Kaikki katsottavat paikat Roomassa ovat kaupungin laidassa. Siellä ovat
melkein ulkomuureissa kiinni Pietarinkirkko ja Vatikaani museoineen,
toisaalla on taas aivan portin luona Lateraanin kirkko ja museo ja
laitapuolilla ovat myöskin Forum ja Kapitolium ja siihen kuuluvat
kokoelmat. Samoin monet vanhimmat kirkot, joissa vanhinta taidetta on
kätkettynä. Tuon sijoituksen sanotaan kirkkoihin nähden syntyneen
siitä, että kristityt kaikkein ensimmäisinä alkuaikoinaan saivat
pysytellä syrjässä ja rakentaa sananharjoituspaikkansa niin loitolle
kuin suinkin, usein ulkopuolelle kaupunkiakin, jonne sitäpaitsi useat
tarun- ja historiantakaiset merkkitapahtumat sijoitettiin. Sillä
tavalla on myöskin yksi Rooman komeimmista kirkoista, Pyhän Paavalin
kirkko, ulkopuolella muurien joutunut usean kilometrin päähän
kaupungista.
Kulkuneuvot Roomassa eivät siihen aikaan, kun tämä käynti tapahtui,
olleet kehottavat. Pyhän Paavalin kirkolle vie kuitenkin raitiotie. Sen
rakentamiseen on luultavasti antanut aihetta se suuri pyhiinvaeltajain
joukko, joka tälle paikalle tulvii, sillä paikkaa pidetään yhtenä
katolisen maailman pyhimmistä.
Hyppäämme mekin vanhan Forumin kohdalla raitiovaunuun, joka
uudenaikaisuudellaan tekee omituisen vastakohdan vaikutuksen tässä
antiikkisessa ympäristössä. Vaunu vyöryy matkallaan ikivanhoja
historiallisia seutuja. Se sivuuttaa Palatinon kukkulat, joilla vielä
näkyy keisarivallan aikuisten palatsien raunioita, se kulkee Aventinon
alitse, jossa asui alhaisempi kansa, vaikkei sen asunnoista ole juuri
mitään jäljellä, ja menee ohi Sirkus Maksimuksen, jonka sijan nyt
osaksi peittää--kaasutehdas. Sitten ajetaan vähän matkaa keltavetisen
Tiberin rantaa, missä näkyy muutamia »saaristolais-jaaloja»,
lastattuina viinitynnöreillä. Kun on päästy jykevätekoisen porttiholvin
alitse ulkopuolelle muurien, nousee siinä tien vieressä eteen yht'äkkiä
omituinen rakennus, jota ei olisi odottanut täällä näkevänsä. Se on
pieni pyramiidi, vaikkei olekaan kovin vanha, ainoastaan vuodelta 12
ennen Kristusta, ja kantaa nimeään jonkun Sekstiuksen mukaan, joka
arvellaan sen alle haudatuksi. Kun on tämä merkillisyys jäänyt
jäljelle, ei tie enää tarjoa mitään erityistä nähtävää, se kun kulkee
tasaista viljeltyä Campaniaa.
On sitä hauskempi katsella sitä seuraa, joka istuu raitiovaunussa. Ne
ovat kaikki pyhiinvaeltajia ja niistä suurin osa pappeja. Puhutaanhan
me välistä pappisvallasta meilläkin, mutta ei se todella maksaisi
vaivaa, kun ajattelee, millaista pappisvalta on ennen ollut
pappisvallan pääpaikassa Roomassa. Eikä se nytkään liene vähäksi
arvattava, sillä vaikka Italiassa ei olekaan julkisessa valtiollisessa
elämässä edustettua pappispuoluetta, toimii se kuitenkin hiljaisuudessa
sitä sitkeämmin. Nyt oli paavin riemujuhlan aika, eikä täällä tähän
aikaan näyttänyt muita miehiä paljon olevankaan kuin pappeja. Mihin
vain kääntyy, näkee kauhtanoita, ja munkkikaapuja ei ainoastaan
kaduilla ja kirkoissa, vaan myöskin ravintoloissa ja kahviloissa,
varsinkin Vatikaanin läheisyydessä, joissa niitä päiväkaudet istuu ja
syö ja nuuskaa--sillä papit nuuskaavat, vaikka eivät näy saavan
polttaa. Kaikki maat ovat edustettuina tässäkin vaunussa. Tuossa on
ensiksikin hyvin maallikon näköinen englantilainen, jonka tuntee
laihuudestaan ja pituudestaan sekä punakantisesta Baedekeristään. Häntä
vastapäätä istuu saksalainen, jonka vaaleaverisyys ja hyväntahtoisuus
heti pistää silmään. Hänen vieressään on vilkas ranskalainen--kaikki
samaan pukuun puettuina, päässä matala lierilakki ja yllä musta, kaiken
muun puvun peittävä kauhtana. Ne ovat maallikkopappeja, ulkopuolella
luostarin eläviä, ja ihmeellistä, kuinka sama ammatti kaikissa maissa
ja kaikissa kansoissa muodostaa pääpiirteiltään samat kasvonjuonteet.
