Olimme laskeutuneet alas Pietarin kirkon kupoolista ja käyskennelleet
kirkossa itsessään. Siellä kristityn maailman mahtavimmassa
ulkonaisessa huippupaikassa, sen komeimmassa temppelissä tuli mieleemme
ajatus mennä sinne, missä ovat tämän saman maailman matalimmat majat,
ja me päätimme mennä katakombeja katsomaan.
Tiemme sinne kulki vanhan Forum romanumin kautta, läpi tuon maan
sisästä kaivetun laakson, jossa ei enää ole paljon mitään jäljellä
siitä, mitä se ennen aikaan oli. Ainoastaan joitakuita pystyssä
säilyneitä pilareita, vähän useampia pilarien jalustoja, jotka
osoittavat, missä se ja se temppeli ennen seisoi. Sitten muuan jotenkin
säilynyt riemuportti myöhemmiltä ajoilta ja lyhyt palanen Via sacran
(pyhän tien) kivitystä--siinä kaikki. Mutta on siinä kuitenkin
tarpeeksi voidakseen karttain, kuvain ja etenkin ympäristön avulla
täydentää, mitä puuttuu, ja ainakin likimain saada esille, millainen
tämä roomalaisen maailman keskipiste on mahtanut olla. Ja kaunis paikka
se lienee ollut. Tuolla toisessa päässä Kapitolium temppeleineen ja
marmorisine jumalankuvineen, toisessa päässä riemuportti, josta kaikki
voittajat tulevat sisään, vasemmalla Palatinon kukkula ja siinä
sijaitsevat keisarien palatsit, oikealla taas temppeleitä, kaikki
luultavasti marmorista tai ainakin marmorilla vuoratut. Kokoontua
sellaiseen ympäristöön, Italian sinisen taivaan alle, kuuntelemaan
sellaisia puhujoita kuin Cicero ja Cato ja vapaana kansalaisena
päättämään koko maailman asioista--se mahtoi olla miehen arvoista
tehtävätä. Ja sehän se olikin sitä ihannoitua antiikkia, jota me vielä
tänäkin päivänä haikealla mielellä kuvittelemme sen raunioita
kävellessämme.
Mutta samaan aikaan kuin Forum oli komeimmillaan ja Rooma
mahtavimmillaan, alettiin sen perustuksia jo hiljalleen jäytää ja sitä
sitkeästi piirittää lopullista valloitusta varten. Alettiin kaivaa
noita maanalaisia vallihautoja, jotka kerran koko vanhan maailman
pohjan kovertaisivat ja saisivat sen siihen paikkaansa luuhahtamaan.
Ruvettiin kaivamaan katakombeja.
Katakombit ovat kaukana ulkopuolella kaupunkia. Sinne on pitkä ikävä
tie kahden yksitoikkoisen muurin välissä ja tuntuu sitä kävellessä kuin
todella olisi vuosisadat kuljettavana yhdestä aikakaudesta toiseen.
Tien varressa tapaa vain muutamia harvoja muistomerkkejä, joista
suurimmat Karakallan rakentaman kylpylaitoksen rauniot ja kolumbaariot,
vanhat roomalaiset haudat. Sitten alenevat muurit ja Campania alkaa
aueta eteen. Siinä, missä se varsinaisesti alkaa, on Pyhän Sebastianon
luostari ja kirkko. Tämän kirkon alla on yksi katakombiryhmä, jonne
mennään itsensä kirkon kautta. Siellä varustetaan meidät ja muut samaan
seuraan sattuneet vahakynttilöillä, ja pieni rähjäinen munkki lähtee
oppaaksi, varoitettuaan ensiksi, että pysyisimme tarkkaan hänen
kintereillään, sillä kuuluu välistä tapahtuneen, että oudot ovat tänne
eksyneet.
Varoitus onkin hyvään tarpeeseen, sillä munkki, jolla ei ole muuta
tehtävää kuin luotsata muukalaisia, kiiruhtaa minkä ennättää meidän
edellämme joutuakseen uusia tulijoita vastaanottamaan ja uusia
juomarahoja ansaitsemaan.
Ei voi juuri olla jyrkempää vastakohtaa kuin se näky, mikä äsken oli
silmäimme edessä, ja tämä, jossa nyt olemme emmekä näe mitään. Täytyi
varmaan olla vankka usko niillä, jotka sen tähden vaihtoivat elämän
Italian sinitaivaan alla näihin komeroihin ja ahtaisiin käytäviin,
vaikkapa vain lyhemmäksikin ajaksi.
Alussa on aivan mahdoton saada mitään selkoa siitä, missä ollaan ja
mitä nähdään. On täysi työ varoessa, ettei jalka joka hetki kompastuisi
johonkin kynnykseen ja pää kolahtaisi matalaan kattoon. Mutta kun silmä
vähän alkaa tottua heikkoon valaistukseen, näemme me kulkevamme
kaitaista, mutkittelevaa käytävää, joka parahiksi on kahden olkapään
levyinen. Käytävän seinissä on molemmissa tuon tuostakin koverrus tai
kolppero, johon aikoinaan on ollut haudattuna joku ensimmäinen
kristitty, mutta jonka kirstu ja ruumis tai jokin jäännös niistä nyt
lepää jonkin luostarin tai kirkon seinämässä tai sillan alla. Aikoinaan
kuuluu seinissä myöskin olleen kivilaattoja kirjoituksineen ja
maalauksineenkin, joita ensimmäiset kristityt maalarit ovat niihin
sommitelleet, mutta ne kaikki ovat jo aikoja sitten irti revityt.
