Kuvailkaa mielessänne kahden vuoren välissä oleva syvä laakso, jonka
pohjaa kostuttelee kirkkainta, sinisintä vuorivettä vuotava virta, jota
ympäröivien alempien rinteiden vierteillä on viinitarhoja ja
sypressimetsiä, ja jota ylinnä taivasta kohti rajoittavat kaljut,
vanhojen ritarilinnojen koristamat vuorten huiput. Kuvailkaa tämä
laakso ulkopuolella suurta kaupunkia, jonka siitä erottavat korkeat
kukkulat siten, että kun kaupunki on niiden mereen päin viettävällä
rinteellä, laakso jää maan puolelle. Astelemme tämän laakson pohjaa,
etenemme kaupungista ja kadotamme vähitellen kuuluvistamme meren
kohinan, laivain huudot ja kärryjen ja raitiovaunujen kolinan. Jätämme
vielä esikaupunginkin jäljellemme ja olemme maaseudulla. Silloin,
eräässä tien käänteessä, avartuu laakso, joki tekee polvekkeen ja sysää
ulomma toisistaan vuoren rinteitä. Nostamme silmämme ja siinä on
edessämme maailman kenties ihanin hautausmaa, kenties kaikista
viehättävin vainajain lepopaikka, Genovan kaupungin kirkkomaa.
* * * * *
Loitolta sitä katsellen sattuu silmäämme toisella noista vastakkain
olevista rinteistä, juuri siinä, missä se alkaa laaksosta kohota,
valkoinen marmorinen kirkko ja sen ilta-auringon paisteessa kimmeltävä
kupooli. Kahden puolen tätä pilarien ympäröimää kirkkoa kulkee hiukan
alempana marmoripylväitä kahdessa siivessä ja sen edustalla on
neliskulmainen, suuren suuri, vihreä, tasainen pihatto, sekin
marmoripilarien rajoittamana. Tämä pilaristo ja tämä pihatto se on
hautausmaa, se on tuo kuuluisa »kuolleitten kaupunki».
Kuinka sopusointuisa se on muodoiltaan, kuinka puhdas suhteiltaan,
kuinka taiteellisesti kaareutuvat nuo pilariviivat keskustaansa, tuohon
kirkon kupooliin, tuohon hautauskappeliin, missä vainajien tomu
siunataan ja ruumissaarna luetaan! Kuinka viattomalta, kuinka puhtaan
puhtaalta näyttää tuo marmorin valkoisuus vihreää vuorta vastaan! Se on
kuin kaunis kangastus, se on kuin aaveiden kaupunki--niinkuin se kyllä
onkin--jonne ohikulkijaa vetämällä vetää ja jota kaukaa katsellessa
tuntuu siltä kuin hennoisi sinne tulla jo eläessään haudatuksi.
* * * * *
Olemme tulleet sisään portista, jonka edustalla on ainainen vartija ja
hänen asuntonsa. Olemme kääntyneet tuohon pilarikäytävään, joka ympäröi
suurta nelikulmaista pihattoa, minkä keskessä, teiden risteyksessä,
seisoo jättiläiskokoinen Suruttaren kuvapatsas.
Pilarikäytävä on katettu, ulkopuoleltaan on se vahva muuri, johon
kuolleet ovat haudatut, mutta sisäpuolelta pihattoon päin on se
aukinainen.
Alamme tarkastaa hautoja, joita täälläkin, niinkuin Pisassa, on sekä
seinässä että lattiassa. Melkein kaikki hautakivet ja -patsaat ovat
marmoria, mustaa tai valkoista, ja melkein kaikissa on veistettyjä
kuvioita. Harvoin vain näkee siellä täällä jonkin yksinkertaisen sileän
kiven. Kaikkein tavallisin hautakoriste on murrettu pilari, itkevä
enkeli, surun jumalatar tai jokin muu samanlainen vertauksellinen
kuvio. Nuo kuviot ovat asetetut kuin vartioimaan seinässä olevaa kiinni
muurattua aukkoa, jonne arkku on kätketty.
Usein tapaamme myöskin vainajan muoto- tai vartalokuvan ja sen alla
hautakirjoituksen, jossa useimmiten mitä ylistävimmällä tavalla tehdään
selkoa vainajan avuista ja hyvistä puolista. Nämä tällaiset
hautapatsaat eivät vielä eroa tavallisista, muuallakin nähtävistä
hautapatsaista. Mutta aivan omituisia Genovan hautausmaalle ovat
eräänlaiset hautapatsaat, jotka siellä myöskin ovat lukuisimmat.
