»Oi, se rouva on hurmaava, niin yksinkertainen ja miellyttävä... Ja
linna sitten, Pascal, vanha piha, panelit...»
»Entä hänen miehensä?»
»Miehensäkö? Erittäin mukava, kookas mies, oikein maailmanmies, joka
tosin ei ole mikään keksijä, mutta tuntuu olevan kelpo ihminen.»
Kosteus on ihan läpitunkeva... Olen käskenyt sytyttää kivihiilitulen,
joka leimuaa kuparisessa, ylvästelevillä kuvioilla koristetussa
takassa, heittäen punaista heijastustaan kaikkiin nurkkiin. Päivällistä
varten olen jo vaihtanut pukua; lapset nukkuvat; nyt on rauhallista.
Kuitenkin minun täytyy tunnustaa itselleni, että olen esiintynyt hiukan
väkinäisesti tuon vieraan edessä... tekeytynyt kuin luonnottareksi,
metsänneidoksi... Mitä olikaan mieleeni johtunut! Hän on varmasti
pitänyt minua typeränä. Mistä sieluni lokerosta olenkaan vetänyt tämän
esille?
»Hänen nimensä on Nicolas, sellainen nimi kuin laulussa, Pascal!»
Pascal, jonka vaaleat hiukset on kammattu sileästi päälakea vasten,
kyhäilee pilakuvia imupaperin kulmaan, yllään lyhyt takki ja jalassa
puolikengät.
»Näytähän: onko tuo sinun kuvasi? Sinä et ole noin ruma, mutta sinulla
on vähemmän lanteita ja rintakehää. Sinä olet esittänyt itsesi liian
edullisessa valossa.»
»Tietysti, minähän olen jäänyt keskenkasvuiseksi. Älä unohda, että minä
olen syntynyt seitsemän kuukauden ikäisenä.»
»Niin, Pascal, mielelläsi sinä muistuttelet sitä ja tosiaankin olet
kuin sammakonpoikanen... Voi, kuinka sinä olet hullunkurinen, niin
hullunkurinen, pieni ja ruma!»
Taputan käsiäni. Pascal nauraa kaakottaen kuin kukko. Äkkiä sitten
pimenee.
»Kuulehan, Marceline, miehesi tulee. Kuulen auton surinaa.»
Heti kuuluu melua; ovet paukkuvat; Jules syöksyy portaille, kiskoen
takkia ylleen. Pascal heittää piirustuksensa tuleen, ja minä ojentaudun
suoraksi tuolissani.
Auto piirtää soraan mahtavan ja kirskuvan kaaren; Jules avaa
vaununoven: Maxime astuu maahan. Hän jää seisomaan, seuraten silmillään
uutta autoa, joka lähtee takaisin; näen hänen voimakkaan ja suoran
selkänsä, pään jäykän ryhdin, hansikoidun käden, joka pitelee
sanomalehtiä ja keppiä. Jules on ottanut haltuunsa keltaisen sadetakin,
odottaen kuin sotilas asennossa, askelta taempana. Maxime kääntyy
ympäri, mittailee katseellaan sinisiä ulkoportaita, punaista rakennusta
ja välkkyviä ikkunoita; sitten hän nousee kiviportaille.
Joka ilta näen auton näin saapuvan ja Maximen astuvan siitä noustakseen
ylös talomme, portaita. Ja aina tarkastelen häntä kuin ensi kertaa,
pidättäen henkeäni. Sanon itsekseni, tuossa on miehesi Maxime...
Ovi aukenee, ja Pascal menee häntä vastaan, ojentaen kätensä hieman
liian kaukaa.
»Hyvää iltaa, rakas ystävä, mitä kuuluu? Onko kaikki siellä kunnossa?»
Maximella on yllään uusi englantilaisesta kankaasta valmistettu
kuosikas puku. Hänen leveät olkapäänsä häipyvät näkyvistä, rinta pistää
esiin, vatsaa kannattaa lihasten jännitys. Kasvot, joiden poikki
ulottuvat mustat viikset, ovat suuret ja piirteiltään tärkeän ja
tyytyväisen näköiset.
»Hyvin käy, minä panen siellä toimeen hyvän järjestyksen.»
Hänen silmänsä, joiden kehän ikä tekee hiukan ulkonevaksi, kiertävät
huoneen ympäri.
»Kas vain... täällähän on uunissa valkea vielä näin toukokuun lopussa.»
Hän ei moiti, vaan ainoastaan toteaa.
»Suonette, anteeksi, rakkaani, että pidän matkapukua. Minä olen
työntekijä.»
