»Sinä et tahdo tulla mukaani, sinä ilkeä Pascal? Minä olen ihan kuolla
pelosta! Rouva de Pennes peloittaa minua; hänellä on aina nuhaa!»
Pascal kohottaa pitkän kärsämäisen nenänsä. Lapset värittävät ahkerasti
albumeitaan, kieli suupielessä. Sataa.
»En ikinä! Se on tarttuvaa: niistäisin nenääni koko ajan; sinä
suuttuisit.»
Sataa. Sade valuu ja kohisee, maa on kuin lasilla silattu.
Säärystimeni, viitta... Matkaan!
Mennessäni kultanuolilla koristetun säleaidan läpi, joka ympäröi
aluettani, käännyn vielä ja suljen sen kokonaisuudessaan katseeni
piiriin: kaksi hehtaaria pyöreitä hullunkurisia nurmikenttiä,
mittausopillisesti suunniteltuja, kasteluojan silpomia teitä
ja punaisen keltainen linna, joka istuu kuin orrella sinisellä
penkereellään, loistavana ja uutena, kaksi ikkunaa oikealla, kaksi
vasemmalla, savupiippuja, ukkosenjohdattimia... Sitä voisi sanoa
leikkikaluksi, joka on pantu malliksi jättiläisporvarien pikku lapsille.
Ah niin! Nyt saan marssia vartavasten kärrynjälkien vesilätäköissä
ja likeltä sivuuttaessani vesaikkoja pudistaa päälleni parven
timantteja... Hyvää päivää, isä Martin! Hyvää päivää, Liisa ja
Palmyra... kaunis ilma elonkorjuuta varten!
Lihakset ovat kuin teräspalloja, jotka pyörivät sametissa. Ja sieltä
kuuluu nuorison ilohuutoja...
Tuossa on Saulnaye.
Kaksi rajakiveä osoittaa puiston sisäänkäytävää, ja leveällä tiellä
hyväilevät puut toistensa oksia. Siellä painutaan äänettömyyteen
ja rauhaan, sammaliin ja sanajalkoihin, jotka värisevät tummien
puunrunkojen ympärillä.
Sitten siellä on vapaata ilmaa, taivaan avaruus: Saulnaye ihan
valkoisena, pyöreitten tornien sivuamana, miltei sortuen suuren
seitsemännellätoista vuosisadalta periytyvän kattonsa alle; huonosti
kivetty piha, ranskalaismallinen kelvottomasti istutettu puutarha,
jota reunustavat marjakuuset ja puksipensaat, ja kaukana nurmikkoja,
niittyjä loppumattomiin, joen lyijynvärinen juova...
Hyvä Jumala, kuinka täällä on suloista! Pääskyspoikueita lentää pois
katolta; vanha, kumarainen ja valkohapsinen kuski laahustaa pihan
poikki, kohauttaen lakkiaan. Kaikki ovet ovat auki, ja matalat huoneet
näyttävät avaavan teille sydämensä.
Kuitenkin tunnen itseni araksi. Valmistelen lauseitani, ensimmäisen,
toisen... ja sitten sopii ottaa puheeksi millainen on ilma, köyhät
ihmiset, kirkkoherra, elonkorjuu...
Mutta tämä linnahan on autio! Ehkä jätänkin käyntikorttini tuon vanhan
lipaston päälle ja pakenen...
»Kuinka, hyvä rouva, teidät jätetään tänne yksin! Ja te tulette
suosiollisesti tervehtimään rouvaani, taivaltaen näin ankarassa
sateessa vain hänet nähdäksenne...»
Olenpa joutunut kiinni.
»Olen onnellinen saadessani kunnian tavata teidät ja esitellä
itseni teille... Minä olen parooni de Pennes. Tunnen teissä uuden
naapurittaremme, jonka olen jo pannut merkille kirkossa. Sallikaa minun
toivottaa teidät tervetulleeksi...»
Pitkä ruskeatukkainen mies; hän näyttää rakastettavalta,
miellyttävältä, mutta hän käyttää korulauseita.
»Rouva de Pennes ei siis ole kotona?»