Ne ovat niitä, joissa esitetään tuota likeistä yhteyttä vainajan ja
häntä suremaan jääneiden välillä, mistä jo edellisessä kuvauksessani
huomautin. Suremaan jääneet sukulaiset eivät ole hennoneet jättää
rakastettuaan yksin kuolon käsiin, vaan ovat seuranneet häntä hänen
viimeiseen lepopaikkaansa ja jääneet sinne. Tämä on tapahtunut siten,
että kun esim. rakastetun miehen kuva on hakattu keskelle suurta
marmoritaulua, on hänen puolisonsa, joka patsaan pystytti, antanut
samaan marmorilohkareeseen hakata omankin kuvansa joko maahan
vajonneena tai vainajata seppelöivänä. Toinen muistomerkki esittää
vainajan lepäävässä asennossa suuren marmorilohkareen päällä, jonka
sivuihin on hakattu koko hänen perheensä suremassa. Perheen jäsenet
ovat kuvatut marmoriin täysissä vaatteissaan, joka nappi, jokainen
pitsi on siihen kaiverrettu. Kolmas taas näyttää meille vainajan
kohoamassa taivasta kohti, siivet hartioilla, mutta muuten hänen
näköisenään, ja enkeli laskeutuu häntä vastaan saattaaksensa eteenpäin.
Alempana patsaan juuressa on realistinen ryhmä, kohtaus hänen
elämästään. On tahdottu jälkimaailmalle säilyttää muisto hänen
hyväntekeväisyydestään, ja hänet on pantu siihen, ojentamaan täyttä
kukkaroa köyhälle vaimolle, joka lastensa ympäröimänä ottaa sen
vastaan. Neljäs ryhmä, joka on jäänyt mieleeni monista sadoista
samanlaisista, antaa kuvan isästä, joka on haudannut ainoan poikansa:
poika on astumassa ovesta sisään kuoleman huoneeseen. Hän on parhaassa
iässään oleva nuorukainen, puettuna viimeisen muodin mukaan, silinteri
päässä, redangotti päällä, kaulus ja kaulahuivi kaulassa. Hän ojentaa
isälleen, joka on palttoo yllä ja hänkin yhtä tarkasti marmoriin
veistetty, kätensä hyvästiksi hattuaan kohottaen. Ja siinä ne seisovat
nuo jokapäiväiset ihmiset, mitä hienoimpaan marmoriin ikuistettuina!
Ei voi kieltää, että se vaikuttaa hiukan naurettavasti eikä oikein
sovellu ainakaan meidän käsityksiimme kuoleman totisuudesta ja
vainajain kunnioittamisesta. Meistä tuntuu oudolta varsinkin se, että
sekä näissä että myöskin monissa muissa samanlaisissa vainajan
sukulaiset, ne, jotka ovat tuon komean, kallisarvoisen patsaan
pystyttäneet, näyttävät muistaneen itseään enemmän kuin kuollutta.
Heillä on näet muistopatsaassa yhtä huomattava, usein huomattavampikin
paikka kuin sen takana lepäävällä. Tulee kuitenkin muistaa, että
patsaan tarkoitus on osoittaa sitä surua ja kaipausta, jonka poismennyt
on jättänyt eläviin, ja luonnollistahan on, että sitä on tahdottu tehdä
niin näkyvässä muodossa kuin mahdollista.
Jos tämä oman itsensä esillä pitäminen ja tunteillaan loisteleminen
eräissä mauttomissa, suuren suurissa marmoriryhmissä vaikuttaakin
vastenmielisesti, on kuitenkin toisia hyvin naiivia ja yksinkertaisia
tapoja tämän tunteen ilmaisemiseen, jotka lapsellisuudessaan tekevät
liikuttavan vaikutuksen. Köyhäin haudoilla, joiden päällä on vain
yksinkertainen risti tai hautakivi, riippuu näet usein lasisten
kehyksien sisässä vain vainajan valokuva sekä suremaan jääneiden
perheen jäsenten valokuvat. Vaikka tuolle ensin tekisi mieli hymähtää,
ei sitä kuitenkaan voi tehdä, kun ajattelee, että tämä ei suinkaan ole
tapahtunut turhamaisuudesta eikä pöyhkeilemisen halusta.
Olemme kävellessämme kulkeneet pilariston läpi aina siihen paikkaan,
mistä portaat alkavat nousta tuohon kupoolikirkkoon hautausmaan
perällä. Aiomme ruveta sinne nousemaan, kun käytävän kulmassa tapaamme
hautakuvan, joka on kaikista kummallisin niistä, joita tähän saakka
olemme nähneet. Siinä on luonnollisessa koossaan vanha rypistynyt ämmä,
talonpoikaispuvussa, rinkelinippu kädessään. Hautakirjoituksesta saamme
tietää, että hän on leipurin leski, joka jatkoi liikettä miehensä
kuoltua ja itse jo eläessään teetti tämän muistomerkin omalle
haudalleen asetettavaksi. Kun ajattelee, että hän itse on seisonut
mallina taiteilijan edessä, nähnyt ryppyiset kasvonsa, koukkuisen
vartalonsa ja jokapäiväiset vaatteensa asteettain astuvan esiin
marmorin peitosta, kun ajattelee hänen mielihyväänsä päästä ikuisiksi
ajoiksi seisomaan rikkaiden pohattavainajain keskelle, hautausmaan
näkyvimmällä paikalla, vaikuttaa tuo kuva niin puhtaan humoristisesti,
että se on melkein liikuttavaa. Turhaan koetamme saada vastausta
kysymyksiin, luuliko hän todellakin luovansa itsestään jotakin
erityisen komeaa, vai tekikö hän hautapatsaansa sellaiseksi
vaatimattomuudesta, vai paneutuiko hän siihen mielenosoitukseksi noita
komeita pöyhkeileviä suurporvareita ja aatelisia vastaan, jotka
eläessään eivät olisi häntä seuroihinsa huolineet? Itsenäinen,
erinomainen eukko hän vain mahtoi olla.
