Oltiin Veronassa, tuossa Italian etehisessä, jossa tämän maan luonnon
ja taiteen ihanuus meitä tänne tullessamme ensi kerran tervehtää. Siinä
on Piazza dell' Erbe ikivanhoine rakennuksineen, lorisevine kaivoineen,
tori, jossa aamuisin on kukkais-, hedelmä- ja vihannesmarkkinat somien
telttojen alla, jossa liikkuu soreita, hauskoja ihmisiä ja kuuluu
sointuvia huutoja ja--lintujen lauluakin.
Olin jostakin lukenut, että harvoin kuulee Italiassa lintujen laulua,
ja ihastuin. Kävin viserrystä kohti ja tapasin peippoja, leivoja,
sirkkuja, satakieliä häkin toisensa vieressä ja joka häkissä--sokean
linnun. Niiltä oli tulisilla neuloilla puhkaistu silmät sitä varten,
että paremmin laulaisivat. Näkevä lintu ei aina laula, mutta sokea,
nälällä kiusattu laulaa kohta, kun ulos tuotuna tuntee päivän valon.
Laulaa halusta ja ikävästä ja toivosta sitä nähdäkseen. Ja kutsuu siten
näkevät luokseen.
Sillä nyt on täällä niinkuin muuallakin metsästysaika käsissä ja ne
ovat nämä häkkeihin suljetut sokeat linnut myytäviä houkuttelulintuja,
eläviä kuvia, joilta toisia ammutaan. Houkuttelulintu maksaa
parikymmentä markkaa. Miksi niin kallis? Siksi, että niitä kuolee monta
ennenkuin yhden operatsiooni onnistuu.--Toisessa myymälässä riippuu
ammuttuja peippoja, hemppuja, satakieliä, sirkkuja ja leivosia,
kauloistaan kimppuihin sidottuina--osoitteena siitä, että sokeat
laulajat eivät ole turhaan säveliään virittäneet.
Tällä Piazza dell' Erbellä, vanhalla roomalaisella forumilla, josta
Baedeker sanoo, että se on yksi Italian kauniimpia paikkoja--»einer der
malerischsten Plätze Italiens»--on sen keskellä ikivanha marmorinen
kaivorakennus, jonka muutamassa patsaassa on miehen korkeudella miehen
kaulan paksuinen ruostunut rautarengas. Se on vanha kaakinpuu,
häpeäpaalu, jossa ennen muinoin pahantekijöitä seisotettiin...
Tietäisin, kenen siihen seisomaan kytkisin, jos minulla olisi se
valta...
* * * * *
On ihana paikka Firenzessä, vähän matkaa kaupungista:
auringonpaisteinen mäenrinne, joka alhaalta ylös laelleen saakka on
viini- ja hedelmäpuutarhana. Siinä kasvaa omenia, viikunoita,
persikoita, päärynöitä, siinä nuokkuu sinisen ruskeita rypäleitä.
Ylempänä mäen laella kuvastuvat tumman vihreät sypressit ja vanhan
linnan katonharjat sarastelevaa aamutaivasta vastaan. Ihailen sitä
näköalaa ikkunastani, katselen sitä kuin kuvaa luonnon ja kulttuurin
kihlautumisesta, sillä tuolla toisaalla on Firenze torneineen,
kirkkoineen, kupooleineen. Ihmeellinen tuoksu täyttää ilman,
hedelmäpuiden hengitys tunkee keuhkoihin hurmaavalla lemullaan.
Nyt siellä visertää lintu puutarhan keskessä, visertää niinkuin
parhaana pesimisensä aikana, niinkuin majaa rakentaessaan suomalaisessa
lehdossa. Jo kuuluu vastauksia, arkoja, epäileviä, aivan ikkunain alta
viikunapuusta, sen oksain sisästä. Yksinäinen viserrys tuolla
tuonnempana siitä kiihtymistään kiihtyy, on epätoivoisen houkutteleva:
»tulkaa, tulkaa! auttakaa, auttakaa! täällä olen, minä olen täällä!»
