Olimme Napolissa. Ikkunastamme näimme edessämme tuon meren lahdelman,
josta niin paljon oli kuultu puhuttavan, jota oli siihen määrin
kiitetty ja kehuttu, että pelkäsimme sen ei enää vaikuttavan. Mutta se
kuitenkin vaikutti niin, että menimme mykiksi sitä silmäillessämme. En
osaa tehdä selkoa siitä, miksi se niin vaikutti. Eihän siinä ollut
muuta kuin aava, päivänpaisteessa kimalteleva sininen ulappa. Eihän
siinä ollut kuin muutamia suuria purjeita ja vähän useampia pieniä. Ja
tuolla etäällä yksi ainoa saari, jonka jyrkät ääriviivat vain heikosti
erotti vedestä kohoaviksi. Siinä kaikki, mihin sana voi turvautua ja
saada pohjaa esitykselleen. Mutta se olisi liian vähän, ja sentähden
kykenisi se vain kovin heikosti luomaan sitä mielentilaa, jonka tämä
näköala synnyttää. Maalari sen ehkä voisi tehdä, mutta vielä paremmin
säveltäjä. Sillä se tunnelma, jonka Napolin lahdelma jättää mieleen, se
on ennen kaikkea soitannollinen ja sen voi ainoastaan soinnuissa
esittää.
Olen sentähden kirjailijan kannalta katsoen iloinen, että tulin
Napolista käsin Kaprissa käyneeksi. Sillä siinä on jo äärensä ja
muotonsa, se ei ole paljasta taivaan ja veden väriä, ja siinä on niitä
pykäliä, joita sana tarvitsee kiinni tarttuakseen.
Se oli näet Kapri tuo saari, joka meren keskestä häämötti edessämme.
Eräänä kirkkaana, vähän kylmänä aamuna soudatimme itsemme laivaan, joka
Napolin rannasta lähtee kerta päivässä sinisen luolan saareen.
Tuuli oli virkeä maatuuli ja tuli vuorilta, joiden rinteet olivat
vaalenneet yöllä sataneesta lumesta. Vesuviuskin oli lumen peitossa, ja
sen savu, joka muuten niin uljaasti kohoo korkeuteen, painui nyt sen
merenpuoleista rinnettä myöten ja levisi laajana viuhkana vettä pitkin.
Laine, jonka tuuli ajoi telmimään, oli kipakka ja virma. Mutta sen
vaahto oli niin heleän valkea ja sen väri niin viattoman sininen, ettei
sen suuttumusta osannut todeksi ottaa. Olihan se vain kuin keikaileva
kaunis tyttö, joka on vihastuvinaan, mutta jonka vihaa ei kukaan usko.
Kuinka hyvin ymmärsin nyt nuo muinaiset runoniekat, jotka täyttivät
meren nereiideillä ja ilman sefiireillä--tai mitä kaikkia ne ovat nuo
vanhojen iloiset haltijattaret! Ne näyttivät olevan kaikki nyt
aamukävelyllään, karkelemassa kilpaa delfiinien kanssa, joita tuon
tuostakin puhaltausi veden pinnalle laivan kupeella.
Laiva lähenee Kapria. Saaren kallioiset ääriviivat alkavat saada
sisältöä. Valkoisia kyliä erottuu ruskean vuoren rinteestä, puita ja
puutarhoja astuu esiin ja rannalla kuohuva vaahtovyö näyttää jo
liikkuvan. Kierrämme muutaman niemen, jossa kallio nousee sata syltä
kohtisuorana ilmaan ja tulemme satamaan parin vuoripilarin välitse,
jotka jokin maanjäristys aikoinaan lienee maasta irroittanut ja
heittänyt suunnattoman suurina keiloina iät päivät meressä seisomaan.
Rannasta vie vaivalloinen vuoripolku saaren keskessä olevaan pikku
kaupunkiin. Se on ihana asuinpaikka valkoisine huoneineen, joitten
parvekkeilta näkyy koko Napolin lahdelma, Napoli itse kukkuloittensa
rinteille ladottuine huoneineen, Vesuvius ja sanalla sanoen kaiken
tämän maailman ihanuus. Sillä saanenhan sen sanoa minäkin, minkä niin
monet tuhannet ovat ennen minua sanoneet, että joshan liekin maailmaa
muualla, ihanampaa maailmaa ei voi missään olla.
