Illalla en ollut vielä saanut oikeaa käsitystä siitä, minne olin
tullut. Rautatieaseman puolipimeässä rannassa oli ollut rivi soikeita
korkeakokkaisia venheitä, mustia kuin ruumiskirstuja. Tietämättä
oikein, kuinka se oli tapahtunut, tapasimme itsemme istumasta yhdessä
niistä, puoleksi makaavassa asennossa katoksen alla eteen vedettyjen
uutimien takana. Kun ne siirrettiin syrjään ja katsottiin ulos
ikkunasta, oli venhe jo liikkeessä, vaikkei kuljettajaa näkynyt.
Ainoastaan melan loiske, hitainen ja määrä-aikainen, kuului selän takaa
perän puolelta. Katuhan se kai oli, jota myöten kuljettiin, koska oli
taloja kahden puolen, haaveellisia, kummallisia, kuutamon valaisemia--
ja koska oli katulyhtyjä, jotka veteen kuvastuivat.
Mutta ei kuulunut sitä yöllistä myrinää, joka ei koskaan lakkaa
suurissa kaupungeissa, ei kavion kalsketta, ei pyöräin kolinaa. Ei
muuta kuin soutajan huuto silloin tällöin vastaantulijalle, ja gondolat
suhahtavat toistensa ohitse salaperäisesti kuin kaksi ankeriasta kivien
lomassa; tai kulustamme syntyneen laineen loiskaus, kun gondolamme
hiljaa hipui jonkin vanhan palatsin seinäviertä.
Onko tämä todellakin aina näin olevaa? ajattelin. Eikö kaupunki, jokin
rantakaupunki, sattumalta ole joutunut veden alle? Mutta onhan tuossa
rappuset, jotka varta vasten vievät veden rajaan, on paalurivi jokaisen
edustalla, jossa levollisesti keinuu venheitä ja pursia. Ja onhan aina
vähän päässä siltoja yhdistämässä rakennuksia toisiinsa. Heikon
kuutamon valossa luulen näkeväni, että nuo talot ovat melkein kaikki
marmorista niinkuin sillatkin. Niiden päädyissä ja harjoilla häämöttää
veistoksia, toiset rauhallisissa asennoissa, toiset heittäen jalkaa tai
nostaen kättä, yhä vielä niinkuin monta sataa vuotta takaperin. Mutta
ne vilahtavat vain, samalla kun toisia tulee sijaan, joista muutamat
kasvavat kirkon torneiksi, kupooleiksi tai selittämättömiksi
huippu-olennoiksi.
Poiketaan sivukanaville, kaitaisille ja ahtaille, luikerrellaan
loppumattomiin, milloin oikealle, milloin vasemmalle, ohi ovien ja
veden rajaan ulottuvien ikkunoiden. Rakennukset näyttävät häipyvän
pilviin, missä asuu varmaankin koko kansa ihmisiä yhteen sullottuina,
mutta tulia ei näy missään, ei kuulu hiiskahdustakaan, vaikkei ole
vielä puoliyökään käsissä. Ei, kyllä tämä sittenkin on autio kaupunki,
jonka asukkaat ovat vedenpaisumusta paenneet.
Ne olivat yöllisiä epämääräisiä vaikutuksia.
* * * * *
Mutta nyt on aamu, ja astuttuani ulos asunnostani näen minä olevani
leveällä kadulla, oikealla kadulla tai oikeammin siltarannalla. Se
kääntyy kaareksi sisään päin, ja niin pitkälle kuin silmä kantaa,
kulkee sitä myöten edestakaisin alituinen leveä ihmisjono aina tuon
tuostakin luokille kohoten ja ahtautuen yhteen siltain kohdalla, joita
on rakennettu mereen päättyvien kanavien poikki.
Se näky, mikä tässä aukeaa, on maailman satumaisimpia.
Rannaton, autio meren selkä siintää yhtäältä, toisaalla, tuossa
likempänä, on suuria purje- ja höyrylaivoja, pieniä purje- ja
höyrypursia, mitkä ankkurissa, mitkä kulkemassa, ja niiden välissä kuin
salakkoina suurten kalojen lomassa lukematon parvi gondoloita sinne
tänne suikkelehtamassa.
Gondolan perässä pienellä kapealla kannella nyökkää kuljettajan vartalo
sopusointuisessa, plastillisessa soudussa. Se on niin säännöllistä ja
viihdyttävän tuudittavaa, että tulee vastustamaton halu lähteä sen
keinuteltavaksi.
* * * * *
Ei kuulu maailman melua, ei huutoja, ei kärryjen kolinaa, vesi vain
lipattaa ja gondolan kuljettajan airo vain silloin tällöin loiskahtaa.
Ollaan vesillä ja kuitenkin kaupungin keskessä. Palatsit kohoavat taas
kahden puolen, mutta ei painavina ja uhkaavina niinkuin yöllä, vaan
keveinä ja ystävällisinä ja niinkuin uisivat veden pinnalla ja
aikoisivat siinä paikassa vielä ylemmäkin kohota ja liikkeelle lähteä.
