»Ajatelkoot mitä tahtovat. Se on pikkuasia.»
Sitten lisään:
»Te olette luvannut minulle, Nicolas. Muistakaa. Olen luottanut teihin.»
Nicolas on vaiti. Hän katselee kauas naisten tahdikasta työtä ja lasten
leikkiä, näyttää seuraavan heidän liikkeitään perin tarkkaavaisesti.
»Hyvä on, Marceline. Teen, mitä tahdotte. Teen parhaani.»
»Kiitos.»
Kun olen lähtemäisilläni, säpsähtää hän hermostuneesti ja pidättää
minua hätäisellä lauseella, joka on keksitty umpimähkään ja joka äkkiä
murtaa hänen äänensä ja piirteittensä kovuuden; se purkautuu esiin ja
pidättää minut kuin ojennettu käsivarsi:
»Kuitenkin, minun pitäisi antaa selityksiä... miksi murskaisimme
kaikki... eihän ole sattunut mitään niin vakavaa...»
Hän saa levollisuutensa takaisin, huoahtaa, kun pysähdyn häntä
kuuntelemaan. Hän jatkaa äänellä, joka vahvistuu vähitellen:
»Miettikää hetkinen, Marceline. Täytyy pohtia tätä asiaa. Oikeastaan
ei välillämme mikään ole muuttunut. En rakasta teitä enempää enkä
vähempää sentähden, että olen sen teille sanonut. Päinvastoin voimme
sen tietäen paremmin välttää uudistamasta tällaisia kohtauksia, jotka
näin saattavat teidät kuohuksiin. Lupaan sen teille, sillä vakavana
huolenani on säästää teitä levottomuudelta. Tosin en ole aina antanut
arvoa naisten kunnialle... Sallitteko, että puhun teille näin? On
totta, että teidän viattomuuttanne ei johda harhaan sellainen mies,
jollainen minä olen ollut. Elämä on ilotonta, ja ihminen on yksinäinen.
Ja sitten nuo naiset ovat niin toisenlaisia. Mitä minua liikutti
heidän mielenrauhansa tai hyveellisyytensä? Mutta en tahtoisi,
kuulettehan, häiritä teidän elämänne sopusointua, en sanallakaan, en
ajatuksellakaan...»
»Tiedän sen, Nicolas. Siis?»
»Antakaa minun siis tavata teitä joskus. Vakuutan teille, että
tahtomanne välien rikkoutuminen toisi vain pahaa mukanaan, paljon
hyödyttömiä kärsimyksiä ja kenties vaarallisempia äkkimuutoksia kuin
vähemmän silmäänpistävät toimenpiteet.»
Nicolas on hyvin rauhallinen. Hän on aatelismies ja elämää kokenut.
Hän tietää enemmän kuin minä... Olen kenties ollut väärässä näin
riehaantuessani...
»Kuitenkin teimme sopimuksen. Se on nyt rikottu. Miksi sitten seuraavaa
noudatettaisiin?»
Nicolasin katse häilähtelee. Hän yrittää uudestaan ja sanoo painaen
päänsä alas:
»Koska opin sitä noudattamaan. Koska rakastan teitä, Marceline.
Ymmärrättekö, kaikki on silloin mahdollista.»
Silmämme kohtaavat toisensa ja synkistyvät äkkiä ikäänkuin täynnä syvää
uhkausta.
»Oletteko varma siitä, Nicolas?»
»Hyvin varma», vastaa Nicolas kumealla äänellä.
Hänen silmäterissään, jotka yhäti ovat iskeytyneinä kiinni minun
silmäteriini, käy äkillinen hurja välähdys. Pitkä, surullisen ja
suloisen aavistuksen kaltainen värähtely lähtee liikkeelle ja kiertelee
sisimmässäni... Tartun kuitenkin vain Nicolasin sanoihin ja vastaan
niihin vakavasti:
»Luotan teihin, ystäväni. Hyödytöntä on selittää teille kaikkea, mitä
jo tiedätte ja mitä ajattelen. Luotan teihin, Nicolas. Siinä kaikki.»
Nicolas on kuunnellut puhettani katse poispäin kääntyneenä, ja
minä näin hänen naamarinsa pienten lihaksien vapisevan. Sitten hän
rauhoittui; suuri lempeyden aalto ilmestyi hänen piirteilleen.
»Pyydän teitä suojelemaan minua, Nicolas.»
Hän sanoi muuttuneella äänellä:
»Hyvä, Marceline. Koetan tehdä niin.»
* * * * *
»Sassy! Boula! Nyt mennään kotiin!»
Nicolas ei tarjoudu meitä saattamaan. Hän syleilee lapsia, ja me
lähdemme. Kuulen hänen äänensä antavan käskyn arentimiehelle, joka
tulee häntä kohti paita auki, hien valuessa punaisen parran alta.
»Kyllä, rakkaani, meillä tulee olemaan paljon puuhaa! Ensin kylpy,
sitten koululuvut ja vihdoin setä Pascalin kaunis kirja. Ja äiti yksin
panee teidät nukkumaan. Saatte tapella pieluksilla, kunnes isä tulee...
eikä Françoise toru...»