Pascal hyväksyy hänen anteeksipyyntönsä, kuten joka ilta. Seisoessaan
toisella jalalla Pascal näyttää laihalta haikaralta.
»Ethän vain ole liiaksi väsynyt, Maxime?»
Onneton lause, tiedän sen. Mutta mitä keksisin? Istun tuolini reunalla.
Ja Jules viivyttelee päivällisen ilmoittamista.
»En ole väsynyt Marceline; minä en salli itseni väsyä.»
Maxime lisää painokkaasti, ikäänkuin kirjoittaisi suurin kirjaimin.
»Väsymys on Joutilasten Ylellisyyttä.»
Jules ilmoittaa päivällisen olevan valmiin.
Pöytä on katettu havannalaiseen ruokasalin, minne hyvin mahtuisi
Pascalin neljäkymmentä isoa vatsaa. Siellä on umpinainen, vaskinen
kynttiläkruunu. Tuntuu kylmältä.
»Ajatelkaa, että ne veijarit puhuvat lakkoon ryhtymisestä.
Yrittäkööt. Katsotaan, kenenkä selkä enemmän kestää. Sittehän saavat
nähdä. Hallitus vaikeuttaa tehtäväämme äärimmilleen ainaisilla
myönnytyksillään.»
Pascal kuiskailee ministerin haukkumanimeä.
»Ikuinen myönnytys.»
Maxime ei enää jatka tätä tyhjänpäiväisiä keskustelunaihetta. Minä
esitän lyhyen yhteenvedon vierailustani linnassa.
»Pikku aatelistoa», arvostelee Maxime, »maalaisritareita. Ja omaisuus
puuttuu.»
Hän päättää puheensa taaskin suurin kirjaimin.
»Vanhan Järjestelmän Loppu.»
Hänen katseensa tarkastelee pöytää, jolla on uushopeinen hedelmämalja,
ja laajoja seiniä, joilla loistaa leveiden reunusten kulta.
Kahvin aikana, hänen poistuessaan etsimään sikaareja, joita hän
säilyttää lukkojen takana, tartun Pascalia käsivarteen.
»Sano, eivätkö ne työmiehet olekin oikeassa? Mikseivät hekin? Me
ansaitsemme hurjia voittoja. Pascal, sinähän näet, kuinka me tulemme
joka päivä rikkaammiksi. Me lihomme tässä köyhässä maassa, joka on
vielä niin huonoissa oloissa... Niin, me toimitamme elämän kalliiksi
köyhälle väelle...»
Pascal välttää katsettani, räpytellen silmiään.
»Ei sentään, sinä liioittelet.»
Hän nielaisee sylkensä ja torjuu tämän puheenaiheen kohottaen kättänsä:
»Anna miehesi menetellä mielensä mukaan.»
Sitten hän vielä lausuu tavanmukaisen päätelmän, jolla hän tukkii
minulta suun:
»Miehesi on aina oikeassa.»
Maxime palaa kilistäen uutta avainkimppuaan, suuri sikaari hampaissa.
»Kaikki kaapit ovat auki. Kaikki avaimet ovissa.»
Se on totta. En vastaa Pascal räpyttelee vielä silmiään. Tuntuu kuin
kuulisin hänen sanovan: mene lukitsemaan kaappisi, miehesi on oikeassa.
»Aivan oikein, Maxime. Unohdan sen aina. Huomenna kiinnitän
avainnippuni ketjuun kuten sinäkin.»
Otan koruompelukseni. Pascal jää kallelleen tuoliinsa hammastautisen
näköisenä. Maxime pakinoi maan olojen parantamisesta ennalleen ja
uhrauksista isänmaalle.
Kello on puoli yksitoista... Kaikki talon pöytäkellot, jotka ovat
ihmeteltävästi yhteensovitettuja, lyövät omalla soinnullaan,
porrastasanteen käkikello toisten mukana. Maxime, joka oman
kaunopuheisuutensa avulla on päässyt hyvälle tuulelle, kuuntelee ja
laskee lyöntejä tyytyväisen näköisenä. Kelloja on kahdeksan. Sitten
hänen katseensa kiertää ympäri huonetta, hän näyttää laskevan myöskin
istuimet, pronssiesineet ja kultaiset kynttilänjalat. Ohimennen hänen
silmänsä pysähtyvät minuun.
»Siinäpä kaikkein sievin korukapineistani! Vai mitä, Pascal?»
Pää painuksissa kierrän huolellisesti kokoon ompelukseni. Pascal
kiintyy murskaamaan savukettaan tuhkakuppiin, nenä sinisessä
savukierukassa. Kukaan ei vastaa.