Mutta näköala ei kuitenkaan voi kauan puolessaan pysytellä. Saari itse
vaatii kaiken huomiomme. Vaikka kaupunki onkin jo korkealla
selänteellä, on se kuitenkin vain laaksossa niihin vuoriin verraten,
jotka saaren molemmissa päissä selkäänsä köyristävät. Sinne alkaa mieli
hillittömästi vetää. Ne ovat kuin kaksi toisistaan revennyttä
jättiläiskiveä, yhtä ainoata kivimassaa, ja niiden kupeilla kasvavat
puut ovat alhaalta katsoen kuin kiveen takertunutta sammalta. Täällä
alempana on viinitarhoja ja vihertäviä puistoja, tuolla ylhäällä on
karu erämaa, niin karu, autio ja jylhä, kuin se voi olla ainoastaan
Italiassa, missä luonto tuskin ehtii huulensa hymyyn vetää, kun se jo
samassa otsansa rypistää.
Kaprin kaupungista vie vuoren kylkeen hakattu ajotie toiseen pieneen
kaupunkiin, Ana-Kapriin. Mutkitellen loivissa poimuissa kohoo se
kohoamistaan. Sen alla kuohuva meri jää sitä mukaa yhä alemmaksi. Ei
kuulu enää aallon kuohu kiviseen rantaan; hetken kuluttua näyttää siltä
kuin ei meri enää lainehtisikaan. Se on vain kuin suuri sininen
silkkipeite, mihin on lukemattomia valkeita pumpulikukkia kiinni
ommeltuna. Mutta ei tämäkään näköala ole kuvattavissa. Se on niin oudon
ihana, että se melkein itkettää. Haluttaisi nakkautua tiekaiteen yli
vuoren rinnettä pitkin suoraa päätä aaltojen syliin. Tuntuu siltä kuin
se olisi ainoa uhri, joka olisi sen arvoinen. »Kuolla kauneudessa»--
siinä nyt olisi vasta siihen oikea tilaisuus...
Meillä oli kuitenkin matkamme määränä pyrkiä yhä ylöspäin.
Matkakirjastamme olimme lukeneet, että viisisataa metriä merenpintaa
ylempänä yhdellä näistä haaveellisista vuorenhuipuista, jotka mereltä
päin tänne tullessamme olivat alituisesti huomiotamme kiinnittäneet,
asuu erakko yksinäisessä majassaan. Ja sinne meidän mielemme veti.
Sen suuren tien päässä, jota olimme nousseet, satunnaisella tasangolla,
joka on kuin hylly vuoren kyljessä, on Ana-Kaprin pikku kaupunki. Se on
yksi lajiaan noita italialaisia maakyliä, joissa asuu melkein vain
pelkkiä talonpoikia viinitarhojensa ja hedelmäpuistojensa keskessä,
joita he kaupungista käsin viljelevät. Nyt on sunnuntai ja kaikki väki
kotosalla. Toiset viettävät sitä kirkossa kuunnellen messupappien
hyminää, toiset istuskelevat pienissä ravintoloissa viiniä juoden ja
katsellen nuorta väkeä ja lapsia, jotka kadulla mellakoivat.
Muutama satakunta askelta kirkkotorilta alkoivat jo viinitarhat. Porras
portaaltaan, lava lavaltaan kohoten ne lekottivat siinä
päivänpaisteisella rinteellä. Multa oli vasta muokattua, rungot ja
oksat huolellisesti puhdistetut ja sidotut niitä tukemaan asetettuihin
keppeihin. Pujottelimme niiden välitse aina vähän päästä istuutuen
nurmipenkereille ja nauttien siitä omituisen hienosta tuoksusta, jonka
aina tapaa Italiassa ja joka luultavasti osaksi saa alkunsa näistä
jaloista köynnöksistä, joiden hedelmäkin kätkee niiden kukkien hyvää
hajua.
Sitä mukaa kuta ylemmä tulemme, alkaa kuitenkin viiniviljelys harveta.
