Vähän matkaa Firenzestä on korkealla, kauas näkyvällä kukkulalla
Fiesolen pikkukaupunki ja sitä vielä vähän ylempänä samanniminen
fransiskaaniluostari. Sen kirkkojen tornit, sen puutarhoista kohoavat
sypressit ja piiniat ja rakennusten valkoiset seinät näkyvät aina tuon
tuostakin Firenzen katuja kävelevän silmään.
Olimme kulkeneet sinne laajaa ajotietä, joka ensin loivia mutkia tehden
polveili hiljalleen kohoavia rinteitä myöten, täynnä huviloita ja
maataloja ja niitä ympäröiviä viinitarhoja. Kaupunki on vuoren selällä
kuin kirkon harjalla, luostari sen yläpuolella kuin tornissa, jonne
jyrkkä jalkatie johtaa. Seuraan sitä ja seison pian luostarin edessä
ulkopihalla, jota totiset, juhlalliset sypressit vartioivat.
Luostarin portti on suljettu, samoin kirkon ovikin, joka tavallisesti
muulloin on auki, vastaanottaakseen kaikkia niitä, jotka tahtovat tulla
tänne rukoilemaan. Mutta nyt onkin keskipäivä, munkkien aamumessut ovat
jo pidetyt, aamusoitot soitettu eivätkä vielä ole alkaneet iltapäivän
kirkonmenot. Kellot tornissa riippuvat äänettöminä odotellen
auringonlaskua, joka on taas vapauttava niiden kaiun.
Istahdan rappusille levähtämään ja odottamaan minäkin. Takanani on
suuri luostari, niinkuin autio linnoitus, josta ei kuulu
hiiskahdustakaan. Ei näy elämää missään, ei ole täällä nyt edes noita
matkailijan tielle alinomaa tulevia kerjäläisiäkään, jotka luultavasti
ovat laskeutuneet Firenzeen, missä parhaillaan vietetään juhlaa.
Ainoastaan silloin tällöin kuuluu jossakin kaukana ammahtavan aasin
ääni ja alhaalla syvässä laaksossa viheltää juna.
Mutta sypressien runkojen välitse aukeaa näköala Firenzeen päin ... ja
mikä näköala...!
Alhaalla Arnon laaksossa lepää siellä, aaltomaisten, tummansinertävien
vuortenharjanteiden välissä kuin jättiläisen suuren kukkaismaljan
pohjassa kaupunkien helmi. Kuinka kauniisti muodosteltu, kuinka
hienosti hiottu on tuo helmi! Näen marmorisen temppelin kupoolin ja sen
vieressä kellotapulin, näen keskiaikaisen linnan solakkakaulaisen
tornin. Kaikkialla palatsien ja luostarien ruskeita tiilikattoja ja
niiden välissä puutarhan ainaista vihreyttä. Kaupunki hymyilee kuin
hilpeässä ainaisessa onnessa, kukkivan ja kukkiaan lemuavan laakson
ympäröimänä, ja muuttuu vähitellen ja kuin huomaamatta maaseuduksi,
josta paistaa vaahdon valkeita maalaiskyliä ja pikkukaupunkeja, joita
yhdistävät toisiinsa kapeina nauhoina poimuilevat vaaleankeltaiset
maantiet.
Hauska huoleton elämä jäi meistä äsken sinne vilisemään kivitetyille
toreille ja viileille varjoisille kaduille. Kaiken maailman rikkaat ja
joutilaat olivat tulleet sinne viettämään etelän ihanaa kevättä,
hengittämään vastapuhjenneiden lehtien lemua ja ahmimaan kukkien
hurmaavaa tuoksua, joka muurien ulkopuolelta puutarhoista tulvii
kaupungin sisimpiin osiin ja tuntuu Arnovirran vihreän vedenkin mukana
valuvan sen läpi. Heillä oli siellä parhaillaan kukkaisjuhla, ja kadut
kuohuivat iloista, kirjavapukuista kansaa, toreilla ja kadunkulmissa
soitettiin ja tanssittiin. Ikkunat, katuovet, parvekkeet, katot ja
räystäätkin olivat täynnä väkeä odottamassa corso di fiorin tuloa. Se
tulee, kaksi-, kolmi- ja nelivaljakoita tungeskelee väkijoukon läpi,
hevoset, kuskit ja vaunuissa istujat kukilla koristettuina ja vaunut
niinkuin kukkaislähteestä nostettuina ja vielä kuin sen märkyyttä
valuen, pyörät ja istuimet ruusuja tihkuen: punaisia, valkoisia, ja
muuankin pelkkiä sinisiä muistikukkia. Värit välkkyvät, tuoksut
temmeltävät ilmassa ja noiden liikkuvien kukkaismaljojen sisässä istuu
onnen ja iloisen elämän poutaperhosia: nuori ihana äiti kahden pienen
tyttärensä kanssa, toisessa yksinäinen pieni prinsessa, kokonainen
perhe, kaksi rakastunutta...
Ne jäivät sinne karkelemaan liputettuja katuja pitkin, ja täältä sinne
katsellessa näyttää siltä kuin aurinko heijastellessaan ja varjoja ja
valoja vaihdellessaan ottaisi sekin osaa ihmisten iloihin ja niinkuin
koko tuo lakeus olisi ihanuuden meri, jossa värejä lainehtii ja
karehtelee kauneutta.
Mutta me täällä--me istumme kuin erämaassa. Ei ota luostari osaa
maallisiin menoihin, ei näy se tietävän eikä tahtovan niistä tietää.
Sen ikkunat ovat suljetut, sen asukkaat vaikenevat, ja ainoastaan
sypressi kuiskaa jonkin salaperäisen sanan vierustoverilleen, kun
heikko tuulahdus tästä kautta kulkiessaan sitä koskettaa.
