Roomassa, 20 p. helmik. 1893.
Tuskin on päästy hurraamasta ja huijaamasta karnevaali-ilossa, kun
huomenna jo on paasto ja sen tuottama totisuus. Yhtä täynnä kuin eilen
olivat teatterit, sirkukset ja tanssisalit, yhtä täynnä ovat tänään
kirkot. Viime viikolla vilisi kadulla ja toreilla naamioita ja
klovneja. Tämä viikko on pyhitetty papeille, munkeille ja
pyhiinvaeltajille, joita tapaa kaikkialla, minne poikkeaa. Tuhansittain
on niitä tänne saapunut, varsinkin Ranskasta, Etelä-Italiasta ja
Englannista. Ruhtinaita ja hienoa yleisöä, piispoja ja apotteja,
maalaispappeja, kerjäläismunkkeja, pikkuporvareita ja tavallisia
talonpoikia, jotka tuntee sekä puvuistaan että siitä viattomasta
uteliaisuudesta, jolla he ikuisen kaupungin rakennuksia tarkastelevat,
on näinä päivinä tulvinut tänne.
Tavallisestikin syntyy tämä pyhiinvaeltajain tulva heti karnevaalin
päätyttyä ja paastoajan alettua. Tänä vuonna oli erityinen syy, Leo
XIII:n riemujuhla. Oli kulunut 50 vuotta siitä, kun hän astui kirkon
palvelukseen.
* * * * *
Rooman aivan äärimmäisessä luoteisessa laidassa kohoaa pyhän Pietarin
kirkon kupooli. Sen takana on Vatikaani museoineen ja paavin
yksityisine asuntoineen, jotka käytäväin kautta ovat yhteydessä kirkon
kanssa. Kirkkoa sanotaan maailman suurimmaksi. Siihen mahtunee liki
satatuhatta henkeä seisomaan. Sen edustalla on laajan laaja, kahden
pilariston ympäröimä avonainen tori.
Katsellessani tätä jättiläisrakennusta, en voinut käsittää, mihin
tarpeeseen se sellainen olisi välttämätön. Vasta riemujuhlan
paavillisessa messussa ollessani ymmärsin sen aatteen: koota
erityisissä tilaisuuksissa sisäänsä kaikki ne, jotka eri maailman
ääristä kokoontuvat tänne paavillista messua kuulemaan. Samalla
ymmärsin senkin, että kirkko tätä tarvetta tyydyttääkseen nykyisten
kulkuneuvojen aikana, joita ei rakentaja ollut lukuun ottanut, saisi
olla vielä toista puolta suurempi.
Luulen, että ainoastaan suurten maailmannäyttelyjen juhlatilaisuuksissa
saattaa sellainen väenpaljous olla yht'aikaa koolla. Jo kello 6:sta
aamulla alkoi kirkkomiesten saapuminen, ja kirjavaa joukkoa se oli.
Suuri osa on puettuna tavallisiin vaatteisiin. Mutta ainakin neljäs osa
sadastatuhannesta on pappeja pitkissä kauhtanoissaan ja mustissa
lierilakeissaan ja munkkeja erivärisissä: valkeissa, mustissa ja
ruskeissa kaavuissaan. Näkee siellä tulipunaisiakin kirkollisia pukuja,
näkee nunnia ja avojalkaisia ja paljaspäisiä hurskaita. Kaikki
kiiruhtavat ne, mitkä tullen raitiovaunuissa, mitkä ajaen ylpeissä
ajopeleissä, mitkä jalan kulkien, kirkkotornin keskustaa kohden, jossa
on aukko vahtisotamiesten muodostamassa solassa ja jossa edellisinä
päivinä jaetut pääsyliput tarkastetaan. Siitä läpi päästyään kiipeää
väkijoukko mustana muurahaisjonona pääovea kohden, josta se ainoastaan
vitkalleen pääsee sisään valumaan.
Tulen jo tuntia ennen juhlallisuuksien alkamista, mutta saan tuskin
enää sijaa kirkossa. Yhdellä silmäyksellä ja yhdestä paikasta on
mahdotonta saada käsitystä sen suuruudesta. Vaikka saisi vapaastikin
kävellä, kestäisi kuitenkin hyvä rupeama, ennenkuin voisi sen kaikkiin
osastoihin ja sokkeloihin pintapuolisestikaan tutustua. Tarvittaisiin
kuukausia, ennenkuin saisi selvän käsityksen niistä sadoista
seinämaalauksista, veistoksista, kuvapatsaista ja hautakoristeista,
joita vuosisatain kuluessa on laitettu ja koottu sekä kirkon keskiosiin
että sen kymmeniin sivukappeleihin.