Sijaan tulee hedelmäpuita, kunnes nekin lopulta katoavat ja niitä
seuraa melkein pohjoismainen kasvivyöhyke. Onhan siinä yhä
kivikkoisemmaksi käyneellä rinteellä meidän kotoinen petäjä, kunnes
sekin lakkaa olemasta ja me ainoastaan noin tunnin verran kohottuamme
olemme täydellisessä vuorierämaassa.
On niin outoa ja omituista yht'äkkiä kavuta kiveltä kivelle
mutkittelevaa polkua, jonka vieressä ei edes kanervakaan kasva. Olen
nähnyt vain kuvissa Lapin tuntureita, mutta minusta tuntuu kuin eivät
nekään voisi olla sen tylymmät kuin tämä maisema. Toisessa polttavat
pohjoisnavan viimat heinän juuren, toisessa polttaa sen aurinko, mutta
seuraus on sama.
Tie näyttää kuin kiirehtivän päämaaliaan kohti: yksinäisen erakon
maailmaan. Ainoastaan lyhyitä mutkia tehden se melkein kohtisuorasti
kapuaa ylöspäin. Hetken päästä se jo johtaa solaan kahden kallioharkon
välissä, jossa se ikäänkuin heittää hyvästinsä myhäilevälle maailmalle
tuolla alhaalla, lähteäksensä sitten kivistä uomaa pitkin viemään
poikki saaren sen toiselle rannalle. Ja siinä näyttää olevan kahden
maailman ja kahden maailmankatsannon raja.
Tuolla alhaalla ... siellä ovat kyllyydestään hehkuvat hedelmä- ja
viinivainiot, siellä on se äskeinen meri ja sen vaahtopilkut, siellä
heloittaa vielä Napoli ... ja sieltä kuuluu vielä silloin tällöin
Ana-Kaprissa karkelevien lapsien sointuisia huudahduksia. Täällä
ylhäällä ... ei muuta kuin kiveä kiven päällä niin ylös kuin silmä
kantaa. Ja tässä rajalla, tässä on rajapatsaskin.
Se on kivistä laitettu komero, joka on muurattu vuoreen ja johon on
kätketty itkevän madonnan kuva. Taideteos se ei ole, ei ole muuta kuin
lasin taakse puisen kehyksen sisään sovitettu puupiirros. Mutta
vaikutus, minkä se tekee, on suurempi ja syvällisempi kuin ikinä
minkään Rafaelin tekemän kaunottaren. Sen sydän on nuolella lävistetty,
sen silmästä vuotaa kyynel. Lohdutukseksi on joku ohi kulkeva
uskovainen kantanut sille kimpun tuoreita tuoksuvia kukkia. Se katselee
solaa pitkin ulos avaraan maailmaan, se kuontuu näkemään sekä sinisen
meren että valkean iloisina heloittavat Napolin talot. Se on pantu
siihen kuin vertauskuvaksi niistä kahdesta vastakkaisesta tunteesta,
jotka aina taistelevat vallasta katolilaisen sydämessä: täydellisestä
elämän ilosta ja täydellisestä maailman kieltämisestä, samalla kun se
on vertauskuva siitä kahdenlaisesta luonnosta, joka meitä tässä
parhaallaan ympäröi.
Meille pohjolan lapsille on tuo karu luonto ja sen herättämä mielentila
yhtäkkiä kotoisempi ja tutumpi. Olemmehan me siellä erämaidemme
keskessä ja autioiden metsäjärviemme rannoilla oikeastaan vain erakoita
kaikki ja ikävöimme sinne takaisin, jos sieltä joskus lähdemmekin, ja
voimme siis täysin ymmärtää sen halun, joka melskeisinä aikoina pakotti
niin monet maailmaan kyllästyneet joko yksikseen tai suuremmissa tai
pienemmissä seuroissa vetäytymään luostarimuurien hiljaisuuteen tai
kätkeytymään erämaisiin majoihinsa.
Ja me alamme yhä uteliaammin hakea sitä erakon asuntoa, joka piankin
pitäisi täältä löytyä.
* * * * *
Kauan emme tarvitsekaan seurata matkakirjan osoittamaa tietä, kun
vuoristossa, jossa ei nyt näy muuta kuin tätä vuoristoa itseään,
erotamme sen harmaan ruskeasta seinämästä vähän helakammin paistavan
muurin. Sen takana, niin sanoo matkakirjamme, asuu erakko Anshelmus,
joka tarjoo vieraalle viiniä ja leipää ja ottaa heiltä kiitollisin
mielin pienen lahjan, jos he suvaitsevat sen antaa.