Kuinka monta kertaa on sanottu ja kuitenkin aina uudelleen sanottava:
mikä mainio ympäristö viihdyttämään uupunutta mieltä! Todellisuus
muotoineen, väreineen ja liikkuvine elämineen ei ole liian kaukana
unohtuakseen, sillä rannoilla, veden pinnalla ja silloilla ja
parvekkeilla on liikettä ja elämää, mutta ei myöskään liian lähellä
häiritäkseen ja hermostuttaakseen ja sekoittaakseen omia aatteitani.
Soudellaan syvälle kaupungin sisään, väylä kapenee, rannat puristuvat
toisiinsa, vesi muuttuu virtavaksi, pakovesi pyrkii ulos, käännytään
takaisin, annetaan virran viedä, lasketaan kivisen laiturin kylkeen,
jätetään gondola ja noustaan maihin, syvennytään kaupunkiin, ja ollaan
aivan toisessa maailmassa, jossa ei ole aavistustakaan merestä.
Kapeat pienet kadut kuin solat luikertavat eksyttävässä harhalinnassa,
et tiedä, minne menet, mutta menet sinne, minne vie vahvin ihmisvirta.
Välistä ei mahdu kuin yksi toistaan sivuuttamaan, välistä levenee sola
kuin pieneksi pihamaaksi, johon silloin ovista ja ikkunoista vuotaa
hedelmä- ja kukkaisvirta, jossa iloista kansaa kihisee huutaen,
tarinoiden ja laulahdellen ja sitroja ja mandoliineja soitellen.
Välistä tulee vastaan laajempi tori, jossa vanhan vanha, homehtunut,
sammalinen veistokuva seisoo alituisesti lirittävän vesisäiliön
keskessä, minkä reunoilla päiväpaisteessa istuu joutilaita avopäisiä
vaimoja ja leikkii pajattava lapsiparvi, ryysyinen, kiherätukkainen ja
mustasilmäinen.
Siinä on kirkko, sen ovi on auki, käyt sinne, kaikki melu katoo.
Himmeässä valossa hiipii äänettömiä olentoja, siellä täällä tuikkii
muutamia kynttilöitä ja heikosti kuuluu jostakin messupapin etäistä
hyminää.
Tulet ulos, syvennyt uudelleen äskeisille sokkeloisille urille, seuraat
nimettömien katukanavien reunoja, kiipeät sillan poikki, kuljet ja
kuljet tietämättä ja tahtomattakaan tietää, minnekä tulet.
Ja tietämättäsi tulet yht'äkkiä suurelle, soikealle torille. On
niinkuin tulisit takapihalta suoraan kuninkaan linnaan, satumaiseen,
häikäisevään, itämaiseen. Koko lattia laskettuna hienolla sileällä
kivellä, joka niin viihdyttävästi ottaa vastaan jalkaa, joka sitä
koskettaa. Tori tohvelien ja silkkikenkien kävellä, ja jota ei koskaan
hevosen kavio eikä vaunun pyörä ole kuluttanut. Kolmella kulmalla
pilarikäytävä, kolmen yhtämittaisen palatsiseinän sivulla, sisällä
kaikki Bagdadin kivet, kullat ja hopeat kimallellen siloisten lasien
läpi. Neljännellä kulmalla kummallinen epäsäännöllinen kirkko, jonka
päädyssä paistaa kultaiselle pohjalle sovitettuja mosaikkimaalauksia,
jonka seinät ovat moniväristä marmoria, jonka sadoissa kolpperoissa,
räystäissä ja kulmakkeissa elää kokonainen kaupunki ihmisiä, enkeleitä,
pyhimyksiä, lintuja ja muita usein ymmärtämättömiä eläimiä marmoriin
veistettyinä ja metalliin valettuina.
Päivä paistaa heleästi. Satamäärin kyyhkysiä lentelee ilmassa tai
juoksentelee avonaisella torilla. Käyskentelet siinä heidän keskessään,
heittäen jyvän sinne, toisen tänne, istahdat penkille, ojennat kätesi
ja annat heidän tulla siitä noukkimaan. Näet käännähtäessäsi, että
selkäsi takana on toinen tori, jonka kahden puolen kohoaa samanlaiset
palatsit kuin tämän ja jonka perillä siintää meri, missä taas
lepattelee purjeita, kiitelee pieniä höyrypursia ja nuokkuu gondolan
kuljettajain solakoita vartaloita sopusointuisessa, tuudittavassa
soudussa.
Tekee mielesi alkaa uudelleen sama matka, tehdä vielä kerran sama
kiertokulku tässä kummallisen haaveellisessa satukaupungissa, lähteä
tästä ja tulla tähän aina takaisin--tänään, huomenna, ylihuomenna...
Soudella, kävellä ja liikkua, istua, aprikoida ja uneksia, katsella
liikettä ja vilinää ympärillään, ja samalla elää niissä aatoksissa,
jotka tulevat ja menevät, mutta jättävät aina askelensa sijat
jäljelleen--liekö siihen missään sopivampaa paikkaa kuin tässä?
1893.