VENETSIASSA.

Illalla en ollut vielä saanut oikeaa käsitystä siitä, minne olin

tullut. Rautatieaseman puolipimeässä rannassa oli ollut rivi soikeita

korkeakokkaisia venheitä, mustia kuin ruumiskirstuja. Tietämättä

oikein, kuinka se oli tapahtunut, tapasimme itsemme istumasta yhdessä

niistä, puoleksi makaavassa asennossa katoksen alla eteen vedettyjen

uutimien takana. Kun ne siirrettiin syrjään ja katsottiin ulos

ikkunasta, oli venhe jo liikkeessä, vaikkei kuljettajaa näkynyt.

Ainoastaan melan loiske, hitainen ja määrä-aikainen, kuului selän takaa

perän puolelta. Katuhan se kai oli, jota myöten kuljettiin, koska oli

taloja kahden puolen, haaveellisia, kummallisia, kuutamon valaisemia--

ja koska oli katulyhtyjä, jotka veteen kuvastuivat.

Mutta ei kuulunut sitä yöllistä myrinää, joka ei koskaan lakkaa

suurissa kaupungeissa, ei kavion kalsketta, ei pyöräin kolinaa. Ei

muuta kuin soutajan huuto silloin tällöin vastaantulijalle, ja gondolat

suhahtavat toistensa ohitse salaperäisesti kuin kaksi ankeriasta kivien

lomassa; tai kulustamme syntyneen laineen loiskaus, kun gondolamme

hiljaa hipui jonkin vanhan palatsin seinäviertä.

Onko tämä todellakin aina näin olevaa? ajattelin. Eikö kaupunki, jokin

rantakaupunki, sattumalta ole joutunut veden alle? Mutta onhan tuossa

rappuset, jotka varta vasten vievät veden rajaan, on paalurivi jokaisen

edustalla, jossa levollisesti keinuu venheitä ja pursia. Ja onhan aina

vähän päässä siltoja yhdistämässä rakennuksia toisiinsa. Heikon

kuutamon valossa luulen näkeväni, että nuo talot ovat melkein kaikki

marmorista niinkuin sillatkin. Niiden päädyissä ja harjoilla häämöttää

veistoksia, toiset rauhallisissa asennoissa, toiset heittäen jalkaa tai

nostaen kättä, yhä vielä niinkuin monta sataa vuotta takaperin. Mutta

ne vilahtavat vain, samalla kun toisia tulee sijaan, joista muutamat

kasvavat kirkon torneiksi, kupooleiksi tai selittämättömiksi

huippu-olennoiksi.

Poiketaan sivukanaville, kaitaisille ja ahtaille, luikerrellaan

loppumattomiin, milloin oikealle, milloin vasemmalle, ohi ovien ja

veden rajaan ulottuvien ikkunoiden. Rakennukset näyttävät häipyvän

pilviin, missä asuu varmaankin koko kansa ihmisiä yhteen sullottuina,

mutta tulia ei näy missään, ei kuulu hiiskahdustakaan, vaikkei ole

vielä puoliyökään käsissä. Ei, kyllä tämä sittenkin on autio kaupunki,

jonka asukkaat ovat vedenpaisumusta paenneet.

Ne olivat yöllisiä epämääräisiä vaikutuksia.

* * * * *

Mutta nyt on aamu, ja astuttuani ulos asunnostani näen minä olevani

leveällä kadulla, oikealla kadulla tai oikeammin siltarannalla. Se

kääntyy kaareksi sisään päin, ja niin pitkälle kuin silmä kantaa,

kulkee sitä myöten edestakaisin alituinen leveä ihmisjono aina tuon

tuostakin luokille kohoten ja ahtautuen yhteen siltain kohdalla, joita

on rakennettu mereen päättyvien kanavien poikki.

Se näky, mikä tässä aukeaa, on maailman satumaisimpia.

Rannaton, autio meren selkä siintää yhtäältä, toisaalla, tuossa

likempänä, on suuria purje- ja höyrylaivoja, pieniä purje- ja

höyrypursia, mitkä ankkurissa, mitkä kulkemassa, ja niiden välissä kuin

salakkoina suurten kalojen lomassa lukematon parvi gondoloita sinne

tänne suikkelehtamassa.

Gondolan perässä pienellä kapealla kannella nyökkää kuljettajan vartalo

sopusointuisessa, plastillisessa soudussa. Se on niin säännöllistä ja

viihdyttävän tuudittavaa, että tulee vastustamaton halu lähteä sen

keinuteltavaksi.

* * * * *

Ei kuulu maailman melua, ei huutoja, ei kärryjen kolinaa, vesi vain

lipattaa ja gondolan kuljettajan airo vain silloin tällöin loiskahtaa.

Ollaan vesillä ja kuitenkin kaupungin keskessä. Palatsit kohoavat taas

kahden puolen, mutta ei painavina ja uhkaavina niinkuin yöllä, vaan

keveinä ja ystävällisinä ja niinkuin uisivat veden pinnalla ja

aikoisivat siinä paikassa vielä ylemmäkin kohota ja liikkeelle lähteä.