»Mennään nyt, pikku vaimoni, mennään! On jo aika.»
Luon lyhyen silmäyksen Maximeen, joka seisoo kädet taskuissa ja hymy
silmännurkissa.
Koruompelukseni on jo järjestetty koriin. Pitää nousta.
»Hyvää yötä, Pascal!»
Ohimennessäni kuiskaan hänelle korvaan, ikäänkuin hän tarvitsisi
joltakulta rohkaisua:
»Tiedätkös, huomenna tulee kaunis ilma...» Maxime astuu edelläni,
vetäen kronometriään portailla, ja minä seuraan häntä verkalleen.
Kumartuessani kaiteen yli näen Pascalin alhaalla, katse suunnattuna
ylöspäin. Toivottelen hänelle ilmeilläni hyvää yötä ja heitän hänelle
suukkoja hyppysilläni, kohauttelen olkapäitäni ja nauran, vaikka
mieleni on äkkiä käynyt ankeaksi. Pascalin kasvot rauhoittuvat
iloisuuteni takia, ja hänkin nauraa, äänettömästi ja pitkään irvistäen.
Sitten astun Maximen kanssa huoneeseemme, jonka oven hän sulkee
jälkeeni.
V
»Tahdotko, että kerron sinulle päivällisestämme Saulnayessa?»
Auto on juuri lähtenyt liikkeelle. Jules nousee portaitten askelmia
tyytyväisenä, kädet taskussa, vihellellen.
Aurinko paistaa kirkkaasti. Pikku aamiaisen astiat loistavat suurten
mansikkalautasten reunustamina.
Maximen paikalla on käristetyn leivän jäännöksiä, kaksi murrettua
munankuorta ja taaksepäin työnnetty tuoli hänen lautasliinansa
koristamana.
»Te saatte pujahtaa matkaanne, lapset... No niin, sillä lailla. Siellä
oli vain herra de Pennesin sisar miehensä, kreivi de Guernyn kanssa;
kreivi on menettänyt toisen kätensä sodassa. He rakastavat toisiaan,
Pascal; sinun pitäisi nähdä! Heillä on viisi lasta; rouva on vielä
hyvin nuori ja kaunis: mikä suloinen olento! Ja niin iloinen! Kaikkeen,
mitä hän sanoo, hän lisää: eikö niin, Jean? Ja samalla tuntee, että
Jean on katsonut hänen aina olevan oikeassa. Rouva de Pennes kärsi
kivuistaan. Hänen tuskansa näyttävät hidastuttavan ilmanvaihtoa, mutta
hänen kälynsä Fancyn hyvinvoipa olemus panee ilman jälleen liikkeeseen.
Heidän läsnäolonsa samassa huoneessa on kuin huhtikuun sää, jolloin
kylmä ja lämmin puhaltavat samalla hetkellä. Ja joka kerta Nicolas —
herra de Pennes, tiedäthän — vaihtaa kasvojensa ilmettä, ikäänkuin
aurinko valaisisi niitä tai taas vetäytyisi pois. Ruokalista oli
vaatimaton, mutta meitä oli palvelemassa kolme palvelijaa; ja millainen
tarkkuus rauhallisuus ja järjestys siellä vallitsikaan! Pascal,
tahdotko uskoa, tunsin olevani enemmän kotonani kuin täällä... ja olin
iloinen: kaikki tanssi minussa!»
— Usein valo väheni salissa; sitä tuli suurista öljylampuista, joita
täytyy kiertää ylemmäs, ja Fancy ja Nicolas kiiruhtivat sen tekemään;
heidän kasvonsa, jotka muistuttavat toisiaan, näkyivät valaistuina
lampunvarjostimen alla. Heillä on kauniit kasvot, täysin avomieliset,
eikä niissä mitään heidän rakastettavista ja suorista ajatuksistaan
jää piiloon. Maximella oli uutukainen smoking-puku, Pascal. Puheltiin
alituisin keskeytyksin; Fancy kertoi, että hänellä oli ollut kaksi
lasta sodan aikana ja yksi vielä senjälkeen... 'Eikö niin, Jean?' Rouva
de Pennes taas sanoi, että hänelläkin oli ollut pieni tytär, jonka
syntymää hän ei milloinkaan unohda; hän oli vähällä kuolla siitä; hän
ei ollut kyllin vahva toimittaakseen lapsia maailmaan: kaikki olisivat
voineet sen tajuta ennakolta. Ja Nicolas — herra de Pennes, tiedäthän
— kuunteli hyvänsävyisenä, mutta kaikki hänen kasvojensa piirteet
vääntyivät, ja äkkiä käsitin paljon asioita, joita ei ajatella, kun
nähdään sivistyneeseen säätyyn kuuluva hyvin yksimielinen aviopari:
tuntui siltä kuin olisi nähnyt suuria kauniin puvun alle kätkettyjä
haavoja.