Suutarit ja räätälit tuntee kaikkialla suutareiksi ja räätäleiksi, ja
näiden pappien tuntomerkkinä on tuo alituisesta parranajosta
tiukoittunut poski- ja leukanahka sekä jonkinlainen hyvää suopa laupeus
silmissä.
Vähän erilaisia ovat munkit, joita niitäkin on useita mukana. Heidän
kasvoissaan ja silmissään on aivan erityinen leima, ja se ei suinkaan
ole naivisuutta. Näyttää siltä kuin he tuntisivat maailmansa ja
tietäisivät ihmishengen kaikki salaisuudet ja toimisivat jonkin
erityisen hengen johtamina. Kun tuokin fransiskaani, joka istuu vaunun
perällä, katsahtaa meihin, niin tuntuu siltä kuin hän siinä
silmänräpäyksessä olisi selvillä siitä, mitä me olemme. Se herättää
jonkinlaista pelon ja harmin sekaista kunnioituksen tunnetta. Jos nuo
kaikkien uskovaisten uskotut miehet voisivat ja saisivat ilmaista, mitä
kaikkea he rippituolissaan ovat kuulleet, mitä ihmissielujen ja niiden
salaisuuksien syvyyksissä ovat nähneet, se olisi sielunelämän kuvausta,
jonka rinnalla n.k. psykologisten kirjailijain analyysit olisivat
aloittelijain kokeita. Kirkko ja kirkonmiehet eivät julkaise
tutkimuksiaan, vaan pitävät tietonsa omina tietoinaan ja perustavat
niihin valtansa ihmisten yli.
Kuinka tyylikäs hän on ulkonäöltään tuo munkki! Yksi ainoa ruskea kaapu
on hänellä yllään kesänsä talvensa, karkealla nuoralla keskeltä
sidottu, josta riippuu hänen »henkensä» miekka: ristiin kiinnitetty
rukousnauha. Pää on paljas, sen laki kaljuksi ajettu, jalat myöskin
paljaat, ainoastaan ohuet sandaalit alla. Eri munkkikuntain pukujen
kuosi ei suuresti vaihtele. Väri vain vaihtelee ja voi välistä olla
ihan lumivalkoinen, jolloin se tuollaisen suurikasvuisen, mustaverisen
luostariveljen päällä, joka istuu rinnallani, tekee kerrassaan komean
vaikutuksen. Hän on oikea Kristuksen sotamies, vieläpä vanhinta
kaartia, temppeliherra, kalpaveli, luulisi hänen millä hetkellä hyvänsä
voivan tapparaan tarttua.
* * * * *
Raitiovaunu pysähtyy kuin asemalle kirkon ulkopilariston reunaan.
Näyttää kuitenkin siltä kuin olisi tullut johonkin tehtaaseen tai
kasarmiin, sillä ulkopuoli ei ainakaan anna mitään selitystä siihen
maineeseen, jonka tämä paikka on saavuttanut.
Mutta kun astut sisään...
Sanotaan, että tämä temppeli ennen paloaan, joka tapahtui v. 1823 ja
jolloin sen katto putosi sisään, oli Rooman kauneimpia kirkkoja.
Mitenhän lie silloin ollutkaan, mutta ei se nytkään ole mikään
sydänmaan kappeli. Suuruudeltaan lienee se lähinnä Pietarin kirkkoa ja
on siinä kävelemistä, ennenkuin ehtii isolta ovelta alttarille. Ja kun
on sinne ehtinyt, huomaa, että matka on vasta puolessa, että se vasta
on ristin keskusta, johon olemme tulleet.