Kuinka monta kertaa on sanottu ja kuitenkin aina uudelleen sanottava:

mikä mainio ympäristö viihdyttämään uupunutta mieltä! Todellisuus

muotoineen, väreineen ja liikkuvine elämineen ei ole liian kaukana

unohtuakseen, sillä rannoilla, veden pinnalla ja silloilla ja

parvekkeilla on liikettä ja elämää, mutta ei myöskään liian lähellä

häiritäkseen ja hermostuttaakseen ja sekoittaakseen omia aatteitani.

Soudellaan syvälle kaupungin sisään, väylä kapenee, rannat puristuvat

toisiinsa, vesi muuttuu virtavaksi, pakovesi pyrkii ulos, käännytään

takaisin, annetaan virran viedä, lasketaan kivisen laiturin kylkeen,

jätetään gondola ja noustaan maihin, syvennytään kaupunkiin, ja ollaan

aivan toisessa maailmassa, jossa ei ole aavistustakaan merestä.

Kapeat pienet kadut kuin solat luikertavat eksyttävässä harhalinnassa,

et tiedä, minne menet, mutta menet sinne, minne vie vahvin ihmisvirta.

Välistä ei mahdu kuin yksi toistaan sivuuttamaan, välistä levenee sola

kuin pieneksi pihamaaksi, johon silloin ovista ja ikkunoista vuotaa

hedelmä- ja kukkaisvirta, jossa iloista kansaa kihisee huutaen,

tarinoiden ja laulahdellen ja sitroja ja mandoliineja soitellen.

Välistä tulee vastaan laajempi tori, jossa vanhan vanha, homehtunut,

sammalinen veistokuva seisoo alituisesti lirittävän vesisäiliön

keskessä, minkä reunoilla päiväpaisteessa istuu joutilaita avopäisiä

vaimoja ja leikkii pajattava lapsiparvi, ryysyinen, kiherätukkainen ja

mustasilmäinen.

Siinä on kirkko, sen ovi on auki, käyt sinne, kaikki melu katoo.

Himmeässä valossa hiipii äänettömiä olentoja, siellä täällä tuikkii

muutamia kynttilöitä ja heikosti kuuluu jostakin messupapin etäistä

hyminää.

Tulet ulos, syvennyt uudelleen äskeisille sokkeloisille urille, seuraat

nimettömien katukanavien reunoja, kiipeät sillan poikki, kuljet ja

kuljet tietämättä ja tahtomattakaan tietää, minnekä tulet.

Ja tietämättäsi tulet yht'äkkiä suurelle, soikealle torille. On

niinkuin tulisit takapihalta suoraan kuninkaan linnaan, satumaiseen,

häikäisevään, itämaiseen. Koko lattia laskettuna hienolla sileällä

kivellä, joka niin viihdyttävästi ottaa vastaan jalkaa, joka sitä

koskettaa. Tori tohvelien ja silkkikenkien kävellä, ja jota ei koskaan

hevosen kavio eikä vaunun pyörä ole kuluttanut. Kolmella kulmalla

pilarikäytävä, kolmen yhtämittaisen palatsiseinän sivulla, sisällä

kaikki Bagdadin kivet, kullat ja hopeat kimallellen siloisten lasien

läpi. Neljännellä kulmalla kummallinen epäsäännöllinen kirkko, jonka

päädyssä paistaa kultaiselle pohjalle sovitettuja mosaikkimaalauksia,

jonka seinät ovat moniväristä marmoria, jonka sadoissa kolpperoissa,

räystäissä ja kulmakkeissa elää kokonainen kaupunki ihmisiä, enkeleitä,

pyhimyksiä, lintuja ja muita usein ymmärtämättömiä eläimiä marmoriin

veistettyinä ja metalliin valettuina.

Päivä paistaa heleästi. Satamäärin kyyhkysiä lentelee ilmassa tai

juoksentelee avonaisella torilla. Käyskentelet siinä heidän keskessään,

heittäen jyvän sinne, toisen tänne, istahdat penkille, ojennat kätesi

ja annat heidän tulla siitä noukkimaan. Näet käännähtäessäsi, että

selkäsi takana on toinen tori, jonka kahden puolen kohoaa samanlaiset

palatsit kuin tämän ja jonka perillä siintää meri, missä taas

lepattelee purjeita, kiitelee pieniä höyrypursia ja nuokkuu gondolan

kuljettajain solakoita vartaloita sopusointuisessa, tuudittavassa

soudussa.

Tekee mielesi alkaa uudelleen sama matka, tehdä vielä kerran sama

kiertokulku tässä kummallisen haaveellisessa satukaupungissa, lähteä

tästä ja tulla tähän aina takaisin--tänään, huomenna, ylihuomenna...

Soudella, kävellä ja liikkua, istua, aprikoida ja uneksia, katsella

liikettä ja vilinää ympärillään, ja samalla elää niissä aatoksissa,

jotka tulevat ja menevät, mutta jättävät aina askelensa sijat

jäljelleen--liekö siihen missään sopivampaa paikkaa kuin tässä?

1893.

Minkä mitäkin Italiasta · 第 6 / 19 题