Sanoin jo äsken, että tämä hautausmaan rakennus vihreän vuoren
rinteellä tekee kaukaa katsoen sopusointuisen kokonaisvaikutuksen.
Hautausmaan rakennusta laativalla arkkitehdillä on nähtävästi ollut
verissään vielä kansansa vanhaa taideaistia. Sitä ei kuitenkaan voi
sanoa siitä suuresta yleisöstä, joka edellä kuvaamillamme
hautapatsailla on käynyt tuota kehystä yksityiskohdissaan täyttelemään.
Taide on siinä suurimmaksi osaksi tusinataidetta ja antaa liiankin
selvän käsityksen siitä alennustilasta, jossa nykyaikainen italialainen
taide ja sen viljeleminen elää. Harva on näet se hauta, jossa puhdas
tyyli tulisi näkyviin. Jo yksistään se seikka, että marmoriin hakataan
pitsejä, että siinä koetetaan jäljitellä verkaa, trikoota ja harsoja ja
kaikenlaisten vaatteiden pienimpiäkin poimuja, osoittaa dekadanssia ja
pilaantunutta makua. Sentähden siihen kyllästyykin pian ja ajattelee
sitä suuremmalla ihastuksella niitä yksinkertaisia, arvokkaita uurnia
ja sarkofaageja, joita antiikki loi ja joita on säilynyt niin monessa
muussa paikassa Italiassa. Yksi hyvä puoli tällä taidelajilla kuitenkin
on, se, että se on tulevia sukupolvia varten luonut muistomerkkejä
jokapäiväisestä elämästä ja jokapäiväisistä ihmisistä. Kun kerran
kaikki painettu ja maalattu ja kirjoitettu on kadonnut, kulunut tai
palanut, pysyy vielä marmorin kuva.
* * * * *
Mutta ettei taiteen ja hienon, puhtaan runouden kotimaassa kuitenkaan
runollisuus ole kokonaan unohtunut nykyiseltäkään sukupolvelta, se käy
sentään vielä esiin eräästä viehättävästä ilmiöstä Genovankin
hautausmaalla.
Sisus siinä suuressa neliössä, jota kaikilta puolin rajoittavat nuo
pilaristot, joiden välissä olemme vaeltaneet, ja jonka neliön keskessä
kohoaa ennen mainitsemani Suruttaren kuvapatsas, on, samoinkuin
Pisassakin, vihreä niitty. Tälle niitylle, korkeaan ruohistoon,
loitolla toisistaan kasvavien sypressien väliin, on pystytetty
ainoastaan pieniä valkoisia ristejä, jotka pistävät sieltä esiin kuin
elävät kukkaset. Tässä ei ole mitään ylpeilevää komeutta, ei mitään
liioiteltua tunteellisuutta. Lapset saavat eläessään olla ja elää ja
leikkiä aikaihmisten puuhain ja pyrintöjen keskellä, niihin
sekoittumatta, niitä käsittämättä, niistä kärsimättä. Kuoltuaankin on
niille samanlainen sija annettu, ja siinä näyttää niin oikeaan osatun.
Risteissä ei ole suuria koristeita eikä kovin ylisteleviä
kirjoituksiakaan. On niissä kuitenkin useammassa riippumassa jokin
pieni värillinen lamppu. Kun isät tai äidit yhteisinä surupäivinä,
niinkuin esim. pyhäin miesten päivänä, saapuvat haudalle kukkasia
tuomaan, täytetään lamppu ja sytytetään palamaan. Siinä se saa palaa
sen päivän, sen illan ja vielä sen yönkin. Kun sukulaiset ovat
poistuneet, palavat nuo korkeaan heinään kätkeytyneet tulet yksinään
hiljaisella hautausmaalla, tumman taivaan alla, korkeiden vuorien
välissä, kunnes öljy loppuu ja tulet sammuvat toinen toisensa perästä
niinkuin lapset, jotka hengen hiiskumatta nukahtavat siihen, missä
sattuivat olemaan silloin, kun uni heidät saavutti.
1893