»Rouvani on hiukan sairas. Sade masentaa häntä, niin. Se on vahinko...
Vaimoni on hento... Mutta teidän pitää nyt levätä ja lämmitellä.
Tietenkin! Teille valmistetaan teetä. Ah, koirani ovat hyvin
herttaisia! Tämä kai ei ole teille vastenmielistä? Jumaloin lapsia ja
kun ei niitä ole, ympäröin itseni elämällä niinkuin voin...»
Tunnen jonkunlaista tyytyväisyyttä. Nämä vanhat seinät ja
paikan sopusointu puhuvat minulle äänekkäämmin kuin hieno ja
luontevakäytöksinen maailmanmies, jolla on säätynsä ulkomuoto, ohut
nenä, sirot kasvonpiirteet, kova ja hieno leuka lyhyiden viiksien alla.
Mutta hänen erittäin pehmeä ja matala äänensä puhuu minulle myöskin,
vaikkei sanoissa olisi sisällystä.
»Miehenne on kovin kiinni työssään. Tiedän sen, hänen tehtaansa. Hän
kuuluu vakavaan teollisuusmiesten ylimystöön, josta maa...»
Keskeytän hänet. Hän kyllästyttää minua lauseparsillaan. Ja kuitenkin
tunnen itse kehitteleväni lauseita samaan sävyyn. Olemme takertuneet
suurenteleviin ja sujuviin kaavoihin. Mutta ympärillämme pysyy
vanha salonki vakavana ja yksinkertaisena, puhuen totta. Sinertävä
koruompelus siinä nojatuolissa, johon olen istunut, vetää puoleensa
katseeni ja tuntoni; hyväilen sen kädennojaa kuin vanhan ystävän kättä.
»Olen jo nähnyt miehenne upeassa autossaan... se on kai Dion-merkkiä,
eikö niin? palaamassa kotiin hyvin myöhään... Tosiaankin, te joudutte
olemaan vailla hänen seuraansa...»
Ilmoitan tunnontarkasti Maximen lähtö- ja paluuajan, hänen niin
harvinaiset lomansa. Puhun laajalti yksinäisyydestäni, laatien siitä
jonkinlaisen sovinnaisen kuvauksen, josta kuulija aavistaa minun
huolestuneena odottelevan koko päivän... Keskeytän uudelleen tämän
virallisen haastelun hätäisellä ja ivallisella lauseella, jonka samassa
jätän kesken, hämmentyneenä levottomuudestani, ikäänkuin se olisi
paljastamaisillaan salaisuuden tälle vieraalle ihmiselle. Äkkiä tunnen
läpitunkevan, tutkivan katseen kiintyvän itseeni; sitten hymy ilmaantuu
jälleen naamariksi, ja lauseet seuraavat toisiaan miltei nenäkkäisinä
kohteliaassa huolettomuudessaan.
Palvelija on tuonut teetarjottimen: varsin kauniita hopeita,
yksinkertaisia piirteiltään; voileipiä, munaa ja korppuja.
»Onpa teillä oikein kaunis maatalo...»
Tekeekö hän pilkkaa? Tosiaankin hän liioittelee. Vaistomaisesti
kohotan päätäni, etsin hänen katsettaan ja samassa alan nauraa. Hänkin
naurahtaa, kohteliaisuudesta mukautuakseen iloisuuteeni. Sitten hän
äkkiä arvaa syyn siihen. Heti hänen piirteensä lauhtuvat, hänen
kasvonsa näyttävät kerrassaan aukenevan; hänellä on nuoret kasvot,
joista veitikkamainen hymy tulvehtii runsain mitoin harmaiden silmien
kautta ja halkoo poskiin leikkisiä viivoja.
»Mutta talonihan on hirvittävä!»
»Hirvittäväkö?»