Viikunapuun lehdissä hurahtaa ja pieni lintuparvi lentää ääntä kohti.
Olivat varmaankin tulleet Suomesta koko perhe, pienoinen poikue,
matkalla tänne ja tästä vielä edemmä, kuulivat tutun äänen, ymmärsivät
oman kielen, joka vierailla mailla niin soreasti korvissamme soi,
lensivät sitä kohti, kohti--kuolemaansa. Pamahti ja pölähti savupilvi
ampumamajasta, kivisestä hökkelistä keskellä viinimaata. Jokin putosi
maahan, liekö pudonnut parikin, toiset lensivät toiseen viinitarhaan,
siellä pamahti myös kaksi laukausta peräkkäin--tuolta tulevat ne
takaisin, ei ole enää kuin kolme linnuista jäljellä--lentävät suoraan
surman suuhun, sillä taas putoo heitä kaksi ja yksi on enää vain
perheestä jäljellä.
Hieno herra olkihatussa ja urheilupuvussa syöksee ulos ampumamajasta,
savuava kaksipiippuinen haulikko kädessä, ja häärii kiihkein liikkein
edestakaisin nurmikolla, hedelmäpuiden alla. Saalis nähtävästi pakenee,
on haavoitettu--nyt hän saavuttaa sen, on kaatua nenälleen, oikaseikse,
kiikuttaa jotakin räpyttelevää kädessään.--»All's todt!»--sinä uljas
metsästäjä, sinä suuri Nimrod!
Yksinäinen häkkilintu piipittää yhä, mutta nyt ei enää kuulu mitään
vastausta, herra kantaa häkin ampumamajaan, sulkee oven ja lähtee
saaliinsa kanssa salolta kotiinsa samoamaan. Tyytyväisenä vihellellen
ja taivasta tähystellen saapuu hän taakkansa kanssa muurille, joka
ympäröi hänen metsästysmaatansa. Miten voittaa vastus? Kuinka päästä
esteestä yli? Hänellä on siellä tikapuut muuria vasten, hän kiipee sen
päälle, laskeutuu toiselle puolelle, on saapunut kadulle ja rientää
tikapuut olalla vastapäätä olevan huvilan portille.
Bravo, signore, bravo bravissimo!--vastaukseksi hymyilee hän
ystävällisesti ylös ikkunaani, iskee ymmärtävästi minulle silmää ja
näyttää saalistaan, triumfaattori. Hetken kuluttua palaa hän kadulle
mukanaan polkupyörä, hyppää sen selkään ja ajaa kaupunkiin, selkä
koukussa, perä pystyssä. Olisi minulla haulikkoni tässä, raesuoloilla
ladattuna, tietäisin mihin tähtäisin...
* * * * *
Söin eräänä päivänä illallista hotellipensionissa tuon saman
viinitarhan rinteellä. Pensioni on sijoitettu tuohon vanhaan linnaan,
joka on vuokrattu ravintolan pitäjälle. Terveyttään ja sairauksiaan
hoitavia, sekä matkailijoita että firenzeläisiä, elelee siellä nauttien
syyskauden suloisesta ilmasta ja hienojen, valikoitujen ateriain
iloista viineineen, vihanneksineen, hedelmineen. Tahdoin nähdä tuotakin
elämää kerran, kohota hetkeksi yliluokan piiriin työväen trattorioista.
Hienoissa toaleteissa istui heitä siinä kukitetussa pöydässä tuuhean
tammen alla muuan pankkiiri rouvineen, joku vanha kreivitär tyttärineen
ja tyttärentyttärineen, nuori häämatkalla oleva pariskunta, lomalla
oleva sotilashenkilö ja joitakuita muita, kaikki tuota varakasta
porvaristoa, jota varten nykyinen yhteiskunta on järjestetty, joka sitä
hallitsee ja määrää sen lait ja yleensä maailman menot mielipiteineen.
