Siirtäisin ja siirtäisin mielelläni ottamasta kuvatakseni itse Roomaa,
joka lepää tuossa jalkojen alla. Mutta uudestaan ja aina uudestaan
kääntyy siihen silmä ja takertuu sen yksityiskohtiin. Näin täältä
katsellen ei se kuitenkaan ole se, miksi sitä olin kuvaillut ja joksi
sitä luultavasti kaikki muukalaiset kuvailevat. Sillä se ei tee
ollenkaan sen »vanhan» Rooman vaikutusta, jota siltä odottaisi. Vanha
on täälläkin, kaiken vanhan pesäpaikassa, peittynyt uuden alle. Uudet
palatsit, uudet kivimuurit ja vähän vanhemmat kirkon tornit, joita on
kuin seipäitä suuressa pieleksessä, peittävät ne rauniot, joita niin
mielellään näkisi. Forumista ei löydä kuin muutamia pilareita tarkalla
etsimisellä. Riemuportit ja voittajakeisarien kunniapatsaat peittyvät
laaksoihin. Ainoastaan muuan pyöreä lasikatto ilmaisee, missä seisoo
Panteon, johon kaiken maailman jumalat olivat kokoontuneet nauttimaan
suvaitsevaisuudesta, mihin maailma kerran oli päässyt, mutta mistä se
nyt taas on niin kauaksi eksynyt. Mutta on kuitenkin yksi raunio, jota
eivät vuosisadatkaan ole saaneet alleen haudatuksi. Se on Kolosseum,
flavilaisten keisarien vanha sirkus, jossa gladiaattorit taistelivat,
jossa jalopeuroja ruokittiin kristittyjen lihalla, joka on saanut
palvella keskiajan paroonien linnoituksena ja josta on vedetty
suunnattomat määrät rakennusaineita palatseihin ja kirkkoihin. Mutta ei
sittenkään ole siitä saatu lohkotuksi kuin puolet. Toinen seinä seisoo
vielä miltei entisensä korkuisena, se on kuin vuori rotkoineen, on
jättiläispääkallo onteloineen, on niinkuin vanhan maailman valtiaan
aivokoppa, josta sisältö on juossut kuiviin ja jonka silmän reiät
tuijottavat loistottomina ja aatteettomina tyhjyyteen. Kaikista päivän
häikäisemistä valkoseinistä huolimatta erottuu sen ruskea ryhmä, joka,
kun päivän säteet siihen sattuvat, on kuin hehkuva tiilikoko. Olen
nähnyt sen toisessakin valossa, ilotulien hehkussa. Karnevaalin aikana
se valaistiin bengaalitulilla. Silloin oli se, kun tulta ja tulikiviä
näytti syöksyvän kaikista sen aukoista, kuin maanalaisen tulivuoren,
kuin itsensä helvetin hehkuva kita.
Kolosseumin luona on Konstantinin riemuportti, ja sen alitse alkaa
ikivanha, maailman kenties vanhin ja vankin maantie Via Appia. Alkuosa
sitä on peitossa tai hävitetty, vasta tuolla, missä Campanian laidassa
ylenee pyöreä, linnoituksen tapainen Sesilia Metellan hautahuone, alkaa
erottaa tuon sotatien pohjaa, joka suorana linjana juoksee läpi koko
Italian. Sen tien varressa ovat katakombit ja jätteitä Roomalaisten
hautakammioista, kolumbaarioista. Siellä on myöskin Karakalla-keisarin
rakentama kylpylaitos, johon aikoinaan mahtui kolmetuhatta uimamiestä
ja jonka rauniot vieläkin vetävät vertoja Kolosseumille. Mitä ovatkaan
kaikki nykyajan mukavuudet tämän saunarakennuksen rinnalla. Viileäin
palatsimaisten holvien alla voivat siellä vapaat kansalaiset viettää
päivät päästään kylpien, kävellen, voimistellen, lukien ja keskustellen
päivän tapahtumista. Nykyaikaiset klubiolot ovat vain heikkoa
jäljittelyä siitä, mihin Roomassa sillä alalla jo oli kehitytty.
