Ah, elämäni kiitää, haaskautuu, värähtelee ja tukahtuu kauneuteensa,
nopeaan kulumiseensa.
Tahdon, että kaikki eläisivät näin, miehet, naiset ja rakkaat
pienet lapset; tahdon puhaltaa heihin vähän voimaani ja iloani. En
tuo sairaille lihalientä ja viiniä, vaan pakotan heidät ottamaan
elinvoimaani, hengitystäni ja nuoruuttani, täyttäen niillä heidän
talojensa epäterveellisen ilman, heidän kurjat sammuneet silmänsä,
jotka näyttävät kuolevan ennen heidän ruumiitaan.
»Ymmärrättekö, Nicolas? Luovuttaa vähän voimaansa, terveyttänsä,
iloisuuttansa...»
»Ymmärrän», vastaa Nicolas miettiväisen näköisenä, pieni piippunsa
hampaissa.
Olemme tulleet katsomaan viljan niittämistä, ja lapset tahtoivat heti
ryhtyä siihen puuhaan. Minäkin haravoin nenäliina päässäni kuten Suze
ja Laurence, jotka näkyvät pellon toisessa päässä. Korjattu vilja on
ihanaa, paistetun leivän väristä, ja uhkea sinitaivas on kokonaan
valkoisen ja kullan värin koristama.
»Ymmärrän», lausuu Nicolas; »te säteilette iloa. Siinä saa kylpeä.»
»Ah, Nicolas, te sanotte tuon vihaisen näköisenä. Mikä teidän on?»
Totta tosiaan on liian kuuma. Tämä nenäliina tukahduttaa minut; heitän
haravani ja tulen kiusoittelemaan Nicolasia, joka nojaa kuhilasta
vasten, korvia kutkutteleva oljenkorsikehä päänsä ympärillä.
»Näinpä asia onkin. Te olette suutuksissanne siitä, että olette
hyödytön, kun toiset ovat työssä.»
Nicolasin hahmo ei siitä käy iloisemmaksi. Hän tupakoi lyhyin vedoin.
»Jättäkää minut rauhaan, Marceline...»
Pommitan häntä tähkillä. Sitä voisi luulla vaaleaksi vaskisateeksi.
»Enpä jätä. Te olette jo jonkun aikaa ollut ravistamisen tarpeessa. Te
olette juro. Christine sanoo niin myöskin.»
Äkkiä hän tarttuu ranteeseeni ja pitää sitä tiukassa puristuksessa
jäntevällä kädellään.
»Marceline, jättäkää minut rauhaan!»
Hänen kasvonsa ovat synkistyneet, mikä tukahduttaa iloisuuteni
äkilliseen sydämen tuskaan. Lävitseni kulkee levottomuus, joka on
kuin siipien värähtelyä; sitten tulee hiljaisuus, pieni oman itseni
pysähtyminen sisimmässäni.
»Mutta, hyvä ystävä...»
Nicolas sanoo kiihkeällä äänellä, päästämättä rannettani:
»Minä olen valehdellut teille, Marceline, tai erehtynyt; en tiedä enää
kuinka. En ole teidän ystävänne. Kammon teitä... Rakastaa teitä...
Sille en mahda mitään. Siinä kaikki.»
Hän hellittää käteni ja kääntyy ympäri, upottaen kyynärpäänsä
kuhilaaseen, kasvot oljissa.
Voi aurinkoa, paistetun leivän väristä viljaa ja iloa... koko luonto
on tummunut ja pimeyden vallassa. Se on lopussa. Kaikki on lopussa.
Maa on kuollut kuten onnenikin, saanut traagillisen kuoleman, joka on
ankarampi kuin elämä.
»Olette siis pettänyt minua...»
En jaksa puhua. Olen liian hengästynyt, hengitykseni laahustaa,
purkautuu puistatuksina, häipyy ja palaa hypähdellen.
»Kaikki on siis lopussa?»
Nicolas ei vastaa.
»Kuinka kauan olette valehdellut minulle? Mitä ajattelittekaan salaa,
kun lähdin luotanne niin hyvässä uskossa? Ah, tämä on kauheaakin
kauheampaa!»