Nämä avarat alat ovat pilarien välissä, jotka ovat pitkät kuin
korpikuuset, ja jotka latvoillaan kuin taivasta kannattavat. Ikkunoita
siellä ylhäällä lie satoja, kaikki erivärisistä laseista, joissa
esitetään lasimaalauksissa yhtä monta pyhimystä tai raamatullista
aihetta. Kaikki hohtaa kullalle ja hopealle tuolla ylhäällä ja lattia
on hienointa kiveä ja mosaikkia. Alttarin edessä kohoo jättiläissuuria
marmoriveistoksia apostoleista, jotka yksinkertaiset kalamiehet eivät
koskaan liene aavistaneet kerran tämmöisessäkin kunniassa täytyvänsä
esiintyä. Heidän ympärillään on pilareita, jotka ovat tehdyt
puhtaimmasta alabasterista, porfyyristä ja malakiitistä. Mihin vain
katselee, tuntuvat miljoonat säteilevän vastaan. Kuuluu ehkä oudolta
näin rahassa arvostella pyhää paikkaa. Mutta kun kulta ja hopea ja
kalliit kivet tulevat vastaan, täytyy väkisinkin puhua kullasta ja
hopeasta. Ei siitä pääse sivu muissakaan kirkoissa, mutta täällä se
pistää silmään enemmän kuin muualla. Sillä ensiksi se kiiluu ja hohtaa,
kun tämä kirkko on valoisampi ja luultavasti juuri sitä varten
valoisampi kuin muut kirkot. Sitten on kaikki täällä uudenaikaista, ja
korjattua eikä vuosisatain kuluessa keräytynyttä ja ränstynyttä. Syy
paikan pyhiinvaeltajatulvaan näkyy olevankin juuri tämä komeus. Mitä
pyhimysten luita ja muita kirkollisia muistoaarteita alttarin alla
säilytettäneekin, ainoastaan ohimennen näkyvät hurskaat niiden kohdalla
polvistuvan ja silmiään ristivän ja sitä suuremmalla hartaudella ja
uteliaisuudella antautuvan oppaiden kuljetettaviksi, jotka vievät heitä
yhdestä kalleudesta toiseen ja puhuvat kaikista niistä miljooneista,
joita nämä kaikki ihanuudet ovat maksaneet. Paavilla kuuluu olevan
mosaikki-, kuvanveisto- ja muita kirkollisia koristetöitä varten
erityiset tehtaansa, jotka toimittavat niitä kaiken maailman
pyhättöihin. Ja senpätähden tuntuukin tämä paikka enemmän
suurenmoiselta pysyvältä näyttelyitä kuin Herran huoneelta.
Väsyttämään rupeaa sentähden piankin kaikki tuo komeus ja suuruus.
Siinä on jotakin amerikkalaista kehuskelevaa ja on sentähden oikein
helpotus, kun sattumalta löydän aukinaisen oven, joka kuin
taikavoimalla vie minut aivan toiseen maailmaan ja aivan uuteen
ympäristöön.
Melkein kaikkien keskiajan kirkkojen yhteydessä on ollut luostari, ja
sellaiseen tuo pieni portti minut nyt veikin. Me seisomme luostarin
sisäpihalla. Se on neliö, joka on muodostunut rakennusten keskeen ja
siitä menee ovia suoraan munkkien kammioihin. Kun ne siellä pienissä
komeroissaan olivat uupuneet työskentelemään, tulivat ne tälle
pihalleen vilvoittelemaan ja lepuuttamaan aivojaan. Mikä rauhallinen,
viihdyttävä kävelypaikka! Räystäät ovat ympäriinsä levennetyt
katoksiksi, joita pylväistö kannattaa. Ja mikä pylväistö kirkon
pylväistöön verrattuna! Pilarit ovat hienoja, solakoita ja keveitä,
niissä ei ole mitään muuta ylellisyyttä kuin tekotavan puhtaus ja
tyylin somuus, mutta juuri sen vuoksi on niissä oma henkensä ja kuin
oma tahtonsakin, ja ne näyttävät kuin itsetietoisesti kattoa
kannattavan. Hienot freskomaalaukset pylväskäytävän katossa ja seinissä
lisäävät mielen kevennystä ja ylennystä. Avonainen paikka seinien
välissä on pieni puutarha, ja sen keskessä on ikivanha kaivo, jonka
kansi on kellastuneesta marmorista ja kohokuvilla koristettu. Ja
kaikkeen tähän tulee päivänvalo ylhäältä eikä koskaan kuonnu pylväistöä
kuumentamaan, jossa helteisimpänäkin vuodenaikana on viileää ja
varjokasta istuskella, astuskella, miettiä ja nukahtaakin--jopa
ikuiseen uneenkin.
Sillä tänne näkyvät ihmiset pyrkineen kuolemansakin jälkeen lepäämään.
Lattiassa ja seinissä tapaa hautoja, tiiviisti kiinni muuratuita,
joiden sijan ilmaisee ainoastaan marmoriin hakattu kirjoitus, kohokuva
tai pieni veistos. Samalla kun tuollaiset kohokuvat tekevät paikan kuin
taidekokoelmaksi, luovat ne niihin totisuutta ja viehkeää
surumielisyyttä.
Tuo suuri kirkko kalleuksineen on unohtunut, ja kun sen läpi taas on
mentävä ulos päästäkseen, tuntuukin se enää vain eteiseltä, joka
haihtuu mielestä, silloinkun pysyväksi vaikutelmaksi jää luostarin
yksinkertainen pihamaa.
1893.