Tuolla näkyy sitten Kolosseumin yli monista kirkolliskokouksistaan
mainion Lateraanin kirkon katto, jonka harjalla seisoo koko uusi
testamentti kaksinetoista edusmiehineen. Siellä on sen yhteydessä nyt
museoksi muodostettu vanha Vatikaani, joka yksinkertaisuudellaan
muistuttaa niitä aikoja, jolloin katolinen kirkkokin vielä oli
yksinkertainen ja hallitsi maailmaa sisällisellä mahdillaan. Aivan
lähellä sitä on sitten kirkkorakennus, joka kätkee sisässään tämän
saman kirkon ja koko maailmankin suurimman humbuugin. Siellä ovat pyhät
portaat eli scala santa, jotka tarun mukaan ovat Jerusalemin
temppelistä tuodut ja joita myöten polvillaan nousevalle suodaan
vuosikausien, en muista monenko, synninpäästö. Niitä myöten konttasi
aikoinaan Lutheruskin, mutta kääntyi päähän päästyään kivakasti ympäri
päättäen tiukasti mielessään, että jos ei usko auta, niin eivät
ainakaan tämmöiset teot; ja niitä myöten näin minä vielä
nykyaikaistenkin syntisten pyrkivän autuuttaan kohti.
Ja kun silmä kerran on kirkontorneihin kiintynyt, niin alkaa se hypellä
rististä ristiin. Ja ne ne ovatkin, jotka muodostavat päävaikutuksen
Rooman kaupungin katselijaan. Koetan niitä lukea, mutta haihdun pian.
Eikähän se ole kuin pieni osa, joka nousee yli palatsien ja muiden
rakennusten. Suuri joukko kaikkein vanhimpia on aikojen kuluessa
hautautunut asuinhuoneiden seinien väliin. Vasta silloin, kun on tullut
rukoushetki illoin tai aamuin ja kaikkien kirkkojen kellot ilmoittavat
siitä, tuntee niiden paljouden. Tänne kuuluu se nytkin niin selvästi,
suuret äänet sulavat pieniin ja kaikki pyrkivät kuin yhtyneenä virtana
Pietarin kirkon kupoolia syleilemään.
Jo olisi aika astua alas. Johan on ehtinyt tarttua mieleen tuo kuva,
jonka muodostaa sininen meri, ruskea tasanko, sinisen vihreät,
vaaleahuippuiset vuoret ja punertavan valkea kaupunki lukemattomine
ikkunoineen ja huippuineen, ja siellä täällä kohoaa jostakin puistosta
suippo kuusen muotoinen sypressi ja petäjän sukuinen pinia, jonka
solakan varren päässä oleva tuuhea latva on kuin aukaistu sateenvarjo.
Mutta heitämme vielä silmäyksen ihan jalkojemme alle. Siinä on Pietarin
kirkon edustori, kahden pilarikäytävän syleilemänä, jonka keskustassa
on suippo obeliski, Egyptistä tuotu, ja kaksi suihkulähdettä, jotka
eivät koskaan lakkaa utuista vettä ilmaan puhaltamasta. Siinä ovat
toisella puolella Vatikaanin pitkät huonerivit, laajat pihat ja vielä
taampana korkeiden muurien ympäröiminä paavin yksityiset puutarhat,
jonne ei ketään vieraita päästetä ja joiden piireistä ei astu ulos
maailman ensimmäinen vanki, joka samalla kenties on maailman mahtavin
hallitsija. Tornin vartija viittaa sinne sormellaan ja näyttelee, mitä
teitä hän siellä ajelee ja käyskentelee kahden kardinaalin tukemana.
Olisimme hänet nähneet mekin, jos tulimme aikaisemmin aamulla. Mutta
nyt hän luultavasti istuu tuon ikkunan takana, josta joka ilta tuikkaa
tuli puoleen yöhön, jossa hän silloin tällöin itsekin näyttäytyy ja
josta on näköala yli sen Rooman, mikä ei enää ole hänen, mutta mitä hän
ei vieläkään ole lakannut toivomasta. Onnistuneeko se koskaan, mutta on
se ainakin toiveiden arvoinen, vaikkeivät ne toteutuisikaan--ja
tuskinpa on ihminen kauniimman näköalan edessä milloinkaan turhempia
haaveillut.
1893.