»Minä lähden nyt, Pascal. Tahdon sanoa jäähyväiset Fancylle. Hän jättää
pian Saulnayen. Lapset tulevat mukaani: etkö sinä tule?»
»En», vastaa Pascal.
Hän saattaa minua ristikkoportille saakka. Koko seutu pursuaa iloa;
kuuluu lintujen, sinitaivaan ja huumautuneiden kukkasten ylistysvirsi;
lapset karkeloivat melkein alastomina, hurmaantuneina samoin kuin
mehiläiset ja perhoset.
»Sinä olet hyvin iloinen», huomauttaa Pascal.
Hän on avannut portinpuoliskon. Tie leviää tulisen uran lailla peltojen
välissä.
»Minä olen maan kaltainen. Värähtelen ilosta. Tiedätkö, mitä
Nicolas sanoi eilen? 'Se, mitä rakastan rouva Servynsissä, on hänen
onnellisuutensa.'»
»Marceline», sanoo Pascal, »sinä käyt usein Saulnayessä».
Katselen Pascalia pikaisesti liikauttaen päätäni.
»Luonnollisesti. Joka päivä. Miksen kävisi?»
Pascal tyhjentää huolellisesti piippunsa, koputtelee sitä kantapäähänsä
ja tarkastaa toisella silmällä, onko piipunvarsi tyhjä roskista.
»Miehesi toivomus on, että olet paljon kotona ja huolehdit kodistasi ja
lapsistasi...»
Tuijotan Pascaliin ällistyneenä.
»Sinähän tulet ihan hupsuksi, Pascal! Maxime antaa minulle täyden
vapauden.»
»Juuri niin», vastaa Pascal. »Maxime on perin hyvä. Mutta kun tunnet
hänen ajatuskantansa ja makunsa, oletkin aina siihen mukautunut.»
Tutkin edelleenkin Pascalia.
»Äiti! Tule nyt jo, äiti!» huutavat lapset.
Pascal jatkaa:
»Tänään on kirsikkain korjuu, ja Maxime pitää paljon kirsikkahillosta.»
Nyt olen kerrassaan ymmällä.
»Äiti!» huutaa Sassy, heiluttaen käskevän näköisenä perhoshaavia.
Äkkiä purskahdan nauramaan.
»Sinä olet liian hassunkurinen, Pascal. Ja lisäksi herkkusienen
näköinen tällä kauniilla ilmalla. Olet juuri tullut viinikellarista.
Mene syömään kirsikoita!»
Nauran sydämeni pohjasta ja juoksen tavoittamaan pienokaisia.
»Tiedät kai, että ellemme ole palanneet puolenpäivän aikaan, syömme
aamiaista siellä. Ilmoita siitä Julesille.»
* * * * *
Saulnayessä Fancyn tenavat täyttävät kaikki nurkat; vanha bretagnetar
juoksee kuin hätääntynyt kana, ja Fancy jaarittelee hallissa, istuen
hattuarkun päällä, ja selittää keräävänsä tavaroitaan; ei tarvitse muka
hätäillä, sillä aikaa on runsaasti; hänen miehensä järjestelee toisella
kädellä ongenvapojaan tyhjä hiha kokoon käärittynä; Nicolas nukkuu
nojatuolissa. Kellään ei ole kiirettä... Christine on vuoteessaan.
»Mutta älkää nyt kaikki touhutko tuolla tavalla», neuvoo Fancy.
»Vielähän on tunti aikaa. Syömme aamiaista kaikessa rauhassa, ja sitten
Marceline saattaa meidät Nicolasin kanssa asemalle. Lapset ajavat
Babetten ja Floren kanssa vankkureissa, ja me mahdumme kaikki suuriin
vaunuihin. Palatessanne otatte lapset taas mukaanne, Marceline.»
Kuitenkin tulee viimein pulaa. Kaikki ovat touhuissaan. Lapset
nelistävät arkkujen ja korien välisissä sokkeloissa. Fancy huutaa ja
on vihainen, ja palvelijat hymyilevät sitoessaan kiinni matkalaukkuja;
Christine tulee valkoisessa aamunutussa surevan näköisenä syleilemään
kaikkia ja valittelee pitkäveteisesti.
»Kauheata on matkustaa lasten kanssa, kun vielä on näin lämmin. Teidän
käy huonosti.»
