Italia on museoiden ja taidenäyttelyjen luvattu maa. Tuskin on sitä
pientä kaupunkia, jossa ei olisi ainakin jokin julkinen taidekokoelma,
puhumattakaan kirkoista, luostareista ja yleisölle auki olevista
yksityisistä kokoelmista vanhoissa ja uusissa palatseissa.
Mutta kaikki voittaa kuitenkin Vatikaani ja sen kokoelmat, joissa muun
muassa Mikael Angelon ja Rafaelin etevimmät maalaukset ovat
tavattavina.
Pietarin kirkko seisoo kahden pilaririvin keskessä, jotka kuin
ojennetut käsivarret »hyvän paimenen» kuvassa kutsuvat kaikkea maailmaa
luokseen tulemaan. Kun aamuisin saapuu sinne, näkee kuitenkin, ettei se
ole kirkko, johon suurin joukko kiiruhtaa. Suurin joukko katoo
oikeanpuolisen pilariston kätköön, sillä siitä menee tie sekä paavin
itsensä puheille että niihin kappeleihin ja huoneistoihin, joihin
maailman arvokkaimmat taideaarteet ovat kätketyt. Siellä ovat sekä
Sistinan kappeli että Rafaelin stanssit ja loggiat.
Paavin kuuluisa sveitsiläinen kaarti seisoo ovella vartioimassa
keskiaikaisissa puvuissaan, jotka sanotaan tehdyiksi itse Mikael
Angelon piirustusten mukaan. Muodon vuoksi asettuu painettipyssyllä
varustettu mies eteen ja kysyy. »minne matka?»--»Mikael Angelo,
Rafael», vastataan ja hän ymmärtää ja antaa mennä, osoittaen rappua,
jonka päässä jo seisottaa toinen vartija ja neuvoo sivuhuoneeseen,
jossa kolmas vartija on vastassa.
Sistinan kappeli, jonne monia mutkaisia portaita tullaan, on soikea
huone. Kun astuu ovesta sisään, niin tuntuu ensin pieni pettymys.
Tämäkö yksinkertainen, sileäseinäinen kaikkia tavallisia
kirkkokoristeita vailla oleva huone nyt on se kuulun kuulu paikka, jota
maailman kaikkein suurimmat taideteokset koristavat? Se on jaettu
kahteen osaan, joista toinen jotenkin yksinkertaisine penkkiriveineen
on aiottu yleisölle, toinen taas aitauksella erotettuna kuin kuoriksi,
missä on muutamia vähän komeampia penkkirivejä korkeampia hengellisiä
herroja varten jumalanpalvelusten aikoina. Mutta kun vähän kauemmin
katselee ympärilleen, niin huomaa, että tämä sittenkin on maailman
kenties kaikkein kallisarvoisimmin sisustettu temppeli. Sillä se on
sisustettu puhtaimmalla ja jaloimmalla taiteella katosta lattiaan; sekä
peräseinä että katto ovat peitetyt Mikael Angelon freskoilla.
Katossa on esitetty koko raamatun historia maailman ja ihmisen
luomisesta alkaen. Jättiläiskokoisina vaeltavat siellä silmäin editse
nuo suuret tapahtumat: Luoja erottaa suurenmoisella kätensä liikkeellä
valkeuden pimeydestä, luopi auringon ja kuun, luopi miehen ja näyttää
hänelle hänen vastaluodun toverinsa, käärme viettelee Aatamia ja Eevaa
ottamaan omenaa, enkeli ajaa heidät paratiisista y.m. Nämä kuvat ovat
katon keskiosassa ja alempana niitä molemmilla sivuilla nähdään
profeetoita, sibylloja ja muita raamatun henkilöitä.
Mutta niin ahneesti kuin silmä katseleekin näitä kattokuvia, joita
tehdessä mitä suurimmat sekä katon muodon että sen korkeuden tuottamat
teknilliset vaikeudet ovat olleet voitettavina ja joita oikein
nähdäkseen täytyisi heittäytyä selälleen niinkuin taivaan kupukantta
katsellessa, siirtyy se kuitenkin pian alttariseinään, jossa »Viimeinen
tuomio» on esitettynä.
Johan on itse aihekin rohkeimpia ja suurenmoisempia, mitä inhimillinen
taide voi ottaa esittääkseen. Mutta senkin voittaa mielestäni vielä
tekotavan rohkeus ja suurenmoisuus. Huimaa silmää ja pyörryttää päätä
sitä katsellessa. Tuntuu siltä kuin maa järähtäisi jalkojen alla, ja
seinät alkaisivat huojua kaatuakseen samassa. Mutta kaikista
ihmeellisintä on nähdä, millä keinoilla taiteilija on tämän illusion
saavuttanut. Koko viimeisen tuomion esitys näet on vain alastomien
ruumiiden mylläkkää. Mutta ne ovatkin kuin kallioita maailman seinästä,
jotka juuri ovat lohjenneet irti toisistaan ja ovat putoamaisillaan
syvyyteen.
