Italian ihanuuksia muistelevalle astuu ensi sijaan sen taide. Mutta
taidetta muistellessani, sulkiessani silmäni ja antaessani erilaisten
kuvain vaeltaa editseni, en näe mitään niin kirkkaasti kuin ne monen
monet freskokuvat, jotka kaikkialla ovat viehättämässä. Vaikken ollut
nähnyt yhtä ainoata oikeata freskomaalausta ennen tuloani Italiaan,
niin oli minulla niitä kohtaan kuitenkin salainen kunnioituksen tunne.
Olin muistaakseni jostakin estetiikasta aikoinani lukenut, että se oli
öljyvärimaalaus, joka hävitti oikean maalaustaiteen, se kun, sallimatta
tehdyn erehdyksen korjausta, hävitti vaatimukset käden ja silmän
ehdottomasta tarkkuudesta. Taiteilija saa eteensä seinän, joka on
kirkon, palatsin tai muun hienon huoneen seinä, ja hänen käsketään se
koristaa. Hänellä ei ole mitään mahdollisuutta väärän viivan tai väärän
värin oikaisemiseen tai peittämiseen, vaan pysyy hänen kerran tekemä
vetonsa peruuttamattomasti paikoillaan. Mikä edesvastuu taideteoksen
tilaajaa kohtaan, mikä harmi, kun tehtyä ei koskaan saa tekemättömäksi!
Mutta mikä kiihoitin samalla tarkasti mittaamaan määrät, laskemaan
suhteet, koulitsemaan kätensä ja silmänsä ja varomaan hutiloimista ja
keskeneräisyyttä. Jos mieli saada vähänkin kunnollista työtä, täytyy se
suorittaa inspiratsioonin täydellä painolla.
Senkö tähden ne heti nähtyäni lienevät tehneet niin välittömän ja
syvällisen vaikutuksen? Tuntui melkein aina niiden edessä seisoessani,
että ne olivat ikäänkuin suoraan taiteilijan aivoista tuohon seinään
painuneet, täysivalmiiksi mietittyinä ja kehittyneinä. Hänen muotonsa
ja värinsä eivät näytä jäljennöksiltä siitä, mitä hän luonnossa on
nähnyt, vaan niinkuin hänen kauttaan kulkeneilta ja hänen sielussaan
kirkastuneilta aatteilta. Kun nykyajan realistisessa taiteessa näkee
niin paljon aatteetonta luonnon kopioimista, niin paljon turhaa ja
hengetöntä detaljityötä, on niin viileätä ja virkistävää antautua
tuohon puhtaaseen taiteen nautintoon, jonka freskomaalaukset
synnyttävät. Sitä tehdessä haihtuu kokonaan halu sentapaiseen
arvosteluun, johon uudenaikainen taide niin helposti antaa aihetta.
Ei tee mieli ruveta viisastelemaan, niinkuin yleisö ja
taidearvostelijatkin usein tekevät, siitä, miten on maalattu tuo kivi
ja kanto ja kuinka virheettömästi on piirustettu tuo käsi tai nenä.
Hakee vain sitä aatetta, jota taiteilija on tahtonut esittää, etsii
niitä näkyjä, joita hänen mielikuvituksensa on nähnyt. Ei siinä takerru
yksityiskohtiin, vaan antaa kokonaisuuden vaikuttaa.
Saattaa kyllä olla, että tämä yksityiskohtien unohtaminen tulee
siitäkin, että tekniikka todella ainakin parhaimmissa freskoissa on
yläpuolella kaiken arvostelun, tai että antaa virheen anteeksi, kun
tietää, että se on seuraus työtavasta ja niistä vaikeuksista, joita
materiaali vaatii voitettavaksi. Mutta on se haettava toisaaltakin.
Yksi ominaisuus, joka tekee freskomaalaukset niin viehättäviksi, on
niiden koristeellinen eli dekoratiivinen puoli.
Tähän aikaan, kun tehdään öljyväri- tai muu kehyksiin pantava taulu,
taiteilija harvoin voi tai saa ajatella sitä ympäristöä, johon taulu
tulee sijoitettavaksi. Enintään pitää hän huolen kehyksestä. Ostaja
saakoon ripustaa sen paikkaan ja valaistukseen, jonka hän parhaaksi
näkee. Vanhalla freskomaalarilla sitävastoin oli aina tiedossaan seinä,
johon hänen teoksensa oli ainaiseksi sidottu ja johon sen täytyi sopia.
Sentähden täytyi hänen ottaa huomioonsa, miten maalaus juuri siinä
tulisi vaikuttamaan, laskea valon ja värin vaikutus ja sovittaa
muodotkin seinän mukaan. Samalla kun maalaus on itsenäinen, puhtaasti
aatteellinen taideteos, on se myöskin seinäkoriste, tapetti, ja täytyy
sen vaikuttaa seinään puhtaasti dekoratiivisena. Tämä kaiken
maalaustaiteen alkutarkoitus onkin usein niin ihmeellisesti otettu
lukuun, että silmä sittenkin, kun se jo kenties on uupunut itse
aiheeseen, nauttii vielä tietämättään ainoastaan viivoista ja väreistä
semmoisinaan. Siihen pyrkivätkin etevimmät freskomaalarit ja sen he
saavuttivatkin. Olen usein vaeltanut uudestaan ja aina uudestaan
luostarien pihatoissa ja istuskellut kirkoissa ja kappeleissa, jotka
ovat tällä tavalla koristetut, ja antanut seinien heijastaa tuota
maalauksiensa salaperäistä kauneutta, joka on niin kainoa, ettei se
huutamalla huuda huomiota puoleensa, ei tungettele eikä pyri
häikäisemään, mutta jonka kuitenkin tuntee ilmassa olevaksi ja josta
samalla saa esille mitä suurenmoisimmat aatteet ja aiheet, jos mieli
tekee ruveta niitä tarkastelemaan.
