Paikka, mihin vainajain viimeiset jäännökset sijoitetaan, antaa
useinkin selvän käsityksen siitä, millaiseksi kuolemaa missäkin
ajatellaan.
Suomalainen ja yleensä pohjoismainen hautausmaa on aina suruvoittoinen
ja totisen alakuloinen. Synkkäoksainen kuusi, joka pienimmänkin tuulen
henkäyksen siihen puhaltaessa kohahtaa raskaasti, on tavallisin koriste
haudoillamme. Haapa, jonka lehvät lepattavat niinkuin kuolleiden henget
niissä kuiskaisivat, on toinen yhtä suosittu puu vainajain haudoilla.
Nuo puiset ristit, jotka piipottavat niin avuttomina talvisten hankien
keskestä, lisäävät vielä sitä haikean mielen tunnetta, joka niin
likeisesti liittyy meidän käsityksiimme kuolemasta. Uskonnolliset
käsityksemme kuolemasta estävät meitä yleensä rakentamasta komeita
muistomerkkejä poismenneille sukulaisillemme. Se, joka on meidät
jättänyt, on maasta tullut ja maaksi on hän jälleen tuleva. Meillä ei
ole mitään yhteyttä hänen kanssaan ylläpidettävänä, sillä vasta
viimeisenä päivänä on hänet kuolleista herätettävä. Sille, jolle
hautausmaa on jotakin muuta kuin kamala, kummitteleva »kalmisto», sille
on vainaja vain muistutus omasta katoavaisuudesta. Häntä, joka siellä
on maaksi muuttunut, eivät toisten rukoukset eivätkä kunnianosoitukset
ja uhrit enää voi auttaa.
Ei edes sekään, että me jälkeenjääneiltämme toivoisimme näkyviä
muistomerkkejä itsellemme, kehoita meitä tekemään mitään heille, jotka
ovat ennen meitä mailleen menneet, sillä meistä on yleensä
yhdentekevää, miten meitä kuoltuamme kohdellaan. Hetikohta kun on
viimeinen huokaus rinnastamme lähtenyt, on korkein oikeus meistä
peruuttamattoman tuomionsa julistanut.
Katolilaisten käsitys kuolemasta on hiukan toinen. Syntisen sielu ei
mene suoraan kadotukseen, se vaeltaa vielä kauan sen etehisessä,
Haadeksessa, Purgatariossa, josta se voidaan pelastaakin esirukouksia
lukemalla ja uhreja tekemällä. Siitä seuraa, että kuolema ei ole niin
kammottava ja ettei se siirrä vainajata niin kauaksi sukulaisistaan ja
ystävistään. Elävien ja kuolleiden välit pysyvät läheisinä vielä
kuolemankin jälkeen. Tuohon elävien ja kuolleiden läheisyyteen
vaikuttanee vielä sekin, että katolinen uskonto tunnustaa lukemattoman
joukon pyhimyksiä, jotka hyvinä henkinä vaeltavat elävien seurassa,
välittävät yhteyttä kahden maailman välillä ja auttavat ihmisiä heidän
pienimmissäkin huolissaan. Mutta siitä johtuu helposti, että muutkin
kuin pyhimykset ajatellaan ikäänkuin »elävän» kuolemansa jälkeen. Rakas
sukulainen, uskollinen ystävä muuttuu häntä kaipaavan suojelushengeksi.
Tämä käsitys kuolemasta esiintyy jo vanhoilla roomalaisilla. He eivät
näy pelänneen aaveita, sillä he sijoittivat kuolleittensa tuhkat aivan
keskelleen, useinpa omiin huoneisiinsa. Rooman vilkasliikkeisin
valtatie Via appia, joka toi etelästä päin maailman pääkaupunkiin, on
niin sanoaksemme samalla hautausmaa. Sen varrella on vieläkin kosolta
raunioita, jotka osoittavat, että niiden alle oli kätketty kuolleita.
Eikä tämä hautausmaa suinkaan ollut mikään surullinen, alakuloisuuteen
kehoittava paikka. Nyt se kyllä, hävitettynä kun on ja kun kulkee
aution, myrkyllisen Campanian halki, voi tehdä sen vaikutuksen, mutta
silloin hohti siinä kahden puolen tien valkoinen marmori, ympäristö oli
vihreää, asuttua viljelysmaata ja läheinen vuoristo oli silloinkin sen
ihanana kehyksenä.
