En ole koskaan ollut niin uuttera kirkossakävijä kuin täällä Italiassa.
Tuskin menee sitä päivää, ettei tulisi jotakuta kertaa kirkossa
pistäydytyksi. Siihen on luonnolliset syynsä. Sillä tuskin on sitä
kadunkulmaa, jossa ei jokin kirkko kohoisi, ja avarampien torien
ympärillä niitä on useampiakin. Sitten ovat kirkkojen ovet auki aamusta
iltaan, ja alituinen ulos ja sisään tulviva ihmisvirta vie helposti
mukaansa. Kirkoissa on sitäpaitsi kätkettynä suurimmat ja omituisimmat
taideaarteet. Se kaikki on syynä siihen, että niihin tulee niin usein
poikenneeksi. Kun niihin tulee poikenneeksi, niin tulee niitä
katselleeksi, ja kun niitä tulee katselleeksi, niin tarttuvat ne
mieleen ja jättävät siihen vaikutuksensa.
Niistä vaikutuksista pantakoon tähän muutamia otteita.
Millainen on italialainen kirkko?
Kysymys on sopimattomasti tehty, sanoo varmaankin kirkollisen
rakennustaiteen tuntija, sillä italialaisia kirkkoja on monenmuotoisia
ja monenlaisia, jotka varsin monessa suhteessa eroavat toisistaan.
Onhan siellä goottilaisia, on renessanssikirkkoja, on antiikin malliin
tehtyjä ja onpa niitäkin, joiden muotojen aate on lainattu itämailta.
Mutta on niiden ulko- ja sisämuodoista kuitenkin säilynyt mielessäni
muutamia kuvia, joiden pääpiirteet ovat sulaneet jonkinlaiseksi
kokonaisvaikutukseksi.
Kun me ajattelemme kirkkoa, niin näemme sen tavallisesti seisovaksi
joko jollakin avonaisella tai korkealla paikalla, joka on ikäänkuin
raivannut oman maansa (hautausmaansa) ympärilleen, minkä keskellä se
sitten kohoaa jotenkin loitolla ihmisasunnoista ja mistä se useinkin
kivijalkaansa myöten näkyy tietä kulkevan silmään. Alkujaan lienevät
kirkot täälläkin seisoneet vapaina. Mutta kun ihmiset vuosisatojen
kuluessa ovat samoilla sijoillaan pyörineet kirkko keskipisteenään,
niin ovat ne lopulta sitä lähennelleet ja piirittäneet sen omilla
asunnoillaan niin, että siitä ainoastaan korkein kupooli ja ylin huippu
ylenee kattojen takaa--jos siinä näet on tuollainen huippu ja kupooli.
Se kuitenkin puuttuu hyvinkin usein. Olen nähnyt koko joukon suuria
komeita kaupunkikirkkoja, varsinkin Roomassa, joihin ovi aukeaa kadulta
niinkuin mihin suurempaan hotelliin tahansa ja jota ei ihmisasunnoista
erota muu kuin pyhimysten kuvilla tai maalauksilla ja ristillä
koristettu pääty. Kirkon ulkopuolinen rakennekauneus, jos sitä alun
pitäen on ollutkin, katoaa kokonaan ja ainoastaan muutamissa kaikkein
suurimmissa ja kaikkein komeimmissa se pääsee useammilta puoliltaan
vaikuttamaan. Mutta niissäkin on tavallisimmasti jokin niihin kiinni
muurattu luostari kokonaisvaikutusta häiritsemässä. Usein on kirkon
sivuseinillä alikerrassa kauppapuoteja, vaunuliitereitä t.m.s. ja
ylemmissä kerroksissa tarjotaan huoneita vuokrattavaksi.
Uskonto ja sen harjoitus on katolilaiselle jokapäiväinen asia ja
arkinen toimitus ja se on tehnyt heille kirkon kotoisemmaksi kuin
mitä se on meille. Meille se on Herran huone, jonkinlainen
sunnuntai-uskontoamme palveleva juhlasali, johon kerran viikossa
kokoonnutaan; heille se on jokapäiväinen lepopaikka, niinkuin julkinen
puisto tai puutarha, johon he ohikulkiessaan istahtavat nauttimaan
varjoa ja viileyttä ja jossa musiikki monta kertaa päivässä soittaa
heidän huvikseen.
Ja kaunis puutarha se kyllä onkin. Yhtä vähäpätöinen ja vaatimaton kuin
italialainen kirkon ulkokuori on, yhtä suurenmoinen ja ylellinen on
usein sen sisusta. Tietysti vaihtelee sisä-asu yhtä monen aikakauden ja
taidelajin mukaan kuin ulkoasukin, mutta useat eri vaikutukset
yhteensulattamalla syntyy siitä sentään seuraava kokonaiskuva.
