I
»Vaikene, Pascal, sinä ikävystytät minua.»
Avonaiselle kirjalle muodostunut otsaton ja leuaton kaniinin hahmo
nousee kohtisuoraan asentoon, ja Pascalin pyöreä ja väritön silmä,
joka on liukunut silmäluomen kulmaan, katselee minua suoraan kasvoihin
niukasta kuopastaan.
»En puhu sinulle, vaan luen. Nautin auringonpaisteesta. En edes
ajattelekaan. Kuuntelen kaunista ilmaa.»
»Etpäs. Sinä puhut itseksesi. Nimittäin minusta. Sinä kulutat elämäsi
katselemalla minua, sulkien toisen silmäsi nähdäksesi, olenko
suorakulmainen.»
Pascal hihittää falsetillaan, kiekuen kuin käheä kukko.
»Omaatuntoasi sinä Pascaliksi nimität, kun se katsoo sinun sisimpääsi.»
»Luonnollisesti. Heti kun mielessäni liikkuu huono ajatus, arvaat sinä
sen ja juokset perääni pelmuuttaaksesi minua pyyhinrievulla... Se
päättyy siihen, että tulen värisevän ja läpinäkyvän tuntehikkaaksi kuin
kiiltokivi. Se on peräti epämieluista, Pascal».
»Kenties», myöntää Pascal imeskellen savukettaan ja räpytellen silmiään
päivänvaloa kohti, »mutta minä tiedän, että sinulle kuuluu luonnostaan
omistaa puhdas sielu».
»Siis sinä koristelet sitä, puhallat siihen, kiilloitat sitä...»
»Kyllä», sanoi Pascal. »Jotta voisit käyttää sitä kuvastimenasi. Jotta
olisit tyytyväinen.»
Nauran, kasvot päin valoa.
»Olen tyytyväinen. Olen tyytyväinen, kelpo Pascal-serkku. Minulla on
kiilloitettu ja siloitettu sielu. Näen siinä itseni pohjaan asti ja
nauran sille!»
Pascal nauraa myöskin, hullunkurisena ja värittömänä vihreässä
kauhtuneessa puvussaan, kuin sirkka auringossa. Hän menee huolellisesti
karistamaan savukkeensa tuhat etäämpänä olevaan tuhkakuppiin, ohut
kitsaasti leikattu varjokuva, kokonansa nenää, korvia ja jalkoja.
»Hyvä on. Hyvä on, pienokaiseni!»
Soinnuttomalla äänellä hän lisää äkkinäisen liikutuksen vallassa,
kumartuessaan, pudistellessaan ja ripotellessaan tuhkaa:
»Sillä tiedätkö, sinun onnesi varmistamiseksi olen pannut koko elämäni
peliin.»
Heti tämän sanottuaan hän liikutustansa kätkeäkseen laskee pilaa,
irvistelee, hassuttelee.
»Sinä olet hupelo, Pascal.»
»Enpä ole, serkku Marceline. Olen vain epäonnistunut mies. Se on vielä
kehnompaa! Olen epäonnistunut kaikessa, syntymisessänikin: synnyin
liian aikaisin. Koetin maalata tauluja: niistä tuli kauheita. Sinä
nauroit niille. Tahdoin kirjoittaa teoksia: ne olivat typeriä. Sinä
haukottelit niille. Tahdoin ansaita rahaa: menetin sitä. Tahdoin
tehdä työtä: tulin sairaaksi. Siksipä, näetkös, mieluummin istun ja
tarkkailen, kuinka sinä elät.»
Kirkkaassa kevätauringon paisteessa, joka täyttää huoneen
värähtelevillä ja karkeloivilla valovälähdyksillä, kääntyi surullinen
pikku kaniininpää minuun päin kalpeana, kärsivänä ja kokonaan
heltyneenä.
»Mutta, Pascal, sinä ikävystyt köyhässä vanhanpojan asunnossasi, kun
olet ihan yksin, toimetonna... jos olen nauranut tauluillesi, johtui
se iloisuudestani, ja jos olen haukotellut kirjoillesi, niin syynä oli
väsymykseni...»
»En ole ikävissäni», virkkaa Pascal. »Minulla on paljon puuhaa: odotan,
että sinä kutsuisit minua. Tiedäthän tarvitsevasi minua, jotta kävisin
kanssasi näyttelyissä ja toimittaisin talousostoksiasi.... Valitsen
erittäin hyvin lastesi kengät...»
»Pascal...»
Huomautan häpeissäni:
»Mutta tiedäthän... tiedäthän... jos kehoittaisit ostamaan mustat, kun
tahtoisin keltaiset, niin ostaisin mustat!»