Sama käsitys kuolemasta ja vainajista näkyy säilyneen tähän päivään
saakka kaikilla klassillisilla alueilla. Hautausmaat, missä heitä
käyneekin katselemassa, ovat kaikkein kauneimmilla paikoilla, ne ovat
aina taiteellisesti, jopa ylellisestikin koristetut ja tekevät
vaikutuksen, joka ei ole ainoastaan lohduttava, vaan milteipä
iloinenkin.
* * * * *
Vanhemmista hautausmaista on epäilemättä kuuluisin Pisan Campo santo.
Se on kaikkien matkustajain käymäpaikka yhtä hyvin kuin saman kaupungin
kallistuva torni ja tuomiokirkko. Sen se ansaitseekin, sillä se on
täydellinen taidemuseo, täydellinen taulukokoelma.
Täytyy jättää pois kaikki käsitykset meikäläisistä hautausmaista
ymmärtääkseen, miten hautausmaa voi taulukokoelmaksi muuttua. Pisan
hautausmaa ei olekaan hautausmaa, vaan katettu hautauspilaristo. Kun
näet tullaan ovesta sisään, joka aukeaa korkeaan muuriin tuomiokirkkoa
ympäröivältä kentältä, ollaan suuressa soikeassa rakennuksessa, joka on
seinämiltään katettu, mutta keskeltä avonainen. Tämä avonainen paikka
on vihreä nurmikko, jota sade aina pääsee kostuttamaan. Siinä kasvaa
useita solakoita sypressejä, jotka hiukan muistuttavat meidän
kuusiamme, tai paremmin Etelä-Suomen solakoita katajoita, mutta ovat
keveämpiä ja ystävällisempiä silmälle nähdä. Multa siihen on
ristiretkien aikana tuotu pyhästä maasta, Palestiinasta. Joitakuita
hautoja on tällä nurmikollakin. Useimmat ovat kuitenkin tuon katoksen
alla, marmoriseinissä ja marmorilattiassa, joissa niiden paikkaa
merkitsevät lukemattomat kirjoitukset ja taideteokset.
Taideteokset ovat usein symboolisia kuvauksia kuolemasta, mutta yhtä
usein tapaa hautoja kattavissa marmorilaatoissa niiden alla lepäävien
vainajien muoto- ja vartalokuvia, jotka milloin ovat pystyssä olevia
rintakuvia milloin taas kohokuvia.
Nämä eivät kuitenkaan anna tälle hautausmaalle sen varsinaista
merkitystä. Pisan Pyhän kentän suurin viehätys on niissä maalauksissa,
jotka sen seiniä kaunistavat. Useat niistä ovat näet Italian vanhimpia
freskomaalauksia, ja ovat ne niinmuodoin jo taidehistoriallisestikin
suuriarvoisia. Mutta varsinkin aiheidensa vuoksi ne minua huvittivat.
Kun en voi kaikkia maalauksia luetella, kerron vain muutamasta.
Viimeistä tuomiota on usein maalattu ja maalattu paljon taiteellisemmin
kuin Pisan hautausmaan seinässä. Vähän väliä tapaa tämän suurenmoisen
aiheen esitettynä katolisissa kirkkomaalauksissa, ja kuuluisin niistä
on Mikael Angelon mainio fresko Vatikaanissa. Mutta liekö tuota
tapausta sentään koskaan esitetty niin pöyristyttävän vaikuttavasti
kuin Pisan hautausmaalla?
Eri osastoissa, jotka kukin ovat niin suuria, että esineet esiytyvät
luonnollisessa koossaan, on kuvattu itse tuomio, autuaiden taivas ja
kadotettujen helvetti. Viimemainitusta on jäänyt mieleeni pari taulua.
Yksi näistä kuvaa sitä hetkeä, kun pikku pirut eli »pahat enkelit» ovat
saaneet luvan ottaa kadotukseen tuomitut haltuunsa. Mitä kauheimmasti
irvistellen lentävät ne ilmojen halki kantaen kynsissään ja hampaissaan
syntisparkojen sieluja, jotka ovat kuvatut pienten lasten muotoisiksi.
Keskellä taulua on ryhmä tulivuorien huippuja, jotka suitsuttavat tulta
ja tulikiveä ja jonne pirut kantavat saaliitaan kuin petolinnut
pesiinsä, työntäen niitä noista aukoista sisään kuin savutorvista.