Mutta niihin ei nyt huomio joudu kiinnittymään, minun yhtä vähän kuin
muidenkaan. Madonnat saavat itsekseen hymyillä, enkelit lennellä omiksi
iloikseen ja jättiläisen suuret apostolit kulmiaan rypistää. Kaikkia
läsnäolijoita hallitsee vain yksi ainoa intohimo: päästä niin paljon
kuin mahdollista kirkon keskustassa olevan alttarin läheisyyteen, jossa
paavi tulee messunsa pitämään tai edes sen sotamiesten muodostaman
käytävän luo, jota myöten hän tulee tuolillaan esille kannettavaksi. Se
halu on niin voimakas, että kaikki nuo pyhät sivualttarit muuttuvat
astinlaudoiksi ja telineiksi, joilta kukin parhaansa mukaan koettaa
saada mieleistään näköalaa.
Odotus kestää ja kestää. Juhlatunteet ehtivät haihtua ja väsymys tulee
yhä painavammaksi. Naisia pyörtyilee ja kannetaan ulos. Ihmiset
puhelevat keskenään kuin markkinoilla ja yksi ainoa suuri humina nousee
ylös kupooleihin, missä muutamassakin pyhä henki kyyhkysen muodossa
levittää siipiään. Tavallisten ihmisten päitä vähän ylempänä
heilahtelee siellä täällä valkoisia töyhtöjä vartijasotamiesten
kypäreistä, heidän kulkiessaan edestakaisin käytävää pitkin.
Mutta yht'äkkiä leimahtaa muutamasta kirkon kolkasta kiihkeä riemuhuuto
ja tuossa tuokiossa räiskää sama tuli kaikkialla. Eräästä
sivukappelista, joka on ollut punaisella veralla vaatetettuna, ilmestyy
päivän sankari tuolilla kannettuna. Hänellä kuuluu olevan loistava
seurue sekä edessään että takanaan. Etäiseltä paikaltani en kuitenkaan
näe muuta kuin suuren kantotuolin, jonka päällä vaakkuu kaksi
mahdottoman suurta viuhkatöyhtöä. Kun saan katseeni teroitetuksi, näen
kantotuolissa pienen olennon, joka verkalleen liikuttelee käsiään edes
ja takaisin niinkuin siunauksia jakaakseen. Vien kiikarin silmiini ja
tunnen hänet samaksi, jonka valokuvan olen nähnyt kaikissa
kirjakauppain ikkunoissa näinä päivinä. Hän on vanha, ryppykasvoinen
äijä, silmät terävät ja pienet, käsi hieno ja lumivalkoinen. Korkeaan
hiippaan ja väljään viittaan puettuna näyttää hän pikku pojalta, joka
on puettu äitinsä hameeseen. Mutta ne, jotka seisovat ympärilläni, ne
näkevät hänessä maailman mahtavimman ruhtinaan, ainoan oikeauskoisen
kirkon päämiehen, puolijumalansa--Paavin.
Tuntuu siltä kuin etelämaisen luonteen kaikki intohimot olisivat
päässeet liikkeelle. Innostus on todellakin »rajaton». Eläköön-huudot--
»Viva il Papa Re!» s.o. eläköön paavi-kuningas--käsien taputukset,
liehuvat liinat, sadantuhannen yhdenaikainen mielenosoitus--siinä on
todellakin katsomista ja kuulemista. Kuta keskemmä kirkkoa hän etenee,
sitä suuremmaksi kasvaa melu. Soittava orkesteri ylhäältä lehteriltä ei
kuulu mihinkään sen rinnalla. Päät tutisevat, posket pullistuvat,
silmät ovat päästä pudota noiden riemun huutajain. Enkä kadu ollenkaan,
että tulin tuota näkemään. Kuinka hyvin ymmärrän nyt nuo
uskonpuhdistajat, joiden uskonnollisia tunteita loukkasi tällainen
ihmisen jumaloiminen. Kuinka oudolta sentään tuntuu nähdä, että
tavallista ihmistä sotamiesten ja hoviherrain muodostamassa käytävässä
kannetaan juhlakulussa kirkon läpi ja asetetaan alttarille, joka
meikäläisten käsitysten mukaan on niin kokonaan toisia tarkoituksia
varten rakennettu. Mutta heikäläisistä siinä ei tietysti voi olla
mitään loukkaavaa, ovathan he joka päivä tässä samassa kirkossa
tottuneet näkemään kymmenien paavien komeat hautakappelit, jotka ovat
yhtä ylellisesti koristetut kuin se alttari, mikä on Vapahtajalle
vihitty.