Pascalin vaaleat silmät punastuvat luomien kohdalta rajun ilon
täyttäminä ikäänkuin kyynelistä. Äkkiä hän purskahtaa nauruun, olkapäät
vääristyneinä:
»Lausun tunnustuksen huolettomuudellesi...»
Lisään samaan sävyyn, kiiruhtaen ajatuksen loppuun:
»Ja minä mahtipontiselle innostuksellesi. Ensiksikin sinulla on tänä
aamuna ihan sammakon ilme. Sitten sinä pidättelet minua puhumaan
itsestäni: tietenkin se huvittaa minua; unohdan sen johdosta
jokapäiväiset huoleni: käskyt, järjestelyt, lasten koulutehtävät,
postin ja Maximen kaapin, johon hän eilen näki koin pujahtavan...»
»Koi Maximen kaapissa!» huudahtaa Pascal ällistyneellä äänellä.
»Niin, Pascal. Koi Maximen tavaroissa!»
»Pane sinne heti naftaliinia», käskee Pascal.
Mutta katsokaamme vielä hetkinen tätä kevään valtaaman puutarhan
nuorekasta, säihkyvää iloa. Pitkiä nurmikenttiä, jonne puiden varjo
piirtää samettisia suorakulmioita ja ympyröitä, tätä vielä kasteesta
kostean ruohon rehevyyttä, tätä aurinkoa, joka syöksyy kaikkialle,
suonteni syvyyksiin asti ja tätä taivasta, jonka viaton sini lempeästi
suutelee sydäntäni.
»Pascal, oletko huomannut noita kolmea kurjenpolvikoria, jotka ovat
kuin kolme suurta tomaattia salaattilautasella? Entäs tätä uutta soraa,
joka panee hampaat kirskahtelemaan, kun sitä vain katselee? Tai näitä
kellonmuotoisia lehmuksia... Tunnustele näitä linnoituksen seiniä!»
Pascal vastaa rauhallisesti:
»Se on hyvin rumaa. Mitä tuo hyödyttää? Miehesi ei sitä älyä, emmekä
mekään siinä mitään huomaa. Et ole koskaan tutkinut tiilien laatua,
pienokaiseni. Maxime näytti minulle eilen niiden erinomaisuutta. Tai
sitten porttien puuta? Ei yhtäkään oksaa ole siinä. Katsoppa sitten
puutarhan suuntaviivoja, kuinka ne ovat säännölliset. Maxime on
erittäin tyytyväinen rakennusmestariinsa.»
»Niin. Tuota sanotaan kauniiksi taloksi. Siinä on myöskin uloke, missä
juomme kahvia... Uloke on niin korkea, että minua siellä pyörryttää...
Se on oranssipuitten välissä, jotka myöskin ovat kellonmuotoisia...
sinisellä, jäätikköä muistuttavalla kivellä...»
»Siinä on kokonaisuutta», väittää Pascal. »Se on sopusointuinen. Se
on komea. Ruokasalissa voi päälliseksi neljäkymmentä isoa vatsaa olla
kerrallaan päivällisellä.»
Pascal kohottaa nenäänsä ja luo Martinin vernissalla kiilloitettuihin
huonekaluihin ja leposohvien samettiin pelästyneen katseen, joka äkkiä
sokaistuu kohdatessaan auringon. Hän kiinnittää sitten katseensa
johonkin, räpytellen hitaasti silmiään.
»Mitä se tekee. Sinulla on ikkunat, Marceline.»
Riemuitseva ilma laulaa ja huhuilee minulle:
»Niin juuri! Siellä on ikkunat!»
»Olet siis tyytyväinen», sanoo Pascal lopuksi.
»Sano minulle että olet tyytyväinen.»
Nauran Pascalille, nyökkäilen hänelle, vilkuttelen silmiäni, saan hänet
uskomaan, hemmoittelen häntä äänelläni.
»Niin juuri, Pascal, niin juuri, minä olen tyytyväinen. Niin juuri,
olen tyytyväinen, Pascal.»
Silloin kuuluu kaukaa huutoja ja laukkaamista; koko puutarha on sitä
täynnä. Se on kuin kevät olisi tullut kevään keskeen. Lapset syöksyvät
vihreälle nurmelle.
»Katso! He ovat vanginneet koko valon!»
Pilvenpatsas on tulossa. Kuulen sen lähestyvän: se kulkee jäätikön,
kaidan eteisen yli; se tulvehtii siniseen salonkiin, täyttää talon
melulla ja elämällä, kimeillä naurahduksilla ja koirien haukunnalla...
»Niin juuri! Minä olen tyytyväinen, Pascal, epäilemättä, minä olen
tyytyväinen!»
Pascal mutisee rukoilevan ja koomillisen näköisenä:
»Sinulla on lapset, Marceline.»