Tavallisesti on täkäläinen kirkko latinalaisen ristin muotoon
rakennettu. Kun astuu ovesta sisään--jonka pielessä ohimennen sanoen
istuu aina joku vaivainen kerjäläinen almua anomassa--on siinä edessä
soikea käytävä, tai oikeammin kolme sellaista: kaksi laitimmaista ja
kapeampaa ja yksi keskimmäinen ja leveämpi, jotka pilarien tai kaarien
kautta eroavat toisistaan.
Tuo keskimmäinen on kirkon avarin osa, josta silmä kantaa kirkon
perille saakka, missä ovat alttari, kuori ja kupooli. Se on yksi ainoa
suuri lattia, useinkin kuin autio tori, jossa vain siellä täällä on
pieni rukouspenkki, mihin kirkkomies kuoria kohden pyrkiessään vain
hetkeksi polvistuu jatkaakseen sitten matkaansa eteenpäin. Kirkon varsi
on sen molemmilla seinämillä ja sen risteyksistä lähtevissä
sivuhaaroissa. Sillä siellä ne ovat nuo kaikki pienet eri kappelit, nuo
niin sanoakseni varjoiset lehtimajat, jotka antavat katoliselle
kirkolle sen varsinaisen luonteen, jossa varsinaista hartautta
harjoitetaan ja jossa varsinaiset kirkonmenot tapahtuvat. Sinne kääntyy
tavallisesti aina sekin, joka vain matkailijan ja taiteenharrastajan
silmillä katselee.
Sillä se on kokonainen taidemuseo tuollainen yksi ainoa kirkon
sivuseinämä. Sen kappaleista muodostaa useinkin jokainen erityisen
pienoiskirkon. Näissä kappeleissa on oma alttarinsa, omat
alttaritaulunsa, ja seinät ovat peitetyt joko veistoksilla tai
freskomaalauksilla. Elleivät ne ole jonkun vanhan, kuuluisan, rikkaan
suvun erityistä omaisuutta, ovat ne omistetut jollekin merkilliselle
madonnalle tai jollekin pyhimykselle, jonka elämä ja ihmetyöt ovat
siihen kuuluvissa taideteoksissa esitetyt. Kullakin kirkossakävijällä
on hänen sukunsa traditsionien tai yksityisten taipumustensa mukaisesti
oma lempikappelinsa, johon hän poikkeaa polvistumaan, rukoustaan
lukemaan ja vahakynttilänsä sytyttämään. Ja kun koettaa asettua hänen
kannalleen, niin ymmärtääkin sen varsin hyvin tämän omituisen tavan,
sillä kirkko kokonaisuudessaan korkeine holveineen ja laajoine
muotoineen hajoittaa mieltä ja hartautta, jotavastoin tuollainen
pikkukammio sitä kokoo ja keskittää. Tuolla suuressa kuorissa ja ison
pääalttarin ympärillä asuu kaukainen, ankara, suuri Jumala; täällä ovat
hänen pienet, enemmän inhimilliset välittäjänsä, joiden puoleen on
turvallisempaa ja kodikkaampaa kääntyä.
Mutta paitsi madonnia ja pyhimyksiä, jotka asuvat noissa kappeleissa ja
joiden läsnäolon katolinen niin elävästi luo eteensä vilkkaan
mielikuvituksensa avulla, asuu kirkoissa paljon muitakin »henkiä».
Suuri joukko suuria miehiä, hurskaita kirkon ystäviä ja sen
hyväntekijöitä on haudattu kaikkien kirkkojen seinämiin. Se osa kirkon
seinästä, joka jää kahden kappelin väliin, on tähän tarpeeseen
käytetty. Köyhemmissä ja pienimmissä kirkoissa on vain marmorilaatta
kirjoituksineen leposijaa merkitsemässä ja sen päällä kenties vainajan
rintakuva. Mutta vähänkin suuremmissa on siinä sillä sijalla kokonainen
hautakivi-taideteos muistuttamassa vainajasta. Ja nämä n.s. sarkofaagit
ne ovat useinkin mitä suurinta ja hienointa taidetta. Kuuluisimmat
taiteilijat ovat monestikin niissä luoneet elämänsä etevimmän
mestariteoksen.
Niitä silmäillen siirtyy katselija hiljalleen kirkon varsinaista
ristikkoa kohden. Kupoolin alla tapaa hän kuorin, joka on joko
koko- tai puoliympyrä ja jossa kirkon kaikki komeus kokoontuu kuin
polttopisteeseensä. Siinä on pääalttari, joka hohtaa kultaa ja hopeaa
ja jonka katosta kannattavat ylellisesti silaillut pilarit ja johon
useinkin on asetettu kirkon kaikkein pyhin muistomerkki: jokin kuuluisa
taideteos tai ihmeitä tekevä pyhä esine. Alttarin edessä kirkon sillan
alla on joskus hautakammio, mihin on--tai ainakin sanotaan olleen--
kirkon suojeluspyhimys haudattu ja missä vahakynttilät yötä päivää
palavat. Jos kirkko on oikein vanha tai muuten kuuluisa ja jos sen
alttarikammioon haudattu suojeluspyhä on joku apostoli, esim. pyhä
Pietari Pietarinkirkossa Roomassa, niin muuttuu tällainen kammio
varsinaiseksi pyhiinvaelluspaikaksi, jossa päivät päästään näkee
äänettömiä rukoilijoita.