Aivan selvästi on tässä kuvassa ajateltu oikeita tulivuoria niiksi
lakeistorviksi, joiden kautta liika kuumuus maanalaisesta pätsistä
suitsuaa ulkoilmaan. Ajatus on todellakin nerokas, olkoonpa se sitten
taiteilijan oma keksimä taikka vain illustratsioni kirkon tai kansan
omasta käsityksestä. Hyvin ymmärrettävä onkin, että se on syntynyt
maassa, jossa tulivuoria suitsuaa ja jossa maanjäristykset kuuluvat
päivän tapahtumiin.
Toinen helvettitauluista kuvaa itseään helvettiä ja sen haltijaa.
Kattiloidensa keskellä ja pikku pirujensa ympäröimänä istuu pimeyden
ruhtinas jättiläisen kokoisena hirviönä keskellä taulua. Kuka ei olisi
kerran elämässään koettanut mielessään kuvitella, miltä tuo mies
näyttäisi! Taiteilijat ja kirjailijat ovat koettaneet keksiä hänelle
mitä kauheimpia muotoja. Ei kukaan ainakaan niistä, joita minä olen
nähnyt, ole kuitenkaan mielestäni osannut paholaisen aatetta
kuvaannollisemmin esittää kuin nyt puheena oleva. Piru on kuvattu
sielujen syöjäksi ja syöminen tapahtuu mitä realistisimmalla tavalla.
Hän on osaksi härkä, osaksi petoeläin, osaksi apina. Hänellä on
päässään sarvet, suu on tiikerin, vartalo gorillan. Hän on jotakin
vihreän keltaista ainetta, paikoitellen läpikuultavaa kuin veden
mädännys, tuollaista muodotonta vesihyytelöä. Parhaallaan on hän
aterialla. Kummallakin kädellään on hän kiehuvasta kattilasta, jossa
porisee sekaisin päitä ja jalkoja, ottanut lapsen ja puree vasemman
suupielen hampailla toiselta päätä, oikean suupielen hampailla toiselta
jalkaa. Hän on ahne ja nälkäinen, ja samalla kun hän toisia puree,
näkyvät ennen puremansa luistavan alas kurkusta.
Ne valuvat kurkusta vatsaan ja kiemurtelevat siellä päällekkäin ja
poikittain (kaiken sen voi kuvassa nähdä), jatkaakseen sitten matkaansa
yhä eteenpäin aina maahan saakka (jonka senkin voi nähdä). Mutta
kaikista kamalin on hänen katseensa. Silmät ovat kierot ja seuraavat
katsojaa minne hän vetäytyneekin. Niiden ilmeessä on jotakin
yliluonnollisen julmaa ja samalla älytöntä. Ne seurasivat minua
viikkokausia jälkeenpäin samoin kuin koko tuo kuvakin.
Kun se vaikutti minuun noin, niin mitä se mahtoikaan vaikuttaa
katsojiin aikoina, jolloin tuollaiset kuvat pidettiin kopioina olemassa
olevasta todellisuudesta. Kaikkialla olisi sellainen kuva syntisten
elämästä kuoleman jälkeen vaikuttanut pöyristyttävästi, mutta vaikutus
oli varmaankin moninkertainen tuossa ympäristössä, hautojen ja kuoleman
keskellä. Ja tietysti oli se tehtykin siihen havainnolliseksi
parannussaarnaksi ja muistutukseksi mahdollisesti niillekin aiotusta
kohtalosta, jotka tänne toivat sukulaisiaan ja tuttaviaan.
Tästä kamalasta taulusta huolimatta ei hautausmaa kokonaisuudessaan
kuitenkaan tee kaameaa, ei edes surullistakaan vaikutusta. Ihmeen
viihdyttävältä tuntuu se, ettei tästä kuolleitten huoneesta näy mitään
muuta kuin korkea sininen taivas. Ei sinne kuulu melua kaupungista, ei
koskaan revi tuuli noiden uinuvien sypressien latvoja. Ainoastaan
kellojen ääni läheisen kellotapulin korkeasta tornista tunkee sinne
kuin yläilmoista tullen. Kaikista miellyttävimmin liikuttaa kuitenkin
mieltä tieto siitä, että elävät ovat ehdoin tahdoin tämän tällaisen
tyynen lepopaikan kuolleilleen valmistaneet. Kunkin aikakauden parhaat
taiteilijat ovat olleet sitä koristamassa siveltimellään ja taltallaan.
Kaupunki on mahtavuutensa aikana siihen tarpeeseen suuria summia
uhrannut, ja yhäkin hoitaa sitä nykyinen sukupolvi mitä hellimmällä
huolenpidolla.
1893.