Kuulee usein sanottavan, ettei käsitellyn aiheen laatu saa vaikuttaa
taideteosta arvosteltaessa ja että ainoastaan käsittely ja tekotapa
määrätkööt sen taidearvon. Mutta tuskinpa vanhaa taidetta ihailtaisiin
niin, tuskinpa se vaikuttaisi meihin niin voimakkaasti, ellei se olisi
ottanut aiheitaan niin korkealta kuin se ne otti. Me olemme jo niin
tottuneet niihin, ettemme enää tule ajatelleeksikaan, mitä rohkeutta ja
taiteellisia inspiratsioonia sentään mahdettiin tarvita luomaan sitä,
mitä luotiin. Vai voiko taiteilija todellakaan kurottaa kätensä
korkeammalle kuin silloin, kun hän ottaa itse Jumalan alas taivaasta,
ryhtyy kuvaamaan hänen ainoata poikaansa, neitsyt Mariaa ja apostoleja
ja pyhimyksiä? Niitä kaikkia ja suurimmaksi osaksi ainoastaan niitä
ynnä sen lisäksi raamatullisia aiheita katsoivat senaikaiset
taiteilijat kyllin arvokkaiksi siveltimensä esineiksi. Arkailematta
avasi taiteilija taivaan ja asutti sen, hänen mielikuvituksensa tunki
maan sisään ja löysi sieltä helvetin, jonka empimättä esitti, hän
tahtoi olla mukana maailman luomisessa ja tiesi täsmälleen, millaista
oli elämä paratiisissa, eikä hän kammonnut loihtia esiin sellaistakaan
tapausta kuin viimeinen tuomio. Kunnia sille, jolle se tulee, ja
annettakoon kunnia kernaasti niillekin aiheille, joita nykyaika
rakastaa, mutta älköön ihmeteltäkö, jos aate nousee ja tunne avartuu
enemmän silloin, kun katsoja joutuu n.s. silmästä silmään katselemaan
elämän ja kuoleman suurimpia kysymyksiä ja niiden edustajia taivaassa
ja maan päällä.
Me olemme siihen jo tottuneita ja me selailemme kuvallista
raamattua niinkuin muutakin kuvakirjaa, mutta silloin, kun tuo
uskonnollis-kirkollinen taidesuunta ensiksi syntyi, kohtasi se varmaan
syvästi uskonnollisia tunteita ja kulumatonta mielikuvitusta yleisössä.
Se sytytti sydämiä niinkuin meillä nykyjään sytyttää niitä
»kansallinen» taide, mutta innostuksen aihe oli kuitenkin ylempi ja
vaikutus sitä mukaa syvempi. Se oli niin voimakas, että taideteos
saattoi nousta kuvatun sijalle--ilmiö, jonka vielä tänäkin päivänä
näkee hartaasti katolisissa maissa. Eikähän se ihme olekaan, että niin
tapahtui yleisössä ja että madonnan kuvia kannettiin juhlasaatoissa
kaupunkien läpi, kun itse taiteilijakin saattoi joutua tuollaisen
hurmauksen valtaan. Yksi esimerkki on siitä ennen Rafaelia elänyt
maalarimunkki Angeliko da Fiesole, jonka kerrotaan niin sulautuneen
aiheeseensa, että hän esimerkiksi Kristusta ristinpuulle maalatessaan
ratkesi kyyneliin oman taulunsa edessä.
Tämän munkin ja hänen aikalaistensa freskomaalaukset muuten mielestäni
parhaiten vastaavat tämän taidelajin aatetta. Ne vaikuttavat väriensä
ja muotojensa miltei etsityllä yksinkertaisuudella; ne ovat
neitseellisen kainot, uskonnollisesti syvät ja hartaat ja liittyvät
ihmeellisen vaatimattomasti seinään. Kaikki ovat ne kirkoissa ja
luostareissa. Pyhän Markuksen luostarin käytävät ja munkkikammiot
Firenzessä ovat hänen koristamansa ja siellä on hänen kenties paras
teoksensa: enkelin ilmestyminen Marialle. Nyt ne ovat kaiken maailman
ihailtavina, ja alituinen ihmisvirta vaeltaa noiden ristinpuun alla
polvistuvien apostolien ja Jumalan äidin ja Jumalan pojan ohitse.
Taiteilija on saanut jälkimaailmaltakin täyden tunnustuksensa, joka ei
ole paljon pienempi kuin Rafaelille ja Mikael Angelolle annettu. Mutta
sittenkin tuntuu siltä kuin tämä tunnustus olisi vähempi kuin se, minkä
hänelle varmaankin antoivat hänen aikalaisensa, nuo hiljaiset munkit,
joiden yksitoikkoisia kammioita eivät elähyttäneet muut nähtävät kuin
ne yksi tai kaksi pientä freskoa, joita taiteilijan sivellin oli
valkeille kiville luonut erakon silmää hivelemään ja mieltä ylentämään.