Kun kulkue on päässyt ohitseni ja vaeltanut kirkon päästä päähän,
lasketaan kantotuoli maahan ja paavi nousee suurelle kirkon keskessä
olevalle alttarille. Silloin lakkaa myöskin melu ja messutoimitus
alkaa. En siitä kuitenkaan voi mitään nähdä, tiedän vain ohjelmasta,
että paavi kaikkine kardinaaleineen ja läsnäolevine arkkipiispoineen
toimittaa messunsa, rukoilee, polvistuu ja jakelee siunauksiaan
toisessa päässä kirkkoa. Soitto ja kuoripoikain laulu sitävastoin
kuuluu kaikkialle. Se on kyllä kaunista ja vaikuttavaa, tuntuu kuin
tulisi ylhäältä pilvistä tänne, missä seison paksun pilarin juuressa.
Ja minä koetan asettua kaikkien niiden kannalle, jotka tästä löytävät
sisältöä elämälleen.
Mutta huolimatta siitä, että valo tulee kattoikkunoista kuin
avonaisesta taivaasta, että sopusointuinen taiteellinen »väreily»
väreilee ympärilläni ja hieno vahakynttiläin ja pyhänsavun tuoksu
lemuaa, ei tunnelma kuitenkaan ota oikein tullakseen. Sitä häiritsee se
yleisö, jota varten kaikki tämä on aiottu. Sillä niin pian kuin kulkue
meni näkymättömiin, näytti sen lumous kadonneen. Siellä täällä
polvistuu joku harva lukien rukoustaan ja sormien helminauhaansa.
Kaikki muut liikkuvat, työnneskelevät, puhelevat, haukottelevat ja
näyttävät aivan välinpitämättömiltä. On kuin välinäytös teatterissa
esiripun laskettua.
Pari kertaa kiinnittyy huomio ja virkistyvät mielet, kun tulee
sellainen paikka messussa, että seurakunta voi siihen äänellään yhtyä.
Ja kerran painuvat päät rintoja vastaan, kun ohjelmasta tiedetään, että
paavi nyt siunaa kaikki syntiset ja antaa heille anteeksi.
Vasta sitten, kun pitkänlainen messu on päättynyt, ja paavi uudelleen
kannetaan kirkon läpi, leimahtaa taas innostus ja puhkeaa vielä
rajummin esille kuin äsken, sammuakseen taas siihen heti, kun tuo
»kaunis näky on kadonnut».
Siinä oli paavin riemujuhla syrjästä katsottuna. Jotenkin samanlaisia
lienevät kaikki muutkin suuret juhlametkut Pietarin kirkossa. Ja siinä
se päätapaus, jota varten niin monet merien ja maiden takalaiset olivat
tänne saapuneet. Missä määrin matkan vaikeudet ovat maksetut, sen
laskenee jokainen itsekseen. Ehkäpä tulopuoli sentään on suurikin, kun
ajattelee, että paitsi riemujuhlasta ja Pietarin kirkosta voipi
pyhiinvaeltaja nauttia Roomastakin ja kaikista sen merkillisyyksistä.
Ja siitä tungoksesta päättäen, joka on ollut kaikissa museoissa,
katakombeissa, vanhoilla raunioilla ja monissa kävelypaikoissa, eivät
nykyaikaiset pyhiinvaeltajat näy unohtaneen, että tänä
käytännöllisyyden aikana voi varsin hyvin sovittaa yhden tien kahteen
asiaan.
Mutta saaneehan sen kuitenkin uskoa, että ne tuhannet hurskaat, jotka
mukavissa rautatievaunuissa saapuvat tänne, saapuvat todellakin paavin
edessä polvistuakseen ja vakuuttaen hänelle uskonnollista
uskollisuuttaan.
Paras todistus siitä on kai se uhraavaisuus, jota he samalla ovat
kirkon hyväksi osoittaneet. Ne summat, joita paavi vapaaehtoisina
lahjoina on saanut riemujuhlansa aikana vastaanottaa, nousevat näet
viiteen miljoonaan. Todella kaunis kolehti!