Mutta se ajattelee, miettii omia mietteitään, ja kun se niistä herää,
tulkitsee se ne omalla tavallaan. Kello pienen tornin huipussa
heilahtaa ja alkaa soida, luostarin ovi aukeaa ja sieltä sisältä kuuluu
messua. Hetken kuluttua ja kellon yhä soidessa tulee jono munkkeja
ulos, ne tekevät kierroksen pienellä pihatolla, laskeutuvat tietä alas
ja katoavat. Vienevätkö viimeistä voitelua jollekin kuolevalle,
käynevätkö siunaamaan jotakin kuollutta vai laskeutunevatko laaksoon
rukoilemaan sadetta vainioille, joita madonna viime aikoina on poudalla
rasittanut? Kellon soitto saattaa heitä heidän retkelleen, ja kun
messun nuotti on lakannut kuulumasta, vaikenee kellokin.
Mutta luostarin ovi on jäänyt raolleen, ja minä hiivin siitä sisään. Ei
näy portinvartijata eikä kukaan tule estämään. Tulen holvin alatse
neliskulmaiselle pihamaalle, jota reunustaa pilarikäytävä ja jonka
seiniä hienoväriset, ujosti esiintyvät freskomaalaukset koristavat.
Jotkut ovet ovat auki, ja yhden ohi astuessani näen pienen
kappelikirkon, jonka perällä lepattaa vahakynttilä palamassa alttarin
vieressä. Toiset ovet veivät munkkien kammioihin. Ne ovat ahtaat ja
matalat, ikkunat pienet kuin vankien kammioissa, yhdellä seinämällä
rukouspöytä ristiinnaulitun kuvan tai madonnan kanssa, toisella
kaitainen rautavuode. Tulen rohkeammaksi ja kuljen edemmä toiselle
neliskulmaiselle pihalle. Se on samalla puutarha, ja sen keskellä on
kaivo, jonka kivisen kannen päällä ruskeakaapuinen avopäinen munkki
nostaa vettä astiaan ja ruiskuttaa sitä taimilavoihinsa. Takaportista
tulee toinen ajaen edellään aasia, joka kantaa itsekokoistaan
risukimppua.
Joudun harhaillessani luostarin ulkopuistoon, joka on kukkulan toisella
rinteellä, poispäin Arnon laaksosta ja Firenzestä. Kaikki äskeinen
ihana hempeys on luonnosta kadonnut. Alhaalla on hedelmätön laakso,
jonka pohjassa on punaiselle hiedalle kuivunut jokivirta. Taampana
toisella puolella laakson on erämainen vuoristo, kovaa karua kalliota,
jonka kasvullisuus on heikkoa ja kuihtunutta. Mitä aurinko ei ole
kärventänyt, sen on vesi vienyt muassaan uurtaen pitkiä syviä naarmuja
vuorten rinteisiin. Jyrkkää polkua alas laaksoon siellä täällä
kasvavien piiniain välissä vaeltaa äskeinen munkkien jono hitaasti
kulkien selät koukussa.
Mutta täällä puistossa on varjoisia tammia, kukkivia mantelipuita,
myrttilehtoja, oliiveja, oranssipuita ja lehteviä viikunapuita. Täällä
on nurmikkoa ja hyvin hoidetuita polkuja ja niiden varrella mukavia,
kiveen hakatuita istumapaikkoja. Vähän väliä on rakennettu huvimajoja
madonnalle ja hänen pienelle »bambinolleen». Yksinäinen munkki
käyskentelee tuonnempana puitten välissä ja noukkii kukkasia, jotka hän
sitten vie madonnan huvimajaan. Hän huomaa minut, mutta ei tule
häiritsemään. Painun vielä syvemmälle metsän sisään, jonne ei näy
luostaria. Luostarissa aletaan soittaa iltakirkkoon. Ja samalla kuuluu
toisen luostarin kello vastaavan jostakin laakson yli. Hetken aikaa ne
juttelevat siinä niinkuin kaksi uskovaista, jotka ymmärtävät toisensa
ja ovat yhtä mieltä elämän suurimmissa kysymyksissä. Vuosisatoja ovat
ne kai sillä tavalla ajatuksiaan ja tunteitaan vaihtaneet niitä aina
samaan äänilajiin ja samaan sointuun ilmaistessaan.
Sitä kuunnellen, tuota iltasoittoa, alkaa näyttää siltä kuin katoliset
legendat muuttuisivat todellisuudeksi, kuin tämä metsikkö kansoittuisi,
kuin enkeli liihoitteleisi maahan Marialle ilmoittamaan, että hän on
löytänyt armon Jumalan tykönä, ja madonna nojaa, Jeesuslapsi
käsivarrellaan, tammea vastaan, ja tietäjät itäiseltä maalta saapuvat
lahjoineen. Kaikki ne monet taulut, joita joka päivä on nähnyt
kirkoissa ja luostareissa ja joita mielikuvitus ja muisto on täynnä,
alkavat elää. Kuinka hyvin ymmärrän nyt nuo näyt, joita hurskaat munkit
ja taiteilijat näkivät ja esittivät sekä sanoin että värein. Kuinka se
täällä näyttää luonnolliselta tuo likeinen yhteys taivaan ja maan
välillä, täällä, josta ei tunnu olevan kuin lyhyt askel ja pieni
hyppäys avonaiseen taivaaseen. Tämmöisestä luostarista, siitähän jo
näkyy kuin matkan määrä ja se on vain viimeinen pysäkki. Sellaisena
sitä ainakin sen omat asukkaat pitävät ja semmoisen vaikutuksen se
hetkellisenä miellyttävänä tunnelmana tekee satunnaiseen
matkamieheenkin.
1893