo: »Ei, en kestä sitä enää. En kestä
sitä enää...»
* * * * *
Pöytäliinaan on ilmestynyt reikä, ja hedelmäkauppiaalta on saatu
pilaantuneita päärynöitä; Maxime korottaa ääntänsä. Hänen äitinsä ei
jättänyt näitä asioita palvelijoiden huoleksi. Vastaan pää painuksissa
ja kumealla äänellä, purkaen sitä pahansuopaisuutta, joka olemuksessani
herää. Maxime sivaltaa vastaiskuja. Yhdellä silmänräpytyksellä lähetän
lapset puutarhaan. Välillämme kuuluu väittelyn melu, inhoittava,
alhainen meteli, joka häpäisee kaiken kodissamme saavutetun arvokkuuden.
Ja sydämestäni nousee taas ääni, joka lyö yhä kovempaa, niinkuin vasara
alasimelle:
»Ei, en kestä tätä! Ei, en kestä tätä!»
Kun sitten ojentautunut pääni liikahtaa, on Nicolas äkkiä ilmestynyt
ovelle.
Nicolas on kuullut...
Sanat ja eleet joutuvat sekasortoon, sillaikaa kun veri vetäytyy pois
aivoista. Ah, mikä häpeä ja tuska tässä loukatussa kodissa...
Nicolasin katse kohtaa minun katseeni.
Tuntuu siltä kuin sieluni seinä repeäisi; paljastunut sieluni jakautuu
pohjia myöten Nicolasin katseesta.
Jotakin syvää ja vahvaa tunkeutuu minuun... voimallinen suloisen
hellyyden tunne... voimakas ja rauhallinen tahto, joka ympäröi minut,
sulkee syleilyynsä ja lannistaa alastoman, vapisevan ja turvattoman
sieluni.
Saan pitkin päivää kokea tätä Nicolasin katsetta avoimeen sieluuni,
ilman mielenliikutusta ja ilman tietoisuutta. Elän horrostilassa
ikäänkuin talvehtiva eläin, joka nukkuu ja kuitenkin tietää heräävänsä
jonakin päivänä.
Ilta on tullut rajoittamattomana ja vakavana. Herättääkö se minut, ja
sanooko se minulle kaiken sen, mitä tiedän ja mitä en tahdo tietää?
Sekö avaa tietoisuuteni kätketyt sulkuluukut?
Sielussani nousee ja kasvaa levottomuus, kiihtyy kuin tuhoa tuottava
tuuli, paisuu, hajoittaa, tuhoaa, yltyy ja kieppuu, kohoaa vieläkin...
Salaperäisenä pyörii sydämeni syvä ja sinetöity ovi näkymättömillä
saranoilla. Ensiksi siellä on pitkällinen väristys, empivän ja
ulappaa arastelevan vapaan veden pyörre; sitten suoneni saavuttaa
hekumallisesti virtaava vedenkieleke; vetten kohina seuraa sitä
heti, ja ne virtaavat edelleen. Sieltä tulevat suuret hyökyaallot
jälkimaininkeineen, muurinmurtajan iskut, pärskeet ja kuohut... Siinä
on kaikki se, mitä säilytin suljettuna itseeni ja mikä tuotti niin
paljon tuskaa.
Ah! Koko sydämeni on laajentunut; olen vaipunut tulvan alle,
lannistunut ja huumaantunut.
Ystäväni... Oi, Nicolas!
Ristiin pannut ja yhteenpuristautuneet käteni eivät voi estää tätä
Nicolasin valtausta. Olen kaikkineni tulvan alla, Nicolasilla
kyllästetty, huumattu...
En voi enää torjua sinua... rakastan sinua... rakastan sinua.
Mitä ovat hyödyttäneet nämä tuskat, nämä lupaukset, nämä suljetut
katseet, nämä sanat, nämä hillityt äänet, nämä muurien sisään suljetut
elämät, jotka on opetettu toinen toistaan vastaan ja joiden rakkaus
virtasi salakavalasti ja irroitti liitoksistaan jokaisen kiven, jyrsien
tiilet ja muurilaastin, kunnes kaikki sortui äkkiä ja kunnes tahtomme
luhistuvien muuriparkojen tuho sittenkin tuli?
Muurit, portit, saranat ja lukot, kaikki on antanut perään, murtunut
ja sortunut, ja minut on temmattu mukaan, uponneena sekasortoon ja
suloiseen nautintoon.
Kyllä, niinä olen sinun... Kyllä! Minä olen sinun...
Niin, minä tunnen olevani nöyrän ja kuninkaallisen ylpeä siitä, että
rakastan sinua, että olen vihdoin antautunut onnelle rakastaa sinua!
Näin saan elää ihmeen parantamana jumalallisen puhtaasta rakkaudesta...
* * * * *
Pimeydessä, joka laajenee ympärilläni, kohoan jälleen ja kasvan
verkalleen, otsa illan ilmalle alttiina. Minusta tuntuu kuin
kirkkauteen pukeutuneena valaisisin yön.