Kyyneleet pakkautuvat silmiini. Olen yksin, hylättynä, ja minulle on
tuottanut tuskaa ilkeä elämä, joka on kolhaissut minua sivumennen ja
joka tahtoo riistää minulta ystäväni ja unelmani... Ja Pascal oli
varoittanut minua... hän tiesi... en tahtonut kuunnella häntä... tiesin
ehkä, että hän puhui totta...
Mutta äkkiä Nicolas on kiihtynyt ja kääntyy minuun päin.
»Lopussa! Mikä on lopussa? Onko kaikki lopussa, koska rakastan teitä?
Minkä rikoksen olen tehnyt? Kuka olisi voinut olla teitä rakastamatta?
Onko kaikki lopussa? Silloin, kun elämäni alkaa, Marceline! Kun meidän
elämämme alkaa!»
Huudan kauhistuneena:
»Kiellän teitä, Nicolas, kiellän teitä... kuuletteko...»
Tointuneena iskusta Nicolas vastaa:
»Se on totta. Olen väärässä. Mutta tekin olette väärässä, kun suututte
siitä minulle. Vakuutan teille, että olen ollut hyvässä uskossa.
Näettehän, että ilmoitan teille heti, kun olen päässyt selville
tunteistani. Nyt uskon, että olen rakastanut teitä heti ensi hetkestä
alkaen, kun näin teidän istuvan kotonani. Tunsin että olitte syntynyt
elääksenne siellä, että ilon perintö, onnen osa palaisi luokseni...
Mutta, Marceline, juuri tämän lapsellisen luottavaisuuden takia, joka
teillä on, tämän viattomuutenne majesteetillisuuden takia kuvittelin,
että kiintymykseni teihin säilyttäisi sopusointunsa ja puhtautensa.
Näin ei ole käynyt. Olette päässyt liiaksi etualalle sydämessäni. Kun
rakastaa jotakuta niin kiihkeästi, tahtoo ottaa hänet puristaakseen
häntä rintaansa vasten.»
Ah, kuinka Nicolasin kasvot ovat kalpeat... Ne tunkeutuvat sydämeeni
saakka kuin rikostoverilliseen kuiluun, jonka vedet kateellisina
sulkeutuvat niiden ylitse. Mutta sieluni asettuu vastarintaan
haavoittuneena tästä julkeudesta ja vavisten suuttumuksesta.
»Tuolla tavallako te siis julkeatte minua rakastaa?»
»Niin. Niinkuin miehet rakastavat. Tavattoman rajusti.»
»Ah, vaietkaa!»
Voi, kuinka veri vetäytyykään sydämeen ja jähmettyy sinne...
»Ah, vaietkaa! Menkää tiehenne, Nicolas! Vaietkaa! Älkää katselko minua
noilla silmillä. Te solvaatte minua. Tässä, tällä pellolla, taivaan
alla, jonka näemme... Ja lapsenikin leikkivät tuolla...»
Nicolas puhuu katkeralla äänellä:
»Nuo ovat suuria sanoja, suuria eleitä. Minäkö solvaan teitä, minä?
Minäkö, Marceline? Senkö takia, että teitä rakastan...»
Silloin minut valtaa outo petollinen viehätyksen tunne. Jäykistyn ja
kasvot käsien välissä yritän sortuvan tahdon rajuilla nykäyksillä
saada takaisin tasapainoni... Totta on, että joudun suunniltani oikein
perusteellisesti... perin nopeasti... Monet naiset nauraisivat minulle!
»Mihin olemme joutuneet? Katsokaamme. Täytyy selvittää tämä ja saattaa
se päätökseen... Kuinka kauan on kestänyt tämä ystävyyden ilveily, jota
olemme näytelleet toisillemme? Kolme kuukautta, neljä kuukautta...
Siitä ei ole väliä: sydämillä ei ole ollut aikaa tottua rakastamaan!»
Nicolas naurahtaa ivallisesti, hampaat yhteenpuristettuina.
»Vähät siitä muuten. Jos paha on tehty, niin se täytyy korjata.
Nicolas, me emme saa enää tavata toisiamme.»
Tällä kertaa Nicolas kääntyy minuun päin äkillisellä liikkeellä. Mutta
minä kestän hänen mustiksi käyneiden silmiensä välähdyksen.
»Luuletteko, että se on mahdollista?»
»On kyllä. Ja välttämätöntä.»
»Entä Christine? Ja teidän miehenne? Kirkkoherra, notaari, lääkäri?
Palvelusväkeänne?»