Se, mistä Nicolasissa pidän, on hänen vilpittömyytensä. Monet esi-isät
ovat hänen takanaan ajatelleet, toimineet, puhuneet hienosti ja
kohteliaasti: hänen ei enää tarvitse ponnistaa löytääkseen eleitä tai
sanoja... Ja sitten, kun Nicolas katselee peltoa, hän ei ajattele: minä
tällä pellolla, minä verrattuna tähän peltoon... Hän katselee taivaan
alla vihreänä leviävää peltoa. Ja jos sanoo Nicolasille: ilma on
kaunis, tai: jos joku henkilö on sanonut sitä tai tätä, niin hän uskoo
sen. Me tarkastelemme yhdessä asioita, ja minä uskon sen, mitä hän
sanoo ja hän uskoo sen, mitä minä sanon... Me olemme vilpittömiä kahden
kesken...
Näin vierivät hetket, joita elämme; ne ovat tavallaan osa meidän
olemuksestamme, siitä voimasta, jota ne ovat meiltä ottaneet ja jonka
olemme niille antaneet... Aamuhetki, puhdas ja koskematon; Nicolas
ilmestyy ratsain puhtaalla tiellä. Keskipäivän hetki paisuttaa
lepotovimme kuumaksi ja ylpeäksi. Se on se hetki, jona kultatomu nousee
karjan jalkojen poljennasta...
»Mutta kuulkaahan, Nicolas, hyönteisten heikosti kuuluva laulu on
soinnukkaampi kuin lintujen!»
Kaikki on uutta. Ajatukseni ovat uusia, jokainen ajatukseni
hämmästyttää ja hurmaa minua. Ja Nicolas ihastuu siitä minun
kanssani... Kaikki on leikkiä. Auringon leikkiä. Tuulen leikkiä.
Lihaksien leikkiä. Valkoisen pallon leikkiä mailojen päällä, huutojen
leikkiä, kun ne lähtevät kurkusta niinkuin vesi kumpuaa lähteestä,
tenniskentän punaisilla tiilillä kuvastuvien jäsenten norjaa leikkiä...
Tulee kuuma, juodaan niska taaksepäin väännettynä ja nauretaan!
Valkoiseen villavaippaansa kietoutuneena Christine katselee maahan tai
etäisyyteen... Christine on antautunut orjaksi sille intohimolle, jota
nimitetään surumielisyydeksi...
Kuluvien päivien leikkiä, päivien, jotka riutuvat polttavaan kesään...