Nicolas ohjaa. Hevonen on hyvissä voimissa. Meidät kaikki on vallannut
iloisuus, joka laukeaa raketteina, niin että hevonen tavantakaa
hätkähtää. Jalankulkijat nauravat kohauttaen lakkiaan, nenäliina
niskassa, ja pysähtyvät tien viereen. Sitten tullaan pienelle asemalle,
missä kehäkukat kasvavat lyijytuhassa. Vanha asemapäällikkö syleilee
viittä pienokaista. Äkkiä kauhistutaan, sillä Jean on unohtanut
ongenvavat. Veturi ilmestyy valkoisin töyhtöineen radan käänteeseen;
silloin Fancyn ja Nicolasin kasvoilla muuttuu ilme, ja nämä molemmat
niin samankaltaiset, iloa varten luodut kasvot vääntyvät tuskaisiksi.
He syleilevät toisiaan eivätkä voi erota.
»Pikku Fancyni... pikku Fancyni...»
Nicolas pidättää häntä hermostuneena.
»Jätät minut ihan yksin!...»
Vanha asemapäällikkö lennättää itse junaan lapsilauman, ja Jean työntää
takaa oikealla kädellään. Babette saa paketin päähineeseensä; kuului
huutoja; pienin lapsi itkee. Fancy ja Nicolas ovat viimein eronneet;
Fancy ottaa minut syliinsä, silmät vielä kyynelien himmentäminä.
»Marceline, älkää hylätkö Nicolasia! Näettehän, kuinka hän on
yksinäinen, kuinka hän tarvitsee seuraa...»
Hyvästijättöjä, nenäliinojen liehutusta. Juna kiemurtelee uudelleen
radan käänteeseen ja katoaa sitten äkkiä.
Pienellä torilla tepastelee tukeva hevosemme paljasjalkaisten
pikkupoikien ympäröimänä. Nicolas tarttuu ohjaksiin, ja minä nousen
hänen viereensä. Muutamia sanoja lähdöstä, Fancyn lapsista, hänen
viehkeydestään ja herttaisuudestaan. Näen syrjästä Nicolasin hienot
piirteet, joita kevyt puristus kovettaa, ja tarkkaavainen silmä on
kiintynyt hevosen korviin.
Keskustelu vaimenee. Ääneti palaamme samaa tietä, jota äsken ajettiin
iloiten ja nauraen. Brabantilainen valtamaantie jatkuu kovaksi
kivettynä tomuisten jalavien kaksinkertaisen rivin välitse. Kummallakin
puolella on peltoja, jokin uusi talo, harmaa ja ruma työväenasuntojen
ryhmä, pieni maatalo, missä lehmät ammuvat.
Vaivun mietteisiini. Pohdin tuhansia perin pieniä asioita, hypähteleviä
ja hajallisia. Minulla on epämääräinen tietoisuus siitä, että Nicolas
ajattelee samoja asioita samalla hetkellä.
Ajattelen Maximen sanoja, Christinen eleitä ja kummankin tapoja.
Ajattelen pian tapahtuvaa paluutani kotiin ja auton soratielle tekemää
kaarta. Ajattelen avioelämämme kaukaisia tapahtumia, jotka äkkiä
heräävät uuteen eloon sielussani. Ajattelen Nicolasin iltaa linnan
yksinäisyydessä. Ajattelen hiljaisuutta, joka vallitsee olentojen
välillä... Ajattelen, että Nicolas ja Christine ovat eheä pariskunta.
Ajattelen, että Maxime ja minä olemme onnellisia ja kadehdittuja.
Ajattelen...
Olemme poikenneet kuivaan saveen uurretulle oikotielle; viljavainiot
kohisevat ympärillämme kuin haaleat purot; kevyet ajoneuvot hyppelevät
pyöränjälkien sokkeloissa.
Vanhan puiston rajakivet ja puiden äkillinen varjo pysäyttävät
mietteeni. Tuossa on rakas pengermä, joka uinailee päivän lämmössä.
Linna hengittää avonaisten oviensa kautta, sekin horroksissa; matalat
huoneet nukkuvat.
Nicolas kuulee ympärillään hiljaisuuden nukkuvan.
Tahtoisin sanoa jotakin elvyttääkseni tätä yksinäisyyttä, etsin sanoja
lausuakseni sen... Tahtoisin, että vain minulla olisi Fancyn kadonnut
iloisuus, jotta sillä täyttäisin Nicolasin kodin...
Kirkkaat silmät kohtaavat katseeni. Silmäämme toisiamme tiukan
vakavina. Sitten kutsun pienokaisia. Vastauksia kuuluu tallin puolelta
ja kaikuna talousrakennuksista ja koiratarhasta...
Kolme hikistä, pölyn mustaamaa lasta tulee näkyviin täyttä karkua
paljain jaloin.
»Nyt kotiin, rakkaani!»
Seisoen ihmeellisen onnentalonsa kehystämänä rakkaalla pihalla, Nicolas
katselee, kuinka me katoamme suurten puiden alle...