Taulun yläosassa näkyy vihan jumala kuin myrskytuulena syöksyvän esiin
kulmat rypyssä ja käsi tuimassa liikkeessä. Hän syöksähtää esiin
tuomiolle ja samassa on jo tuomio lausuttu ja oikeus tapahtunut ja
parhaallaan etenemässä täytäntöön. Kun toiset ihmiset kaunein
plastillisin liikkein kohotetaan ylös taivaaseen, missä enkelit ottavat
heitä vastaan, vaipuvat toiset, ruumis ja jäsenet epätoivoisissa
kouristuksissa, alas syvyyteen, ja näitä jälkimmäisiä näyttää olevan
monta kertaa enemmän kuin edellisiä. Toiset niistä putoavat pää edellä,
toiset takertuvat vielä viimeisellä epätoivollaan kiinni ylös nousevien
jalkoihin. Mutta kamalat pirut ovat jo iskeneet heihinkin kyntensä ja
he vaipuvat ja vaipuvat auttamattomasti. Alimpana nähdään ne, jotka
eivät enää yritäkään pelastautua ja joita Kaaron viepi täyden
venelastin manalaan. Tämä viimeinen osa taulusta on ehkä kaikista
vaikuttavin. Onnettomia syntisiä on venhe kukkuranaan, niitä on mätetty
siihen pitkin ja poikin kamalissa epätoivoisissa asennoissa, muutamat
jo veteen pudonneina, niin ettei näy kuin kantapäitä vähän, muutamat
vielä turhaan iskien kyntensä venheen laitaan, joka juuri lähtee
liikkeelle rannasta ja pian on tyhjentävä lastinsa kuoleman rannalle.
Se on synkkä pessimistinen taulu, sillä vaikka »viimeisen tuomion»
toinenkin puoli, autuaitten pelastus on yhtä rintaa esitetty, ei siitä
ainakaan minuun ole jäänyt muuta muistoa kuin muisto ankarasta,
leppymättömästä vihasta ja ihmiskunnan peruuttamattomasta kadosta.
Taiteilija maalasikin sen vanhoilla päivillään, kun murheet ja
vastoinkäymiset olivat hänen mielensä murtaneet. Tuntuu melkein kuin
»viimeinen tuomio» olisi hänen uhkauksensa, hänen testamenttinsa
jälkimaailmalle.
Miettiväisenä, ikäänkuin ahdistettuna poistuu katsoja hänen työnsä
äärestä ja aivan vaistomaisesti haluaa hän nähdä jotakin, joka voisi
tuudittaa, viihdyttää ja antaa toivoa jostakin iloisemmasta ja
onnellisemmasta. Ja hän löytääkin sen kerrosta ylempää, jossa Rafaelin
hento, soinnukas taide piankin vie meidät keveitten ihanteittensa
taivaaseen.
Samaan aikaan, kun Mikael Angelo koristeli synkkää kirkkoholvia, johon
niukka valo tuli vain muutamista katonraja-ikkunoista ja jossa hän
kuukausmääriä murjotti ihmisarkana erakkona, siveli nuori Rafael, onnen
lempilapsi, vihellellen ja lukuisain oppilastensa kanssa iloisesti
seurustellen, aukinaisten palatsikäytävien ja parvekkeiden seiniä,
voiden telineiltään milloin hyvänsä heittää silmäyksen yli Rooman ja
sen ihanien ympäristöjen.
Hänen luomansa ovatkin sitä mukaa keveitä, lempeitä ja iloisia. Tuo
tunnettu tulipalo Incendio del Borgo on, vaikka aihe on kamala,
kuitenkin hauska laatukuva, jota katsellessa unohtaa kokonaan, mitä
siinä tahdotaan esittää, ja kiintyy vain ihailemaan jäsenten
plastiikkaa ja taitavaa ryhmitystä. Toisella seinällä taas nähdään
Disputassa avonainen taivas ja kohta sen alla onnellinen maa, eikä
niiden välillä näytä mikään häiriö koskaan olevan mahdollinen. Sitten
soittaa siellä Apollo viuluaan laulun ja soiton haltiattarien
ympäröimänä. Ja »Athenan koulussa» vallitsee täydellinen antiikki
rauha, eikä sen tekijä näytä tietävän mistään muusta kuin elämän
sopusoinnusta.
Kun hän sitten pääsee raamatun aiheita käsittelemään ja sen henkilöitä
kuvaamaan, niin tekee hän sen samalla hempeydellä ja valoisuudella ja
ikäänkuin hymyhuulin.
Järisyttävät kohtaukset, joita muuten ei ole monta, sulautuvat
viehättäviin ja hauskoihin. Rafaelin raamatunkuvat ovat todellakin kuin
»kuvia», joita huviksensa katselee, selailee. Ja hänen madonnansa
sitten! Kuka ei tuntisi noita onnellisia ja autuaita nuoria äitejä!
Mutta siksipä hänen taidettaan niin rakastettiin ja rakastetaan yhä
vielä. Yhtä mittaa kuuluu katsojain suusta ihastuksen huudahduksia, kun
tuolla alhaalla Sistinan kappelissa kaikki käyskentelivät totisina ja
hiljaisina ja henkeään pidätellen, uskaltamatta sanallakaan ilmaista
tunteitaan. Yläkerrassa kun niin sanoaksemme evankeliumin sulous
hellytteli, niin alikerrassa tuntui kuin olisi laki joka hetki uhannut.
Kumpi on näistä aikakautensa suurista mestareista suurin? Sitä tulee
heidän teoksiaan katsellessa ajatelleeksi ja kysyneeksi, ja onhan
maailma siitä vuosisatoja väitellyt. Mutta mitä varten kysyä! Sillä
eihän se ole muuta kuin mielialan asia. Kun mieliala on kevyt ja elämä
päivänpaisteinen, silloin se kernaasti liihoittelee vielä ylemmä
Rafaelin enkelien siivillä. Kun mieli on musta ja elämä tuntuu
epätoivoiselta, silloin se hakee itselleen sympatiaa Mikael Angelon
totisesta ja synkästä taiteesta ja syventyy siihen.
1893.