— Maxime sanoi, että hän katsoi ihmisen velvollisuudeksi kasvattaa
kolme lasta: kumpikin aviopuoliso tuntee tulleensa korvatuksi, ja
kolmas vesa takaa suvun lisääntymisen. Jean ja Nicolas katselivat
toisiaan säikähtyineinä, ja Jean sanoi nenäänsä raapien, että
todellakin nämä laskelmat olivat Maximelle kunniaksi, mutta että hän
ei ollut koskaan ajatellut niin pitkälle. Sitten puhuttiin sodasta.
Sinähän tiedät, että Maxime puhuu oikein hyvin sodasta. Nicolas, joka
oli mennyt sotaan samalla kertaa kuin lankonsakin puhui siitä vähän,
mutta Fancy huusi, että Nicolas oli haavoittunut kaksi kertaa. Kaikki
joutuivat kiihdyksiin, ja minä pysyin vaiti; minulla oli ikäänkuin
sisäinen kipu. Fancy kysyi Maximelta, oliko hän lähtenyt sotaan, ja
Maxime vastasi ettei, käyttäen paljon suuria kirjaimia, ja että hän
oli velvollinen huolehtimaan Liikeasioistaan, Kodistaan, Vaimostaan
ja Lapsistaan. Jean raapi vielä nenäänsä miettivän näköisenä, muttei
sanonut mitään.
— Sitten Maxime puhui maan moraalisesta jälleenrakentamisesta, ja
Nicolas puhui siitä myöskin, mutta hiljaa, liikutetulla äänellä,
niinkuin puhutaan rakkaasta olennosta, joka on sairas ja jonka
kuitenkin toivoo paranevan... Kerron sinulle kaiken tämän kovin
huonosti. Sinä et näe rouva de Pennesiä kokonaan valkoisessa puvussa,
hyvin avokaulaisena, nojaten pitkää laihaa ruumistaan pieluksiin,
Fancya istumassa Jeanin nojatuolin kädennojalla, Nicolasia seisomassa
uunia vasten kädet smokingin taskuissa ja Maximea, jonka lakatut
tanssikengät loistivat kuin auringot ja joka puhui viittoen kädellään
ikäänkuin leyhyttelisi... Etkä näe minuakaan, Pascal, minua, joka en
sano mitään, mutta joka olen niin onnellinen! Koko sydämeni nauroi,
sanoi kyllä, hypähteli kaikkia muita kohti, kaikkia esineitä kohti,
oli kaikkialla ja kaikessa... En osaa sitä sinulle selittää; tuntui
siltä kuin olisin tavannut vanhoja ystäviä, joita kuitenkaan en ollut
milloinkaan tuntenut... Rouva de Pennes syleili minua jokseenkin
passiivisen ja raukean sydämellisesti; hän pyysi minua puhuttelemaan
itseään Christineksi ja tulemaan usein uudestaan.
— Fancy tulee tänne ratsain Nicolasin kanssa, ja me teemme kävelyltä ja
pelaamme tennistä, Pascal, ja niitämme heinää ja niin paljon muuta...
Sinäpä et silloin saa piiloutua huoneeseesi niinkuin sinä päivänä kun
he ensin tulivat vierailulle. Maxime oli tyytyväinen: paluumatkalla
hän nojaili mukavasti autossa ja toisti: »Ovatpa sentään mukiinmeneviä
ihmisiä, vaikka ovat pikkuaatelia. Mitä sinä sanot kaikesta tästä?»
Pascal levittää huolellisesti voita leivälleen ja sitten kerroksen
lisää.
»Mitä sinä sanot?»
Pascal vastaa:
»Kaikki on erittäin hyvin.»
»Etkö ole ihastunut siitä, että minulla on niin hyviä naapureita? Et
ole tyytyväisen näköinen.»
Pascal vastaa:
»Hyväinen aika! Enhän tunne heitä.»
Ilmeisesti Pascal on pahalla tuulella tänä aamuna. Hänellä ei ole enää
lainkaan leukaa.
»Aurinko sen vaikuttaa, Pascal. Olen huomannut, että aurinko vaikuttaa
sinuun pahasti. Minua se huumaa... Nyt menen keittiöön haastattelemaan
Célineä. Tänään on säilykkeiden päivä.»
»Onnea matkalle!» virkkaa Pascal.