»Hyvä ystäväni, tahtoisin puhua teille.»
Nicolas ja minä olemme tehneet pitkän kävelyn innostuneiden koiriemme
ympäröiminä. Pitkin kuumaa tietä olemme saavuttaneet metsän, missä
varjo värisee, minne aurinko pujahtaa vain hyppelehtien ja missä
suureen varjopaljouteen näyttää satavan valoa. Nyt olemme istahtaneet
polun vierelle, joka hiljalleen jatkuu puiden äärettömyyteen.
»Tahtoisin puhua teille.»
Ja sitten vaikenen. Olin tullut tänne hyvin levottomana, huokuen
suuttumusta, valmiina tekemään valituksia Pascalista, vetoamaan häntä
vastaan, saamaan Nicolasilta kannatusta ja osanottoa mielipahaani.
Tänä aamuna se oli sattunut. Pascal aikoi jättää meidät. Hän tahtoi
palata ahtaaseen ja kuumaan kaupunginasuntoonsa, ja minun kävi häntä
sääliksi; sydäntäni ahdisti, kun hän jäisi ihan yksin. Tavallisesti
Pascalin lähtiessä sydäntäni on ahdistanut myöskin itseni takia, joka
olen jäänyt vielä enemmän yksin, mutta tällä kertaa kesä on niin
kaunis, ja sieluni niin riemuissaan, etten voi tuntea yksinäisyyttä,
muuten en olekaan yksin, vaan minulla on täällä ystäviä... Pascal oli
lähdössä; hän piti kädessään vanhaa keltaista matkalaukkuaan, ja vihreä
huopahattu oli syvään painettuna päähän.
»Lehtimadon sisälmyksien väri, Pascal!»
Äkkiä hän hellitti matkalaukkunsa ja koettaen laskea pilaa virkkoi
hikipisaroiden helmeillessä matalalla otsalla:
»Lapsukaiseni, minun täytyy sanoa sinulle, että olet joutumassa
harhateille. Ystävyyttä ei ole olemassa. Se on hyvä sellaisille
tyypeille kuin minulle. Tuo kookas nuori mies ei ole ystävä eikä ole
tehty ystävien mallin mukaan. Ja sellainen ystävyys murtuu äkkiä, jos
annat sen paisua. Saat siitä huolta. Sinä olet liian iloinen. Pian
tapahtuu jotakin.»
Panin tämän nuhdesaarnan hyvin pahakseni; se ei ollut ensimmäinen
ripitys, mutta toisiin olin voinut välttää suoraan vastaamasta. Tällä
kertaa annoin tuiman vastaiskun:
»Sinä et ole pitänyt lukua minusta, Pascal, ja nyt osoitat omituista
kunnioituksen puutetta minua kohtaan. Unohdat, kelle puhut. Unohdat
myöskin, etten ole enää pieni tyttö, joka juoksee seikkailuihin nenä
pystyssä. Osoita minulle se ystävällisyys, että ajattelet minun
voivan arvostella miehiä, niin etten luota kehen tahansa, joka osuu
tielleni. Jätä kerta kaikkiaan mielestäsi pahat ajatuksesi; ne ovat
arvollesi sopimattomia samoin kuin minun ja panettelemasi miehen arvoa
loukkaavia...»
Pascal kuunteli minua. Hän sytytti savukkeensa ja sanoi:
»Kylläpä sinä intoilet, Marceline.»
Vimmoissani tempasin häneltä savukkeen ja heitin sen portaitten
juurelle.
»Kiellän sinua polttamasta, Pascal, sillä se tekee sinut liian jöröksi.
Se tekee pahaa maksallesi ja sielullesi.»
Silloin Pascal sanoi minulle vakavan näköisenä:
»Olen pidellyt sinua sylissäni, kun olit vastasyntynyt. Sinä olit
liukas ja kirkuva. Hyväinen aika, kuinka silloin olit ruma, mutta enpä
antanut sinun pudota.»
Olin taasen suuttumaisillani, mutta ajattelin, että näkisin jälleen
ystäväni Nicolasin, että kävelisimme kedolla ja metsissä, että
nauraisimme ja että puhuisimme omista asioistamme; niinpä sain jälleen
mieluisia ja lempeitä ajatuksia. Sanoin Pascalille, että kiitän häntä
hänen osoittamastaan myötätunnosta ja että pitäisin arvossa hänen
neuvojaan. Silloin Pascal kävi pelästyneen ja epäluuloisen näköiseksi
Hän virkkoi nuuhkien ilmaa sieraimiinsa:
»Tuo ei ole sinun tapaistasi... Mikä sinun on?»