Jo näkyykin valkoisen muurin yli pienoinen kupooli ja risti, ja portti
ja sen rautaristikko ja sen läpi pieni pihatto.
Mutta portti näyttää olevan kiinni. Jos on kiinni, niin kolkutetaan.
Seisomme ristikon takana, kolkutamme, mutta ei kuulu vastausta. Olisiko
asukas kyllästynyt yksinäisyyteensä ja laskeutunut alas maailmaan.
Mutta piha on ruohoittunut, niinkuin ei siellä pitkään aikaan olisi
kukaan liikkunut. Keskellä pihaa on hautaristi, nähtävästi vasta
pystytetty. Olisiko hän kuollut? Olisiko tuo hänen hautansa? Niin
onkin, saamme sittemmin tietää. Vanha erakko on muuttanut pois, eikä
ole uutta ilmestynyt hänen sijalleen.
Ulkopuolella porttia on kiveen hakattu penkki. Istuudumme siihen ja
tarkastelemme rautaristikon läpi erakon entistä asuntoa.
Se on kuin kotkan pesä kiinnitetty melkein kohtisuorasti mereen
putoavalle kallion kielekkeelle. Oli hän kuitenkin saanut siihen
sopimaan kokonaisen pikku luostarin. Toiselta puolen luonnollisen,
toiselta tekemällä tehdyn muurin keskessä oleva pihatto on vain
muutamia syliä laidasta toiseen, mutta on siinä ollut tarpeeksi tilaa
hänen pienille viljelyksilleen. Pihaton takana on pieni porstua, josta
yksi ovi näkyy vievän kirkkoon, toinen hänen majaansa sen kupeella.
Emme pääse näkemään, millainen lienee hänen kirkkonsa. Mutta on siinä
pieni tapulikin ja tapulin aukinaisessa luukussa pieni kellokin--joka
kaikki nyt kuitenkin on muuttunut siksi, miksi se oikeastaan lienee
ollut aiottukin, hänen hautapatsaakseen.
Liekö hän saanut rauhansa tässä, liekö ollut tyytyväinen elämäänsä ja
tehtäväänsä, kun ne molemmat päättyivät? Niinpä melkein luulisi.
Sillä voihan olla, että hän, niinkuin monet muutkin erakot, oli mies,
joka aikoinaan oli kaiken maailman ilot iloinnut ja tyhjentänyt
kaikkien nautintojensa maljan tuolla alhaalla tuon Napolin lahdelman
aina iloitsevalla rannalla, mikä alusta ei näytä olleen muuhun kuin
iloon aiottukaan ja mihin melkein kaikki maailman kansat ovat kuin sitä
varten pyrkineet.
Hän kyllästyi siihen, niinkuin kaikki muutkin ovat kyllästyneet.
Hän vetäytyi pois siitä, työnsi ulos purtensa, souti saarehen
merellisehen, kiipesi läpi viinimaiden ja hedelmäpuistojen, tunki
kiviseen erämaahan, heitti viimeiset hyvästinsä siinä, mihin on itkevän
madonnan kuva pystytetty, löysi suojaisan paikan kalliossa ja rakensi
siihen majansa.
Maailman huumaavasta melusta ei tänne mitään kuulunut. Mutta tänne
_näkyi_ kuitenkin kaikki, näkyi kaikki se, missä hän oli elänyt ja
nauttinut: Napoli, Vesuviuksen rinteet, Kastellamare, koko Kapri ja
sitä ympäröivä ääretön sininen meren pinta.
Mutta se näkyi kuin kaukaisena muistona, niinkuin ihanana unelmana,
jota hän ei enää kaivannut takaisin, kun oli varma toivossaan
herätäkseen siitä toiseen, hänen tietääkseen vielä ihanampaan
todellisuuteen.
En tiedä, liekö hän eläessään näin ajatellut. Mutta siltä minusta
ainakin tuntui istuessani hänen minulle suljetun majansa edustalla,
jonka rautaristikossa sunnuntai-illan hiljainen tuuli humahteli kuin
harppua soitellen.
1893.