Muitta mutkitta heittäydyn nyt avomielisen luottavaksi, ihastuneena
siitä, että saan avata sydämeni tämän väkinäisen puhelun jälkeen:
»Eikö totta, että on hauskaa, kun näin sataa ja taivas kiitää ja maa
juo tyytyväisenä vettä? Minulla on ollut hurmaava kävelymatka tänne
tullessani. Antakaa koirien leikkiä, minä ihailen niitä, samoin kuin
vanhoja huonekalujakin, jotka tuntee vanhoiksi ystäviksi. Täällä
ihminen varmasti on onnellinen... Tiedättekö, minä en ole kotona
ikävissäni. Puhuin äsken joutavia. Minulla on kolme herttaista lasta,
nähkääs. En lue paljon; mieluummin katselen, puuhaan jotakin, teen
kävelymatkoja tai leikin... lasten kanssa se sopiikin... Talvella
kuuntelen kaupungissa esitelmiä, käyn teatterissa, hankin pukuja, teen
vierailuja. Mutta mieluummin kuljeskelen maalla. Sitten olen mielelläni
onnellinen, ajatelkaas, se huvittaa minua. Täällä sitä voi olla.
Maaseutu sallii sen; surulliset ihmiset ikävystyttävät sitä.»
Molemmilla meillä on aimo nälkä, ammennamme vuolasta, tuoksuvaa
hunajaa, murramme korppuja, valmistaen ruokamme nojautuneina tarjotinta
vasten. Hän on laskenut toisen kyynärpäänsä ratsastushousujensa
polvelle pyörittäen lusikkaa teekupissaan. Teekeittiö höyryää
välillämme.
»Minä olen hyvin yksinkertainen ihminen, sen vakuutan teille. Pidän
lehmistä, hevosista ja viljasta, kaikesta, mikä kasvaa ja elää. Samoin
pidän pienokaisista, se on niin viehättävää, ja talonpojista, jotka
ovat varttuneet kanssani. Vaimoni ei viihdy täällä, ja tosin meillä
onkin kosteaa; minä puolestani, kuten ymmärrätte, olen hyvin kiintynyt
tähän kotiini... Sitten meiltä on täällä kuollut pieni tytär...
Elän siis ulkosalla, valvon viljanleikkuutani, kävelen, ratsastan.
Tiedättekö, minun täytyy olla tyytyväinen ilman aihetta, vain siksi,
että voin hyvin ja että se kuuluu luonteeseeni.»
Nauramme. Ei voisi paremmin käsittää toinen toistaan. Puhumme
vuorotellen, vaivautumatta vastaamaan toisillemme.
»Minä puolestani laulan mielelläni, huutelen, touhuan itseni lämpimäksi
ja hengästyn. Entä te?»
»Mielelläni väsyn kuin luontokappale ja nukun.»
»Minä nauran mielelläni tietämättä syytä. Se on naurettavaa kun olen jo
kahdeksankolmatta vanha, mutta en mahda sille mitään.»
»Minä ihailen hyviä asioita, vanhaa viiniä ja makeisia, sitä, että
ihminen ymmärtää toista ja on hyvällä tuulella... Pidän teestä
jutellessani, tällaisesta juuri, ja kaikesta, mikä on luontevaa ja
mukavaa. Itku on minusta sietämätöntä.»
»Tahdonpa teille sanoa: minä kiukustun kaikesta, mikä estää minua
olemasta onnellinen.»
Nauramme jälleen. Hän hieroo käsiään yhteen. Olemme jo vanhoja
tovereita, kuten lapset, jotka juuri ovat tutustuneet toisiinsa ja
puhuneet toisilleen kaikki, koska he rakastavat samaa hyrrää ja samaa
hevosleikkiä.
»Voi, minä tahtoisin elää täällä, sellaisissa huoneissa, jotka ovat
lapsia täynnä, olla hyvä, auttaa luottavaisia köyhiä vanhuksia ja
levittää onneni koko maaseudun yli!»
Pian taas tunnen itseeni kiintyvän harmaiden silmien syvän ja vakavan
katseen, joka on milloin tutkiva, milloin karttava...
Mutta nyt on joku tullut huoneeseen. Herra de Pennes nousee.
»Tässä on vaimoni. Olen iloissani siitä, ettei tulonne tänne ollut
turha. Christine, tässä on rouva Servyns, joka ystävällisyydessään on
tullut sinua katsomaan...»
Rouva de Pennes astuu lähemmäksi, hoikkana ja pitkänä, yllään valkoinen
aamupuku, jota hän painaa vartaloaan vasten verettömällä kädellään.