Heillä on täällä joka päivä juhla-ateria, ainakin meikäläisen kannalta
katsottuna. Siinä oli monet sopat ja liemet ja lihat ja väliruuat ja
imelät, vaikeat oikeilla nimillään nimittää, mutta hyvin sulavat
suomalaisenkin suussa kianttiviinin kera. Nuo tosin rypistelivät
huippuisia neniään, lähettivät pois monta makupalaa, mikä ei
miellyttänyt. Minä ajattelin, että mies syöpi, mitä saapi ja mitä
hänelle Jumala antaa. Mutta yht'äkkiä kirkastuivat pöytäkumppanieni
kasvot, kun keittiön ovesta keikahti esille itse hotellin isäntä,
hopeinen vati kämmenellä.
--Lintupaistia, hyvät herrasväet!
--O-ooh!
Kaikenlaisten ryytilehtien väliin on asetettu pieniä, kurjia,
palsamoituja muumioita: satakielten, leivojen, peippojen, sirkkujen
paistetuita ruumiita pienine nokkineen, jalkoineen, siipipankkoineen.
--Ei kiitoksia!
--Ette syö lintupaistia?
--Rakastan enemmän heidän lauluaan kuin lihaansa.
Se ei tee mitään vaikutusta noihin hienoihin herrasväkiin, jotka nyt
ovat päässeet himoruokaansa käsiksi. Yhtä vähän kuin sekään, kun
kerron, että eräässä kaukaisessa maassa, jonka nimi on Suomi, kieltää
laki ja yleinen mielipide pikkulintuja tappamasta ja että siellä
tuonnoin eli vanha, lempeä runoilija, joka kirjoitti kauniin kirjeen
kuningatar Margeritalle, pyytäen häntä vaikuttamaan siihen suuntaan,
ettei pieniä lintuja Italiassakaan tapettaisi.
--Mutta sittenhän emme koskaan saisi lintupaistia, sanoo pankkiiri.
--Täytyisi aina syödä kananpaistia tai fasaaneja, huomauttaa kreivitär.
--Joka on liian lihavaa.
Sen sanoo rouva, kreivittären tytär, joka on täällä laihtumassa, ei syö
eikä juo kuin määrän perästä, ja jolle laiha laululinnun paisti on
»hygieenistä» ravintoa. Luineen päivineen panee hän sen menemään
sievästä suustaan, imee ensin ja musertaa sitten hienoilla terävillä
hampaillaan, eikä hänen lautaselleen jää muuta kuin nokat jäljelle.
Eteeni astuu yht'äkkiä tuo kuva vanhasta freskosta Pisan hautausmaalla,
jonka muuriin on kuvattu yksisilmäinen paholainen suurella nautinnolla
pureskelemassa pienten lasten ruumiita, ihmissieluja, joita pahat
enkelit hänelle kantavat ja joilla hän täyttää vatsansa, niin että--.
Ja taas on minulla paha toivotus ilkeässä mielessäni: että olisi
taikavoima tuon pikkulinnun lihassa semmoinen, että paisuttaisi sinut
niin, ettet pääsisi tästä pöydästä ilman rullatuolia liikkeelle.
Yhden ainoan hetkiseksi totistuneen nuoren neitosen, hänen tyttärensä,
silmän pohjassa näen ilmeen, josta tahdon päättää, että hänen sielunsa
jossakin sopessa on herännyt hämärä tunne siitä, että vanhan runoilijan
kirjeessä kuningatar Margeritalle oli jotakin, jota hän ei ollut tullut
ajatelleeksi.
Mutta kaikki muut ovat tapahtuman johdosta saaneet aihetta vilkkaaseen
herkkutieteelliseen keskusteluun siitä, mikä pikku lintu on makoisin.
Ja yleinen mielipide kuulostaa kallistuvan siihen suuntaan, että
makoisimmat linnut ovat ne, jotka kauneimmin laulavat--satakieli ja
leivonen.
1903