Kävelen mielelläni auringossa ja tomussa, peltojen ja vainioiden
poikki, pitkin teitä, niittyjen raikkaudessa, nousuruohoista vihreän,
mutkittelevan puron partaalla, kaikkialla, missä kesä väräjää
ja liekehtii... Nicolas pitää siitä myöskin. Tarkastelemme tätä
loistetta, joka valtaa maan, silmät täynnä aurinkoa, huohottaen, veren
tulvehtiessa otsaan lierihatun alla.
Ohikulkeva nainen hymyilee meille. Hänellä on kori päänsä päällä ja
kaula jännitettynä kuin ikeen alaisella härällä; hän on tanakka ja
rauhallinen olento, ei pysähdy tasaisessa käynnissään.
»Älkää kursailko. Miksi se olisi tarpeen, kun on nuori, voimakas ja
iloinen...»
Kauniilla aaltomaisella tiellä kulkumme tahti vie meitä mukanaan.
»Nicolas, mitähän se nainen tahtoi sanoa...»
»Ei mitään, hyvä ystävä. Varmasti hän ei tarkoittanut mitään
erikoista...»