Sen edustalla toimitetaan myöskin pääjumalanpalvelus eli n.s. messu.
Matkamies, joka ei jouda kauan aikaa yhdessä paikassa viipymään ja
jolla ei ole erityistä halua tutkia monimutkaisten katolisten
kirkonmenojen merkitystä, ei saa siitä suurtakaan vaikutusta mukaansa,
varsinkin kun hän ei ole pakotettu pysähtymään sitä kuullakseen, vaan
saapi vapaasti kulkea ja katsella sitä, mikä häntä huvittaa.
Seuraava kuva on siitä kuitenkin jäänyt mieleeni.
Alkaa kuulua kirkossa laulua, milloin heleitä lasten ääniä, milloin
karkeita miesten bassoja, joiden rinnalla vakavimmat M.M:n bassot ovat
kuin lampaan vuonan valitus vihastuneen härän mörinään verrattuna.
Yht'äkkiä lakkaa laulu ja kuuluu lukemista, jonka jälkeen taas sata
ääntä yhtyy yhteen virteen. Silloin tällöin soittavat jossakin kätketyt
urutkin jonkin sävelen.
Mistä ne tulevat nuo äänet?
Kuljen niitä kohti ja näen, että kirkon peräseinä muodostaa alttarin
takana puoliympyräisen holvin--sekin ylhäältä alas asti koristettu
maalauksilla, usein mitä etevimmillä--mikä on kehyksellä erotettu
muusta kirkosta. Siellä istuu tai seisoo suurilla, mukavilla, seinään
kiinnitetyillä tuoleilla tai penkeillä kokonainen hiippakunta pappeja
pikkuisine poikineen. Suuret kirjat edessään ne lukevat vuoron ja
toisen vuoron veisaavat ja kolmannen--haukottelevat. Sill'aikaa toiset
papit alttarilla tekevät melkein samaa ja sen lisäksi heiluttavat pyhää
savua suitsuavista astioista, lankeilevat polvilleen ja jakavat
siunauksiaan alttarin ympärillä seisovalle kansalle.
Nämä tällaiset suuret juhlamessut, joissa kirkon koko varusväki astuu
aseisiin, joissa kaikki sen ulkonainen loisto esiytyy ja jotka eivät
ole muuta kuin »kirkkoparaateja», jättävät katselijan enimmäkseen
kylmäksi ja välinpitämättömäksi. Ainoastaan soitto ja laulu,
kuunneltuna jostakin kirkon etäisestä kulmasta, jonkin hautakiven
suojassa, jonne vain pääsävelet tunkevat eikä mitään näy, saattaa
sentään välistä jäädä pysyväiseksikin vaikutelmaksi.
Paljon enemmän rakastan noita pienempiä kotikemuja, joita kirkoissa
niin usein pannaan toimeen milloin mistäkin syystä. Ne eivät esiinny
millään totisuuden tai syvyyden vaatimuksillakaan eivätkä siis vaikuta
vastenmielisesti, jos eivät voi niitä täyttää.
Niitä näkee melkein joka päivä, ja tavallisesti pannaan ne toimeen
jonkun pyhimyksen kunniaksi. On esim. joku madonna, josta on se maine,
että hän on tehnyt sen tai sen hyvän työn, parantanut sen taudin t.m.s.
Hänellä on oma aikansa, jolloin hän mielellään vastaanottaa kiitollisia
uskovaisiaan. Joku munkki, pappi tai kirkonpalvelija, jonka erityisenä
toimena on tämän madonnan ja hänen kappelinsa vaaliminen, nähdään
juhlan aattona olevan suuressa hommassa. Hän puhdistaa alttaria,
kiilloittaa kulta- ja hopeakaluja, pystyttää kokonaisen metsän
kynttilöitä alttarin ympärille, häärii niinkuin emäntä, joka odottaa
vieraita luokseen. Tulen toisena päivänä samaan paikkaan ja näen, että
odotetut vieraat ovat saapuneet. Suuri joukko naisia, lapsia ja siellä
täällä joku vanhempi mieskin piirittävät nyt paikkaa. Madonna loistaa
kynttiläin keskellä kaikessa komeudessaan. Hänen kuvansa kehys on
verhottu köynnöksillä ja kukkasilla (sekä luonnollisilla että
papereista tehdyillä), ja sen ympärille on ripustettu uhrilahjoja jos
jonkinlaisia. Siinä voi nähdä lasisia sydämiä, helminauhoja, ristejä,
sormuksia, mutta siinä voi myöskin nähdä puusta tai paperista tehtyjä
sormia, korvia, varpaita, jopa vatsankin jäljennöksiä--ne ovat pantuina
merkeiksi niistä ruumiinosista, jotka kaikkein äitien esikuva on
joistakin niihin kuuluvista taudeista ja vammoista vapauttanut.