Läimäytin häntä selkään ja nauroin kohauttaen olkapäitäni; kohtelin
häntä kuin hupsua tai suurta tyhmyriä. Sitten juoksimme junalle. Se
tuli asemalle, kun Pascal ei vielä ollut ottanut matkalippuaan. Siten
välttyi kinastelun uudistuminen. Mutta vaununikkunaan ilmestyivät
kalpean sammakonpoikasen hassunkuriset kasvot, jotka koettaen nauraa
irvistivät kukon kiekunaa muistuttavalla äänellä seuraavat sanat:
»Lapsukaiseni, olethan varovainen, eikö niin... Muistathan.»
Nyt minulla ei olekaan enää halua kertoa kaikkea tätä Nicolasille; en
tahdo tehdä Pascalia naurettavaksi; hän tuntuu minusta pateettiselta ja
kaukaiselta; ja sitten... ja sitten...
»Mitä teillä on sanottavana, ystäväni?»
Seuratakseni paremmin ajatusteni kuvaa olen pannut paljaat käteni
ristiin polveni ympärille, katseeni häipyessä etäisyyteen. Kuitenkin
ollessani kumartuneena itseäni kohti aavistan Nicolasin kasvojen
ilmeen, hyväntahtoisten, kysyvien kasvojen, jotka ennakolta
hyväksyvät kaikki toisten ajatukset. Niin, kuinka nuo kasvot ovatkaan
ystävälliset, selkeät ja vilpittömät! Syvennyn tutkimaan häntä tässä
epätodellisuudessa, missä tapahtumat elävät toisen kerran unelmamme
silmissä. Tosiaankin Pascal on hupsu epäillessään näiden kasvojen
vilpittömyyttä...
»Hyvä ystävä...»
Ah, kuinka hyvin näenkään tyhjyydessä, jota tähyän, peräkkäisten
ilmeitten vaihtuvan lyhyin nykäyksin Nicolasin piirteillä... Minunkin
kasvoilleni kohoaa äkillinen värähtely.
»Kuunnelkaa minua. Luotan teihin täydellisesti. Olenko oikeassa?»
Tällä kertaa katson todellista Nicolasia kääntyneenä häneen päin ja
ahdistaen häntä suoraan edestä. Hän punastuu hiukan, on yllätetyn ja
hetkisen aikaa huolestuneen näköinen ja kiinnittää sitten jälleen
kirkkaat silmänsä minuun.
»Luonnollisesti. Miksi tämä kysymys? Mitä te epäilette?»
»Tosiaankin, mitä saatan epäillä? Mistä aion puhua tämän vilpittömän
katseen edessä?»
»Kun Pascal, ystäväni... sanoo...»
Soperran epäselviä sanoja.
»Pascal?» toistaa Nicolas ja nauraa. »Serkkunne Pascal on kuin
vanhapiika, ja hänellä on kahden markan romaanin ajatuksia. Hän sanoo,
että liehakoin teitä eikö niin, ja että joudumme turmioon...»
Nauran myöskin, täynnä äkillistä hilpeyttä.
»Sehän on kauheata! Pyydän teiltä anteeksi hänen puolestaan. Pascalilla
on päähänpistoja!»
»No niin», jatkaa Nicolas hiukan hengästyneenä, »tehän ette usko sitä
mahdolliseksi! Sehän olisi vihoviimeistä moukkamaisuutta! Kuinka hän
kehtaakin lausua teistä sellaisen ajatuksen, että...»
Hän keskeyttää, leikaten ilmaa laajalla, suuttumusta ilmaisevalla
kädenliikkeellä.
»Älkäämme puhuko siitä enää. Ei, rouva. Te olette suonut minulle
kunnian päästä hiukan osalliseksi luottamuksestanne ja ystävyydestänne;
koettakaa uskoa, että olen sen arvoinen.»
Auringonvalon välähdykset suomivat väriseviä lehtiä, kattavat
kultavirroilla suuret ruskeanpunaiset kummut. Nicolasin kasvot joutuvat
sivumennen niiden valosta osallisiksi; katselemme toisiamme kasvoista
kasvoihin raikkaassa, syvällisessä riemussa.
»Pyydän teiltä anteeksi, ystäväni, että olen näin puhunut!»
Kätemme ovat tavoittaneet toisensa. Se on vilpitön, vankka ja lyhyt
puristus.
Nicolas lisää hetkisen vaitiolon jälkeen:
»Ah, ei, asianlaita ei ole niin... Se ei olisi säädyllistä...
Christine... teidän miehenne... tämä ehdoton vapaus... ja tämä hyvä
ystävällinen maa, joka luottaa meihin... Ei!»
Hän toistaa pääpiirtein niiden ajatuksien paljouden, jotka tunkeutuvat
sieluuni; niinpä vapisen ilosta, kasvot järkytettyinä, nauttien hetken
puhtaasta kirkkaudesta; sydämeni lyö nopeasti ja lujasti.
Nicolas katselee minua hymyillen, silmät kokonaan nuoruuden ja
iloisuuden piirteitten kehystäminä.
»Toverini on siis tyytyväinen?»