»Olette liiankin ystävällinen, hyvä rouva. Millainen rohkeus teillä
onkaan! Tällaisella kurjalla ilmalla! Nicolas on kai tarjonnut teille
teetä? Minä olen ihan kohmettunut. Eikö totta, tällainen sää on jotakin
kauheaa. Se vihloo luihin asti. Täällä on niin synkkää, niin synkkää...»
Hän on istuutunut, koko ruumis vaipuneena nojatuoliin. Hänen
katseettomat silmänsä kääntyvät avonaiseen oveen päin, kevään
hymyilevää raikkautta kohti, ilman räpäystäkään tai hymyä. Hänen
miehensä touhuaa. Tottuneista ja väsähtäneistä liikkeistä huomaa, että
hänellä on kokemusta näistä huolista. Sohvapöytä, pielus on saatava
paikoilleen; hän soittaa, pyytäen lisää teetä ja paahtokakkuja...
»Rouva Servyns valmistaa sinulle tämän; hän tekee sen niin hyvin. Eihän
sinun vain ole kylmä? Menen sulkemaan ovet.»
Hän sulkee ristikkoikkunaiset lasiovet: huone pimenee heti paneleineen
ja tummine huonekaluineen.
»Herra Servyns ei siis olekaan tullut mukananne?»
Tämän naisen riutumus ei ole vailla omaa surunvoittoista viehkeyttään.
Selitän jälleen maltillisesti Maximen puuhakkaan elämän, hänen lähtö-
ja paluuhetkensä, yksinäisyyteni... Ja jälleen, hämmentyessäni hiukan,
tunnen pikaisen silmäyksen kiintyvän itseeni kuin lääkärin keveän
peukalonkosketuksen valtimolle...
»Se on kauheata teille, kauheata», lausuu rouva de Pennes lempeään
ja voipuneeseen sävyyn. »Kuinka surullista elämää vietättekään ihan
yksiksenne osuneena tänne synkeään Brabantiimme!»
Painaen pääni alas, jottei minun tarvitsisi kohdata herra de Pennesin
katsetta, vastaan toivovani, että totun siihen tekemällä paljon
työtä... Nyt minun on pakko hiukan hävetä äskeistä avosydämisyyttäni
ja uudestaan muistelen valmistelemiani keskustelunaiheita; käyn
niihin taas käsiksi kuin koulutehtävään: laupeudentöihin, pappilaan
ja uskonkappaleihin; sivuutan elonkorjuut, jotka tuntuvat minusta
kuluneilta ja talonpoikaisilta, niin etteivät ne sovi hienoon
puhetapaan.
Herra de Pennes ei ensinkään ole iloissaan tästä sävyn muutoksesta; hän
istuskelee jalat ristissä, rakastettavasti tuoden julki mielipiteensä
yksityisin sanoin, tyhjin, hyväksyvin lauseparsin. Joudun hiukan
hämilleni, ikäänkuin jotenkin olisin salaliitossa tämän vieraan miehen
kanssa ja keskustelu vaimenee.
Rouva de Pennes kertoo vaivoistaan, syventyen pitkäveteisiin
yksityiskohtiin; hän kertoo niistä katkeran huvitettuna heikolla
nenä-äänellään. Ja silloin tulen vuorostani luoneeksi lyhyen silmäyksen
hänen mieheensä ja tajuan sen katseeni olevan peräisin syvyydestä,
jossa versoo, vahvistuu ja kasvaa toimeliaita ajatuksia, vaikkemme ole
niistä tietoisia...
Alan hyvästellä. Herra de Pennes saattelee minua paljain päin
sateessa äänettömän puiston päähän. Iloisuutemme on haihtunut.
Puhumme innokkaasti vuodentulosta, hedelmäsadon toiveista, sodan
rikastuttamista suurtalonpojista, mullistuneista yhteiskunnallisista
oloista. Hän hyvästelee minua kunnioittavalla ja pikaisella käden
suutelemisella. Riennän tieheni pitkin tulvillaan olevaa tietä ja
kuulen hänen askeltensa heikkenevän takanani.