Kun näkee sen totisuuden, millä kaikkien näiden pikkulahjain antajat
lukevat rukouksiaan kappelin edustalla ja miten tosissaan he pienille
lapsilleen osoittavat Kristuslasta Marian sylissä, niin ei tälle
kaikelle voikaan vetää suutaan nauruun niinkuin ensin oli tehnyt mieli,
vaan täytyy se ottaa semmoisena kuin se on: yksinkertaisen, lapsellisen
hartauden naiivisena ilmauksena.
Tällaisista näkemistäni pikkukemuista vielä pari esimerkkiä. Niinpä
näin pitkänä perjantaina erään kappelin edustalla Firenzessä kokonaisen
ryytimaan, joka arvatenkin kuvasi Getsemanen yrttitarhaa. Lattia oli
peitetty valkealla pellavalla ja pumpulilla. Tässä lattiassa kasvoi
punaisia ja valkoisia ruusuja, lehdet kulta- ja hopeapaperista.
Keskellä tarhaa oli läpikuultava Vapahtajan pään kuva
orjantappurakruunuineen ja veripisaroineen ja kahden puolen sitä kaksi
paitaa, toinen veripunainen, toinen lumivalkoinen. Ja kaikkialla
kynttilöitä sekä pienen pieniä että suuren suuria. Tällä esityksellä
oli loistava vaikutus niihin pienokaisiin, joita varten se oli aiottu.
Ne juoksentelivat siinä kuin joulukuusen ympärillä ja taputtivat
käsiään, kun äidit osoittivat heille tätä ihmettä. Olihan se vähän
omituinen tapa esittää Kristuksen kärsimyksen historiaa ja hänen
verisovitustaan. Mutta lapsille aiottuna tuskin olisi sopivampaa voinut
keksiä.
Vielä hupaisemmalta tuntui minusta se, minkä näin itse pääsiäispäivänä
eräässä saman kaupungin suurimmista kirkoista, Santa Crocessa eli Pyhän
Ristin kirkossa. Kun se on vastapäätä asuntoani, kaitainen katu vain
väliä, menin sinne tietysti päasiäiskirkkoon. Suuri messu siellä kävi
parhaillaan. Syistä, joita yllä olen esittänyt, ei se kuitenkaan
suuresti minua huvittanut. Sen sijaan herätti huomiotani joukko naisia,
joita yhtä mittaa puikkelehti sakastin ovesta ulos ja sisään. Kaikilla
oli niillä pieni myttynen kädessään. Uteliaana menin heidän mukanaan ja
tulin sakastiin. Se on suuri kuin pienen pitäjän kirkko, ja sen seiniä
koristavat kuuluisat vanhat freskot. Ei nyt kuitenkaan ollut aikaa
niitä katsella. Paitsi lukuisia kuoripoikia, jotka täällä telmivät ja
hilskasivat, näin siellä useita pappeja pienten tilapäisten alttarien
edessä lukemassa siunauksia ja sirottelemassa elämän vedellä naisia,
jotka heidän edessään polvistuivat. Tietysti otaksuin, että heitä
kirkoteltiin. Pian kuitenkin huomasin, että toimitus ei tarkoittanut
naisia, vaan niitä myttyjä, joita he olivat tuoneet mukanaan. Mytyissä
oli kätkettynä pääsiäismunia. Ja kun palasin ruokapaikkaani, pieneen
ravintolaan lähellä kirkkoa, oli minulla ilo saada aamiaisekseni niitä
munia, joita ruokarouvani vähän ennen oli käynyt sakastissa
siunauttamassa.
Uskonto ja sen menot tuskin voinevat tulla kodikkaammiksi kuin minkä
tämä esimerkki osoittaa. Kun keittiö on niin likeisesti liittynyt
kirkkoon, niin on samalla kirkkokin liittynyt yhtä likeisesti
keittiöön, ja tätä ystävällistä suhdetta, jota vuosisatain kuluessa on
osattu niin taitavasti kehittää, saanee katolinen kirkko kiittää siitä,
että se kaikista »puhdistuksista» huolimatta niin kauan on voinut
säilyä miltei rikkomattomana etelän herkkämielisten, lapsellisten
kansojen keskuudessa.
1893