Raakalaiset ovat kultaa ja kalleuksia etsiessään olleet osaltaan
hävitystyötä tekemässä, mutta suurimman osan siitä ovat kuitenkin
kristityt tehneet pyhäin luita etsiessään ja pois viedessään. Jäljelle
jääneet ovat paavien pois korjaamia, ja suurin osa hautatauluja on
paavillisissa museoissa. Jos niitä jokin määrä olisikin vielä
paikoillaan, ei niitä oppaan hätäisyyden tähden ehtisi tarkastaa.
Vihdoin hän kuitenkin pysähtyy. Hän on tullut pienelle mustalle
aukolle, josta antaa meidän astua sisään. Kun kaikki olemme tulleet
muutamia rappuja alemma, näemme seisovamme pyöreän huoneen keskessä.
Niinkuin tunnettua, rakennettiin katakombit alkujaan haudoiksi.
Kristityt, jotka kaikessa tahtoivat erottautua pakanoista ja jotka
uskoivat ruumiinkin ylösnousemiseen kuoleman jälkeen, eivät tahtoneet
polttaa kuolleitaan. Kun maanpäälliset hautausmaat eivät olisi saaneet
olla rauhassa, tehtiin ne näin maan alle, ja siten syntyi kokonaisia
maanalaisia kuolleitten kaupunkeja, joiden yhteenlaskettu hautaluku
noussee ainakin kuuteen miljoonaan. Mutta tulivat sitten vainojen ajat.
Kristityitä ajettiin takaa kuin koirat ajavat saaliitaan. Silloin
olivat katakombit mainioita lymypaikkoja, silloin siellä tarvittiin
vähän väljempiäkin suojia, ja yksi niitä sellaisia on se, mihin nyt
laskeuduimme.
Alkujaan lienee tämä tällainen huone ollut perhehauta, koska seinissä
on vieläkin kirstujen sijoja. Sitten ovat sitä pakolaiset käyttäneet
lymypaikkanaan, eläneet täällä luolassa ja jumalansanaa harjoittaneet
paossa esivallan tieltä. Mutta keisarilliset verikoirat osasivat
tännekin tien, tulivat tuosta samasta aukosta, mistä mekin, tuli
soihtuineen sisään niinkuin mekin, ja tuolla seinämällä kertoo opas sen
ja sen marttyyrin saaneen surmansa. Mutta siitä paikan maine vain
kasvoi. Se muuttui pyhäksi merkkipaikaksi, se laitettiin kappeliksi ja
siihen pystytettiin alttari ja risti. Kun vainot olivat ohitse, kun
ruumiit uskallettiin haudata maanpäällisiin hautausmaihin eikä
katakombeissa enää tarvinnut turvaa hakea, tultiin tänne kuitenkin
messuja pitämään ja rukoilemaan. Silloin sai katakombien maine
varsinaisesti alkunsa, ja pyhiinvaeltajia ovat sitten seuranneet
matkailijat.
Mutta matkailijoilla on kiire, ne eivät jouda kauan viipymään
kuolleitten haudassa, vaan kömpivät jo ulos, herrat silkkinallejaan
suojellen ja naiset hameitaan käärien, estäen niitä koskemasta
kosteihin seiniin. Täytyy joutua mukaan, sillä vaikka usko olisi kuinka
luja, ei tänne tuntuisi haluttavan jäädä eksyksissä vaeltamaan
maanalaisessa miljoonakaupungissa.
Eikähän siellä ole juuri enempää nähtävääkään. Sillä vaikka käydään
kahdessa kolmessa kerroksessa, noustaan rappuja ja lasketaan niitä, ja
pistäytään vielä muissakin kappeleissa, niin eivät ne ainakaan
myöhemmin muistellen eroa suuresti toisistaan.
Mutta vaikutus, minkä hätäisestäkin käynnistä katakombeissa saa, on
pysyvä ja omansa antamaan aihetta monenlaisiin mietteisiin. Täällä,
näissä ahtaissa komeroissa kehittyi ja kasvoi siis se valta, joka repi
alas nuo temppelit ja patsaat, joista äsken näimme surkeat rauniot
Forumilla. Täällä istutettiin veriin se tulinen innostus, joka pani
koko vanhan maailman ylösalasin, mutta joka samalla rakensi sen päälle
uuden, ulkonaisestikin melkein yhtä ehon. Jupiterin temppeli
jaoitettiin maan tasalle, mutta ei kaukana siitä seisoo nyt Pietarin
kirkko. Keisarikunta kukistui, mutta paavikunta nousi sen tuhkasta.
Niiden jälkeläiset, jotka ennen täällä alhaalla huoneettomina piilivät,
istuivat maailman valtiaina kultaisten kupoolien alla Rooman muurien
sisässä, ja Rooma oli heidän.
On niillä siellä vieläkin monet vallat hallussaan. Lähes puolen
maailman asioita Jumalan kanssa välittää vielä paavi Vatikaanissaan.
Harppaus on ollut huimaava täältä alhaalta sinne ylös. En sano, että
suuri asia olisi tästä vallan siirtymisestä voittanut. Mutta voittohan
se sittenkin on, voitto, joka itsessään kantaa tappion siementä. Eihän
tiedä, ilmaantuuko vielä jokin uusi ja suurempi ja puhtaampi ja
kristillisempi aate, joka kovertaa kristikunnan perustuksen ja sen
oppien pohjalle rakennettujen yhteiskuntien suhteen tekee saman työn
kuin kristinusko antiikin maailman suhteen. Tulleeko ehkä kerran vielä
aika, jolloin kristityn Rooman raunioita kävellään niinkuin me nyt
kävelimme pakanallisen Rooman raunioita? Mahtanevatko tuon aatteen
edustajat vainoja paossa jo itselleen katakombeja jossakin kaivaa?
1893.