Tahtoisin sanoa paljon asioita, mutta niitä on liikaa; epäröin, joudun
hämilleni ja tulkitsen innostukseni seuraavin sanoin, kädet ristissä ja
kauttaaltani väristen:
»Ah! Voimme vielä juosta ja nauraa yhdessä!»
Ja saadaksemme siitä varmuuden purskahdamme yhtaikaa nauramaan ja
nousemme ponnahtaen pystyyn. Koirat, jotka olivat ajamassa riistaa,
tulevat takaisin hengästyneinä, silmät loistavina. Rotkojen pitkät
rinteet kutsuvat meitä; juoksemme varjosta valoon vihantojen lehvien ja
auringon pieksäminä, nuoruutemme ja ilomme kiihkeässä tahdissa.
* * * * *
Säteilevä ilta tulee voittoisana sisään avoimista ikkunoista; kirjoitan
Pascalille. Voitonriemu käy kirjeeni jokapäiväisyyden lävitse... Ah,
Pascal parka! Hänpä ei tunne sitä varmuutta ja iloa, joka koituu
ystävän omistamisesta ja siitä, että voi häntä käsittää ja häneen
nojautua!
»Sää on edelleenkin suurenmoinen. Ihan sataa luumuja ja aprikooseja;
lapset kaipaavat sinua kovasti; herttaiset Pennesit lähettävät sinulle
tuhannet terveisensä...»
Pascal, vanha auttavainen ja uskollinen ystäväni... Mutta kuinka hän
onkaan jo kaukana, usvaan kadonneena...
Maxime ei ole tänä iltana hyvällä tuulella. Asiat eivät varmaankaan ole
sujuneet itsestään tehtaissa. Hänen kaulansa on turvoksissa, ja hänen
otsasuonensa ovat pullistuneet. Hän on juonut paljon viiniä; hänen
ihonsa on punasinervä. Tavallisesti pelkään kuin lapsi, joka tahtoo
paeta, kun Maxime näin puhuu itsekseen, hyvin kovalla äänellä minulle,
seinille, asioille, tyhjälle... Hän kiihtyy, kääntyy käsitteiden
tapahtumien, voimien puoleen, joita hän ei voi ottaa niskasta, heittää
maahan ja polkea jalkoihinsa; hän murisee uhkauksia ja sättimisiä.
Silloin on aika tehdä itsensä ihan pieneksi ja kadota, jottei
havaitsisi joutuneensa näiden jättiläisten väliin, kun ne taistelevat
eduista, joihin minä en ole osallinen...
Mutta tänä iltana minua varjelee ja suojelee lumous. Olen
haavoittumaton, eivätkä taistelusta sivuun singahtaneet iskut voisi
minua tavoittaa. Kuulen Maximen jupisevan raivoaan; usva verhoaa
hänetkin vaippaansa; hän on kaukainen, epätodellinen... Melkeinpä
tahtoisin hymyillä tälle kummalle metelille...
X
Uskoin olevani nuori, uskoin eläväni... Olen syntynyt kesän keralla.
Jokainen päivä keventää minua, ilahduttaa minua ja antaa minulle
väriä. Nicolas sanoo, että muistutan vehnän tähkiä, jotka ojentautuvat
aurinkoa kohden.
Kaikki miellyttää ja huvittaa minua. Jokainen päivän pieni toimi on
uhri ja kiitos. Elämä on helppoa ja suloista. Vielä enemmän kuin
ennen iloitsen lapsistani. Yhdyn heidän leikkeihinsä, ja sieluni
raikkaus on melkein sama kuin heidänkin. Hyvä tahtoni luo Maximen
ympärille anteeksiannon sädekehän; kuuntelen hänen pakinaansa, kohautan
olkapäitäni enkä pelkää.
Rukouksissani on enemmän uskoa ja vilpittömyyttä. Lisään
kaksinkertaisiksi hartauden harjoitukseni, käynnit pienessä kirkossa,
jonka paahtuneiden peltojen ilma kokonaan täyttää tuoksullaan.
Voi niitä Pascalin hupsuja ajatuksia!...
* * * * *
»Olettepa te tarmokas, Marceline», virkkaa Christine haukotellen
raukeasti. »Ottakaa Nicolas mukaanne; minä puolestani mieluummin panen
pitkäkseni ja koetan nukkua, jotta unohtaisin, millainen ilma meillä
on!»
* * * * *
Ah noita Pascalin pahoja aatoksia!...
* * * * *
Maxime puhui eilen _tavallisista ja jalosukuisista_ ihmisistä. Hän on
laajentanut tiluksiaan kahdella pellolla, jotka suunnitellaan puistoksi
tänä syksynä. Julesilla on nyt käskettävänään nuori helakansinisiin
livereihin puettu lakeija.
Nicolas ja minä teemme huomioita tästä ja katselemme sitten toisiamme.
Sanat ja hymyt, kuinka nämä keinot, joilla ihmiset välittävät tietoja
toisilleen, ovatkaan karkeita ja alkeellisia...