Pyhän Neitsyen kuukausi. Kukkia, muminaa, rukousnauhojen helinää,
sydämen lempeyttä ja puhtautta, luonto kirkas kuin aamu...
Järjestäessäni äskettäin papereitani löysin hukkaan joutuneita
vanhoja kirjeitä. Eräs, joka oli kirjoitettu punasinervällä musteella
malvanväriselle paperille, puistatutti sydäntäni kuin kaukaisen
kellon äkkinäinen kutsu. Se oli ensimmäinen morsiamenkirjeeni,
kirjoitettu kymmenen vuotta sitten kahdeksantoistavuotispäivänäni;
olin menossa naimisiin Maximen kanssa. Äiti oli riemuissaan, talo
juhla-asussa. Maxime oli juuri tullut isänsä seuraajaksi tehtailla.
Koko maailma hymyili, onnitellen meitä. Maxime oli kookas, ja hänellä
oli mustat silmät; kun hän katseli minua, vapisin hiukan enkä häntä
tuntenut. Kiinnitin häneen lukemattomia haaveita. Ja kirjoitin hänelle
venytetyllä persoonattomalla käsialalla kovin arkoja ja ylpeitä
kirjeitä, joita kaikkia kannatti toivo rakastaa häntä.
»Ah, hyvä Jumala, Pascal, mitä muistutatkaan mieleeni...»
Mutta Pascal onkin kaikessa viattomuudessa nukahtanut nuoreen
heinikkoon, jäsenet koukussa ja suu auki; hän näyttää nieleskelevän
sinistä taivasta. Kaikki tuo on niin kaukana, ja kevät on suloinen
lasteni ympärillä...
»Älkää kiistelkö, rakkaani. Älkää herättäkö Pascal-setää. Eikö Boula
ymmärrä leikkiä? Keksikää jokin toinen!»
Sassy selittää minulle hikisenä, kiihdyksissään, vaaleat hiukset
hajalla, ettei ole olemassa muuta leikkiä, että ainoastaan tämä leikki
antaa hänen elämälleen arvoa. Boula taasen istuen heinissä pyylevästi
jalat ristissä, pää olkapäihin painautuneena, julistaa leikin olevaa
tyhmää »mielikuvitusta», tyttöjen konsteja, joissa ei ole perää.
Totte poimii itsekseen kylvömailasia, erillään toisten pahuuksista,
käsivarret ja reidet ilmassa.
Luettelen toisia viehättäviä leikkejä, mutta Boula mutisee halveksien,
että nekin ovat »mielikuvitusta», ja Sassy sopertaa vapisevin huulin,
ettei hän leiki enää mitään, että hän on kyllästynyt elämään ja
muuhunkin, kaikkeen, kaikkeen!
»Katso, äiti! Boula musertaa koko heinäparankin...»
Ja koska Sassyn tuska on liian raskas, heittäytyy hän nyyhkyttäen
rintaani vasten.
Niitty kuvastuu vihreänä harjanteena taivaalla; sen toisella puolen
voisi olla maailman loppu. Totte poimii kylvömailasia, ja hyönteiset
surisevat hienosti. Mutta hyvin kaukana muistuttaa käki mieleen, että
siellä on olemassa vielä jotakin: metsiä, kyliä, vainioita, maaseutua...
Pascal on herännyt meluun; hän jää koukkuiseen asentoonsa, mutta hänen
suuret vaaleat silmänsä ovat auki.
»Sassy, mene hakemaan piippuni ja veitseni. Matkalla laske, montako
sittiäistä näet, montako heinäsirkkaa kuulet, ja laske myös kaikki
valkoiset kivet, jotka Justin on meidän mieliksemme unohtanut soraan.»
Sassy lähtee tehtävää suorittamaan nikoitellen vielä, mutta silmä
tarkkaavaisena, suunnaten päänsä puoleen ja toiseen kuin pieni vilkas
lintu.
Kerran kuusi tai seitsemän vuotta takaperin minäkin itkin niin
kovasti, että Pascal, joka oli tulossa vierailulle luokseni, harppasi
ylös portaita hengästyneenä, kauhistunut ilme silmissä. »Mitä on
tapahtunut? Oletko satuttanut itseäsi?» Kun hän sitten näki minut
jäsenet ehjinä, lyyhistyneenä pöytää vasten kasvot ristiinpantujen
käsivarsien välissä, katseli hän minua ääneti, istuutui, sytytti kolme
savuketta ja heitti ne tuleen ja sanoi minulle: »Marceline, mene
hakemaan kaunis vauvasi ja tuo hänet tänne kauniin uunivalkean ääreen.
Matkalla laske lukumäärältään ne esineet, joista pidät ja jotka ovat
kauniita, mukaanluettuna pianosi ja kirjastosi, ikkunasi, josta näet
kaistaleen taivasta, ja suuri kuvastin, josta peilailet terveyttäsi ja
nuoruuttasi.»
Totten polvihousujen valkoinen takamus on kuin suuri pyöreä kaunokki
vihreällä niityllä laskiessaan ja noustessaan hänen poimintansa aikana.
Ympärilläni on ruoho lämmintä, ja lämmenneen apilan ja kylvömailasen
tuoksu leviää suloisesti. Niin... olen laskenut kauniit esineeni: niitä
on paljon; niitä on kylliksi tyydyttämään tämän onnenkaipuun, jonka
olen ammentanut unelmieni äärimmäisestä pohjukasta.
Pensasaidan varjosta tavoitan välipalaa sisältävän pajukorin:
ruisleipätorttuja ja mansikoita, ensinmainitut kiedottuina suureen
kaalinlehteen. Pyylevän Boulan äsken niin ikävystynyt katse vilkastui:
tämä ei ilmeisestikään ole »mielikuvitusta».
Silloin kuuluu aidan takaa huutoja, ja Sassy tulee näkyviin, uudelleen
mitä surkeimman tuskan vallassa. Hänen loukkaantuneesta polvestaan
tipahtelee pienoisia veripisaroita.
»Minä juoksin... siellä oli kolme sittiäistä, setä Pascal... ja
kymmenen valkoista kiveä, loistavia kuin marmori... vielä kaksikymmentä
pientä, ehkä enemmänkin, kun niitä oikein hakee...heinäsirkkoja oli
liikaa, niitä en laskenut... Olin niin mielissäni... Kas tässä on
piippusi, mutta, veitsesi hukkasin... juoksin, olin niin mielissäni
ja ylpeä... Silloin kompastuin suuren omenapuun juurta vasten... se
koskee, äiti, se koskee...»
Nopeasti setä Pascalin englantilainen vetolaastari ja suudelma
haavoitettuun paikkaan kivun poistamiseksi... »Katsohan välipalaa,
Sassy, maukasta välipalaa mansikkoineen...»
Mutta Pascal pysyy kerrassaan vakavana. Hän on sytyttänyt kelpo
piippunysänsä. Hänen litteä otsansa poimuttuu kolmeen töyhdönmuotoiseen
ryppyyn. Hän katselee minua salavihkaa ja alkaa räpytellä silmiään. Hän
mutisee omissa mietteissään:
»Sassykin oli niin mielissään... ja sitten hän kompastui suuren
omenapuun juurta vasten... hän kaatui... ja se tekee niin kipeää...»